Part 6

Mutta niiden, jotka ovat tehneet Korkeimman pakopaikakseen, ei tarvitse pelätä, vaikka sellaiset ajat lähestyvät. Hän peittää heitä sulillansa, ja hänen siipeinsä alla saavat he nauttia turvaa; niin, hän osottaa heille pelastuksensa. Kun mitä rajuin sekamelska lähestyy, voivat he lohduttaa sydäntään sillä vakuutuksella, että "Jumala on meillä turvana ja väkenä, apuna hädissä, sangen koeteltuna", ja sanoa: "Sentähden emme pelkää, vaikka maa mullistuisi (vaikka nykyinen yhteiskuntajärjestys kokonaan häviäisi) ja vuoret (valtakunnat, hallitukset) meren pohjaan kaatuisivat (sortuisivat anarkiassa): Pauhatkoot, kuohukoot sen vedet, täriskööt vuoret sen pauhusta". Jumala on uskollisten pyhien keskellä, jotka ovat ottaneet hänet turvakseen, ja he eivät horju. Aikaisin Tuhatvuotispäivän aamunkoitossa auttaa Jumala Siionia; hän "katsotaan arvolliseksi pelastumaan tästä kaikesta, joka on tuleva maailman yli." -- Ps. 46; Luukk. 21: 36.

KOLMAS LUKU.

Koston päivän välttämättömyys ja oikeus.

Tämän suvun yli, esikuva ja vastakuva. -- Suuri hädän aika oikeudenmukainen seuraus edellätapahtuneista syistä. -- "Kristikunnan" vastuu ja suhde siihen. -- Porvarivallat, uskonnolliset johtajat, sivistyneiden maiden kansanjoukkojen eri luokat. -- Pakanakansojen yhteys kristikunnan ja hädän kanssa. -- Jumalan tuomio. -- "Minun on kosto, minä olen kostava, sanoo herra."

"Totisesti sanon teille: Tämä kaikki on tuleva tämän sukupolven päälle." -- Matt. 23: 34--36; Luukk. 11: 50, 51.

Niistä, jotka eivät ole tottuneet arvostelemaan periaatteita tarkan siveysfilosofian kannalta, näyttänee omituiselta, että ihmiskunnan yksi miespolvi saisi kärsiä rangaistuksen useimpien edellisten sukupolvien kasaantuneista rikoksista. Mutta kun Jumala, joka ei voi erehtyä, on määrännyt sellaisen tuomion, tulisi meidän odottaa, että vakava miettiminen ilmaisisi hänen lausuntonsa oikeuden. Yllälainatuilla sanoilla selitti Herra, että tapahtuisi niin sen lihallisen Israelin sukupolven kanssa, jolle hän puhui esikuvallisen Juutalaiskauden lopussa. Heiltä vaadittaisiin kaikki se vanhurskas veri, joka on vuodatettu maan päällä vanhurskaan Aabelin verestä Sakarian vereen saakka, joka tapettiin temppelin ja alttarin välillä. -- Matt. 23: 35.

Tämä oli kauhea ennustus, mutta se lausuttiin kuuroille korville ja uskottomille sydämille. Kumminkin täyttyi se kirjaimellisesti noin 37 vuotta myöhemmin, kun keskinäinen taistelu ja vihollisarmeijat panivat täytäntöön hirvittävän koston. Me luemme, että juutalaiset olivat tähän aikaan kateudesta jakaantuneina moneen puolueeseen, jotka kävivät sotaa keskenänsä ja että keskinäinen epäluulo saavutti korkeimman huippunsa. Ystävät tulivat vieraiksi toisilleen, perhesiteet ratkesivat, ja jokainen epäili veljeään. Ryöstö, petos ja murha olivat vallalla, eikä yhdenkään ihmisen elämä ollut varma. Ei edes temppelikään ollut varma paikka. Ylimäinen pappi tapettiin toimittaessaan julkista virkaansa. Kesarean verilöylyn johdosta joutui kansa epätoivoon, ja kun he luulivat olevansa kaikkialla määrättyjä teurastettaviksi, yhdistyi koko kansa kapinaan. Juuda kapinoi siten avonaisesti Roomaa vastaan ja uhmaili koko sivistynyttä maailmaa.

Vespasianus ja Tiitus lähetettiin rankaisemaan heitä, ja kauhea oli heidän menettelynsä. Kaupunki toisensa perästä lakastiin pois, kunnes Tiitus lopulta piiritti Jerusalemin. Keväällä vuonna 70 ympäröi hän kaupungin, kun sen olivat ahdinkoon saakka täyttäneet joukot, jotka olivat tulleet pääsiäisjuhlalle Jerusalemiin. Ennen pitkää joutuivat piiritetyt asukkaat nälän, vihollisen miekan ja keskinäisen sodan uhriksi. Kun jonkun onnistui päästä ulos kaupungista, vangitsivat roomalaiset hänet ja ristiinnaulitsivat, ja niin kauhea oli nälänhätä, että vanhemmat tappoivat omia lapsiaan ja söivät niitä. Josefus mainitsee hukkuneiden luvun yli miljonaksi, ja kaupunki ja temppeli hajotettiin maan tasalle.

Niin täyttyi ennustus kapinallisesta lihallisesta Israelista heidän aikakautensa lopussa, jonka aikana he olivat nauttineet erityistä etua Jumalan valittuna kansana. Ja ennustuksen syvemmän merkityksen mukaan kohtaa Evankeliumikauden lopussa tämän hädän vastakuva nimellistä henkistä Israelia, joka laajemmassa merkityksessä on kristikunta. Tulee "ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan", ja sentähden koituu se myöskin eräässä merkityksessä kauheammaksi kuin se hätä, joka kohtasi Juudaa ja Jerusalemia. Voimme tuskin kuvitella itsellemme kauheampaa hätää kuin se oli, jos ei juuri siinä merkityksessä, että se tulee yleisemmäksi ja laajemmalle ulottuvaisemmaksi, sekä hävittävämmäksi, niinkuin nykyiset sota-aseet selvästi antavat meidän ymmärtää. Sen sijaan, että se olisi rajotettu yhteen kansaan tai maakuntaan, kohtaa se koko maailmaa, erittäinkin sivistynyttä maailmaa, nimikristikuntaa, Babylonia.

Voimme sentähden pitää sen vihan vitsauksia, joka kohtasi lihallista Israelia, esikuvana vielä suuremmasta suuttumuksesta eli vihasta, joka tämän aikakauden lopussa vuodatetaan kristikunnan yli. Se, joka kiireessä on taipuvainen pitämään tätä Kaikkivaltiaan menettelytapaa tätä sukupolvea kohtaan vääränä, ei ole käsittänyt koston täydellistä lakia, joka varmasti, joskin usein hiljaa johtaa välttämättömään lopputulokseensa. Sen oikeus ja välttämättömyys, niin, sen viisauskin on ilmeinen kaikille ajatteleville ja nöyrille, jotka sensijaan, että syyttäisivät Jumalaa vääryydestä, sovittavat hänen sanansa opetuksen sydämiinsä.

Suuri hätä oikeudenmukainen seuraus edelläkäyneistä syistä.

Elämme nykyisin ajassa, jolla on käytettävänään aikakausien kokemuksen korkein kehitys, ja tämän pitäisi suuressa määrin koitua maailman eduksi, ja koituukin muutamissa suhteissa, erittäinkin sen maailman osan eduksi, joka välittömästi tai välillisesti on ollut Jumalan totuuden valon suosima, nim. kristikunta, Babylon. Sen vastuu tämän edun hoitamisesta on sentähden hyvin suuri. Jumala tekee ihmiset vastuunalaisiksi ei ainoastaan siitä, mitä he tietävät, vaan myöskin siitä, mitä he saattaisivat tietää, jos he tahtoisivat avata sydämensä sille opetukselle ja niille opeille, joita heidän omansa ja toisten kokemus on tarkotettu antamaan. Ja jolleivät ihmiset ota varteen näitä opetuksia tai jos he halveksien työntävät ne luotaan, niin täytyy heidän kärsiä seuraukset siitä. Kristikunnalla on edessään koko menneiden aikojen historia avoimena kirjana ja samaten Jumalan henkeyttämä ilmestys. Ja mitä opetuksia ne sisältävätkään! -- kokemuksen, viisauden, tiedon, palkinnon ja varottavan esimerkin opetuksia. Ottamalla huomioon edellisten sukupolvien kokemukset eri suuntiin on maailma edistynyt melkoisesti aineellisessa suhteessa. Monet nykyajan sivistyksen mukavuuksista perustuvat suureksi osaksi kuolleen suvun huomioihin. Kirjapainotaito on tuonut opetukset siitä jokaisen ihmisen saataville. Jo tässä ainoassa kohdassa on nykyisellä sukupolvella kaikin tavoin paljon etusijaa: se omistaa, paitsi omaa tietoansa, koko menneiden aikojen kootun kokemuksen ja tiedon. Mutta suuret siveelliset opetukset, joita ihmisten myöskin olisi pitänyt oppia, on ylimalkaan jätetty huomioonottamatta, vieläpä silloinkin, kun yleinen huomio on ollut pakotettu kääntymään niihin. Historia on täynnä sellaisia opetuksia ajatteleville mielille, jotka etsivät vanhurskautta, ja meidän aikamme ihmisille on sellaisia opetuksia enemmän kuin millään edellisellä sukupolvella. Ajasta toiseen ovat ajattelevat ihmiset kiinnittäneet huomionsa siihen. Niinpä on professori Fisher esipuheessaan kuvaukseensa valtakuntien synnystä, kehityksestä ja lankeemuksesta, sattuvasti sanonut: "että inhimillisten tapahtumain seuraukseen nähden on vallassa hallitseva laki, jonka huomioonotetut asianhaarat vahvistavat. Asiat eivät tapahdu riippumatta edellisistä asianhaaroista, vaan muodostavat luonnollisen tuloksen menneistä ajoista. Aikaisemmat tapahtumat ovat ennen todistaneet tämän."

Tämä on hyvin totta. Lakia syystä ja seurauksesta ei ole missään esitetty selvemmin kuin historian lehdillä. Tämän lain mukaan, joka on Jumalan laki, täytyy kylvetyn viljan välttämättömästi itää ja kantaa hedelmää, ja leikkuu on sentähden kerran välttämätön. II osassa olemme jo osottaneet, että Evankeliumikauden elonkorjuu on jo tullut, että se alkoi vuonna 1874, jolloin elonkorjuun Herran läsnäolon aika oli tullut, ja että nyt, kun suuri elonkorjuu on jatkunut aina siitä saakka, lähestymme nopeasti elonkorjuun loppua, jolloin akanat poltetaan ja "maan viinipuun" kypsät tertut (väärän viinipuun, Babylonin kypsät hedelmät) täytyy koota ja sotkea. -- Ilm. 14: 18--20.

Kristikunnan vastuu ja sen suhde siihen.

Babylonilla, kristikunnalla on ollut pitkä valta- ja koetusaika ja monta tilaisuutta sekä oppia vanhurskautta että käytännössä toteuttaa sitä, ja on se saanut monta varotusta tulevasta tuomiosta. Koko Evankelikauden aikana on Jumalan pyhiä, uskollisia, uhrautuvaisia, Kristuksen kaltaisia miehiä ja vaimoja, "maan suolaa", löytynyt sen keskuudessa. Se on kuullut pelastuksen sanoman heidän huuliltaan, nähnyt totuuden ja vanhurskauden periaatteet toteutettuina heidän elämässään ja kuullut heidän puhuvan vanhurskaudesta ja tulevasta tuomiosta. Mutta se on halveksinut näitä Jumalan eläviä kirjeitä. Eikä siinä kylliksi, vaan sen n.k. kristityt kansat ovat voitonhimossaan häväisseet kristityn nimen pakanain keskuudessa, sen kautta että ovat seuranneet lähetyssaarnaajain jäljissä inhottavine paloviinakauppoineen ja muine "sivistyksen paheineen". Ja sen vallan kautta on totinen, vielä kehittymätön taivaan valtakuuta, johon kuuluu ainoastaan ne pyhät, joiden nimet ovat kirjotetut taivaassa, kärsineet väkivaltaa. Niitä on se vihannut ja vainonnut aina kuolemaan saakka, niin että he tuhansittain vuosisatojen aikana ovat vahvistaneet todistuksensa verensä sinetillä, ja näin on tehty sen käskystä. Mestarinsa tavoin tulivat he vihatuiksi syyttä, vanhurskauden tähden hyljättiin heidät maan hylkyinä, ja heidän valonsa sammutettiin taas ja taas, jotta pimeys, jota pidettiin parempana, saisi tilaisuuden hallita ja harjottaa vääryyttä. Oi, kuinka synkkä onkaan nimikristikunnan historia! Äiti on "juovuksissa pyhien verestä ja Jeesuksen todistajain verestä", ja sen tyttäret ovat vielä sokeita ja valmiita vainoamaan ja mestaamaan (Ilm. 20: 4), vaikkakin hienommalla tavalla, kaikki, jotka ovat uskollisia Jumalalle ja hänen totuudelleen, ja jotka uskaltavat, vaikkapa ystävällisestikin selvästi esittää Herran sanaa, joka nuhtelee niitä.

Kristikunnan porvarivaltoja on usein varotettu, kun vallat ja valtakunnat taas ja taas ovat luhistuneet oman painonsa turmeluksen alla. Ja vielä tänä päivänä voisivat nämä vallat, jos he tahtoisivat kuunnella, kuulla Jumalan henkeyttämän profetan varotuksen, joka sanoo:

"Nyt, te kuninkaat, siis ymmärtäkää, ja te maan tuomarit, antakaa itseänne kurittaa. Palvelkaa Herraa pelvolla ja iloitkaa vavistuksella. Antakaa suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi, ettekä hukkuisi tiellä; sillä hänen vihansa syttyy pian... Miksi pakanat pauhaavat ja kansat turhia aikovat? Maan kuninkaat nousevat (vastarintaan) ja päämiehet keskenänsä neuvoa pitävät, Herraa ja hänen voideltuansa vastaan (sanoen): Katkaiskaamme heidän siteensä ja heittäkäämme päältämme heidän köytensä." Mutta heidän vastarintansa ei ole mistään arvosta, sillä: "Joka taivaassa asuu, nauraa heitä; Herra pilkkaa heitä. Sitten (kun he itsepäisesti kieltäytyvät ottamasta huomioon hänen varotustaan) hän puhuu heille vihassansa, ja kiivaudessansa peljättää heitä." -- Ps, 2: 10--12, 1--5.

Taas, niinkuin hänen pyhän lakinsa yksinkertainen ja nyt laajalti tunnettu periaate esittää: "Jumala seisoo Jumalan seurakunnassa (mahtavain keskuudessa), hän pitää tuomiota jumalien (hallitsijain) keskellä (sanoen): Kuinka kauvan te väärin tuomitsette, ja pidätte jumalattomien puolta? Hankkikaa oikeus halvalle ja orvolle ja julistakaa sorretut ja vaivaiset hurskaiksi (osottakaa niille oikeutta). Pelastakaa halpaa ja köyhää, ja päästäkää häntä jumalattomien käsistä." (Ps. 82: 1--4.) Siitä, että tämä neuvo on tärkeä ja hyvin sattuva sekä asianhaarain vaikutuksesta tunkeutuu vallassapitäjäin huomioon, siitä on sanomalehdistö alituisena todistuksena. Ja ajattelevat ihmiset, jotka näkevät vaaran siitä, että tämä neuvo yleisesti jätetään huomioonottamatta, kohottavat lukuisia varotushuutoja. Myöskin maailman ihmiset, jotka tarkastavat tulevaisuutta ainoastaan hyödyn kannalta, käsittävät profetan neuvon seuraamisen välttämättömyyden. Saksan keisari-vainaja Wilhelm I huomasi sen, mikä käy selville seuraavasta "Observatore Romanoksen" Berlinin kirjeenvaihtajan lausunnosta (vuodelta 1880):

"Kun keisari Wilhelm sai tiedon viimeisestä kauheasta murhayrityksestä Venäjän tsaaria vastaan, tuli hän hyvin vakavaksi, ja muutaman minutin hiljaisuuden vallittua sanoi hän surullisella äänellä, mutta jonkunlaisella pontevuudella: Jos emme muuta hallitustapaamme, jos emme ajattele vakavasti antaa nuorisolle tervettä kasvatusta, jos emme anna uskonnolle ensimäistä sijaa, ja jos me koetamme hallita ainoastaan satunnaisilla varoilla päivästä päivään, niin meidän valta-istuimemme tuhotaan ja yhteiskunta joutuu mitä kauheimpain tapahtumain uhriksi. Meillä ei ole enää aikaa kadotettavana, ja on suuri onnettomuus, jolleivät kaikki hallitukset voi yhdistyä tuohon yleishyödylliseen työhön, taisteluun pahaa vastaan."

Kirjassa nimeltä _Uudistus eli vallankumous_, joka on julkaistu Saksassa, syyttää sen tekijä, herra von Massow, joka on vanhoillinen mies ja _Työntekijäin siirtolain keskusvaliokunnan_ puheenjohtaja, maanmiehiään "strutsipolitiikasta", sanoen heidän sulkevan silmänsä vaaralta ja siten jäljittelevän linnun tapaa kätkeä päänsä santaan uskoen siten pelastuvansa. Hän kirjottaa:

"Me voimme syrjäyttää tosiseikat, mutta me emme voi muuttaa niitä. Ei ole epäilystäkään siitä, että seisomme vallankumouksen partaalla. Kaikkien, joilla on silmät nähdäkseen ja korvat kuullakseen, täytyy myöntää se. Ainoastaan sellainen yhteiskunta, joka on vaipunut itsekkäisyyteen, itsetyydytykseen ja nautintojen hakemiseen, voi kieltää sen. Ainoastaan sellainen yhteiskunta voi jatkaa tanssimista tulivuoren päällä, voi kieltäytyä näkemästä 'mene tekeliä' ja jatkaa luottamustaan pistimiin."

"Suurimmalla osalla sivistyneitä luokkia ei ole aavistustakaan siitä hirvittävästä vihasta, joka hehkuu kansan laajemmissa riveissä. Sosialidemokratista puoluetta pidetään valtiollisena puolueena muiden tavoin; mutta tämä puolue ei välitä ollenkaan valtiollisista oikeuksista, hallinnollisista uudistuksista tai uusista laeista. Tämä puolue perustuu alempain luokkain toivomukseen saada nauttia elämästä, haluun saada elää huveissa, joista niillä, joilla ei koskaan ole ollut sadan markan seteliä, on aivan väärä käsitys... Järjestys palautetaan luonnollisesti taas pian (sosialistisen mailin mukaan), mutta missä tilassa lieneekään maa! On lukemattomia määriä raajarikkoja, leskiä ja orpoja, julkiset ja yksityiset pankit ovat silloin ryöstetyt, rautatiet, sähkösanomatoimistot, tiet, sillat, palatsit, tehtaat ja muistomerkit, kaikki on hävitetty, eikä valtakunta, eivät yksityiset valtiot, eivätkä kunnat kykenisi hankkimaan niitä miljonia, jotka vaadittaisiin, jotta voitaisiin asettaa kuntoon edes osaakaan siitä mitä on turmeltu. On melkein uskomatonta, ettei tehdä mitään vaaran torjumiseksi. Hyväntekeväisyys ei ole se, mitä tarvitaan, vaan lämpimät sydämet, jotka ovat halukkaita osottamaan alemmille luokille ystävyyttä. Rakkaus, kaikkivoittava rakkaus yksin, voi voittaa paljon hehkuvasta vihasta. Monet mahdollisesti ovat eksyneet niin kauvaksi, ettei mikään voi saattaa heitä takaisin; mutta on myöskin miljonia, jotka vielä voidaan voittaa lain ja järjestyksen puolelle, jos he autettaisiin ihmiselle arvolliseen tilaan, jos osotettaisiin heille, ettei heidän, niinkuin nyt on asianlaita, tarvitsisi olla huonommin kuin eläinten, joilla ainakin on ravintoa ja katto päänsä päällä."

Mutta ottavatko vallassaolijat huomioonsa hetken varotukset ja syvät opetukset? Ei, vaan niinkuin profetta on sanonut heistä: "Ei heillä ole tuntoa (tietoa) eikä taitoa (ymmärrystä), pimeydessä he vaeltavat, sentähden kaikki maan perustukset (yhteiskunnan perustukset, tähän saakka voimassa olleet lain ja järjestyksen periaatteet) horjuvat", "järkkyvät" -- järkkyvät niin, että häviävät. -- Ps. 82: 5; Hebr. 12: 27; Jes. 2: 19.

Nykyinen Saksan keisari on aivan huoleton isoisänsä mainitsemasta pelosta. Kun hän ojensi ruhtinas Bismarckille komean miekan kultaisine tuppineen, sanoi hän:

"Näiden joukkojen silmäin edessä annan minä Teidän Korkeudellenne lahjan. En voinut löytää parempaa lahjaa kuin on miekka, saksalaisten paras ase, sen työn vertauskuva, jonka Teidän Korkeutenne isoisäni palveluksessa takoi, terotti ja myöskin heilutti, vertauskuva valtakunnan suuresta perustamisajasta, jolloin veri ja rauta olivat saviruukkina, lääkkeenä, joka ei koskaan erehdy, ja joka kuninkaitten ja ruhtinasten käsissä hätätilassa voi myöskin säilyttää isänmaan sisäisen yhteyden, aivan niinkuin sen käyttäminen ulkomailla johti tähän yhteyteen."

Lontoossa ilmestyvä "Spectator" lausuu seuraavaa keisarin puheen johdosta:

"Tämä antaa tosiaankin syytä sekä levottomuuteen että kummastukseen. Saksassa on vallalla kaksi selitystä siitä. Toinen on se, että esitys on suunnattu jonkun Saksan valtion vaatimusta vastaan irtautua valtioliitosta, ja toinen se, että se ilmaisi keisarin ja hänen liittolaistensa päätöksen hätätilassa taistella asevoimalla sosialisteja ja anarkisteja vastaan. Kummassakin tapauksessa oli tiedonanto tarpeeton ja hätäinen. Ei kukaan epäile, että Saksan valtakunta, joka tosiaankin perustettiin miekalla Langensalzan luona ja sodassa Ranskaa vastaan, päättäisi sotilasvoimalla miehittää sen valtion, joka tahtoisi tekeytyä itsenäiseksi. Mutta sotalakien käyttäminen puoluetta kohtaan, vaikkapa sosialistejakin kohtaan, heidän koettaessaan saada vaikutusta äänestyksellä, olisi itse asiassa perustuslain lakkauttaminen piiritystilan eduksi. Me arvelemme, ettei keisari tarkottanut kumpaakaan näistä, mutta hänen sanansa osattavat, että hän on ajatellut asemaa, että hän tuntee sosialistien vastarinnan ja on tullut tähän johtopäätökseen: 'No niin, minulla on vielä miekka, ja se on lääke, joka ei koskaan erehdy'. Monet kuninkaat ovat tulleet tähän johtopäätökseen ennen häntä, mutta harvat ovat tulleet niin pitkälle, että he ovat katsoneet viisaaksi lausua sen. Se sisältää itsessään uhkauksen, kuinka hyvänsä sitä tahdotaankin selittää, ja viisaat hallitsijat eivät uhkaa, ennenkuin toimimisen hetki on tullut, vielä vähemmän uhkaavat he asevoimalla lääkkeenä ja päällepäätteeksi sisällisten vaikeuksien lääkkeenä. 'Miekka' sisäisen pahan 'lääkkeenä, joka ei erehdy!' Yhtähyvin voisi kirurgin veitsi olla erehtymätön väline kuumetta vastaan. Ruhtinas Schwarzenberg on vastustamattoman armeijan etunenässä koettanut tätä keinoa suotuisampain olosuhteitten vallitessa, mutta on vuoden pitkän kokemuksen perustuksella tullut siihen johtopäätöksen, jonka hän on lausunut kaikkein viisaimmassa valtiollisessa sananlaskussa: 'Pistimillä voi tehdä mitä hyvänsä, kun ei vaan asettaudu niiden päälle.' Saksan keisari tekisi hyvin miettiessään sitä. Mitä olisi Rooman keisari voinut sanoa, joka oli vahvempi, kuin että 'miekka on väline, joka ei koskaan erehdy'. Sellaisessa lausunnossa on hirmuvaltiuden siemen, ja jos keisari lausui sen vakavan miettimisen jälkeen, niin ei hänessä ole Saksalle johtajaa, vaan senlaatuinen itsevaltias hallitsija, jonka uudempi historia näyttää vanhentuneeksi. Voi olla, että keisari pikaisuudessaan puhui puoleksi runollisesti oman personansa, liiotellun tunteen vaikutuksesta; mutta jos hänen puhettaan on pidettävä ilmotuksena kansalleen, voi ainoastaan sanoa: Mikä vahinko, mikä kaunis toivo onkaan kadonnut!"

Erään toisen maan nykyinen hallitsija selitti, että hän pitäisi voimassa yksinvaltiutta yhtä innokkaasti kuin hänen isävainajansakin. Tämä on toinen todistus siitä, ettei tämän suotuisan ajan ja Jumalan sanan vakavia varotuksia oteta varteen. Ja huomaa, kuinka kansa otti tämän selityksen vastaan huolimatta kaikista julkisista vapaan sanan sortamisen yrityksistä. Eräs "seura kansan oikeuksien puoltamiseksi" painatti julistuksen, jota levitettiin koko valtakunnassa. Julistuksella oli hallitsijalle osotetun kirjeen muoto ja oli se huomattava yksinkertaisen ja voimakkaan kielensä tähden. Moitittuaan ensin hallitsijaa hänen ponnistuksistaan yksinvallan säilyttämiseksi, selittää se:

"Kaikkein pitemmällemenevät pitäjäin kokoukset pyysivät ainoastaan rauhaa hallitsijan ja kansan välillä, lausuntovapautta ja lain turvaa mahtavampien omankädenoikeutta vastaan. Hovimiehet ja virkavaltaiset pettivät ja säikäyttivät teitä esityksensä kautta. Yhteiskunta ymmärtää hyvin, että juuri virkavalta, joka kateellisesti vartioitsee omaa valtaansa, puhui teidän kauttanne. Virkavalta, joka alkaa ministereistä ja loppuu pienimmän kylän poliisikonstaapeliin, vihaa kaikkea yhteiskunnallista tai henkilökohtaista kehitystä ja estää huolellisesti vapaan yhteyden hallitsijan ja hänen kansansa edustajain välillä, paitsi, jos he tulevat juhlapuvussa, esittäen onnentoivotuksia ja tuoden lahjoja. Teidän puheenne osotti, että jokainen koe esittää mitä suurimmassa alamaisuudessakin maan huutavia puutteita, saa osakseen ainoastaan karkean hylkäämisen. Yhteiskunta odotti teiltä kehotusta ja apua, mutta sai kuulla ainoastaan huomautuksen teidän kaikkivallastanne, joka antoi sen vaikutuksen, että hallitsija olisi täydellisesti vieras kansalleen. Sillä olette itse tappaneet oman kansansuosionne ja myöskin eristäytyneet siitä yhteiskunnan osasta, joka pyrkii rauhallisesti eteenpäin. Muutamat riemuitsevat teidän puheestanne, mutta te saatte pian oppia tuntemaan heidän voimattomuutensa. Yhdessä yhteiskunnan osassa on teidän puheenne haavottanut tunnetta ja aiheuttanut alakuloisuutta, jonka yhteiskunnan parhaat voimat kumminkin pian voittavat. Senjälkeen jatkamme rauhallista, mutta itsepintaista ja suunniteltua vapauden taistelua. Toisessa osassa taas teidän sananne kannustavat taistelemaan kaikin keinoin asiain nykyistä uhkaavaa tilaa vastaan. Te olette loihtineet taistelun esille, ennen pitkää sitä jatketaan."

Niin hapuilevat "kristikunnan" kansat suruttomasti eteenpäin pimeydessä, jota kauvan on pidetty valoa parempana. Myöskin vapaudestaan niin ylpeä Amerika, jonka kansoja monessa suhteessa niin runsaasti on siunattu toisten kansojen edellä, ei tee mitään poikkeusta ja se on myöskin saanut monta varotusta. Huomaa ne melkein profetalliset sanat, jotka presidentti Lincoln vähää ennen kuin hän murhattiin, kirjotti eräälle ystävälleen Illinoissa:

"Onnitelkaamme, että tuo julma sota on jo lähellä loppuaan. Se on maksanut paljon rahaa ja verta. Amerikan nuorison kukka on vapaasti uhrannut verensä isänmaan alttarilla, jotta kansa saisi elää. Se on ollut vaikea koetusaika tasavallalle. Mutta minä näen läheisessä tulevaisuudessa lähestyvän ratkaisuhetken, joka tekee minut alakuloiseksi ja pelokkaaksi maani parhaasta. Sodan seurauksena on se, että ammattikunnat ovat astuneet valtaan ja vaikutukseen, että parempiosaisten keskuudessa tulee turmeluksen aika, ja että maan rahamahti koettaa lujittaa valtaansa käyttämällä edukseen kansan ennakkoluuloja, kunnes kaikki rikkaudet ovat kokoontuneet harvojen käsiin. Silloin ei tasavaltaa enää ole. Tuona silmänräpäyksenä tunnen itseni paljon surullisemmaksi maani varmuudesta kuin koskaan ennen, edes sodankaan aikana."

Ja Missourin edustaja Hatch sanoi v. 1896 eräässä puheessaan kongressin edessä raha- ja yhteiskuntakysymyksistä seuraavaa: