Part 3

Eräs liikemies otti hänet konttoriinsa. Mutta tämän täytyi jo muutaman kuukauden jälkeen hänet palveluksestaan erottaa, sillä hän oli jo itse langennut syntiin hänen kanssaan, eikä Liisalla ollut kyllin tahtia tuota suhdetta muun konttoriväen läsnäollessa peittääkseen.

Hän oli siitä saakka luisunut asteettain alaspäin. Ensin kassanhoitajattareksi erääseen kapakkaan, sitten bodega-naiseksi, sitten pienen maaseutuseurahuoneen tarjoilijattareksi.

Hänessä oli jotakin, joka vastustamattomasti vaikutti miehiin. Hän olisi voinut olla nyt rikas, jos hänellä olisi ollut mitään käsitystä rahan arvosta tai ollut ylimalkaan laskevampi luonteeltaan, Mutta hän nautti itse liian paljon paheistaan voidakseen kyllin tehokkaasti myntätä rahaksi niitä.

Johannes oli kirjoittanut hänelle useasti siihen aikaan kuin hän oli ollut tarjoilijattarena. Liisa oli milloin vastannut hänen kirjeisiinsä, milloin ei. Mitä oli hänellä enää tuon miehen kanssa tekemistä?

Kuuluihan Johannes maailmaan, jonka kanssa hän jo aikoja sitten oli kaikki siteensä katkaissut.

Johannes olisi ollut valmis häntä jälleen oikealle tielle johdattamaan. Mutta Liisa ei ollut tahtonut sitä. Hän ei tahtonut olla kiitollisuuden velassa kenellekään.

Lopuksi oli tuo pikkukaupungin ympäristö kuitenkin käynyt liian yksitoikkoiseksi hänelle. Hän oli jättänyt toimensa ja lähtenyt seikkailemaan Helsinkiin.

Ollen ilman paikkaa ja viettäen entistä vapaata elämäänsä, joka ei aina aivan yhteiskunnan kukkuloilla liikkunut, hän oli piankin kiinnittänyt siveyspoliisin huomiota. Mikään ei olisi enää häntä sen käsistä pelastanut, ellei hän hädissään olisi muistanut Johannesta, joka silloin oli jo naimisissa ja joka heti olikin ottanut hänet vastasyntyneen lapsensa hoitajattareksi.

Ilman vastustusta Irenen puolelta se ei ollut käynyt. Irene ei tosin onneksi tiennyt kaikkia yksityiskohtia Liisan elämästä, mutta kuitenkin kylläksi pitääkseen hänen tuloaan kunnialliseen perheeseen sangen epäiltävänä.

Tässä asiassa oli Johannes kuitenkin ollut järkähtämätön.

Irene oli taipunut nähtyään, miten vääjäämätön toisen päähänpisto oli. Johanneksella ei niitä ollut monta, mutta hän oli silloin sitä itsepäisempi. Irene tiesi, ettei siinä kuitenkaan ollut mitään tekemistä.

Näin oli Liisa tullut Johanneksen perheeseen. Eikä Irenellä itse asiassa ollutkaan ollut mitään häntä vastaan erikoista muistutettavaa. Liisa oli hoitanut hyvin hänen lastaan ja toimitellut samalla ikäänkuin emännöitsijän tehtäviä.

Samaan ruokapöytään ei Irene kuitenkaan ollut missään tapauksessa suostunut häntä ottamaan. Liisa sai syödä keittiön pöydällä. Tässä taas oli Johannes saanut taipua vuorostaan.

Liisa oli usein itsekin ihmetellyt, miten nöyrä ja kuuliainen hänestä oli tullut. Hän tuskin tunsi entistä itseään.

Missä oli hänen uhmanhenkensä? Missä hänen tinkimätön, lannistamaton ylpeytensä ja itsenäisyystunteensa?

Niistä ei hänen jokapäiväisessä elämässään enää näkynyt jälkeäkään.

Tosin oli siveyspoliisin uhka hänet sydänjuuriin saakka säikähyttänyt. Tosin hän tunsi itsensä turvalliseksi Johanneksen kodissa ja oli oppinut myös entistä alennustilaansa kammolla katsomaan. Mutta se ei kuitenkaan olisi yksin riittänyt häntä kauankaan tässä satamassa pidättämään.

Liisa tunsi itsensä liian hyvin uskoakseen silmänräpäystäkään, että mikään todellinen, sisällinen mielenmuutos olisi enää ollut hänelle mahdollinen.

Synti oli syöpynyt jo liian syvälle häneen. Tai kenties se oli siinnyt jo hänen kerallaan. Kyllä hän oli sama Liisa kuin ennenkin. Hän ei vain voinut tai ei tahtonut päästää enää entistä luontoaan pinnalle pulpahtamaan.

Ainoa, mikä hänelle oli ollut mahdollista, oli elämänmuutos.

Sen hän oli tehnyt. Muuttanut tapansa ja koko ulkonaisen olentonsa, niin että ne todellakin sopivat porvarillisen yhteiskunnan kahleisiin, vaikkakin vain eräällä sen vaatimattomimmista porraspuista. Mutta sekinhän oli jo saman yhteiskunnan silmillä katsottuna ääretön onni ja ylennys hänelle.

Liisa ei ollut voinut olla usein itsekseen ylenkatseellisesti hymähtämättä, kun tuo kaikki yksinäisinä hetkinä oli kulkenut läpi hänen aivojensa.

Miksi hän viipyi tässä talossa? Miksi hän viihtyi tässä häkissä? Hän, vapaan ilman lintu!

Jos hän oli elämältä vain turvallista, yhteiskunnallista asemaa tahtonut, miksi hän sitten ei ollut mennyt naimisiin ja perustanut omaa kotiaan?

Avioliitto-tarjouksia hänellä oli aikoinaan ollut kuinka paljon tahansa. Ja olisi vieläkin siellä täällä ollut, sillä Liisa tiesi, että miehet, joiden kanssa hän kerran oli ollut tekemisissä, eivät häntä yleensä voineet helposti unohtaa.

Rakastuneiden avioliitto-ehdokkaiden joukossa oli ollut monta sivistynyttäkin. Virkamiehiä, liikemiehiä ja muita.

Kuinka hän tuli toimeen tässä pesässä? Tässä riippuvassa asemassa, joka sitäpaitsi joskus Irenen puolelta tuotti hänelle hyvinkin tuntuvia nöyryytyksiä?

Pelkäsikö hän, ett'eivät hänen siipensä enää kannattaisi? Oliko hänestä tullut häkkilintu, koti-eläin, joka ei enää olisi voinut omin voimin suoriutua elämän taistelusta?

Vai ajatteliko hän vanhanpäivän varaa? Ruhtinaalliseen palkkaan nähden, jonka Johannes maksoi hänelle, olisi senkin kokoaminen ollut tässä asemassa mahdollinen.

Ei, eihän se ollut Liisan tapaista.

Eihän Liisa ollut koskaan sellaisia ajatellut. Muuta hän oli vaatinut elämältä. Lihan himoa, silmäin pyyntiä, elämän koreutta, kaikkia kauniita ja säteileviä helmasyntejä. Ja saanut niitä, mutta ei koskaan niihin kyllästynyt.

Tuhma neitsyt hän oli ikänsä ollut. Miksi hän nyt niin visusti vartioi lamppuaan?

Miksi tyytyi hän toisen nurkassa nuhajamaan? Miksi toisen lasta laulattamaan? Miksi elämään toisen vaimon piikana ja hänen vierailleen niin suu supussa ja niin katse alasluotuna teetä ja kahvia tarjoamaan?

Siksi, että hän rakasti. Siksi, että hän ihaili, kunnioitti ja jumaloi tuota toista eikä tahtonut pitää muita jumalia hänen edessään.

Liisa oli tuon tunteen jo aikoja sitten itselleen selvittänyt.

Hän oli ensin sitä hämmästynyt ja kauhistunut, sillä hän ei ollut koskaan ketään ihmistä sellaisella rakkaudella rakastanut. Aisti-ilon hän oli tuntenut, antaumuksen hekkuman ja joskus myös pisaran naisellista hellyyttä niitä kohtaan, jotka tuon olivat hänelle tuottaneet. Mutta rakastanut? Ei milloinkaan.

Hän oli itse siitä vuorenvarma nyt. Ja tiesi, ettei hän koskaan elämässään tulisi enää ketään toista ihmistä niin rakastamaan.

Hänen ensi lempensä se oli. Ja oli oleva hänen viimeisensä.

Kun Liisa joskus oikein kauas elämänsä aamuun ajatteli, hän tunsi, että hän oikeastaan olikin aina rakastanut Johannesta. Jo lapsena, kun hän oli Johanneksen isän kotiin tullut, oli tuon sievän herraspojan läheisyys herättänyt kummallisia vaistoja hänessä. Hänen olisi tehnyt mieli kaulata ja hyväillä häntä. Ja sitten hänen olisi taas tehnyt mieli kynsiä, nipistää ja tehdä jotakin hyvin pahaa hänelle.

Mutta Johannes oli silloin ollut niin vakava ja arvokas hänen mielestään.

Nyt oli toista. Nyt oli Johannes leikkisä ja tuttavallinen. Se oli Liisalle aivan uutta. Oli kuin isäjumala itse olisi astunut alas taivaastaan ja antiikisten virkaveljiensä tapaan aterioinut ihmisen tyttären kera.

Ja nyt istui hän tässä itse ylhäisten naisten tapaan! Keskellä Parisia, keskellä suurta, tuntematonta maailmaa!

Ei niin, että Liisa olisi erikoisesti ylhäisiä naisia ihannoinut. Lapsia ne olivat hänen mielestään, lapsia ja lasten vauvoja, joilla sitäpaitsi useimmilla oli vain pelkkää sahajauhoa sisällään.

Mitä he tiesivät elämästä? Mitä maailmasta?

Liisa tunsi useimpien heidän suhteensa omituista ylemmyyttä.

Ylemmyyttä siitä, että hän oli kokenut enemmän kuin he ja tunsi raskaamman elämäntaakan hartioillaan. Ylemmyyttä siitä, että hän oli yksin ja saattoi, jos niin tarvittiin, ilman sukujen, perheiden, pappojen ja mammojen apua, tulla toimeen milloin tahansa yksin maailmassa. Ja vielä ylemmyyttä siitä, että hän vaikutti miehiin enemmän kuin useimmat heistä, vaikka vain harva mies saattoi enää häneen vaikuttaa.

Oikeastaan hän tunsi olevansa sielultaan puhtaampi kuin useimmat noista ylimystön naisista, joita hän näki Johanneksen kodissa ja jotka eivät olisi katsoneet häntä kyllin arvokkaaksi edes kengännauhojaan päästämään. Puhtaampi, sentähden että hän tiesi olevansa palovakuutetumpi.

Kuinka ne keimailivat ja liehakoivat miesten edessä! Ja kuinka tuhmasti ne tuon kaiken tekivät, ikäänkuin kukaan oikea, viisas mies olisi sellaisesta välittänyt!

Liisa taisi tuon asian paremmin.

Hän vain katsoi, ja miesten silmät seurasivat heti mielihyvällä häntä. Hän vain otti askeleen, ja miesten askeleet pyrkivät väkisinkin hänen matkansa mukaan suuntautumaan.

Parisi oli tässä suhteessa herättänyt hänen vilpitöntä mielenkiintoaan. Täällä ne nimittäin näyttivät taitavan tuon tempun paremmin. Ja Liisa oli heti kadulle astuttuaan huomannut, että hänellä täällä saattoi olla paljon oppimista.

Myöskin miehet olivat täällä toisenlaisia. Kylmempiä, kohteliaampia ja välinpitämättömämpiä kuin siellä kotimaassa. Tai kenties he vain olivat niin olevinaan. Liisalla oli kaikissa tapauksissa heistä oma ajatuksensa, joka ei ollut aivan imarteleva miehiselle sukupuolelle.

Hän katseli sitä yleensä sangen kyynillisesti. Mutta kuitenkin aina eräänlaisella elävällä harrastuksella, joka ei suinkaan jäänyt miehiltä huomaamatta ja joka näytti kätkevän huntunsa alla niin monta houkuttelevaa mahdollisuutta.

Kaikkia muita, mutta ei Johannesta. Sillä Johannes oli pyhä, Johannes oli jumala ja jumalanpoika hänelle. Eikä Johannes ollut koskaan luonut häneen katsettaan häntä himoitakseen.

6.

Liisa ei tiennyt, millä silmillä Johannes juuri katseli häntä.

He olivat syöneet ylellisen päivällisen osterien ja sampanjan kanssa. Oli ikäänkuin Johannes olisi tahtonut jossakin määrin imponeerata Liisaan. Tämä ei tietysti ensinkään onnistunut, sillä eihän Liisa ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Mutta jotakin oli tämä omituinen tuokiotila kuitenkin vaikuttanut Liisaan. Sillä Johanneksen mielestä hän ei ollut koskaan ollut viehkeämpi, naisellisempi.

Liisa oli aina ollut kuin omainen, kuin sisar hänelle. Naista Liisassa hän oli tuskin huomannutkaan. Eikä Liisa puolestaan ollut koskaan päästänyt sitä esille hänen seurassaan edes vilaukselta. Olihan hän niin usein ja niin lujasti päättänyt haudata ijäksi sydämen syvyyteen toivottoman rakkautensa.

Toivottoman, mutta ei onnettoman. Sillä eihän Liisa kärsinyt siitä. Olihan se jo tällaisenaankin, vastaamattomanakin, hänen elämänsä onni ja päivänpaiste.

Nyt se oli päässyt esille pilkahtamaan. Päässyt sen verran, ettei Johannes aivan voinut kohdella häntä sukupuolettomana olentona.

Ilmennyt, ei sanoina, ei tahallisena kiemailuna, vaan varastautunut johonkin äänenpainoon, johonkin katseesen, johonkin vivahdukseen. Eikä Liisa itse, yhtä vähän kuin Johanneskaan, siitä tiennyt mitään.

Johannes tunsi vain eräänlaisen lämpimän, miellyttävän ilmavirran hivelevän kasvojaan. Ja totesi merkillisen hyvinvoinnin, äskeisen hermostumisen sijasta, hiipivän ruumiisensa.

--No, Liisa, virkahti hän, sytyttäen sikarin ja nojaten päänsä tutkivasti käden varaan. Mitä sinä mietit oikein?

--Yhtä ja toista, hymyili Liisa.

--Minua ja sinua?

--Ja muuta maailmaa meidän ympärillämme.

Johannes selitti, ettei Liisan nyt ollut tarvis muita kuin heitä kahta ajatella.

Ei ollut muuta maailmaa. He olivat nyt tällä hetkellä ainoat ihmiset maailmassa.

Liisa katsoi häneen sydämellisesti ja veitikkamaisesti.

--Niinkö luulet? hän sanoi. Ja sentään ajattelet sinäkin tällä hetkellä muita ihmisiä.

--En ajattele, väitti Johannes.

--Kyllä, sanoi Liisa. Ja onhan se aivan luonnollista. Miksi tahdot väittää sitä vastaan niin itsepintaisesti?

--Ketä minä ajattelisin?

--Tietysti heitä, jotka jätimme juuri. Mitä luulet heidän tällä hetkellä ajattelevan?

--Ei meitä. Heillä on muuta tekemistä.

--Etkö usko tästä vielä tulevan jälkiseurauksia?

Liisan tahtomatta sai hänen äänensä hiukan ivallisen, ärsyttävän kaiun, joka yhtä vaistomaisesti vaikutti Johanneksen itsetuntoa herättävästi.

--Seurauksia? hän kysyi taistovalmiina. Mitä seurauksia?

--Ikäviä, hymyili Liisa.

--Sinulle?

--Oh, minä pääsen tästä jollakin pistosanalla. Pahempi on sinun laitasi.

--Minun? Sinä olet hassu!

--Sinä saat tästä vielä ennen yötä oikean perhekohtauksen.

--Sepä peijakasta!

Johannes väänsi urhoollisesti viiksiään. Ja Liisan tummansiniset silmät nauroivat aivan täyttä kurkkua kaartuvain kulmakarvojen alta.

--Hehän itse lähettivät meidät menemään, sanoi Johannes sitten.

--Sinä tahdoit mennä, huomautti Liisa.

--Mutta en sinun kanssasi.

--Minä sain seurata mukana kaupanpäällisenä.

--Terveellisenä opetuksena? nauroi Johannes.

--Vastaisen varalta, lisäsi tuohon Liisa ilakoiden.

Mutta heti sen jälkeen hän tuli hyvin totiseksi. Johanneksen sanat, että hän ei ollut tahtonut Liisan kanssa lähteä, olivat sittenkin vaikuttaneet kiusallisesti häneen, niin luonnollisia kuin ne itse asiassa olivatkin.

Ei hänen kanssaan? Miksi ei hänen? Oliko hän siis niin vastenmielinen olento Johannekselle?

Siis kenen muun kanssa hyvänsä, mutta ei hänen. Miksi ei? Miksi juuri hän oli vastenmielinen? Mitä pahaa hän sitten oli tehnyt, että itse Johannes kammosi häntä?

Johannes sensijaan jatkoi iloista, vallatonta äänilajiaan.

--He tahtoivat rangaista minua, sanoi hän. Minä näin sen kyllä! Mutta mepäs emme niin vain annakaan rangaista itseämme.

Liisa ei yhtynyt hänen iloonsa.

--Tietysti se kuitenkin oli rangaistus sinulle, virkahti hän.

Ja jälleen sai hänen äänensä aivan itsestään tuon vaarallisen, ärsyttävän soinnun, joka välttämättä vaati Johannesta vastaan väittämään.

--Mitä hulluja! hohotti hän. Minulla on niin paljon hauskempi sinun kanssasi.

Liisa tuli heti jälleen hyvälle tuulelle.

--Sinä sanot vain, veikeili hän. Tietysti sinulla olisi ollut hauskempi siellä.

--Kuinka niin tietysti? Miksi minä muuten olisin tahtonut poistua sieltä?

--Sinä et tiennyt saavasi syödä päivällistä minun kanssani, nauroi Liisa.

Johannes katsoi häneen yhä enemmän huvitettuna. Tuo oli niin tuiki naisellista! Saada mies hämilleen ja pakottaa itsensä sen kautta etusijalle!

Kyllä tiedettiin, kyllä tunnettiin. Mutta juuri tuollainen huvitti Johannesta.

Hän oli senvuoksi aivan rehellinen, kun hän isällisellä liikkeellä otti Liisan kädet käsiinsä ja katsoi suoraan silmiin.

--Kuules, Liisa, hän sanoi. Usko minua nyt, kun sanon, että sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen.

--Millä? kysyi Liisa nauravin silmin.

--Sillä, että tulit mukaan. Ja sillä, että olet ollut nämä hetket minun kanssani.

Liisa veti henkeä sieraimiinsa. Hänen silmänsä hymyilivät edelleen, mutta hänen huulensa olivat omituisesti värähtäneet.

Hän ei sanonut mitään. Johannes sensijaan toisti uudestaan:

--Palveluksen, sanon, suuren palveluksen! Sillä minun hermoni eivät ole pitkään aikaan näin miellyttävästi levähtäneet.

--Minähän olenkin palvelijatar.

Liisa ei tiennyt itsekään, kuinka se pääsi häneltä.

Hän oli vain tahtonut jatkaa äskeiseen hilpeään tapaansa. Eikä ollut huomannut ollenkaan, että toinen puhui tuiki vakavasti.

Taikka oikeastaan, kyllä hän oli huomannut sen. Mutta hän oli tahtonut vaistomaisesti vielä ilvehtiä, että toinen puhuisi vielä vakavammin.

Nyt oli vuoro Johanneksen synkistyä.

--Sinä tiedät, että se ei ole minun syyni, lausui hän matalalla äänellä, vetäen kätensä pois ja sohvankulmaan nojautuen. Minä olisin tahtonut toisin. Mutta olosuhteet ovat sen nyt näin järjestäneet.

--Enhän minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa. Minähän vain leikilläni...

--Ei se ollut leikkiä, väitti Johannes. Ja jos olikin, niin oli siinä totuus takana.

Hyvinkin katkera totuus. Sillä Johannes selitti huomanneensa kyllä, että Liisa kärsi nykyisestä asemastaan.

Liisa puolustautui.

--Onhan minun hyvä niinkuin on, sanoi hän hiljaa. Mitä muuta minä voisin vaatiakaan?

Mutta Johannes oli itsepintainen.

--Minä _tiedän_, että sinä kärsit, katkaisi hän jyrkästi. Mutta tiedä myös, että minä kärsin siitä vielä enemmän.

--Sinä? Mistä?

Liisan silmät saivat lempeän ja osaa-ottavan ilmeen, joka vaikutti varsin miellyttävästi Johannekseen.

--Sinun asemastasi perheessäni, sanoi hän, nyt jo marttyyrin hahmolla, kun oli kysymys hänen omasta kärsimyksestään. Mutta se on muuttuva, ole varma siitä! Se on jo aikoja sitten käynyt minulle sietämättömäksi.

Äkillinen jalomielisyyden puuska Liisaa kohtaan oli täyttänyt koko hänen olentonsa.

Osaksi puhui hän totta. Hän oli todellakin kärsinyt usein siitä tavasta, millä hänen vaimonsa kohteli Liisaa. Aivan samoin kuin hän kärsi, kun tämä joskus herjasi Suomen suomalaista rahvasta, etenkin sosialisteja.

Silloin hän aina oli tuntenut tuskallisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen kulkevan läpi sydämensä.

_Hänellä_ oli siihen oikeus, ei muilla! Ja _hän_ voi kohdella kuinka tahansa Liisaa, ei vieraat!

Mutta ei tuo kärsimys sentään ollut koskaan niin aivan sietämätöntä ollut. Päinvastoin hän oli ajanoloon tottunut Liisan nykyiseen asemaan niin, että hän sitä tuskin huomasikaan.

Tällä hetkellä esiintyi se seikka hänelle kuitenkin tuiki toisessa valaistuksessa. Ja tällä hetkellä hän olisi ollut valmis vannomaan, että hän huomispäivänä kohottaisi Liisan täysin vertaiseksi perheensä muiden jäsenten kera.

Hän oli itse tällä hetkellä alentunut Liisan vertaiseksi. Siksi hän kärsi siitä, että joku toinen voisi katsoa hänen seurustelevan näin tuttavallisesti itseään alemman kanssa.

Liisa katsoi avuttomasti häneen.

--Älä viitsi, lausui hän raukealla äänellä. Älä viitsi luoda itsellesi uusia kärsimyksiä!

--Minä _tahdon_, sanoi Johannes synkästi. Tässä asiassa on muutos tapahtuva.

Liisa puolustautui edelleen, mutta aina heikommin, sillä hänen oli jo vaikea pidättää kyyneleitään.

--Ja minä sanon sinulle, että _minä_ en tahdo mitään muutosta, hän melkein huusi epätoivosta. Mitä sinä ajattelet? Tahdotko ajaa minut pois talostasi?

Nyt ei Liisa jaksanut enää. Hän painoi päänsä alas ja peitti silmänsä kädellään.

Johannes nousi sankarillisena.

--Minun taloni on _minun_, hän sanoi. Kukaan ei aja sinua sieltä pois vasten minun tahtoani.

Liisa ei enää vastannut mitään. Hän vain itki valtoinaan.

Johannes seisoi siinä onnettomana.

Kului kotvan, ennenkuin hän huomasi edes, että hänen velvollisuutensa oli lohduttaa Liisaa.

Hän kumartui ja kosketti hiljaa häntä kädellään. Liisa tarttui siihen ja suuteli sitä tulisesti, ennenkuin Johannes ehti edes häntä siitä pidättää.

--Liisa! pääsi häneltä puoli-suuttuneella äänenpainolla. Eihän se sellainen sovi.

--Suo anteeksi, sanoi Liisa. Minä en vain voinut olla sitä tekemättä.

Eikä kumpikaan heistä enää senjälkeen pitkään aikaan puhunut mitään.

Monet ajatukset risteilivät Johanneksen aivoissa. Vihdoin ne purkautuivat tuohon yksinkertaiseen, mutta kohtalokkaaseen kysymykseen:

--Liisa, olenko minä siis jotakin sinulle?

Liisa kohotti päänsä ja katsoi suurin silmin häneen.

--Eihän minulla muuta olekaan, sanoi hän.

Nyt ei Johannes uskaltanut kysyä enempää. Mutta hän oli ymmärtänyt. Ja hän tunsi taivaan auringon tulvehtivan sydämeensä tuosta tummansinisestä silmäparista, joka katsoi häneen niin luottavasti, niin vilpittömästi ja uskollisesti.

Ja niin turvattomasti.

Ei edes Seidi, hänen oma tyttärensä, ollut koskaan niin turvattomasti katsonut häneen.

Eikä koskaan siinä määrin vedonnut hänen suojeleviin vaistoihinsa.

7.

Johanneksella oli seuraavana päivänä ankara kohtaus vaimonsa kanssa.

Seidi oli sairastunut. Hän oli ollut sairas jo illalla, kun hän äitinsä kanssa vihdoin oli saatettu kotiin, ja valittanut tuntevansa vilunväreitä ruumiissaan. Nähtävästi ei Parisin kostea yö-ilma ollut tehnyt hyvää hänelle.

Lääkäri oli haettu heti samana iltana, määrännyt lääkkeitä ja vakuuttanut kohtauksen pian menevän ohitse.

Mutta yöllä oli tauti vain pahentunut. Aamulla oli lääkäri toistamiseen noudettava.

Tällä kertaa hän ei ollut enää aivan yhtä päivänpaisteinen.

--Se menee kyllä ohitse, lohdutti hän. Mutta se voi kestää.

Sitten taputti hän Seidiä hiljaa poskelle ja sanoi:

--Me olemme kelpolailla vilustuneet.

Meni menojaan. Ja lupasi tulla takaisin seuraavana päivänä.

Seidi itse ei sanonut mitään. Tuijotti vain suurin silmin ympärilleen ja hengitti raskaasti. Hänen äänetön kärsimyksensä teki sitä syvemmän vaikutuksen Johannekseen.

Hän meni toiseen huoneesen. Irene seurasi itkien häntä.

--Siinä nyt on seuraus, sanoi hän, sinun itsepäisyydestäsi. Jos Seidi olisi saanut jäädä kotimaahan, hän olisi terve tänäpäivänäkin.

Johannes oli liian järkytetty heti vastatakseen. Mutta kun Irene ei lakannut omaa syyttävää näkökantaansa toistamasta, linkosi hänkin syytöksensä.

--Siinä nyt on seuraus, sanoi hän, sinun kevytmielisyydestäsi. Enkö pyytänyt sinua eilen lähtemään pois päivällisiltä?

Irene oli heti taistovalmis.

--Lähdithän sinä, sanoi hän. Miksi et ottanut Seidiä mukaasi?

--Sinun asiasi olisi ollut lähinnä häntä ajatella.

--Minun? Minä ajattelinkin häntä, silloin kun tahdoin, että hän jäisi kotimaahan, selitti Irene.

Ja sitäpaitsi, hän lisäsi, olihan Johannes ottanut mukaansa lapsenpiian. Miksi ei lasta sitten?

Johannes tunsi sisunsa kuohahtavan. Mutta ulkonaisesti hän pysyi sitä kylmempänä.

Hän tahtoi pysyä kylmänä. Sillä hän tiesi, että jos hän kiivastuisi, hän tulisi sanomaan asioita, joita hän kenties katuisi vast'edes.

--Sinä lähetit Liisan minun kerallani, hän lausui sentähden aivan tyynellä, hillityllä äänenpainolla. Eikä hän sitäpaitsi ole mikään piika.

--Mikä hän on?

--Hän on minun kasvinsisareni, jatkoi Johannes lujasti. Minä sanon sen sinulle senvuoksi, että muistaisit sen.

Irene unohti kokonaan itkunsa tämän uuden riidan-aiheen takia.

--Tuohan kuuluu aivan juhlalliselta, hän sanoi ihmeissään.

--Hyvä, että otat sen juhlallisesti. Sillä minä en salli häntä perheessäni piikana kohdeltavan.

Tämä oli jo liikaa Irenelle. Mutta hänkin koetti vielä hillitä itseään.

--Langennut nainen! hän sanoi sentähden vain jääkylmästi. Hän saa olla onnellinen, että on päässyt edes piiaksikin.

Kuului kuin olisi tuoli narahtanut toisessa huoneessa. Johannes huomasi vasta jättäneensä oven raolleen.

Hän kiirehti sitä sulkemaan.

--Älä ainakaan solvaa häntä hänen itsensä kuullen, sanoi hän pidätetyllä raivolla. Voithan käyttää minua maalitaulunasi.

--Joutaa kuullakin, vastasi Irene huolimattomasti. Eihän totuus hänellekään pahaa tehne.

Irene istui nojatuolissa. Johannes oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja katsoi häneen.

--Entä sinulle? kysyi hän äänellä, joka oli terävä kuin jääpuikko. Mitä mahtaisi totuus sinulle tehdä?

--Minulle? Mikä totuus?

--Totuus sinusta itsestäsi.

--Sano se siis, virkahti Irene suloisella, ärsyttävällä äänellä. Halajan kuulla, mitä uutta sinulla voi olla minusta sanottavaa.

Johannes henkäisi, ennen kuin hän alotti hyökkäyksen.

--Tiedätkö, että minä kunnioitan Liisaa paljon enemmän kuin sinua, sanoi hän. Paljon enemmän. Sinun pitäisi olla piika ja hänen vallasnainen.

Isku oli taitavasti valittu. Irenen suupielet värähtivät.

Hän ei ollut mitään niin radikalia odottanut.

Hän oli luullut, että Johannes jälleen tapansa mukaan rupeisi syyttämään häntä kevytmielisyydestä, pintapuolisuudesta, riidanhalusta tai harrastusten puutteesta, jotka syytökset hän otti mielellään vastaan. Sillä hänellä oli niihin jokaiseen sopiva vastasyytöksensä.

Mutta että Johannes vertasi häntä Liisaan! Mitään sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut.

Irene nousi sydänjuuriin saakka loukkautuneena.

--Ikävä, etten ole piika, hän sanoi. Silloin minä olisin kaiketi tavannut sinussa vertaiseni.

--Ja minkä luulet minussa nyt tavanneesi? kysyi Johannes silmää räpäyttämättä.

--Rengin, vastasi Irene, singoten keskitetyn vihan silmäyksen häneen. Minun ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin sinun kanssasi.

--Eikä minun sinun kanssasi, päätti Johannes.

He vaikenivat tuokion. Sillä kumpikaan heistä ei voinut heti keksiä, miten mennä pitemmälle.

Irene oli kääntynyt katsomaan ulos ikkunasta. Johannes seisoi yhä keskilattialla ja sytytti koneellisesti sikarinsa, joka jo paloi ennestään.