Part 20

"52 miljonaa, sanoitteko niin? Ja kuinka suuri on kreditisumma?"

"60 miljonaa."

"Hyvä, sanokaamme siis 75 miljonaa."

Päästäkseen rauhaan päätti hän viimein mennä vapaaherrattaren kanssa ruokasaliin, missä pöytä jo oli katettu. Gundermann ei antanut itseään pettää hyväntekeväisyysarpajaisilla, hän tunsi vapaaherrattaren suhteen Saccard'iin, sillä häntä ympäröi joukko palvelevia henkiä, jotka kertoivat hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää, ja hän aavisti kyllä, että vapaaherratar tuli puhumaan vakavista asioista. Senvuoksi kävi hän suoraan asiaan.

"No, sanokaa minulle nyt, mitä teillä on sydämellänne."

Mutta vapaaherratar oli hämmästyvinään. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa, hän halusi vain kiittää Gundermann'ia hänen ystävyydestään.

"Vai niin, teillä ei ole siis mitään terveisiä minulle?"

Kun he jäivät yksin, hymyili vapaaherratar ja katseli Gundermann'ia tulisilla silmillään, jotka lupasivat niin paljon ja antoivat niin vähän.

"Ei, herra Gundermann, minulla ei ole mitään sanottavaa teille, mutta kun te olette niin ystävällinen minua kohtaan, uskallan ehkä esittää teille erään pyynnön."

Hän kumartui Gundermann'in puoleen ja kosketti hienolla hansikoidulla kädellään hänen polveaan. Ja nyt ripitti hän itsensä, kertoi onnettomasta avioliitostaan ulkomaalaisen kanssa, joka ei ymmärtänyt hänen luonnettaan, eikä voinut tyydyttää hänen rahantarvettaan, selitti kuinka hänen oli täytynyt antautua pörssikeinotteluun pitääkseen yllä arvoaan. Vihdoin sanoi hän olevansa niin kovin yksin ja tarvitsevansa neuvonantajaa pörssin vilinässä, missä jokainen harha-askel tulee niin kalliiksi.

"Minä luulin, että teillä on ystävä", keskeytti Gundermann.

"Oh, ystävä", mutisi hän tehden syvintä halveksimista osottavan liikkeen. "Ei, ei, hän ei kelpaa mihinkään, minä en voi luottaa kehenkään. Teidät tahtoisin minä suojelijakseni, teidät, joka olette kaikkivaltias herra, jumala. Ja olisihan teidän niin helppo antaa minulle vihjaus silloin tällöin. Jos te tietäisitte, kuinka onnelliseksi te voisitte tehdä minut ja kuinka kiitollinen minä olisin teille!"

Hän läheni Gundermann'ia yhä enemmän, kietoi hänet lauhaan hengitykseensä ja tuohon hienoon, väkevään tuoksuun, joka henki koko hänen olennostaan. Mutta Gundermann pysyi aivan rauhallisena, ei edes vetäytynyt takaisin, ei huomannut ollenkaan, että vapaaherratar tahtoi vaikuttaa hänen kuolleisiin vaistoihinsa. Hän hymyili kuivasti ikäänkuin tuntien haavottumattomuutensa. Vapaaherratar laski ikäänkuin huomaamattaan pienen kätensä hänen polvelleen.

Gundermann siirsi sen pois kuin torjuen tarpeettoman kohteliaisuuden ja hukkaamatta aikaa turhiin kiertelyihin kävi suoraan asiaan:

"Niin, te olette hyvin soma ja minä mielelläni tahtoisin palvella teitä. Kaunis ystävättäreni, joka kerta kun te tuotte minulle mielenkiintoisen tiedon, olen minäkin valmis neuvomaan teitä. Tulkaa kertomaan minulle, mitä eräät ihmiset puuhaavat, niin minä sanon teille, mitä _minä_ aion tehdä. Onko sovittu, mitä?"

Hän nousi ja vapaaherrattaren täytyi seurata häntä suureen vastaanottohuoneeseen. Viimemainittu oli hyvin ymmärtänyt, että hänen pitäisi esiintyä vakoojana, kavaltajana, mutta hän ei halunnut vastata, vaan alkoi taas puhua arpajaisistaan.

Kaksi kertaa kävi vapaaherratar Sandorff "Toivon" toimituksessa haluten ilmoittaa Jantrou'ille käyntinsä tuloksen. Eräänä päivänä saapui hän juuri kuin Dejoie'n tytär Nathalie istui käytävän penkillä juttelemassa Jordan'in vaimon kanssa. Marcelle odotti miestään, joka oli kaupungilla vippaamassa rahoja uuden maksun suorittamiseen Busch'ille, ja kuunteli alakuloisen näköisenä Nathalie'n lörpötystä.

"Tiedättekö, rouva, isä ei halua myydä. Joku oli pelotellut häntä ja kehottanut suoriutumaan osakkeista niin pian kuin suinkin, mutta minä en salli hänen myydä. Miksi me möisimme, kun osakkeet nousevat lakkaamatta?"

"Niitten hinta on nykyään 2,500 frangia, kuten tiedätte", jatkoi Nathalie. "Minä pidän lukua, sillä isä tuskin osaa kirjottaa. Meillä on kahdeksan osaketta, siis 20,000 frangia. Mutta me haluamme saada vähintään 1,000 frangin elinkoron, ja sen on herra Saccard luvannut meille ... hän on niin kiltti herra!"

Marcelle hymähti.

"Kuinka on teidän häittenne laita?"

"Ne pidetään sitten, kun kurssi on lakannut nousemasta. Hyvänen aika, eihän voi lähdettä sulkea, niinkauan kuin se pulppuaa rahoja... Oh, Théodore ymmärtää sangen hyvin, että kuta suuremman elinkoron isä saa, sitä suurempi on meidän osamme kerran."

Ja äkkiä kysyi hän:

"Kuinka monta osaketta teillä on?"

"Meillä? Ei ainoatakaan!" vastasi Marcelle.

Nathalie'n valoisat kasvot synkistyivät. Onnettomat ihmiset, kun eivät omista yhtään osaketta! Ja hän meni tiehensä hyvin tärkeännäköisenä, kuten ainakin osakkeenomistaja ja kapitalisti, joka joka päivä käy sanomalehdentoimistossa kysymässä, miten korkealla kurssi on.

Kello kymmenen aamulla -- juuri kun Jordan oli lähtenyt hankkimaan tietoja eräästä onnettomuustapauksesta, josta hänen piti kirjottaa selostus -- oli Marcelle, joka vielä oli aamunutussaan, nähnyt Busch'in astuvan sisään kahden likaisen miehen seurassa, ehkä ulosottoapulaisia tai kenties rosvoja, mistäpä hän sen niin tarkoin tiesi. Tuo inhottava Busch sovitti aina niin, että rouva oli yksin kotona, ja selitti että heti oli tapahtuva ulosmittaus, jollei hän maksaisi. Marcelle'n vastaväitteet eivät merkinneet mitään, eihän hän tuntenut laillisia muotoja, ja Busch väitti kivenkovaan, että oikeus oli antanut tuomionsa, mistä Marcelle joutui siihen uskoon, että miehellä oli täysi oikeus puolellaan. Mutta Marcelle ei antanut perään, hän sanoi, ettei hänen miehensä tule kotiin aamiaiselle, eikä hän salli koskea ainoaankaan esineeseen, ennenkuin hän tulee. Ja nyt alkoi noitten kolmen epäilyttävän olion ja nuoren puolipuetun, kampaamattoman naisen kesken vimmattu kamppailu; miehet raastoivat esille tavarat ja Marcelle asettui kaapin eteen sanoen, ettei hän luovuta mitään elävänä. Hän kirkui ja kutsui Busch'ia varkaaksi ja petturiksi ... niin, varkaaksi, joka ei hävennyt vaatia 730 frangia 15 centimeä, puhumattakaan uusista kuluista, vaikka he olivat velkaa vain 300 frangia. Ja olivathan he maksaneet jo 400 frangia ja nyt aikoi tuo roisto viedä heidän omaisuutensa vaivaisen 300 takia! Kanalja! Rosvo! Rosvo! Busch suuttui, kirkui vielä lujemmalla äänellä kuin Marcelle, löi rintoihinsa: eikö hän ollut kunniallinen mies! Eikö hän ollut maksanut velkakirjoja käteisellä rahalla? Hänellä oli laki puolellaan ja nyt piti tästä jutusta tulla loppu. Mutta kun toinen miehistä veti auki piironginlaatikon ja kävi käsiksi liinavaatteisiin, menetti Marcelle lopunkin malttinsa, uhkasi huutaa talon asukkaat ja ihmisiä kadulta apuun, ja silloin Busch hillitsi itseään hiukan. Vihdoinkin, puolen tunnin navakan sananvaihdon jälkeen, suostui hän odottamaan huomiseen, mutta vannoi silloin tekevänsä puhdasta, jollei Marcelle pitäisi sanaansa.

Mutta vielä syvempi suru kohtasi Marcelle'a sinä päivänä. Hän päätti mennä vanhempiensa luo lainaamaan tarvittavan summan, jottei tarvitsisi saattaa miestään epätoivoon, ja jotta he voisivat yhdessä nauraa aamuiselle kohtaukselle, miten Marcelle oli ajanut julman vihollisen pakosalle. Vanhukset olivat juuri asettumassa pöytään hänen tullessaan ja hän otti vastaan heidän aamiaiskutsunsa voidakseen siten paremmin esittää asiansa.

Koko aamiaisen aikana ei puhuttu muusta kuin Yleispankista ja sen osakkeista, joitten kurssi eilen oli taas noussut 20 frangilla, ja hän ihmetteli, että äiti oli vielä isääkin innokkaampi, hän, joka ennen oli suorastaan vapissut pörssin nimenkin kuullessaan. Nyt oli päinvastoin, hän ivasi isää tämän arkuuden johdosta, ja yllytti häntä koettamaan onneaan. Hän aivan vimmastui, kun isä sanoi haluavansa myydä heidän 75 osakettaan, juuri kun kurssi oli noussut 2,520 frangiin. Myydä! Kun "Pörssilehti" -- joka oli tunnettu järkähtämättömästä vakavuudestaan -- ennusti niitten nousevan 3,000 frangiin.

Mahtoiko isäukko olla oikein viisas! Ei, hän ei salli hänen myydä ainoatakaan osaketta. Ennen myy hän huvilan ja ostaa uusia. Vasta jälkiruoan aikana uskalsi Marcelle käydä asiaansa: he tarvitsivat 500 frangia, muuten tulisi heille ulosmittaus, hänen vanhemmillaan ei varmaankaan olisi sydäntä hyljätä heitä sellaisessa tilanteessa. Mutta äiti kielsi arvelematta. Viisi sataa frangia. Mistä he ottaisivat sellaisen summan? Olivathan kaikki heidän irtaimet rahansa sijotettuina pankkiosakkeisiin ja muuten alkoi hän taas vanhan virren miehestä, joka kirjottaa kirjoja, eikä kykene elättämään perhettään. Ja tytär sai lähteä vertavuotavin sydämin, hän ei enää tuntenut rakastavaa ja ymmärtäväistä äitiään entiseksi.

Marcelle kulki pitkin katua ajatuksissaan ja tuijotti maahan, ikäänkuin toivoen löytävänsä tarvittavat 500 frangia. Sitten pisti yht'äkkiä hänen päähänsä mennä eno Chave'n luo. Kapteeni istui yksin piippuaan poltellen ja kuunteli Marcelle'a alakuloisen näköisenä, vannoi sielunsa autuuden kautta, ettei hänellä koskaan ollut edes sataakaan frangia, vaan oli hän sellainen pässinpää, että pisti heti menemään pörssissä ansaitsemansa rahat. Kun hän sai tietää, että Maugendret olivat kieltäneet, jylisi hän heitä vastaan haukkumanimiä ja sanoi, ettei hän enää tervehdi heitä, koska he kerran ovat joutuneet niin pyörälle päästään osakkeittensa korkean kurssin vuoksi.

Ja taas seisoi Marcelle kadulla tyhjin käsin, eikä hän voinut muuta kuin mennä toimitukseen kertomaan miehelleen mitä aamulla oli tapahtunut. Jordan, joka ei vielä ollut löytänyt kustantajaa romaanilleen, läksi rahoja jahtaamaan likaiseen ja märkään ilmaan tietämättä kenen puoleen kääntyä. Ja vaikka Jordan oli innokkaasti pyytänyt häntä menemään kotiin, jäi hän kuitenkin mieluummin penkille odottamaan; olihan hän niin levoton.

Kun Saccard tuli toimitukseen, otti Marcelle iloisen ilmeen ja sanoi pyytäneensä miestään toimittamaan erään ikävän asian. Saccard pyysi häntä astumaan huoneeseensa ja odottamaan siellä, mutta Marcelle kiitti sanoen olevan hyvän näin. Ja Saccard lakkasi pyytelemästä, kun hän suureksi hämmästyksekseen seisoi silmä silmää vastaan vapaaherratar Sandorff'in kanssa, joka tuli ulos Jantrou'n huoneesta. He hymyilivät toisilleen mitä ystävällisimmin ja vaihtoivat vain tervehdyksen.

Jantrou oli tänään sanonut vapaaherrattarelle, ettei hän uskaltanut antaa tälle mitään neuvoja. Olihan hän huomannut, että pankin osakkeet kohosivat vastapelaajain ponnistuksista huolimatta. Luultavasti Gundermann tulisi voittamaan, mutta Saccard pysyi tarpeeksi kauan jaloillaan, ja kenties voisi voittaa paljonkin pysymällä hänen puolellaan. Paras olisi hymyillä ystävällisesti kummallekin puolelle. Ja tämän kaiken sanoi Jantrou hymyillen, ilman vähintäkään juonittelun sivumakua, ja vapaaherratar lupasi nauraen, että hän saisi olla mukana yrityksessä.

"Hän juoksee täällä yhtämittaa, nyt on siis teidän vuoronne?" sanoi Saccard tavallisella töykeydellään astuessaan Jantrou'n huoneeseen.

Tämä oli hämmästyvinään.

"Kuka? Ai, vapaaherratar! Herra hyvästi siunatkoon, teitähän hän ihailee, sen sanoi hän juuri."

Vanha veijari pysäytti hänet liikkeellä, joka sanoi, ettei häntä niin vaan pistetä pussiin.

"Elkää huoliko puolustaa häntä, ystäväni. Kun nainen pelaa, käyttää hän hyväkseen vaikka kaupunginlähettiä, jos vain voi puristaa tältä tietoja."

Jantrou loukkaantui, mutta hän hymyili kuitenkin ja yritti selittää vapaaherrattaren käynnin syyn: hän halusi panna ilmotuksen "Toivoon".

Saccard kohotti hartioitaan, hänellä oli tärkeämpiä asioita kuin puhella naisista. Niin. Yleispankin osakkeet olivat nousseet eilisestä 20 frangia. Mutta mistä penteleestä johtui, että kumminkin joka päivä tarjottiin osakkeita kaupaksi? Kohoaminen olisi ollut 30 prosenttia, ellei kokonainen nippu osakkeita olisi ilmestynyt markkinoille juuri viime hetkellä.

Hän ei tiennyt, että Caroline-rouva taas oli myynyt 1,000 osakettaan ja että juuri hän veljensä kehotuksesta taisteli mieletöntä nousua vastaan.

Tosin ei Saccard voinut valittaa, sillä edistys oli yhä kohoamassa, mutta sittenkin oli hän tänään kiihottunut, sisäinen levottomuus ja viha kalvoivat häntä. Hän huusi, että nuo likaiset juutalaiset, Gundermann etunenässä, olivat vannoutuneet kukistamaan hänet. Niin oli hänelle pörssissä vakuutettu, puhuttiin, että oli määrätty 300 miljonaa tämän tarkotuksen saavuttamiseksi. Mutta hän ei maininnut mitään toisista huhuista, joita oli liikkeellä ja jotka muuttuivat yhä selväpiirteisemmiksi päivä päivältä, että Yleispankin asema oli kaikkea muuta kuin varma, mainittiin jo tosiasioita, jotka olivat tulevien vaikeuksien merkkinä, ilman että kaikki tämä vähimmässäkään määrässä haittasi yleisön sokeaa luottoa.

Mutta nyt aukeni ovi ja Huret astui sisään kasvoillaan teeskennellyn viattomuuden ilme.

"Ahaa, tekö se olette, Judas!" sanoi Saccard.

Kun Huret oli saanut tietää, että Rougon nyttemmin oli lujasti päättänyt pysyä kokonaan erillään veljestään, oli hän tehnyt sovinnon ministerin kanssa, sillä hän oli vakuutettu, että romahdus oli välttämätön, niinpian kuin Saccard oli saanut Rougon'in ilmivastustajakseen. Saadakseen anteeksiannon oli hän uudestaan antautunut ministerin juoksupojaksi, vaikkeivät hänen palveluksensa suuria tuottaneetkaan.

"Judas!" toisti Huret hymyillen viekasta hymyään, joka joskus valaisi hänen raa'an talonpoikaisnaamansa. "Joka tapauksessa kelpo Judas, joka tulee antamaan omanvoiton pyytämättömiä neuvoja herralleen, jonka on pettänyt."

Mutta Saccard ei ollut lainkaan kuulevinaan, mitä hän sanoi, ja huusi hänelle vasten naamaa:

"No, mitä sanotte siitä? 2,520 eilen, 2,525 tänään?"

"Tiedän. Olen aivan äsken myynyt osakkeeni."

Mutta nyt puhkesi esille viha, jonka Saccard oli salannut leikkisän äänen varjoon.

"Vai niin, vai myynyt? Mitta on täysi! Te hylkäätte minut Rougon'in vuoksi ja pelaatte Gundermann'in korteilla!"

Huret katsoi häneen kummissaan.

"Gundermann'in? Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Minä pelaan omilla korteillani. Minä en ole mikään yltiöpää, mieluummin myyn minä heti, kun olen varma sievoisesta voitosta. Ehkä juuri tämän ominaisuuteni tähden en minä ole koskaan hävinnyt."

Hän hymyili taas; hän oli viisas ja varova talonpoika, joka rauhallisesti kokosi viljan aittaansa.

"Ja te olette hallinnon jäsen!" huudahti Saccard kiivaasti. "Kuinka voivat muut luottaa pankkiin, kun näkevät teidän myyvän nousun aikana? Onko sitten ihme, että on liikkeellä ihmeellisiä huhuja liikkeemme tilasta ja että puhutaan pikaisesta keikauksesta..."

Huret vastasi vain välinpitämättömällä liikkeellä. Mitäpä pankki häntä liikutti? Hän oli pelastanut omansa kuivalle. Hänen piti vain suorittaa tehtävä, jonka Rougon oli hänelle uskonut, ja tehdä se niin varovasti kuin mahdollista, ettei hänen itsensä tarvitsisi kuulla kovin paljon haukkumista.

"Kuten sanottu, tulin tänne antaakseni teille ystävällisen neuvon, ja se kuuluu: olkaa varovainen, veljenne on kiukkuinen, hän heittää teidät kokonaan kannelta alas, jos joudutte häviölle."

Saccard hillitsi vihaansa ilmettään muuttamatta.

"Onko hän lähettänyt teidät sanomaan tämän minulle?"

Hiukkasen epäiltyään piti Huret parhaana tunnustaa.

"No niin, niin on todellakin asianlaita. Teidän katolinen sotaretkenne saattaa häiritä hänen nykyistä politikaansa. Te hyökkäätte hänen kimppuunsa aikana, jolloin hänen on taisteltava vapaamielistä liikettä vastaan, joka on suuresti kehittynyt tammik. 19 p:än uudistusten jälkeen. Hyvänen aika, olettehan te hänen veljensä ja käsitätte sangen hyvin, ettei hän voi olla tyytyväinen sellaiseen kohteluun teidän puoleltanne?"

"Herra varjelkoon", vastasi Saccard ivallisesti, "tietysti on se sangen alhaista minun puoleltani. Rougon raukka, jonka säilyttääkseen ministerituolinsa täytyy tänään hallita niitten periaatteitten mukaan, joita hän eilen vastusti, eikä hän tiedä, miten oikein pitää tasapainoa petetyn oikeiston ja valtaa janoavan vapaamielisen puolueen välillä. Hän sai muuten perinpohjaisen läksytyksen Emile Ollivier'ilta näinä päivinä kamarissa."

"Oh", keskeytti Huret, "hän nauttii Tuiller'iessa täyttä luottamusta, viimeksi eilen lähetti keisari hänelle jalokivillä koristetun kunniamerkin..."

Saccard teki voimakkaan liikkeen; häntä ei petetty.

"Yleispankki on paisunut liian mahtavaksi, eikö totta? Ja ehkä on kiikarissa joku laina Gundermann'in avulla. Kuinka voisi joku hallitus selvitä kumartamatta likaisia juutalaisia? Ja saadakseen vielä puoli vuotta olla ministerinä rientää idioottiveljeni heittämään minut juutalaisten kurkkuun saadakseen itse olla rauhassa sen aikaa, kun he repivät minua palasiksi. Menkää takasin ja sanokaa, että minä annan palttua hänelle!"

Hän ojensi pienen vartalonsa, viha tunkihe vihdoin ivan lävitse kuin sotatorven soitto.

"Kuuletteko, minä annan palttua hänelle! Se on minun vastaukseni ja voitte viedä sen hänelle."

Huret painoi päänsä alas. Mitäpä hänellä oikeastaan oli tämän asian kanssa tekemistä, hänhän oli vain välikäsi.

"Hyvä, minä vien hänelle vastauksenne. Te taitatte niskanne, mutta sehän on oma asianne."

Tuli hiljaisuus. Jantrou, joka koko ajan oli ollut lukevinaan korehturia, katsoi nyt Saccard'iin ihailevin silmäyksin. Oh, tuo vintiö, miten hän osasi olla mahtava vihassaan. Ja Jantrou tällä hetkellä oli hänen puolellaan ja oli vakuutettu, että hän oli voittava pelin.

"Ai niin, unohdin", jatkoi Huret, "yliprokuraattori Delcambre ei voi sietää teitä. Te ette ehkä tiedä, että keisari nimitti hänet oikeusministeriksi tänä aamuna?"

Saccard lausui synkän näköisenä:

"Siivoa seuraa! Vai niin, hänestäkin tuli ministeri? No, mitäpä tuo minua liikuttaa?"

Onneksi saapui samassa Daigremont. Hän ei tavannut koskaan käydä toimituksessa ja kaikki mykistyivät hämmästyksestä. Hänen vaimonsa aikoi toimeenpanna pikku illanvieton ja hän tuli kutsumaan Jantrou'ta, koska hän mielellään näkisi kutsuistaan mainittavan sanomalehdessä. Hän ihastui kovin tavatessaan Saccard'in.

"Miten hurisee, suuri mies?"

"Kuulkaapas ... ette kai _te_ ole myynyt osakkeita?" keskeytti tämä vastaamatta.

"Myynyt, ei kiitoksia, ei vielä!" Hänen naurunsa tuntui todelliselta. Hän ei ollut niin köyhä, että hänen tarvitsisi myydä.

"Me, yhtymän jäseninä, _emme saa koskaan_ myydä!" huudahti Saccard.

"Ei, ei koskaan! Aioin juuri sanoa samaa. Me olemme yhtä poikaa, kaikki? tiedätte voivanne luottaa minuun."

Hänen silmänsä livahtivat sivulle, kun hän antoi vakuutuksensa koko hallinnon puolesta, Sédille'n, Kolb'in, markisi de Bohain'in ja itsensä nimessä. Hän lausui kohteliaisuuksia jokaiselle ja poistui toivoen näkevänsä kaikki kolme illanvietossaan. Mounier, suuren Operan tenori tulee laulamaan dueton hänen vaimonsa kanssa. Erinomaisen vaikuttava numero!

"No", sanoi Huret ja kumarsi hänkin lähteäkseen, "oletteko sanonut kaiken, mitä teillä on vastattavaa minulle?"

"Olen", sanoi Saccard karkeasti.

Hän ei saattanut Huret'a, kuten tavallisesti. Jäätyään kahden toimittajan kanssa sanoi hän:

"Se oli sodanjulistus, Jantrou! Nyt ei tarvita enää kainosteluja, antakaa nyt mennä täyttä höyryä! Ah, vihdoinkin voin minä johtaa taistelua _oman_ mieleni mukaan!"

"Mutta se on kaikessa tapauksessa uskallettua...!" mutisi Jantrou, jonka mielipiteet alkoivat taas horjua.

Marcelle istui yhä käytävän penkillä odottamassa. Äkkiä seisoi Jordan hänen edessään. Hän oli läpimärkä, näytti väsyneeltä ja alakuloiselta, suupielet värähtelivät hermostuneesti ja katse oli harhaileva, kuten tavallisesti ihmisen, joka on juossut jotain päämäärää tavottelemassa, saavuttamatta sitä. Marcelle ymmärsi heti, miten asianlaita oli.

"Ei mitään -- vai kuinka?" kysyi hän kalveten.

"Ei, rakkaani, ei yhtään mitään ... yhtä mahdotonta kaikkialla."

Samassa silmänräpäyksessä astui Saccard ulos Jantrou'in huoneesta ja hämmästyi tavatessaan Marcelle'n vielä siellä.

"No, tuleeko teidän maankiertäjämiehenne vasta nyt? Sanoinhan minä teille, että menisitte odottamaan minun huoneeseeni."

Marcelle katseli häntä ja äkkiä välähti valoisa ajatus hänen suruisissa silmissään. Hän ei edes arvellut kauempaa, hän tunsi heti rohkeuden, joka on ominainen voimakasluonteisille naisille.

"Herra Saccard, minulla on teille pyyntö; olisitteko nyt hyvä ja seuraisitte minua omaan huoneeseenne?"

"Sangen mielelläni."

Jordan halusi pidättää häntä. Hän kuiskasi: "ei, ei!" hänen korvaansa kuumeisen levottomana kuten tavallisesti, kun oli kysymys rahoista. Mutta Marcelle irrottautui hänestä ja hänen täytyi seurata mukana.

"Herra Saccard", sanoi Marcelle, kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, "mieheni on turhaan kaksi tuntia juossut etsimässä 500 frangia, eikä hän rohkene pyytää teiltä. Nyt teen minä sen hänen sijastaan."

Ja hän kertoi vilkkaasti koko aamuisen tapahtuman.

"Busch!" huudahti Saccard. "Onko se vanha kelmi saanut teidät kynsiinsä?"

Sitten kääntyi hän ystävällisesti Jordan'in puoleen, joka seisoi aivan kalpeana saamatta sanaakaan suustaan.

"Lainaan teille mielelläni 500 frangia. Miksi ette kääntyneet heti minun puoleeni?"

Hän istuutui pöydän ääreen kirjottaakseen osotuksen, mutta äkkiä hän pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti kirjeen, jonka hän oli saanut ja käynnin, jota oli lykännyt päivästä päivään, koska koko juttu tuntui hänestä sangen epäilyttävältä. Miksi ei hän nyt menisi Busch'in luo, kun kerran sattui aihettakin käyntiin?

"Odottakaapa, minä tunnen sen vanhan lurjuksen perinpohjin. Parasta on, että menen itse maksamaan; saapa nähdä, enkö saa lunastetuksi velkakirjojanne puoleen hintaan."

Marcelle'n silmät loistivat kiitollisuutta.

"Ah, kuinka hyvä te olette, herra Saccard?"

"Ei, ei, elkää kiittäkö minua!" sanoi Saccard, kun nuori mies vihdoinkin tuli puristamaan hänen kättään, "minulle tuottaa todellista huvia palvella teitä ja nähdä, miten te olette onnellisia. Menkää nyt kotiin ja olkaa rauhassa."

Hänen vaununsa odottivat kadulla ja kahden minutin kuluttua oli hän Buschin asunnon oven edessä. Hän sai soittaa kauan, kukaan ei tullut avaamaan, eikä sisältä kuulunut hiiskahdustakaan. Hän aikoi juuri jättää talon, mutta kolkutti vielä kerran vihaisesti nyrkillään oveen. Kuului laahustavia askeleita ja Sigismond ilmestyi ovelle.

"Kas, tekö se olette? Minä luulin veljeni tulevan kotiin ja unohtaneen avaimen. Minä en avaa koskaan, kun soitetaan. Hän tulee pian; voitte odottaa, jos haluatte häntä tavata."

Hän meni horjuen huoneeseensa ja vieras herra seurasi häntä. Huone näytti kolkolta ja alastomalta, kalustona oli ainoastaan rautasänky, pöytä ja pari tuolia.

"Istukaa, herraseni. Veljeni sanoi tulevansa heti takasin."

Mutta Saccard ei tahtonut istua, hänen täytyi väkistenkin katsella nuorta miestä ja ihmetellä sitä edistystä, minkä tauti oli tehnyt. Kasvot lapsekkaine, unelmoivine silmineen katselivat kalpeina ja rasittuneina pitkien, vaaleitten kiharoitten välistä.

"Oletteko ollut sairaana?" alkoi Saccard jotain sanoakseen.

Sigismond teki välinpitämättömän liikkeen.

"Oh, kuten tavallista. Viime aikoina olen voinut huonosti ilkeän sään vuoksi. Mutta yleensäkin olen minä sangen raihnainen, en saa juuri koskaan nukutuksi, mutta sensijaan voin minä työskennellä, ja minulla on hiukan kuumetta, se pitää minua lämpimänä. Oi, on vielä niin paljon tehtävää!"

Hän heittäytyi pöydän ääreen, jolla saksalainen kirja oli avattuna, ja jatkoi:

"Pyydän anteeksi, että istuudun, mutta olen ollut valveilla koko yön lukeakseni tämän kirjan, jonka eilen sain. Voimakas teos, kymmenen vuotta opettajani Karl Marx'in elämästä, se pääoman selitys, jonka hän on luvannut meille kauan sitten. Siinä se nyt on, meidän raamattumme!"

Saccard loi uteliaan katseen kirjaan, mutta gotilalset kirjaimet pelottivat häntä heti.

"Minä odotan, kunnes se on käännetty", sanoi hän nauraen.

Nuori mies pudisti päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa, että vaikkapa tämä kirja käännettäisiinkin, eivät sitä kuitenkaan ymmärtäisi muut, kuin valitut. Ei se ole mikään kansanomainen kirja, joka saa paljo kannattajia. Mutta sen johdonmukaisuudessa oli voimaa, valtava joukko todistuksia nykyisen yhteiskunnan häviämisestä pääomajärjestelmän kautta. Ja kun maa oli tasotettu ja puhtaaksi lakastu, voitaisi ajatella uuden rakentamista.