# Rahan orja

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/rahan-orja-14386/index.md

Sen sijaan voitti Seidi heti ensi hetkestä heidän jakamattoman ihailunsa. Hän sai istua vuoroin kunkin sedän polvella ja syödä mielinmäärin leivoksia.

Johannes oli joutunut hetkeksi syrjään. Hänen vaimonsa jutteli toisen ranskalaisen kanssa, Rabbing toisen. Vapaaherralla taas näkyi olevan jotakin tyttärelleen sanomista.

--Minun mieheni on anarkisti, hän kuuli Irenen ranskalaiselle vakuuttavan. Hän tahtoo hävittää kaikki yhteiskunnalliset muodot maailmasta.

--Se todistaa vain, että hän rakastaa teitä kovin tulisesti, hymyili ranskalainen.

--Kuinka niin? oli Irene ihmettelevinään. Enkö minä siis teidän mielestänne ollenkaan kuulu yhteiskuntaan?

--Kyllä, rouvaseni, mutta teidän muotonne eivät kuulu siihen.

Siihen tapaan jatkui keskustelu.

Johannes tunsi itsensä tuiki yksinäiseksi. Siinä se oli taas! Hän joutui aina suuremmassa seurassa hämilleen.

Tällä kertaa oli siihen hiukan syynä myös hänen puutteellinen kielitaitonsa. Ranskaa hän tosin jonkun verran osasi, mutta ei riittävästi voidakseen vapaasti ottaa osaa keskusteluun. Nuo toiset taas näyttivät puhuneen sitä pienestä pitäen.

Rabbing esiintyi säteilevänä maailmanmiehenä. Tämän seuran hän vallitsi täydellisesti. Ja olisi hallinnut monen muunkin seuran, sillä hänen kyynillinen neroutensa ja ääretön maailmantuntemuksensa voi pukeutua myös mitä siroimpiin salonkimuotoihin, jos niin tarvittiin.

Ja jälleen, kuten aina tämäntapaisissa tilaisuuksissa, tunsi Johannes sanattoman katkeruuden kohoavan povessaan.

Enhän minä kuulu tähän piiriin, ajatteli hän. Olenhan minä yhtä outo täällä kuin tuo Liisa, joka on saanut tuolin itselleen hiukan syrjässä eikä tiedä, missä pitää käsiään.

Me kaksihan tässä oikeastaan kuulummekin yhteen, ajatteli hän sitten. Minä ja Liisa. Kas, etten ole ennen huomannut sitä.

Hämäränä vaistona oli tuo tunne tosin jo kauan asunut hänessä. Mutta nyt se pulpahti esille aivan ilmi-elävänä.

Joutessaan hän rupesi Liisaa tarkastelemaan.

Liisa huomasi hänen katseensa, vastasi siihen ja hymyili epämääräisesti. Katsoi toisen kerran ja näki, ettei Johanneksen silmä ollenkaan siirtynyt hänestä. Käänsi vihdoin päänsä pois, mutta ei voinut kuitenkaan olla silloin tällöin Johannekseen syrjäkarein vilkaisematta.

Hyvin puettu hän on, ajatteli Johannes, niinkuin konsanaan pieni, näppärä ranskalainen kamarineitsyt. Ja kaunis hän myöskin on ruskeine suortuvineen ja kaartuvine kulmakarvoineen, joiden alta kaksi nauravaa ja samalla itkevää aurinkoa ilmi välkähtää.

Myöskin hänen vartalonsa on hyvin kaunis, ajatteli hän vielä. Ei uskoisi häntä talonpoikaistytöksi. Kun hän istuu tuossa suu supussa, pikantti pystynenä ilmassa, jalka toisen päälle heitettynä, luulisi häntä suoraan teatterilavalta tuoduksi subretiksi.

Hänen säärensä viiva on aivan jumalallinen.

Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun hän kuuli ranskalaisen kysyvän leikillään Ireneltä:

--Teidän miehenne on varmaan hyvin mustasukkainen?

--Jospa hän edes olisi sitä! oli Irene huokaisevinaan.

--Kuinka tarkoitatte? Onhan hänellä syytä siihen.

--Ettekö näe, että hän par'aikaa harjoittaa silmäkurtiisia lapsenpiikani kanssa.

--Ai, huudahti ranskalainen. Siinä tapauksessa minä ymmärrän hänet.

Tuo kaikki tapahtui tietysti aivan keveän leikin muodossa, mutta se koski kuitenkin kipeästi Johannekseen.

Karvas pala oli kerran päässyt hänen kurkkuunsa nousemaan, ja hän tiesi jo vanhasta kokemuksesta, että hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä noin vain tilauksesta alas nielaistuksi.

Toiset nauroivat ja kääntyivät katsomaan sekä häneen että Liisaan. Johannes oli olevinaan kuin hän ei olisi kuullut mitään ja istui päätään kääntämättä paikallaan.

--Johannes, kuuli hän vaimonsa ruotsiksi sanovan. Vastaahan maljaan toki!

Nyt täytyi Johanneksen kääntyä. Hän näki sen ranskalaisen, joka hänen vaimonsa kanssa oli äsken puhunut, lasiaan kohottavan.

--Pardon, sanoi hän. Minä puhun niin huonosti ranskaa. Suokaa anteeksi hajamielisyyteni.

--Päinvastoin, väitti ranskalainen tavanmukaisella suojelevaisuudella. Te puhutte aivan erinomaisesti.

--Ja sinä ymmärrät kyllä kaikki, lisäsi Irene painokkaasti.

--Myöskin minun ymmärrykseni lahjat ovat puutteelliset, hymyili Johannes.

--Ei naisiin nähden, epäsi ranskalainen. Pyydän onnitella makuanne.

Tuo oli edellisen keskustelun jälkeen jonkun verran kaksimielinen kohteliaisuus, sillä se voi tähdätä yhtä paljon Liisaan kuin Ireneen. Johannes huomasi sen ja teki pienen kädenliikkeen kohti vaimoaan.

--Samoin minä teidän makuanne, sanoi hän vastaten tervehdykseen.

--Kuinka niin? kysyi ranskalainen kulmiaan kohottaen.

Hän ei näyttänyt odottaneen näin suoraa hyökkäystä.

--Olette osannut valita parhaan paikan pöydässä itsellenne, selitti Johannes.

Tämä sananvaihto huvitti häntä. Hän tunsi osaavansa ranskaa paljon paremmin kuin hän oli toivonutkaan ja se oli omiaan hänessä sisällistä hyvinvointia herättämään.

Kielen lukko oli auennut, karvas pala painunut alas. Hän tuli heti urheaksi kuin linnunpoika, joka huomaa siipensä häntä kannattavan.

Kyllä hän näyttäisi noille ranskalaisille! Kyllä hän näyttäisi sekä Rabbingille että Carpille, että jos he olivat neroja, niin oli hän yleisnero! Ja saisivat samassa Irene ja Signekin pienen käsityksen, mikä hän oikeastaan oli miehiään.

Eivätkä ne sitäpaitsi mitä ranskalaisia olleet! Juutalaisia ne olivat. Näkihän sen jo heidän naamoistaan.

Ei ollut annettava sellaisten hypätä rehellisten ihmisten silmille.

Johannes ei tiennyt itsekään, miksi hän oikeastaan vihasi juutalaisia. Hänen maailmankatsomuksensa mukaan, mikäli hänellä enää sellaista oli, olisi hänen tässä niinkuin muissakin suhteissa tietysti täytynyt olla mitä suvaitsevaisin.

Eikä hän oikeastaan heitä vihannutkaan. Mutta hän tunsi vain heitä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä niinkuin eräitä eläinlajeja kohtaan, vaikka ne eivät olleet tehneet mitään pahaa hänelle, mutta joihin hän ei olisi tahtonut suurin surmin koskettaa.

--Teistä taistellaan, kuuli hän Rabbingin erikoisella ritarillisuudella Irenelle huomauttavan.

--Kuinka? Kaksintaistelu? jatkoi pilaa toinen ranskalainen. Sekundantit, aseet, aika ja paikka siis.

--Sekundantteja meitä kyllä olisi tässä, huomautti Carp hyväntuulisesti. Mutta pelkään, että aika ja paikka eivät ole aivan soveliaat.

--Mutta aseet sitä enemmän, lausui Rabbing lasinsa kohottaen. Maljanne, hyvä rouva.

Irene kilisti hänen kanssaan ja kostutti hiukan huultensa päitä.

--Ketkä taistelevat? hän kysyi luoden keimailevan silmäyksen Rabbingiin.

--Teidän miehenne...

--Ja minäkö? nauroi Irene. Oh, sitähän me aina teemme.

--Mutta myöskin meidän ystävämme tässä tahtoo teihin nähden, kaunis rouva, koettaa voimiaan.

Irene ei ollut mitään ymmärtävinään.

--Voimiaan? kysyi hän viattomasti. Suon sen mielelläni.

--Siinä tapauksessa, vastasi Rabbing, ovat aika ja paikka vielä vähemmän tarkoituksenmukaiset.

--Mutta aseet?

--Ne lasken minä alas teidän edessänne.

Johannes odotti lovea, johon hän olisi saanut sotaisen innostuksensa purkaa. Mutta sitä ei tullut, sillä Rabbing oli nyt temmannut asian ilmasta ja leikki sillä kuin kissa hiiren kanssa.

Hänen suhteensa ei Johanneksen todellakaan tehnyt mieli mitellä voimiaan.

Hän ei tiennyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän tunsi ainaista, miltei pelonsekaista kunnioitusta Rabbingia kohtaan. Muut miehet olivat hänelle ylimalkaan ilmaa. Ja naiset olivat hänelle epäverrannollisia suureita, joita hän ei ollut mitenkään tottunut käyttämään oman henkisen olemuksensa mittapuina.

Ei niin, että hän olisi Rabbingiakaan oikeastaan omaa itseään ylemmäksi tunnustanut. Päinvastoin hänellä oli joka hetki tinkimätön tunne omasta salaisesta ylemmyydestään. Hän ei vain keksinyt mitään ilmestysmuotoa sille. Rabbingilla oli aina kaikki valtit käytettävinään siinä suhteessa.

Mahtoiko se johtua siitä, ajatteli hän, että Rabbing oli hänen esimiehensä? Ei, sitä hän ei voinut itselleen tunnustaa. Sillä eihän Rabbingin ylemmyys hänen suhteensa ilmennyt suinkaan ainoastaan liikeasioissa. Rabbingin personallisuus se oli, joka niin valtavasti vaikutti häneen.

Mutta kyllä hän esimiehenäkin oli varsin pelottava.

Hänestä ei tiennyt koskaan, missä hän oli ja missä hän ei ollut. Tänään saattoi häneltä saapua sähkösanoma Lontoosta, Wienistä, Berlinistä tai Parisista. Parin päivän perästä hän saattoi kuitenkin jo aamulla aikaiseen, ennen muun henkilökunnan tuloa, istua paikallaan helsinkiläisessä pääkonttorissaan.

Myöskin siellä oli hänellä omat tapansa. Hän tuli ja meni, milloin sattui, ilman että kukaan tiesi siitä, sillä hän oli järjestänyt oman huoneensa muista erilleen. Välistä saattoi hän pysyä näkymättömänä pari päivääkin, mutta kun hän jälleen konttoriin ilmestyi, tuntui hän tietävän kaikki ja taitavan kaikki pienemmätkin seikat, mitä kuului kunkin osaston alaan.

Hän oli alammaistensa kauhu. Osastopäälliköt suorastaan epäilivät olevan kuudennen aistin hänellä.

Johannes puolestaan oli valmis myöntämään hänelle seitsemännenkin.

Rabbing ei koskaan nuhdellut ketään, ei soimannut ketään. Hän ainoastaan huomautti. Mutta kun hän ei koskaan antanut tunnustustakaan, karttui noista huomautuksista vähitellen ääretön syntikuorma poloisen henkilökunnan niskoille.

Kukaan ei jäänyt siitä osattomaksi. Jokainen tunsi itsensä enemmän tai vähemmän hutilukseksi, sillä Rabbingin huomautukset olivat aina oikeutettuja ja koskivat oleellisia laiminlyöntejä. Siksi tekivätkin kaikki työtä kuin hullut, mutta mikään ei näyttänyt riittävän Rabbingille.

Hän vaati ylivoimaista työtä. Palkkaa hän kyllä oli aulis kohottamaan.

Hän ei vaatinut sanoilla, vaan sillä työmäärällä, jonka hän asetti kunkin tehtäväksi. Eikä hän myöskään sanoilla ilmoittanut hämmästystään, jos joku ei ollut ehtinyt ajoissa parhaalla tahdollaankaan osaansa valmiiksi toimittaa.

Hän vain naurahti ivallisesti ja kohotti olkapäitään. Mutta sepä kävikin kuin puukonpistos asianomaisen sydämen läpi.

Kukaan ei pitänyt Rabbingista. Kaikki pelkäsivät ja vihasivat häntä. Mutta kukaan ei voinut kieltää myöskään häneltä syvintä, vastentahtoista kunnioitustaan.

Missään ei ollut niin painostava ilmakehä kuin Rabbingin konttorissa. Sillä kaikki ne, jotka työskentelivät tuon kummallisen miehen johdon alla, tunsivat vaistomaisesti, että heidän esimiehensä halveksi heitä.

Ja se olikin totta. Sillä Rabbing ei koskaan puhunut muistakaan ihmisistä muussa kuin sarkastisessa äänilajissa, saati sitten omista rahanalaisista raatajistaan, joille hän tuskin oli taipuvainen mitään ihmis-arvoa myöntämään.

Tuon painostuksen lisäksi tuli eräs toinen.

Kukaan ei Rabbingin liikkeissä ollut varma paikastaan. Jokainen saattoi milloin tahansa tulla siirretyksi johonkin toiseen toimeen tai suorastaan kadulle ajetuksi.

Se ei koskaan käynyt törkeästi eikä yht'äkkiä. Se alkoi hiljaisella, hivuttavalla kalvamisella, juuri noiden pienten, pirullisten huomautusten muodossa, joilta kukaan ei säästynyt, mutta jotka tihenivät sikäli kuin Rabbingin sympatiat kelvottomiksi merkitsemäänsä mieheen vähenivät.

Lopuksi niitä satoi joka päivä.

Kukaan ei kestänyt tuota taktiikkaa. Useimmat hermostuivat heti ja menivät menojaan, toiset vielä varmasti vakuutettuina siitä, että Rabbing oli aivan oikeassa ja että he todellakaan eivät kelvanneet mihinkään.

Ne, jotka jäivät ja jotka syystä tai toisesta eivät yksinkertaisesti voineet erota, kadottivat kaiken itsetuntonsa, tyhmistyivät, tylsistyivät ja joutuivat kuitenkin lopuksi kadulle. Eikä kukaan voinut siitä enää soimata Rabbingia, sillä silloin he todellakin olivat jo niin loppuunkulutettuja, ettei kukaan kunnon liikemies olisi enää jaksanut pitää heitä palveluksessaan.

Tuo tulevaisuus odotti jokaista. Myöskin Johannes näki sen selvästi silmiensä edessä häämöttävän.

Johanneksen ainoa toivo oli kerran päästä niin omille jaloilleen, että hän voisi erota Rabbingin liikkeestä ja perustaa omansa. Siksi hän harjoitti myös kaikessa hiljaisuudessa omia pieniä keinottelujaan, vaikka hän piti ne tiukasti salassa Rabbingilta.

Rabbing ei olisi koskaan sallinut sellaista. Hän olisi pitänyt tuollaista omintakeista toimintaa hänen asiainsa sivussa suorastaan konnamaisena.

Jokaisen hänen miehensä täytyi kuulua hänelle, yksinomaan hänelle. Kaikki muu oli liikkeen pettämistä ja varastamista.

Vielä ei Johannes voinut seisoa omilla jaloillaan. Vielä täytyi hänen totella ja kumartaa tuota miestä, joka näytti pitävän häntäkin jo varmana, tavallisena työjuhtanaan. Mutta kerran oli hetki tuleva. Kerran hän oli seisova tuon miehen edessä pystypäin.

Ja mittelevä miekkojaan hänen kanssaan. Siitä oli tuleva voimankoetus, paljon pahempi kuin Rabbingin äsken esittämä kaksintaistelu.

Olihan Johanneksella vielä isänsä kostamatta.

Mutta myös itsensä hän tahtoi kostaa, oman karun ja ankaran nuoruutensa. Kaikki ilot, jotka häneltä silloin olivat köyhyyden vuoksi jääneet iloitsematta, kaikki armaat aatteet ja ihanteet, jotka liian varhainen elämän kovuus oli häneltä tuppeensa tukahduttanut.

Säälimätön kostaja hän oli oleva. Sillä hänkin tunsi suonissaan Kullervon kansan veren kohisevan.

Mutta toisaalta tunsi hän vielä pettävänsä Rabbingia ja pelkäsi joka hetki kuin varas kiinni joutuvansa.

Siksi oli Rabbing kuin hänen yleisen pahan omantuntonsa olennoitu ilmestysmuoto, jonka kanssa hänen ei tehnyt mieli mennä sormikoukkua vetämään.

4.

Rabbing oli pyytänyt ranskalaiset vieraansa päivällisille. Johannes tunsi heti selittämätöntä vastenmielisyyttä tuota ehdotusta vastaan, kenties vain siksi, että se tuli hänelle niin odottamatta.

Hän oli luullut kysymyksen olevan vain tavallisesta ajeluretkestä.

--Me kaiketi emme jää, hän kuiskasi ohimennen Irenelle.

--Kuinka niin? kysyi tämä terävästi. Päinvastoin minusta meidän on suorastaan velvollisuutemme jäädä.

--Velvollisuutemme? Ketä kohtaan?

--Koko seuraa, mutta tietysti etupäässä Rabbingia, joka on kutsunut meidät tänne. Ethän aikone tehdä skandaalia?

Irene kiinnitti yhtä hämmästyneen kuin huolestuneen silmäyksen häneen.

Siinä suhteessa hän ei koskaan ollut oikein varma miehestään. Johannes oli hänelle omituinen maalaistuote, hullun ja viisaan sekainen luonnonlapsi, jota hän ei ollenkaan ymmärtänyt.

Muuten hän kyllä tavallaan piti Johanneksesta. Sillä olihan Johannes kunnon mies, kuten sanotaan, paljon kunnollisempi kuin useimmat muut hänen ylimyksellisessä ympäristössään.

Mutta seuramieheksi hänestä ei ollut. Ja maailmanmenosta yleensä oli hänellä tuiki nurinkuriset käsitykset.

--Tunnen olevani juuri sillä tuulella, vastasi Johannes. Mutta lapsenkin vuoksi, ajattelin...

--Lapsen? ihmetteli Irene. Mikä häntä vaivaa? Etkö näe, että hän viihtyy erinomaisesti täällä?

--Tuollaiset päivälliset kestävät myöhään, selitti Johannes sävyisästi. Ei ole hyvä hänelle, että hän valvoo niin kauan.

--Näen, että etsit tekosyitä, vastasi Irene happamesti. Me jäämme.

--En minä, virkkoi Johannes jyrkästi. Minun hermoni eivät kestä tätä.

--Mikähän tässä muka on omiaan sinua hermostuttamaan?

--Sinähän annat kohdella itseäsi kuin...

--Säästä vertauksesi, katkaisi Irene. Sillä näen, että aiot sanoa jotakin sopimatonta.

--Myös tehdä sopimatonta, uhkasi Johannes. Nuo juutalaiset eivät miellytä minua.

--Ketkä juutalaiset?

--Nuo Ristuksen piiskurit, tarkoitan. Minulla on heidän kanssaan vielä hanhi kynittävänä.

Irene uskoi täydellisesti, että Johannes olikin mies sen tekemään. Monet katkerat kokemukset olivat hänelle sen opettaneet.

Hän virkahti sentähden vain matalalla äänellä:

--Jos et voi olla siivolla, niin mene menojasi! Mutta koeta keksiä edes joku sopiva tekosyy.

--Sen vaivan jätän sinulle. Minä häviän yksinkertaisesti.

--Se olisi juuri sinun tapaistasi, leimahti Irene.

--Eikö totta? Kunkin on omia tapojaan seurattava.

Johannes nousi lähteäkseen.

Hän oli aikonut hävitä sisähuoneen kautta. Mutta Irene, joka ei tiennyt hänen aikomuksestaan, ehätti sanomaan:

--Minun mieheni pyytää tuhannesti anteeksi. Mutta hänen täytyy todellakin nyt mennä. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeätä...

--Mutta te tulette takaisin? kysyi toinen ranskalainen.

--Tuskin, virkahti Johannes. Pelkään, että asiani vaatii koko illan minulta.

Rabbing rypisti kulmiaan.

--Ei ylimalkaan pitäisi unohtaa mitään, hän sanoi. Mutta _jos_ on unohtanut jotakin, on se tietysti heti korjattava.

Signe kuiskasi yli pöydän Irenelle:

--Emmekö lähettäisi myös Liisaa kotiin? Se olisi oikea rangaistus miehellesi.

--Luuletko? kysyi Irene epäröiden.

Hän ei oikein tajunnut serkkunsa tarkoitusta.

--Varmasti. Äskeisen keskustelun jälkeen. Eikähän häntä tarvita ollenkaan. Me kyllä hoidamme Seidin.

Irenen silmät välähtivät.

--Olet oikeassa, hän sanoi. Mutta ehkä Seidi myös tahtoo kotiin?

--Olisi sääli häiritä hänen iloaan, selitti Signe. Etkö näe, kuinka hyvin hän viihtyy isän sylissä?

Irene ilmoitti Liisalle, että tämä myös olisi vapaa lähtemään. Liisa nousi epävarmana.

Johannes ymmärsi silmänräpäyksessä ivan. Hänen verensä kiehahtivat.

--Tule! hän sanoi lyhyesti Liisalle. Me menemme.

Liisa seurasi häntä.

Johannes kohotti vielä kerran silinteriään. Ja kuuli takanaan pidätettyä naurua, jonka hän arvasi johtuneen jostakin pisteliäästä sanasutkauksesta.

Meitä häväistään, ajatteli hän. Mutta nauraa parhaiten, joka viimeksi nauraa!

He saivat automobilin. Ja huristivat suoraa päätä kohti keskikaupunkia.

--Ymmärsitkö? kysyi hän hiljaa Liisalta.

--Luulen ymmärtäneeni.

Sitten he eivät pitkään aikaan puhuneet mitään.

Johanneksen koko luonto oli noussut sotajalalle. Nyt jos koskaan oli hänen kostettava! Mutta miten? Niin, että se tuntuisi, niin ettei tuon seuran enää koskaan tekisi mieli hänen kanssaan leikitellä.

Liisa istui pää kumarassa. Johannes katseli syrjästä häntä.

--Minne me ajamme? hän kysyi.

--Tietysti kotiin, lausui Liisa hiljaisesti.

--Kotiin? purkautui sisällisellä raivolla Johannekselta. Minulla ei ole kotia!

--Tarkoitin hotellia, jossa asumme, selitti Liisa edelleen yhtä kärsivällisesti.

--Ja sitten?

--Sitten?

--Niin, sitten kun me olemme tulleet hotelliin. Mitä me sitten teemme?

Liisa katsoi häneen kummastuneena.

--En tiedä, hän sanoi. Mutta kaiketi odotamme heitä.

--Ja syömme illallista?

--Eiköhän.

--Ja juomme viiniä?

--Tokkohan se on niin tarpeellista.

--Ja menemme nukkumaan?

--Sitten kun he ovat tulleet kotiin, hymyili Liisa. Mutta eiköhän niin tapahtune.

Johannes tarttui lujasti hänen käteensä.

--Ei, Liisa, hän sanoi. Nyt me huvittelemme. He huvittelevat siellä, me täällä! Mielestäni sinäkin kaipaat jotakin virkistystä.

--Minä? kysyi Liisa vavahtaen. Mitäs minusta!

--Siitä puhumme sitten, sanoi Johannes. Mutta nyt me ajamme suurille bulevardeille.

Madeleine-kirkon tienoilla pysäytti Johannes automobilin. Siinä oli lähellä eräs suuri ylhäisön ravintola, jossa hän oli jo ehtinyt useampia kertoja syödä päivällistä vaimonsa, Signen ynnä tämän isän kanssa.

--Mihin me menemme? kysyi Liisa.

--Syömään, sanoi Johannes. Syömään herrasväen tavalla.

Edeskäyvät tunsivat jo Johanneksen. Ja valmistivat hänelle erinomaisen yksityishuoneen.

5.

Liisa pysyi aluksi sangen vaiteliaana.

Tämä kaikki oli kovin outoa hänelle. Ei niin, että hän ei olisi ravintola-elämään tottunut, sillä olihan hän itse viettänyt osan elämästään tarjoilijattarena. Tosin vain pienessä suomalaisessa maaseutu-kaupungissa, mutta kuitenkin sen seurahuoneella, jossa kaupungin hienoimmat herrat kokoontuivat ja jonka yleisö parhaina matkailija-aikoina saattoi olla hyvinkin kansainvälistä.

Hän tiesi sentähden varsin hyvin, miten tällaisissa paikoissa oli käyttäydyttävä.

Kaunis hän myös tiesi olevansa. Sitä olivat hänelle liian monet miehet vuosien kuluessa vakuuttaneet, että hän olisi voinut olla uskomatta heihin. Ja se teki hänen olentonsa vapaaksi ja luonnolliseksi, oli hän missä maailman kolkassa tahansa, sillä hän tiesi miesten olevan kaikkialla veistettyjä samasta tarvispuusta.

Outoa hänelle oli Johannes ja hänen hetkellinen käytöksensä. Johannes, jota hän oli lapsesta saakka jumaloinut! Johannes, joka oli kuin ylempi olento hänelle ja jonka seurassa hän aina oli tuntenut itsensä niin perin pieneksi, turvattomaksi ja vähäpätöiseksi!

Hän istui nyt kahden Johanneksen kanssa saman pöydän ääressä, samassa sohvassa, samassa yksityishuoneessa, ja Johannes osoitti hänelle täysin ritarillista kohteliaisuutta!

Olivathan he usein ennenkin, Johanneksen isänkodissa, näin yhdessä istuneet. Mutta he olivat olleet lapsia silloin. Ja siitä oli Liisan mielestä niin kauan, että hänen päätään huimasi sitä ajatellessa.

Sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon. Tuntui suorastaan iankaikkisuudelta välillä-olevaa ajanjaksoa tässä ajatella.

Liisa oli työmiehen tytär samalta tehtaalta, jonka isännöitsijä Johanneksen isä, Tuomas Tamminen, oli ollut.

Hänen oma isänsä oli kuollut tapaturmaisesti jo hänen pienenä ollessaan. Joutunut jonkun väkipyörän hihnaan ja musertunut siinä silmänräpäyksessä.

Hänen äidilleen oli maksettu elinkautinen eläke. Mutta hänet itsensä oli isännöitsijä ottanut kuin omaksi tyttärekseen.

Hän oli saanut asua isännöitsijän kartanossa. Hän oli saanut syödä samassa pöydässä kuin tämä ynnä hänen poikansa ja hän oli saanut alkeisopetuksensa yhtä rintaa Johanneksen kanssa.

Myöskin tyttökouluun hän oli päässyt ja siinä jo eräitä luokkia suorittanut. Mutta sillä välin oli tullut riita Rabbingin ja Tuomas Tammisen välillä, isännöitsijä oli muuttanut paikkakunnalta pois, perustanut oman liikkeensä ja tehnyt vararikon. Liisalla oli ollut valittavanaan vain joko palata takaisin työväen tyttäreksi ja äitinsä luo tai koettaa, kuten Johannes, itse ansaita leipänsä ja siten jatkaa koulunkäyntiään.

Hän ei ollut valinnut kumpaakaan. Leipänsä hän tosin oli ansainnut ja vielä paljon enemmänkin, mutta keinoilla, joita nykyaikainen yhteiskunta, niin paljon kuin se niistä nauttikin, ei pitänyt hyväksyttävinä.

Liisa oli jo varhain joutunut harhateille.

Jo lapsena oli hänessä esiintynyt turmeltuneita taipumuksia, joita hän tosin saattoi peittää suurella itsehillitsemis-kyvyllään, mutta ei koskaan jäljettömiin tukahduttaa. Hyvä alkukasvatus ja suotuisat ulkonaiset olosuhteet, jotka seurasivat hänen asemaansa isännöitsijän kodissa, olivat vain pikemmin edistäneet kuin hävittäneet niitä.

Isännöitsijän koti oli sijainnut korkealla mäentöyräällä. Sen alta, pitkin joenvartta, olivat häämöttäneet tehtaan savupiiput ja liikkeen rakentamat työväen asumukset.

Siellä alhaalla asui hänen äitinsä. Ja siellä alhaalla oli ollut hänen maailmansa.

Hänen oma, turmeltunut maailmansa.

Hänen omansa siksi, että hän tunsi satojen lankojen häntä sinne kiinnittävän. Turmeltunut siksi, että hän ei ollut enää luonnonlapsi, että hän ei voinut ottaa enää sen elämää yhtä itsestään selvänä kuin muut samassa ijässä olevat työväen tyttäret ja että hän oli jo tullut toisesta maailmasta ja toisesta elämästä osalliseksi.

Mutta opillinen sivistys oli jäänyt hänessä vain pinnalle. Siellä alhaalla piilivät hänen olentonsa syvät lähdesuonet.

Hän näki ja kuuli siellä alhaalla kaikenlaista, jota hänellä saamansa kasvatuksen mukaan ei enää suinkaan olisi ollut lupa nähdä ja kuulla. Siksi tuo kaikki teki häneen kielletyn hedelmän houkuttavan vaikutuksen.

Myöskin sen puusta hän oli jo varhain syönyt. Alhaalla joenvarrella, halkopinojen takana, olivat pahantapaiset pojat hänelle jo keskenkasvuisena tyttönä opettaneet sen, mitä hän luonnonjärjestyksen mukaan olisi saanut tietää vasta paljon myöhemmin ja josta hänellä yhteiskunnan mielipiteen mukaan ei ilman valtion ja kirkon apua olisi koskaan elämässään saanut olla edes mitään aavistusta.

Hän itse ei ollut tiennyt siinä mitään erikoista pahaa tekevänsä.

Se oli yhtynyt vain aines-osana tuohon epämääräiseen, houkuttelevaan synnillisyyden tuntoon, joka heräsi hänessä aina, kun astui tuota mäkeä alas ja huomasi palattuaan vaaleiden sukkiensa ja heleän kesähameensa likautuneen.

Koulunkäynti oli ollut vaiva ja välttämätön kiusa hänelle, johon hän oli alistunut ainoastaan sen tuottaman elämänmukavuuden vuoksi. Hän oli sydämessään oikein iloinen sen keskeytyksestä.

Hän oli jo silloin antautunut monelle koulupojalle ja ylioppilaalle.