Part 15

"Ei ole ketään, joka voisi asettaa perhe-elämän korkeammalle kuin minä," sanoi Selma varmasti, "mutta meillä ei ole mitään perhettä. -- Ei myöskään kukaan voi olla enemmän vakuutettu avioliiton pyhyydestä kuin minä. Mutta silloin ei saakaan mennä naimisiin niin kevytmielisesti kuin nykyään eikä ennen kuin täysi-ikäisenä, jolloin on päässyt täyteen selvyyteen siitä, että ihmisen täytyy itse vastata teoistaan ja että on vakavasti ottanut kohtalonsa käsiinsä, -- että itse on edesvastuussa kaikesta, ja itse saa kärsiä seuraukset. Niin kauan kuin tätä ei käsitä, ei ole kypsynyt ottamaan niin tärkeätä askelta, kuin avioliitto oikeastaan on. Mitä minuun ja sinuun tulee, niin ei välillämme ole mitään muuta kuin minun vastenmielisyyteni, minun voittamaton inhoni kaikkea lähentelyä kohtaan. Minä kunnioitan sinua, vieläpä pidänkin sinusta, mutta -- välimatkan päästä. Lapset olisivat kieltämättä olleet yhdyssiteenä, mutta niitähän ei ole. Kysymys on vain sinusta ja minusta. Ihmisenä en minä merkitse mitään sinulle, -- en yhtään mitään. Minun ajatukseni ja tunteeni ovat sinulle niin vieraat kuin jos asuisin kuussa. Jos voisin asettaa valittavaksesi toiselta puolen persoonallisuuteni ja toiselta puolen ruumiini, niin et epäilisi hetkeäkään valinnassasi. Sinulle on yhdentekevää mitä minä kärsin, kun vain kuulun sinulle ja -- olen vaiti. Juuri _sitä_ en voi antaa anteeksi sinulle!"

Selma taisteli hetken kyyneliä vastaan. Hänet valtasi syvä yksinäisyydentunne, mutta hän lannisti sen.

"Jos olisin ollut yhtiötoveri, seurakumppani tai toveri," alkoi hän uudelleen, "olisit sinä kaivannut minua ja sanonut ystävällisen sanan jäähyväisiksi. Mutta nyt minä olen niin äärettömän paljon vähemmän, ja siksi tunnet vain vihaa sen johdosta, että olet kaupassa tullut petetyksi. Mitä sinun siitä tarvitsee välittää! Onhan niin paljon ihailtuja, kauniita, arvossapidettyjä naisia, jotka mielellään myövät itsensä suuresta omaisuudesta, kun vain pappi vahvistaa kaupan. Ota joku niistä ja anna minun mennä."

Patruunassa nämä sanat herättivät omituisen tunteen, jotakin hämärää, halun johonkin, vaikkei hän tiennyt mihin. Tuo ajatus oli niin uusi ja tuskallinen, -- ei, hän ei voinut, ei _voinut_ kadottaa häntä! Mitä hän sanoisikaan vakuuttaakseen Selmalle, että se oli mahdotonta!

"Mennäkö?" toisti patruuna, "sinä et ajattele mitä sanot. Sinä et ikänäsi voi kestää häväistystä ... juoruja ... kaikkea sitä mille panet itsesi alttiiksi. Minä tunnen sinut: sinä olet liian ylpeä voidaksesi kestää sitä. Sellaisen askeleen tuottama häpeä painaisi sinut maan tasalle."

"Häpeällä ei ole valtaa ihmiseen muulloin kuin silloin, kun sitä pakenee. Samassa hetkessä kuin sitä uhmailee, katoaa se."

Nuorekkaan voiman valtaamana Selma kumartui taaksepäin ja ojensi käsivartensa, niin että notkea vartalo kohosi ikäänkuin ristinä vaaleita uutimia vasten. Tämä liike toi äkkiä esille koko vartalon vapaan kauneuden, -- ei kureliivin kuristamana, vaan luonnon taipuisan voiman kannattamana -- tuon hienon notkeuden, joka näytti taipuisalta ja kimmoiselta kuin teräsvieteri. Kaksikielisestä käärmeenpäästä säkenöi pitkiä salamoita, jotka monivärisinä taittuivat valoa vasten.

Patruuna katseli häntä ääneti.

"Mihin sinä pyrit?" huudahti hän äkkiä. Pelosta että hän kadottaisi otteensa hän heitti kaunopuheisuutensa pellolle ja pakeni kouraantuntuvampien todistelujen suojaan. "Ne ovat pilventakaisia unelmia. Sinulla ei ole mitään työalaa, ei mitään tulevaisuutta. Ajattele itse, niin huomaat, että tavoittelet mahdottomuuksia. Sinä suoraan sanoen et voi elättää itseäsi, sinä jota on seitsemän vuotta hemmoiteltu rikkaudella ja hienoudella. Sinä rakastat rahaa tai kaikkea sitä, mitä rahalla voi saada. Mitä yksin kirjasikin ovat maksaneet! Miten voit elää ilman kaikkea sitä? ... kaikkea sitä mihin olet kiintynyt. Sinulla ei tule olemaan aikaa tuhlata ajatustakaan muuhun kuin leipätaisteluun. Ja miksi tahdot tulla? Konttorineidiksi? -- sinä et koskaan ole läpikäynyt mitään kauppakoulua. Opettajattareksi? -- sinulla on tietoja, mutta ei mitään tutkintotodistuksia. Ompelijaksi? -- et osaa leikata vaatteita. Ja jokaista leipäpalaa tavoittelee tusinoittain ihmisiä."

Hän vaikeni ja jäi odottamaan.

Selman täytyi pusertaa hampaansa alahuuleensa tukahduttaakseen valituksen, joka tahtoi pusertua esiin, ja hän oli vaipunut kokoon kuullessaan miehensä sanat. Tämä oli vastaväite, joka useasti oli herännyt hänessä itsessäänkin, juuri se mitä hän enimmin pelkäsi.

Patruuna huomasi voittaneensa, ja kierittäen irrottuneet tupakanlehdet lujemmalle sikarinsa ympärille hän jatkoi:

"Karannutta vaimoa halveksivat kaikki kunnialliset ihmiset. Häntä vältetään kuten muitakin seikkailijattaria. Kaikkialta sinut syrjäytetään, ja jouduttuasi turvattomaksi maailmaan vain kolmenkolmatta ikäisenä voit joutua monenlaisille kiusauksille alttiiksi."

"Mutta eräänlaista kiusausta vastaan olen ainakin parkittu," sanoi Selma ponnistaen viimeisen rohkeutensa esille. Mutta voimattomuuden tunne painosti häntä jo.

Hän tunsi voimakasta toimintahalua, hän halusi hyödyttää muita, mutta hän ei ollut niin lapsellinen, että olisi luullut naisen voivan kahdella tyhjällä kädellä tehdä muuta kuin elättää itsensä. Ja hän tiesi ettei hän koskaan haluaisi vain joutilaana elellä -- ettei hän koskaan tyytyisi vain ravinnon hankkimiseen itselleen. Millainen elämä! Vaipuisiko hän itse tuohon köyhyyden synnyttämään materialismiin, jota hän muissa niin usein oli inhonnut? Jo sadannen kerran hän aprikoi tätä kysymystä, ja nyt vaati se vastausta kiihkeämmin kuin milloinkaan. Hän vapisi kouristuksentapaisesti ja puri hampaansa yhteen, jotta ne eivät kalisisi.

"Missä on sinulle työtä tarjona?" kysyi patruuna riemuiten, sillä Selma oli kalpea, hänen katseensa maahan painunut, ja koko hänen herpoutuneessa ryhdissään oli jotakin, mikä ilmaisi Selman jo pitävän taistelua kadotettuna. "Monet tahtovat tehdä työtä, mutta sittenkin... Onko yhtä ainoata paikkaa, johon sinut otettaisiin suosituksitta, ja kukapa suosittelisi sinua? Minäkö ehkä?"

Patruuna naurahti keinuessaan tuolissaan ja vetäessään muutamia sauhuja sikaristaan, joka oli loppumaisillaan. Hän sääli Selmaa samalla tavalla kuin lempihevostaan sitä piiskatessaan; hän iloitsi samalla siitä hyvästä vaikutuksesta, minkä rangaistus häneen tekisi.

"Eivätkö nämä olekin päteviä syitä?" lisäsi hän, ja äänensävy oli oikein iloinen.

"Ovat," vastasi Selma lyhyesti, mutta hänen maahanluoduista silmistään kimalteli voitetun hiipivää, katkeraa vihaa. Patruuna oli ennenkin saanut hänet taivutetuksi, mutta kerta kerralta oli se ollut yhä vaikeampaa, ja hänellä oli vain yksi välikappale: raha.

Vasta nyt voitettuna huomasi Selma, että hän itse tietämättään oli salaa toivonut patruunan viime hetkessä ojentavan hänelle auttavan käden, -- huojentavan hänen ensi askeleitaan ja etsivän työtä hänelle. Nyt Selma häpesi tätä toivoaan, ikäänkuin se olisi ollut rikos. Niin, se oli enemmänkin -- se oli naurettavaa. Hän tunsi sen nyt. Ja siksi kohosi polttava puna uudelleen hänen poskilleen. Mutta katse oli alas luotu, häpeästä maahan kahlehdittu.

Hän kuuli miten mies touhuili mennäkseen nukkumaan, hän huomasi miten tämä siirsi toisen kynttilän omalle yöpöydälleen ja toisen Selman omalle. Patruuna oli vielä kohtelias. Kaikki jäisi siis ennalleen; hän ei koskaan mainitsisi tästä keskustelusta, ja he tekeytyisivät niinkuin mitään ei olisi sanottu.

Selma tunsi itsensä niin sidotuksi, ettei hän voinut poistua huoneesta, sillä ulkona yön pimeydessä avasi köyhyys ja yksinäisyys kitansa. Hänellä ei ollut äyriäkään, jota hän omakseen olisi voinut sanoa -- ei mitään työllä ansaittua.

Jos patruuna olisi lähestynyt häntä sinä hetkenä, olisi Selma voinut kuristaa hänet kuoliaaksi, sillä hän tunsi hänen olevan oikeassa: kukaan ei elä rankaisematta seitsemän vuotta rikkaan miehen kodissa.

Mutta patruuna oli sangviininen luonne, hän iloitsi voitostaan, ei tahtonut jännittää jousta liian kireälle; hän toivoi parasta huomispäivästä.

Kun hän oli saanut kaikki järjestykseen, riisuutui hän ja painautui vuoteeseensa.

Ennenkuin hän veti peitteen korvilleen, loi hän viimeisen katseen vaimoonsa. Tämä seisoi liikkumattomana entisellä paikallaan, pää alas painuneena, ja hän näki käärmeen briljanttisilmien säkenöivän valossa, rinnan kohotessa ja laskiessa raskain hengähdyksin.

Hän näki että Selma oli liikutettu, mutta se menisi kyllä ohi huomiseksi.

Ja sitten hän sammutti kynttilän.

Selma jäi seisomaan ikkunan ääreen ajatuksiin vaipuneena. Kynttilä, joka paloi hänen pöydällään, valaisi niin heikosti, että huoneen kaukaisimmat osat jäivät hämäriksi.

Valtimo löi kiivaasti, ristiriitaiset ajatukset liitivät hänen päässään kuin ohirientävän soihtukulkueen ihmeelliset varjot.

Totuutta hän oli etsinyt sekä ulkopuoleltaan että sisästään, kuten ainoastaan se etsii, joka tietää pahan ja hyvän riippuvan vain siitä, että löytää oman vakaumuksensa -- sellaisen jonka puolesta voi sekä elää että kuolla.

Hän oli lukenut sellaisia kirjoitelmia, joissa väitettiin, ettei sisällyksetön yhdyselämä ollut mitään avioliittoa, vaikkakin vihkiminen sitä suojelee. Ja hän oli lukenut teräviä hyökkäyksiä niiden puolelta, jotka asettavat muodon yläpuolelle kaikkea muuta, kunhan sitä vain pidetään kunniassa.

Ne olivat vain teorioja. Eivätkä ne yksin hänelle riittäneet. Hänen täytyi löytää jotakin niin kouraantuntuvaa, että hän saattoi tarttua siihen kiinni ja sanoa: tämä on minun. _Uskoa_ hän pyysi, ei sellaista uskoa, joka myöntyy kaikkeen, vaan sellaista, joka elää. Hän oli luullut omaavansa sellaisen uskon, mutta se ei ollut hänen, vaan kirjojen. Siksi se nyt petti.

Hänen mielensä valtasi katkeruus.

On helppo seisoa huoneessaan, ravistaa toista olkapäästä ja sanoa: sinä olet eksynyt harhateille. Ja sitten kun tämä luo kysyvän katseensa sinuun, viitata yöhön ja huutaa: tuolla käy sinun tiesi! -- Mutta millä tavalla ... miten voi löytää oikean tien, kun kaikkialla on yhtä pimeää.

Niin olivat periaatteet vastanneet, kun hän oli kerjännyt niiltä turvaa. Ja nyt hän tiesi, että elämä yksin saattoi sen antaa, että kaikki muu on vain osviittaa, ettei kukaan voi elää toisen periaatteilla, vaan ainoastaan oman uskonsa mukaan.

Juuri sille, mikä hänen mielestään oli häntä eniten lämmittänyt, juuri sille, mikä hänestä oli näyttänyt kaikkein järkkymättömimmältä, juuri sille ei tarvittu tehdä muuta kuin sovelluttaa se kylmään todellisuuteen tai jättää kriitillisen katseen arvosteltavaksi, niin se oli kadonnut ja muuttunut olemattomaksi.

Olemattomaksi?... Oliko sitten mahdollista, että hän kaiken tämän jälkeen saattoi myöntää, että tällä miehellä olisi yhä omistusoikeus hänen persoonaansa?

Hetken aikaa itsemurhan ajatus sai hänessä vallan. Mutta koko terveen luonteen vastenmielisyys kuolemaa kohtaan nousi sitä vastustamaan. _Sehän_ oli aina jäljellä, kun kaikki muu oli osoittautunut turhaksi. Merkitsikö siis rikkaus kaikkea, kaikkea hänelle? Oliko hän hituistakaan parempi kuin nuo almuja anovat olennot, joiden ahneutta hän oli oppinut halveksimaan? Vai oliko muita siteitä kuin raha, jotka sitoivat hänet tuohon mieheen?

Sepä saataisiin nähdä.

Ehkäpä mies itse työntäisi hänet luotaan, kun hän ei ollut enää hänen tahdoton omaisuutensa, -- sieluton vuoka. Sen hän saisi kernaasti tehdä. Kernaastiko? Voi, Selmahan tunsi hänet. Ei siinä voinut olla kysymystäkään muusta kuin yhdestä ratkaisusta.

Selma tyhjensi pöydän, jolla illallinen vielä seisoi, ja siirsi kirjoitusneuvot sijaan.

Ensimäinen innostus oli hälvennyt, kun patruuna huomautuksellaan oli manannut kummituksen esille: köyhyyden. Mutta jäljellä oli vielä rauhallinen, kylmä päätös.

Hän istuutui ja kirjoitti:

"Rikhard!

Hanki minulle paikka jossakin voimistelulaitoksessa Etelä-Saksassa, ja kirjoita heti kun olet saanut selkoa sellaisesta. Meidän ei tarvitse tavata toisiamme, voimme yhtä hyvin järjestää asian kirjeellisesti. Sinä tunnet sekä opintojeni suunnan että tarmoni; sinä tiedät, että ne ovat liiaksi yksipuolisen teoreettiset, mutta sitä voi auttaa. Enempää ei minun tarvitse sanoa.

Loput ymmärrät.

Serkkusi

_Selma_."

Hän osoitti kirjeen Elviralle ja käski tämän kirjoittaa osoitteen. Sitten hän pani sen tyynynsä alle. Huomenna hän lähettäisi sen.

Jännitys oli rauennut. Nyt hän oli rauhallinen, sillä nyt hän tiesi mitä tahtoi.

Hän katsahti huoneen toiseen päähän, missä patruuna nukkui sikeästi pää seinään päin kääntyneenä, eikä Selman mielessä enää ollut hituistakaan katkeruutta. Vain se tunne, että hän taisteli ylivoimaa vasten, oli hetkeksi sytyttänyt hänen vihansa.

Silmät loistivat elämänhalua, sillä nyt oli askel otettu, nyt sai seurata mitä hyvänsä. Ja koko hänen olemuksensa valtasi nuoruuden voimakas itsekkyys huutaen: "tilaa, minun täytyy elää!"

Sitten Selma kumartui pöydän yli ja sammutti kynttilän, sillä hän tahtoi riisuutua pimeässä.