# Rahan orja ## Part 1 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/rahan-orja-14386/index.md RAHAN ORJA Kirj. Eino Leino 1912. [Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja.] 1. Toukokuu oli kylmä ja sateinen. Ajurinhevoset olivat liukkailla puukaduilla kompastelleet, matkailijat värisseet autioissa ja vetoisissa hotellihuoneissaan. Mutta nyt oli kesäkuu koittanut ja lämmin, aurinkoinen laine yli maailmankaupungin kattojen laikahtanut. Siksi olikin koko Parisi liikkeellä. Kihisivät kansaa suuret bulevardit, vieri ajopelien lakkaamaton jono leveällä valtatiellä kohti Boulognen metsää. Oli ylhäisen maailman määrätunti. Koko kansainvälinen kapitalismi edusti itseään. Automobilin nurkkaan nojautuen istui tuossa ranskalainen rahamies, jonka sanoja kautta Europan pankkimaailman kuunneltiin kunnioituksella. Mutta muhkealla kaksivaljakolla hänen takanaan ajoi amerikalainen miljardöri, joka hänkin oli hetkeksi trustihuolistaan vapautunut ja tehnyt tuon välttämättömän virkistys- ja sivistysmatkan Seinen kimmeltävään tulikaupunkiin. Useimmilla heistä oli nainen rinnallaan. Kenellä oma, kenellä ostettu, kenellä elämän ystävä, kenellä tuokion säkenöiväksi huviksi jalokivillä koristettu. Paljon oli Johannes Tamminen nähnyt maailmaa. Mutta Parisi, mutta vanhan maailman suuri sulatusuuni, häneltä oli vielä jäänyt näkemättä. Nyt hän oli ollut viisi vuotta naimisissa. Viisi pitkää vuotta hän oli tehnyt työtä ja ahertanut, ei työtä työn vuoksi enää, vaan työtä rahan ja keltaisen kullan vuoksi kuuluakseen kerran elämässään näihin muutamiin tuhansiin etuoikeutettuihin, jotka maanpiiriä hallitsevat ja joiden tahdosta joka hetki nousi ja kaatui myrjadien elämän-onni. Ei hän ollut päämääräänsä päässyt vielä. Mutta hän oli jo pitkällä ja toivoi jumalan ja vuorineuvos Rabbingin avulla aina pitemmälle pääsevänsä. Hän oli Rabbingin miljonaliikkeen osastopäällikkö Helsingistä. Rabbing oli aikonut käyttää häntä hyväkseen, ja käyttänytkin. Mutta myöskin Johannes Tamminen oli osannut olla varoillaan. Hän oli tehnyt myöskin ominpäin eräitä onnistuneita osakekauppoja ja ansainnut niillä sievän omaisuuden. Nyt hän oli omaksi ja ehkä vielä enemmän vaimonsa virkistykseksi lähtenyt lyhyelle huvimatkalle Parisiin. Ja nyt hän vieri tuossa samassa ajopelien pyörryttävässä paljoudessa kohti Boulognen metsää, vaimo vierellään, lapsi ja tämän hoitajatar vastapäätään. Toisella istuimella heitä vastapäätä istui Signe, hänen vaimonsa serkku ja Johanneksen ensimmäisen, pettyneen lemmen esine, jonka isän, vapaaherra Carpin, samoin kuin Rabbinginkin, he tiesivät tuolla puistoravintolassa tapaavansa. Johanneksen katse viipyi tällä hetkellä hänen lapsessaan. Herttainen, suurisilmäinen tyttö se oli, Seidi nimeltään. Äidin piirteet, isän päänmuoto. Ja kun hän nauroi, oli kuin olisi itse aurinko nauranut vastaan hänelle ja vanhat puurivit tien kahdenpuolen vertyneet toisen verran vihreämmiksi. Seidi oli heidän ainoa lapsensa. Irene ei ollut suostunut useampia synnyttämään. Sekin oli ollut joskus riidan-aihe heidän välillään, sitten Johannekselle pitkän, kalvavan kaunan syy. Nyt he eivät riidelleet enää. Nyt ei Johannekselle olisi enää pälähtänyt päähänkään tuntea kaunaa tuota vierasta naista kohtaan, joka istui hänen vierellään, jonka kosketuksen hän tunsi, mutta joka oli hänestä sielullisesti niin kaukana kuin on taivas maasta erotettu. Oli Johannes ollut yksinäinen ennenkin. Mutta yksinäisemmäksi hän oli tuntenut itsensä vasta avioliitossaan. Kuitenkin hän oli jatkanut ja jatkoi edelleen aviollista yhdys-elämää vaimonsa kanssa. Se juuri muodosti hänen sisällisen häpeänsä. Sillä Johannes häpesi, häpesi niinkuin voi ihminen hävetä, joka tuntee hetki hetkeltä syvemmälle lokaviemäriin syöksyvänsä, joka huomaa kurjuutensa, näkee perikatonsa, mutta jolla ei kuitenkaan ole voimaa eikä tahtoa kylläksi temmatakseen irti itseään ja suurimmankin sielullisen tuskan uhalla itseään korkeammalle elämänportaalle kohottaakseen. Eikä hän hävennyt itseään ainoastaan nyt, vaan aina. Eikä ainoastaan yöllä, vaan myöskin päivällä, ei vain vaimonsa seurassa, vaan kaikkialla, missä hän liikkui, kotona ja kaduilla, kahviloissa ja liikekonttoreissa. Toiset ihmiset kulkevat tuska, toiset elämäntoivo tai riemu kantapäillään. Johannes oli saanut ainaiseksi saattajakseen häpeän ja jäytävän itse-inhon, jonka keralla hän nukkui ja joka jälleen aamulla avosylin kohtasi häntä. Eikä hän kuitenkaan voinut pitää itseään ulkokohtaisesti suurempana syyllisenä kuin muutkaan ihmiset. Niin pian kuin hän rupesi omia tekojaan ja sielunliikkeitään niihin vertaamaan, joita hän alituisesti näki ja kuuli ympärillään, täytyi hänen tunnustaa, että hänellä sittenkin mahtoi olla vielä yhtä ja toista kadotettavaa omasta sisäisestä jumalankuvastaan. Myöskin muut olivat luonnon syntiinlangenneita lapsiparkoja, mutta he eivät siitä välittäneet. Myöskin muut olivat alastomat, mutta eivät hävenneet. Miksi siis hänen, Johanneksen, täytyi alituisesti kantaa tätä häpeänkuormaa, jonka hän ei nähnyt ketään ympäristössään raskauttavan? Miksi siis hän yksin kärsi asemasta ja asioista, jotka useimpien muiden mielestä olivat aivan luonnollisia, vieläpä olisivat jollekulle toiselle voineet olla ylimpänä autuutena? Se mahtoi johtua hänen liian lähellä piilevästä talonpoikaisesta sukuperästään. Johannes oli usein epäillyt tuota. Mutta silloin hän oli aina suuttunut itselleen ja päättänyt olla asiaa enempää ajattelematta. Sillä täytyihän ihmisen voida sen verran omasta alkuperästään vierautua. Täytyihän voida kasvaa, kehittyä ja muuksi muodostua. Olihan koko maailmankehitys tuota tietä käynyt. Eihän voitu palata takaisin enää alku-ihmisiin. Oltiinhan nyt yhteiskunta-eläimiä. Ja olihan avioliitto yhteiskunnallinen laitos, jolla sellaisenaan oli vain vähän tai ei mitään rakkauden kanssa tekemistä. Ja raha oli yhteiskunnan perustus. Se hallitsi, jolla sitä oli. Ja jolla sitä ei ollut, tuli hallituksi. Näin oli raha myöskin kaiken onnellisen avio-elämän perustus. Sillä eihän voinut elättää vaimoaan ja lapsiaan omaamatta edes jonkinlaista yhteiskunnallista valta-asemaa. Sivistynyttä vaimoaan, sivistyneitä lapsiaan nimittäin. Työväestölle, köyhälistölle se kyllä kävi päinsä, ja sai käydä päinsä! Mutta hehän olivatkin orjia, työn orjia, ja orjia tulisivat myös heidän lapsensa olemaan. Ja mikä hän itse oli? Rahan, kiiltävän kullan orja siis. Tuosta syvästä lähdesuonesta kumpusi toinen hänen sisäisen häpeänsä syy. Se oli hänen entisen sosialistisen olentonsa aiheuttama. Johannes voi kyllä huumata itseään, mutta ei unohtaa. Olla ajattelematta kyllä, mutta ei aistimatta ja havaitsematta. Jokaiset työmieskasvot kadulla syyttivät häntä. Jokainen yläluokan huulilta valahtanut, alaluokkaa halventava lause sai hänen sydämensä kummallisesti sävähtämään. Siellä olisi hänen paikkansa ollut eikä täällä. Siellä jossakin, alhaalla, pimennossa, hän olisi kenties vielä kerran voinut sisäisen rauhansa ja sopusointunsa saavuttaa. Mutta se oli liian myöhäistä jo. Hänen elämänvirtansa oli kerran luotu vierimään, hänen kohtalonpyöränsä pyörimään. Täytyi mennä, minne se vei, tuskaan tai riemuun, kurjuuden kuiluun tai aineellisen hyvinvoinnin kukkuloille. Mutta miksi hän häpesi aineellista hyvinvointiaan? Siksikö, että hän ehkä paremmin kuin monet muut tiesi, mitä sen alla oli, ja kuuli sen maanalaisen kuminan, joka juuri tämän kaupungin kaduille oli niin monet barrikadit pystyttänyt? Eikö se siis ehkä ollutkaan vain pelkkää häpeää? Sekautuiko siihen pelkoakin? Pelkoa tulevasta tuomiosta ja maailmanlopusta. Kyllä, tunnusti Johannes itselleen. Sillä olihan hän jo niin kauan elänyt tuossa pelottavassa maailmanlopun tunnelmassa. Mikä oli loppuva? Rahan yhteiskunta. Mikä oli tuleva? Työn ja onnen ja terveyden yhteiskunta. Sillä olihan tämä yhteiskunta mätä, sydänjuuriin saakka myrkytetty. Täytyihän tulla tervettä voimaa, punaisia verisoluja siihen, eikä niitä voinut tulla muualta kuin tuolta alhaalta. Mutta sitä varten täytyi ensin virrata paljon pahaa, pilaantunutta, sinistä laskimoverta, että elämänruusut jälleen puhkeisivat ihmiskunnan poskipäillä kukkimaan. Tässä kaupungissa se oli jo monta kertaa tapahtunut. Tapahtunut hirvittävällä voimalla, koko maailman myötä myrskytessä. Ja aina oli elämä nuorentunut. Ja jälleen oli maailmankehitys astunut askeleen eteenpäin. Vallankumouksen pyhä kaupunki oli Parisi hänelle. Ja nyt hän oli itse rahan orjana astunut sisälle pyhään kaupunkiinsa! Eikö hänellä ollut syytä hävetä? Eikö hänellä ollut syytä tuntea kaksinkerroin onnettomaksi itseään? Jospa hän olisi tullut tänne koulupoikana, jospa nuorena ylioppilaana! Jospa edes silloin, kun hän oli sosialistisesta puolueesta eronnut ja lähtenyt ulkomaille levossa ja hiljaisuudessa kirjallista työtään tekemään! Kuinka hän silloin olisi täällä kulkenut ja haltioitunut! Kuinka hän olisi tyrannien haudoilla seisonut ja ollut valmis jokaista heidän verensä kostuttamaa katukiveä suutelemaan! Myöskin kansanvapauden haudoilla hän olisi seisonut. Ja silloin olisivat hänen silmänsä vettyneet ja hänkin tuntenut sydämensä laajentuvan koko maailmaa ja koko suurta, kärsivää, aina voitettua, aina voittavaa ihmiskuntaa käsittäväksi. Hautojen kaupunki oli Parisi hänelle. Kuinka eivät ihmiset nähneet sitä? Kuinka he uskalsivat asua tässä ja sen kaduille jälleen Baalin, Mammonan ja Belialin alttareita pystyttää? Ja varsinkin, kuinka uskalsivat ne tulla tänne, nuo rahan orjat kaikesta maailmasta, elämän-onnea ostamaan, elämän-murhetta hetkisen haihduttamaan, niinkuin täällä olisi maailman turvallisin paikka ollut ja niinkuin juuri tämä tanner olisi ollut soveliain sille, joka tahtoi nauttia toisten työn hedelmistä? Olihan tulivuori tämän kaupungin alla. Saattoihan se milloin hyvänsä jälleen purkautua ja haudata ammottavaan kitaansa nuo kultaisen vasikan palvelijat. _Fluctuat, nec mergitur_, seisoi tämän kaupungin vaakunassa. Siihenkö ne luottivat sitten? Vai siihenkö Baabelin porton hulmuavaan tulikuvaan, jonka sanottiin joka yö lohikäärmeensä selässä tämän kaupungin tornien yli tähtitaivaalla ratsastavan? Eihän maailma voinut enää kauan seisoa näin. Täytyihän tulla, täytyihän tapahtua jotakin. Ja täytyihän sen tulla juuri täältä, jossa maailman kraateri oli, jossa yhteiskunnallinen vääryys oli pisimmälle kehittynyt, samalla kuin yhteiskunnallinen oikeus ja avartunut ihmisyystunne kovimmin kolkuttivat jaloja, hehkuvia ja itse-uhrautuvia sydämiä. Hän itse? Kuinka hän oli uskaltanut tulla tänne?---- Ajopelien vieriessä, tomun pöllytessä ja voimavaunujen sinistä benzinisavua puksuttaessa olivat Johanneksen ajatukset äkkiä siirtyneet, keskeltä rahan orjien ja orjattarien valtaväylää, vallankumouksen veriseen, pelottavaan, rankaisevaan kaupunkiin. 2. --Armaani, sinä olet niin vähäpuheinen? kuuli Johannes samalla tutun, hiukan loukkautuneen nais-äänen vierellään virkahtavan. Hän käännähti vaistomaisesti ja katsoi sinnepäin. Näki Irenen kauniin, tummatukkaisen, uudenuutukaisen kesähatun verhoaman pään, kasvoilla jonkun verran kalseahkon, hemmotellun itsetyytyväisyyden ilmeen. Mutta ehti myös näkemään erään toisen ilmeen, jolla tämä samalla rakensi keskinäisen ymmärryksen sillan Signen kanssa. Se oli omituinen, nautiskeleva, salaperäinen. Se kiertyi marjana puoliavointen huulten väliin, se hyväili säteenä pitkien, pehmeiden ripsien alta. Johannes oli usein tuota ilmettä kummeksinut. Eikä vain kummeksinut, mutta myös kadehtinut. Sellaisia hymyjä ei Johanneksen enää pitkiin aikoihin ollut onnistunut Irenen huulille herättää. Eikä Irene tuolla tuttavallisella katseella enää milloinkaan tullut häntä vastaan rakkauden hurmaavaan puolitiehen. Heidän rakkautensa oli harmaata, hiukan haukottelevaa ja tavanmukaista. Mistä sitten silloin tällöin tuo autereinen aamunkajastus? Eikä Johannes ollut huomannut Irenen siten katsovan eikä hymyilevän kenenkään muiden kuin Signen seurassa. Heidän kahden välinsä mahtoi olla siis tavallista läheisempi ja herttaisempi. Eipä kummakaan, ajatteli hän. Ovathan he serkkuja ja kasvinkumppaneita. Hän sanoi jotakin, jotakin aivan tavallista ja turhanpäiväistä. Ja olisi jälleen vaipunut ajatuksiinsa, ellei hän samalla olisi huomannut edessään aivan toista, mutta samantapaista ilmettä, tällä kertaa lapsensa pään yli, tämän hoitajattaren kasvoilta, joka oli hänen oma kasvinsisarensa Liisa. Langennut, armas tyttölapsi, jonka Johannes heti kodin saatuaan oli kurjuudesta pelastanut. Liisa katsoi häntä silmiin ja hymyili hänelle. Ei, Johannes ei voinut erehtyä. Sama hymy, sama katse se oli, jonka hän äsken syrjäkarein oli nähnyt vaimonsa piirteistä kohti Signeä vilahtavan. Eikö se siis ollutkaan mitään yksilöllistä, vaan tyypillistä? Ja mikä sielunliike mahtoi sen alla piillä? Mutta Johannes ei ehtinyt enää siihen kysymykseen perinpohjaisemmin syventymään. Sillä Seidi tahtoi välttämättä nähdä myös jotakin eteensäpäin ja Johanneksen oli otettava hänet polvilleen. Ajeleminen oli Seidin mielestä hauskinta huvia täällä Parisissa. Jos asia olisi riippunut vain hänestä, hän ei olisi muuta tehnytkään. Oli hän kuinka huonolla tuulella tahansa, hän ilahtui heti ikihyväksi, kun hän sai tuon taikaluvan päästä ajelemaan. Eikä hän koskaan ollut sen parempi, sen suloisempi eikä tehnyt sen älykkäämpiä kysymyksiä kuin näin vaunujen ikkunasta ohivierivää maailmaa katsoessaan. Oli kuin hän olisi ollut tyypillinen yläluokan lapsi. Johannes epäili, että hän vielä voisi kehittyä hyvinkin käskeväksi, jopa julmaksi ja itsekkääksi luonteeltaan. Ainakaan hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään yhteiskunnallisen oikeuden tuntoa. Eikä Johannes kuitenkaan voinut olla häntä kaikesta sydämestään ja sielustaan rakastamatta eikä toivomatta hänelle vastaisuudessa parhaita mahdollisia elinehtoja. Hiukan parempia kuin useimmille muille. Paljon parempia kuin missä hän itse oli kasvanut, vaikka nekin jo olivat olleet suorastaan loistavat jälleen hänen isänsä ja äitinsä lapsuuden elin-ehtoihin verrattuina. Oma lapsi merkitsi siis kuitenkin enemmän kuin vieraan lapsi. Niin luonnollinen kuin tuo tunne itsessään olikin, oli sekin aikoinaan ollut omituisen sisäisen häpeän lähde Johannekselle. Hän oli joskus ollut taipuvainen tuonkin kieltämään. Hän oli aikoinaan mennyt niin pitkälle aatteellisessa innostuksessaan ja tulevaisuuteen tähtäävässä ihmisyys-uskossaan, ettei hän ollut tahtonut myöntää enää juuri mitään sijaa ensimmäisille, alkuperäisille elämänvoimille. Täytyihän ihmisen, oikean, ylevän, suuren ihmisen, voida rakastaa _koko_ elämää ja _koko_ ihmiskuntaa, kaikista sen pienistä, tilapäisistä yksityiskohdista ja värivivahduksista välittämättä. Ja ellei sitä ehkä voisikaan, niin oliko pakko ensinkään ihmisiä rakastaa? Sillä olivathan ne yleensä enemmän tai vähemmän vihattavia, milloin ne eivät olleet tuhmia, halveksittavia tai naurettavia. Heikkoutta ne olivat kaikki nuo, joita ihmiset niin inhoittavasti hellimmiksi tunteiksi sanoivat. Oikeastaan olisi ollut paras, jos olisi voinut olla sekä vihaamatta että rakastamatta ihmisiä. Ainoastaan oikeutta heille piti tehdä, puhdasta, välkkyvää, armotonta vanhurskautta, ja sitä, joka ei kestänyt, ei ollut säälittävä, vaan lyötävä ja katkaistava. Tuohon tapaan hän joskus oli nuoruudessaan ajatellut. Vuodet olivat paljon tinkineet hänen elämänkatsomuksestaan tässä suhteessa. Mutta lopullinen suuri muutos oli hänessä tapahtunut vasta sitten kuin Seidi pienenä, hentona käärynä oli erään kauniin aamun koittaessa hänen ja Irenen yhteiseen kotiin ilman omaa syytään tai ansiotaan ilmestynyt. Johannes oli heti tuntenut jollakin mystillisellä tavalla muuttuvansa. Oli kuin olisi katkeillut eräitä säikeitä entisyyteen ja samalla toisia aivan arvaamattomia tulevaisuuteen solmiutunut. Seidi oli herättänyt eloon kaikki suojelevat vaistot hänessä. Kukaan ei ollut ennen tarvinnut niitä. Ei hänen isänsä, sillä hänhän oli päinvastoin ollut Johanneksen suojelija ja kuollut jo paljon ennen kuin tämä olisi voinutkaan siinä suhteessa tehdä mitään. Ei hänen äitinsä, sillä tämä oli tullut mielipuoleksi vielä ennemmin eikä ollut koskaan merkinnyt mitään Johannekselle. Ei hänen vaimonsa, sillä olihan tämä tullut kuin ylhäältä päin Johanneksen elämään, sukujen, perheiden ja kaikkien yhteiskunnallisten siteittensä turvaamana. Eikä kukaan muukaan elävä olento maailmassa, paitsi ehkä hänen kasvinsisarensa Liisa, joka sen kautta olikin siirtynyt aivan erikoisella tavalla Johannekselle läheisemmäksi ilmiöksi. Mutta ennen Seidiä oli Johannes ollut olemassa vain itseään varten. Nyt hänellä oli kuitenkin joku, jota varten elää, jonka ilot ja itkut eivät olleet hänelle samantekeviä. Seidin kautta hän oli oppinut pitämään jonkun verran muistakin saman-ikäisistä lapsista, sitten lapsista yleensä, jotka hänelle tähän saakka olivat olleet yksinomaan vastenmielisiä. Mutta ei tietysti samassa määrässä kuin Seidistä, yhtä vähän kuin sama aurinko voi säteillä yhtä kauas, kaikkiin avaruuden aina laajeneviin ympyröihin. Seidin avulla hän oli yrittänyt myös vaimoaan lähestyä. Mutta joko ei Irene ollut ymmärtänyt hänen lähestymistään tai ei Johannes ollut häntä oikein ymmärtänyt. Kaikissa tapauksissa oli vaimo jäänyt vieraaksi hänelle. Seidiin hän sensijaan oli tuntenut päivä päivältä lähemmin liittyvänsä. Irene oli ehtinyt jo monta kertaa valittaa, että he ollenkaan olivat ottaneet mukaansa tytön. Sillä tietysti oli niin pienestä Europan-matkailijasta ollut paljon haittaa kaikissa noissa vieraissa hotelleissa ja kaupungeissa. Mutta se oli tapahtunut Johanneksen tahdon mukaan. Eihän lasta voinut jättää yksin, kun Irene itse kerran palavasti pyysi tätä matkaa. Ja niin he olivat kumpikin saaneet mielitekonsa toteutetuksi. Irene oli päässyt Parisiin ja Johannes saanut mukaan Seidin. Tämän hoitajattarena taas oli Liisa ollut itse-oikeutettu. --Isä, sanoi Seidi äkkiä. Tuo setä tervehti meitä. --Mikä setä? kysyi Johannes. --Tuo, joka juuri ajoi ohitse meistä. Ja täti, joka istui hänen vierellään, viittaa vieläkin kädellään. --Sepä omituista. Vastaa siis hänelle! Johannes koetti kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei voinut mitään nähdä enää. Sen sijaan virkahti Liisa: --He puhuivat suomea. --Suomea? Keitä he voivat olla? Näitkö sinä heitä, Irene? Irene nyrpisti tylysti nenäänsä. --Kyllä, vastasi hän. Ainakaan he eivät näyttäneet kuuluvan tähän seurakuntaan. Ja lisäsi hetken perästä ylenkatseellisesti: --Saattoivat olla ehkä Liisan tuttavia. Johannes tunsi sydämensä sävähtävän. Tuo ääni, tuo äänenpaino se oli, joka vaikutti kuin myrkky häneen. Sillä äänellä hän ei sallinut kansalaisiaan, ei varsinkaan sen alaluokkaa kohdeltavan. Tällä kertaa oli loukkaus sitäpaitsi kohdistunut Liisaan, hänen kasvinsisareensa, joka ei ollut omasta tahdostaan tullut hänen taloonsa ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut sitä enemmän suojata kaikilta halventavilta sanaheitoilta. Mutta eihän se tapahtunut ensi kertaa. Liisa oli tottunut niihin eikä näyttänyt tästäkään sen enempää välittävän. Eikä Johanneksellakaan ollut tarpeellista hermovoimaa alottaakseen jälleen turhaa ja tuskallista taistelua vaimonsa piintyneitä yhteiskunnallisia mielipiteitä vastaan. Taistelua, josta ei olisi kuitenkaan seurannut mitään! Taistelua, jolla hän vain olisi pilannut itseltään ja muilta aurinkoisen ajeluretken. Hänen mielenliikutuksensa meni menojaan samassa tuokiossa kuin se oli tullutkin. Hän vaipui takaisin alkuperäiseen tylsyyteensä. Mutta jälleen tunsi hän tuon jäytävän häpeäntunteen kaksinkertaisella voimalla sisuksiaan kouristavan. Kuinka kauan oli kestävä tätä? Ja kuinka kauan hän oli itse kestävä? Milloin oli tuleva loppu tästä? Milloin oli hänen pidätetty kärsimyksensä väkivaltaisena ilmi purkautuva? Myöskin hänen allaan asui tulivuori. Myöskin hän oli vallankumouksen kaupunki, jossa piili turmiota-tuottavia voimia. Turmiota-tuottavia noille ylhäisille! Johanneksen entinen sosialistinen minuus tunsi tällä hetkellä yhtä sorretun, pimeyteen painetun, kahleitaan kalistavan ihmisyyden kanssa. Signe sanoi: --Minä tunsin heidät. He olivat Helsingistä, kansan eduskunnan jäseniä. --Todella? kysyi Johannes koneellisesti. --En erehdy. Minä olen nähnyt heidät lehteriltä, kun olen joskus ollut isää kuulemassa. Signe selitti olevansa aivan varma asiastaan. He olivat sosialisteja. Toisen nimi heistä oli Jaakko Jyrkkä. Toisen Aura ... Aura...? --Minä tiedän, katkaisi Johannes lyhyesti. He ovat naimisissa. --Eivät, hymyili Signe. --No niin, sivili-avioliitossa siis, jatkoi Johannes hermostuneesti. --Miksi sitä kukin tahtoo nimittää, naljaili Signe edelleen. He elävät noin vaan muuten keskenään. --Sosialistien tapaan, virkahti Irene väliin pisteliäästi. --Parisilaisten tapaan, vastasi Johannes. Sinähän juuri niin ihailet heitä. Nyt oli sanasota valmis. Irene huomautti, että se oli aivan eri asia. Parisilaisilla voi olla heikkoutensa, mutta he olivat kuitenkin sivistyneitä ihmisiä. Suomalaiset sosialistit sitävastoin... --ovat raakalaisia, iski Johannes. Juuri siksi voi heitä vielä vähemmän kuin n.s. sivistyneitä vaatia yhteiskunnallisia muotoja noudattamaan. --Niitä on jokaisen noudatettava, väitti Irene varmasti. --Kuinka monen luulet niitä täällä noudattavan? Ja kuinka monella luulet näistä, jotka meidän rinnallamme ja meitä vastaan ajavat, olevan yhteiskunnallisesti nuhteettoman avio-elämän? --Täällä se on aivan toista. Täällä eletään yhteiskunnan huipuilla... --Siellä pimennossa. --Yhteiskunnan huipuilla tapahtuu paljon... --jotako ei sovi laaksossa tapahtua? --Juuri niin. Eivätkä raakalaiset tule sillä sivistyneiksi, että he rupeavat sivistyneiden heikkouksia matkimaan. Se oli totuus, joka Johanneksenkin täytyi tunnustaa. Mutta hän oli jo liian ärtynyt voidakseen tähän lopettaa. Sitäpaitsi hän tunsi syvemmän oikeuden poveaan paisuttavan. --Rakkaus ei missään muodossa, sanoi hän jyrkästi, kuulu inhimillisiin heikkouksiin. Se on aina luvallinen. --Ainako? kysyi Irene pilkallisella äänenpainolla. --Kyllä, vahvisti Johannes. Sillä se ei kysy lupaa. Se on luonnonvoima, jolla on oikeutus omassa itsessään. --Oikeutus, vaikka olisikin muita siteitä? --Se katkoo siteet! --Sinulla on kauniit käsitystavat rakkaudesta, päätti Irene. Johannes huomasi menneensä liian pitkälle. Hän vaikeni äkisti, ojensi lapsen Liisalle ja sytytti sikarin. Sitten hän asettui selkäkenoon polttelemaan. Eikä hän kuitenkaan voinut myöntää vaimonsa olevan oikeassa. Hän ei vain osannut keksiä oikeita sanoja kantaansa puolustaakseen. Hänen vaimonsa ivallinen sävy saattoi hänet aina kiihdyksiin. Ja kiihdyksissä hän joutui linkoamaan väitteitä, joita hän ei ollut vielä aivoissaan tarpeeksi ajatellut, vaan jotka tuntuivat kumpuavan kuin suoraan hänen itsetiedottoman olentonsa syvyydestä. Kaikki vaikenivat. Oltiin jo puistoravintolan läheisyydessä. Vaunut pysähtyivät ja ravintolan portailla näkyivät vuorineuvos Rabbing, vapaaherra Carp ja pari näiden ystävää ranskalaista herraa jo heitä vastaanottamassa. 3. Ranskalaiset herrat olivat pankinjohtajia. Rabbing oli kutsunut heidät tutkistellakseen heidän mieltään erään miljonalainan suhteen, jonka Johannes tiesi olevan tällä hetkellä mitä tärkeimmän hänelle. Se oli juuri niin Rabbingin tapaista. Hän tahtoi aina, että kaikki kävisi kuin leikillä. Hiukan naisia, hiukan viiniä, hiukan keveää keskustelua, ja kaikki olisi päätetty. --Meillä oli paremmat hevoset kuin teillä, virkkoi Rabbing. Me olemme jo neljännestunnin teitä vartoneet. Irene ja Signe olivat olleet aamupäiväostoksillaan. Siksi oli sovittu niin, että Carp ja Rabbing ajaisivat yhdessä, Signe Tammisen herrasväen kanssa määräpaikkaan. --Kaunis ajelumatka, eikö totta? kysyi kohteliaasti toinen ranskalaisista Ireneltä. --Kyllä, vastasi Irene vallattomasti. Ellemme me vain olisi niin hirveästi riidelleet. --Riidelleet? Ja mistä? --Luonnollisesti rakkaudesta, nauroi Irene. --Luonnollisesti, laski leikkiä ranskalainen. Se onkin ainoa kiistan arvoinen asia maailmassa. Irene oli ranskalaisten mielestä aivan viehättävä. Signeen he yleensä näyttivät vähemmän huomiota kiinnittävän.