Raamatun tutkisteluja 4: Harmagedonin taistelu

Part 4

Chapter 42,811 wordsPublic domain

Niinkuin jo on osotettu, on meidän aikamme n.k. kristikunta vastakuva muinaisesta Babylonista eli Baabelista; Sen tähden ovat profettain vakavat varotukset ja ennustukset tästä Babylonista (kristikunnasta) mitä suuriarvoisimmasta merkityksestä nykyään elävälle suvulle. Oi, että ihmiset olisivat niin ymmärtäväisiä, että ottaisivat niistä vaarin!

Vaikka muutamia muitakin vertauskuvallisia nimiä, niinkuin esim. Edom, Efraim, Ariel j.n.e., käytetään Raaamatussa kristikunnasta, on kumminkin nimitystä "Babylon" eli "Babel" useimmin käytetty, ja sen merkitys -- _sekaannus_ eli _hämmennys_ -- on erittäin sattuva. Apostoli Paavalikin puhuu nimeksi henkisestä Israelista nimeksi lihallisen Israelin vastakohtana. (Katso 1 Kor. 10: 18; Gal. 6: 16; Room. 9: 8.) Ja samaten on nimeksi henkinen Siion ja nimeksi lihallinen Siion. (Katso Jes. 33: 14; Aam. 6: 1.) Mutta tarkastakaamme muutamia niistä ihmeellisistä vastaavaisuuksista, joita on kristikunnan ja sen esikuvan, Babylonin, välillä, sekä Jumalan sanan suoranaisia todistuksia niinhyvin esikuvasta kuin vastakarvastakin. Sitten tahdomme tarkastaa kristikunnan nykyistä tilaa ja niitä merkkejä, jotka nyt ilmaisevat siitä ennustetun tuomion täyttymistä.

Ilmestyskirja osottaa, ettei olisi vaikeata huomata tuota suurta salaperäistä kaupunkia, sillä sen nimi on kirjotettu sen _otsaan_; s.o. se on niin silmiinpistävä ja selvä, ettemme voi olla huomaamatta sitä vähemmällä kuin että suljemme silmämme ja kieltäydymme katsomasta: -- "Ja _hänen otsaansa_ oli kirjotettuna nimi: Salaisuus: Suuri Babylon, maan porttojen ja kauhistusten äiti". (Ilm. 17: 5.) Mutta ennenkuin käymme tarkastamaan salaperäistä Babylonia, tarkastakaamme ensin vähän esikuvallista Babylonia. Kun siten olemme saaneet selville sen huomattavat piirteet, tahdomme ajatellen niitä tarkastaa vastakuvaa.

Ei ainoastaan Babylonin valtakunnan pääkaupungin vaan myöskin itse valtakunnan nimenä oli "Babylon". Pääkaupunki Babylon oli mitä komein ja todennäköisesti suurin muinaisista kaupungeista. Se oli rakennettu nelikulmion muotoiseksi Eufrat-joen kummallekin puolelle. Suojana hyökkäävää vihollista vastaan ympäröi sitä syvä ja vedellä täytetty saartokaivanto sekä sen sisäpuolella äärettömät kahdenkertaiset muurit, jotka olivat 32--85 jalkaa paksuja ja 75--300 jalkaa korkeita. Muureilla oli 250 matalaa tornia, jotka olivat rakennetut muurien ulko- ja sisäreunoille, toinen toistansa vastaan. Muureissa oli 100 kupariporttia, 25 joka puolella, vastaten katujen lukua, jotka leikkasivat toisensa suorissa kulmissa. Kaupunkia kaunistivat komeat palatsit ja temppelit sekä sotasaaliit.

Nebukadnessar oli Babylonin valtakunnan suuri yksinvaltias, ja hänen hallituksensa käsitti melkein puolet siitä ajasta, jolloin tämä valtakunta oli olemassa. Hänen ansiokseen laskettiin myöskin pääasiassa sen suuruus ja loisto. Kaupunki oli maineessa rikkaudestaan ja komeudestaan, josta johtui vastaava määrä tapainturmelusta, jota taas aina seuraa taantuminen ja lankeeminen. Se oli kokonaan epäjumalanpalveluksen vallassa ja täynnä vääryyttä. Asukkaat palvelivat Baalia, jolle he uhrasivat ihmisiä. Kuinka syvälle he olivat alentuneet epäjumalanpalveluksessaan, voimme ymmärtää, kun näemme, kuinka Jumala nuhteli Israelilaisia, kun nämä olivat saastuttaneet itsensä yhteyden kautta heidän kanssaan. -- Katso Jer. 7: 9; 19: 5.

Nimi johtuu sen suuren tornisuunnitelman tyhjäksi tekemisestä, jota kutsuttiin Baabeliksi (hämmennykseksi, sekaannukseksi), koska Jumala siellä sekotti ihmisten kielen; mutta alunperin on tämä sana johdettu nimestä Baabil, joka ei ollenkaan muistuttanut Herran epäsuosiosta ja rangaistuksesta, vaan päinvastoin merkitsi "Jumalan porttia".

Babylonin kaupunki saavutti huomattavan aseman ja loiston suuren Baabelin valtakunnan pääkaupunkina ja kutsuttiin sitä "kultaiseksi kaupungiksi", "kuningaskuntain kaunistukseksi, kaldealaisten kopeuden koristukseksi". -- Jes. 13: 19.

Nebukadnessarin jälkeen tuli hallitsijaksi hänen tyttärensä poika Belsassar, ja tämän hallituksen aikana tuli se lankeemus, joka aina seuraa ylpeyttä, ylellisyyttä ja turhuutta ja jota ne aina jouduttavat. Kun kansa, tietämättömänä uhkaavasta vaarasta ja seuraten kuninkaansa esimerkkiä, antautui alentaviin huveihin, hiipi Persian sotajoukko Kyyroksen johdolla huomaamatta sisään Eufratin jokiuomasta, josta se ensin oli johtanut veden pois, surmasi juomaveikot ja valtasi kaupungin. Sillä tavalla täyttyi se ennustus, jonka tuo ihmeellinen käsikirjotus seinällä sisälsi: "Mene, mene, tekel, ufarsin", jonka Daniel muutamia tuntia ennen oli selittänyt näin: "Jumala on lukenut valtakuntasi (päivät) ja on sen lopettanut. Sinä olet vaakalla punnittu ja liian keveäksi havaittu. Valtakuntasi on jaettu ja annettu meedialaisille ja persialaisille." Ja niin täydellinen oli tämän suuren kaupungin hävitys, että sen paikkakin oli unohtunut ja oli tietämätön pitkän aikaa.

Sellainen oli esikuvallinen kaupunki, ja mereen heitetyn suuren myllynkiven tavoin hukkui se monta sataa vuotta sitten ollakseen koskaan enää kohoutumatta. Muistokin siitä on tullut pilkaksi ja sananlaskuksi. Nyt tahdomme tarkastaa vastakuvaa, jolloin ensin panemme merkille, että Raamattu selvästi ja epäämättömästi viittaa siihen, ja sen jälkeen tahdomme ottaa huomioon tämän vertauskuvan sattuvaisuuden.

Vertauskuvallisissa ennustuksissa merkitsee "kaupunki" voiman ja vaikutusvallan tukemaa uskonnollista hallitusta. Siten on esim. "pyhä kaupunki, uusi Jerusalem" vertauskuva, jota käytetään esittämään perustettua Jumalan valtakuntaa, Evankeliseurakunnan voittajia, korotettuina ja kirkkaudessa hallitsevina. Seurakunta on myöskin -- ja samassa yhteydessä -- esitetty vaimona, "morsiamena, Karitsan vaimona", voimassa ja kirkkaudessa sekä miehensä, Kristuksen voiman ja vaikutuksen tukemana. "Ja yksi niistä seitsemästä enkelistä... tuli... sanoen: Tule tänne, minä _näytän sinulle morsiamen_, Karitsan vaimon. Ja hän... _näytti minulle pyhän kaupungin Jerusalemin_". -- Ilm. 21: 9, 10.

Sama tulkitsemistapa sopii myöskin salaperäiseen Babyloniin, suureen kirkkovaltakuntaan, "suureen kaupunkiin" (Ilm. 17: 1, 6), jota on kuvailtu portoksi, langenneeksi naiseksi (luopuneeksi kirkoksi -- sillä totinen seurakunta on neitsyt) korotettuna voimaan ja hallitsijavaltaan ollen huomattavassa määrin maan kuninkaitten, maailmallisten valtiomahtien tukemana, jotka kaikki ovat enemmän tahi vähemmän sen hengen ja oppien juovuttamia. Luopunut seurakunta kadotti neitseellisen puhtautensa. Sensijaan että kihlattuna ja puhtaana neitseenä olisi odottanut korotusta yhdessä taivaallisen Ylkänsä kanssa, ryhtyi se yhteyteen maan kuningasten kanssa ja antoi alttiiksi neitseellisen puhtautensa -- sekä opin -- että luonteenpuhtauden -- ojentautuakseen maailman ajatustavan mukaan, ja korvaukseksi otti se vastaan ja harjottaa nyt jossain määrin herrautta, suureksi osaksi näiden kuningasten sekä välittömästi että välillisesti tukemana. Uskottomuus Herraa kohtaan, jonka nimeä hän vaatii itselleen, ja uskottomuus korkeaa etuoikeutta kohtaan saada olla Kristuksen kihlattuna "puhtaana neitseenä" on syynä vertauskuvalliseen "portto"-nimitykseen. Sen vaikutusta papillisena valtakuntana, täynnä epäjohdonmukaisuutta ja hämmennystä, esitetään vertauskuvallisesti nimellä Babylon, jonka laajemmassa merkityksessä, sellaisena kuin se vertaus-kuvattiin Babylonin _valtakunnassa_, tunnemme "kristikunnan", kun taas sen rajotetummassa merkityksessä, sellaisena kuin se vertauskuvattiin muinaisessa Babylonin _kaupungissa_ tunnemme nimikristityn seurakunnan.

Se asianhaara, ettei nimikristikunta tahdo tunnustaa, että Raamatun nimitys "Babylon" ja sen merkitys (hämmennys, sekaannus) sopii siihen, ei ole mikään todistus siitä, ettei asianlaita ole niin. Ei muinainen Babylonkaan sovittanut itseensä nimeä -- hämmennys, sekaannus -- Raamatun merkityksessä. Muinainen Babylon väitti olevansa itse "Jumalan portti", mutta Jumala kutsui sen _sekaannukseksi_ eli _hämmennykseksi_ (1 Moos. 11: 9) ja sama on vastakuvan laita meidän aikanamme. Se kutsuu itseään "kristikunnaksi", portiksi Jumalan tykö ja ijankailkkiseen elämään, kun Jumala sitävastoin kutsuu sitä Babyloniksi -- hämmennykseksi.

Protestantit ovat hyvin yleisesti väittäneet -- ja oikeudella --, että nimi Babylon ja profetallinen kuvaus siitä voidaan sovittaa paavikuntaan, vaikka viime aikoina on tultu haluttomiksi sovittamaan sitä niin. Sitävastoin tekevät protestanttiset lahkot nyt kaikkia mahdollisia ponnistuksia tullakseen sopusointuun Rooman kirkon kanssa ja jäljitelläkseen sitä sekä ollakseen yhteistyössä sen kanssa. Tekemällä näin tulevat he itse tämän kirkon varsinaiseksi osaksi senkautta, että hyväksyvät sen menettelytavan ja täyttävät sen vääryyden mitan, yhtä varmasti kuin kirjanoppineet ja fariseukset täyttivät isäinsä mitan, isäinsä, jotka tappoivat profetat. (Matt. 23: 31, 32.) Luonnollisesti protestantit yhtävähän kuin Paavilaisetkaan eivät myönnä kaikesta tästä mitään, sillä jos he tekisivät niin, tuomitsisivat he itsensä. Ja tästä asianhaarasta huomautetaan Ilmestyskirjassa, jossa osotetaan, että jokaisen, joka tahtoo saada todellisen ja selvän käsityksen Babylonista, täytyy hengessä asettua totisen Jumalan kansan keskuuteen "erämaahan", erotilaan maailmasta, sen ajatustavasta ja sen pelkästä jumalisuuden varjosta, ja täydellisen vihkiytymisen ja uskollisuuden ja riippuvaisuuden tilaan yksistään Jumalaan nähden. "Ja hän vei minut hengessä pois _erämaahan._ Siellä minä näin naisen... Babylon." -- Ilm. 11: 1--5.

Kun nyt sivistyneen maailman valtakunnat ovat suostuneet siihen, että suurten kirkkojärjestelmäin ja erittäinkin paavikunnan vaikutus on hallinnut suureksi osaksi niitä sekä kun ne ovat näiltä vastaanottaneet nimityksen "kristityt valtakunnat", "kristikunta", opin hallitsijan jumalallisista oikeuksista j.n.e., niin sitovat ne myöskin itsensä yhteen suuren Babylonin kanssa ja tulevat siten osaksi siitä. Nimi Babylon, jota esikuvassa käytettiin ei ainoastaan tuosta suuresta kaupungista vaan myöskin koko valtakunnasta, voidaan siis myöskin vastakuvassa sovittaa ei ainoastaan noihin suuriin uskonnollisiin järjestelmiin, niinhyvin katolisiin kuin protestanttisiinkin, vaan myös laajemmassa merkityksessä koko "kristikuntaan".

Tuon salaperäisen Babylonin tuomiopäivä on sentähden myöskin kaikkien "kristittyjen" kansojen tuomiopäivä. Sen hävitys kohtaa koko yhteiskuntarakennusta -- kaikkia sekä valtiollisia, yhteiskunnallisia että uskonnollisia laitoksia ja onnettomuudet kohtaavat yksityisiä henkilöitä samassa määrin kuin he ovat kiintyneitä yhteiskunnan eri järjestelmiin ja laitoksiin tai ovat riippuvaisia niistä.

Myöskin ne kansat, jotka eivät kuulu kristikuntaan, saavat tuntea koston raskaan käden painon, koska myöskin ne jossain määrin ovat liittyneet yhteen "kristittyjen" kansojen kanssa kauppasitoumusten ja samallaisten harrastusten kautta. Ja oikeudella saavat myöskin ne osansa rangaistuksesta, koska eivät ole ottaneet vastaan sitä valoa, jonka ovat nähneet, ja ovat rakastaneet pimeyttä enemmän kuin valoa, koska heidän tekonsa olivat pahoja. Niin tapahtuu, niinkuin Jumala profetan kautta sanoo: "Minun kiivauteni tulessa koko maa (yhteiskunta) kulutetaan" (Sef. 3: 8); mutta Babylonia eli "kristikuntaa" kohtaan palaa hänen vihansa tuli voimakkaammin, sen suuremman vastuun ja saatujen armoetujen väärinkäytön perustuksella. (Jer. 51: 49.) "Huudosta: Baabel on voitettu, vapisee maa (yhteiskunta), ja valitus kuuluu kansoissa." -- Jer. 50: 46.

Babylon -- äiti ja tyttäret.

Mutta monet rehelliset kristityt, jotka eivät vielä voi nähdä, että protestanttilaisuus on laskeutumassa, ja jotka eivät myöskään voi nähdä eri lahkojen ja kirkkokuntien läheistä sukulaisuutta paavilaisuuden kanssa, mutta jotka kumminkin voivat huomata sen rauhattomuuden ja kuohumisen, joka kaikissa uskonnollisissa järjestelmissä astuu voimaan opin kysymyksistä, esittänevät vielä tuskalla kysymyksen: Jos tuomio Babylonista kohtaa koko kristikuntaa, kuinka silloin käy protestanttilaisuuden, tuon suuren uskonpuhdistuksen tuloksen? Tämä on tärkeä kysymys. Mutta lukija ajatelkoon, että protestanttilaisuus, sellaisena kuin se on tänään, ei ole uskonpuhdistuksen tulos, vaan rappeutuminen siitä. Sitä elähdyttää suureksi osaksi sama taipumus ja luonne kuin Rooman kirkkoa, josta sen eri oksat puhkesivat. Eri protestanttiset lahkot (sanomme tämän kaikella arkatuntoisuudella niihin _verrattain_ harvoihin totisiin, Jumalaa pelkääväisiin sieluihin nähden, joita löytyy näissä lahkoissa ja joita Herra kutsuu "_vehnäksi_" paljon lukuisamman "_lusteen_" vastakohtana) ovat tämän nimikristikunnan rappeutuneimman järjestelmän, paavikunnan, todellisia tyttäriä, paavikunnan, jota Ilmestyskirjassa kutsutaan "porttojen äidiksi". (Ilm. 17: 5.) Ja huomaa, että sekä roomalaiskatolilaiset että protestantit nyt avonaisesti tunnustavat tämän keskinäisen sukulaisuussuhteen äitinä ja tyttärinä, senkautta että edelliset lakkaamatta kutsuvat itseään pyhäksi emäkirkoksi ja jälkimäiset tyydytyksellä hyväksyvät tämän ajatuksen, niinkuin voi nähdä lukuisista julkisista protestanttisten pappien ja maallikoiden lausunnoista. He "ylisteleivät häpeästään", nähtävästi kaikki huolettomina siitä polttomerkistä, jonka siten ottavat vastaan Jumalan sanasta, joka kutsuu paavikuntaa "porttojen äidiksi". Paavikirkon vaatiessa itselleen äidin arvonimeä, ei se näytä koskaan epäilleenkään oikeuttaan tähän nimeen, eikä se näytä ajatelleenkaan, kuinka tämä nimi ei ollenkaan sovi yhteen sen tunnustuksen kanssa, että se (paavikirkko) on vielä ainoa totinen seurakunta, jota Raamattu kutsuu "neitseeksi" Kristuksen kanssa kihlatuksi. Tämä hänen äitiydenvaatimuksensa eli tunnustuksensa koituu sekä hänelle itselleen että hänen tyttärilleen ijankaikkiseksi häpeäksi. Totinen seurakunta, jonka Jumala tunnustaa, mutta jota maailma ei tunne, on yhä edelleen neitsyt, eikä hänen puhtaasta ja pyhästä tilastaan ole koskaan lähtenyt tytärjärjestelmää. Hän on vielä puhdas neitsyt, uskollinen Kristukselle ja rakas hänelle niinkuin hänen silmäteränsä. (Sak. 2: 8; Pe. 17: 6, 8.) Totiseen seurakuntaan ei voida missään osottaa _joukkona_ (kirkkoyhdyskuntana, lahkona), josta kaikki lusteet ovat erotetut; mutta siihen kuuluu ainoastaan totinen "vehnä", ja Jumala tuntee kaikki sen jäsenet, olkoonpa että maailma tunnustaa heidät tai ei.

Tarkastakaamme nyt, kuinka protestanttiset kirkkojärjestelmät ylläpitävät sukulaisuussuhdettaan tyttärinä paavikirkkoon. Koska äiti ei ole yksityinen henkilö, vaan suuri uskonnollinen järjestelmä, paavikunta, niin tulee meidän, tarkastaessamme vertauskuvaa, odottaa löytävämme toisia uskonnollisia samanlaatuisia järjestelmiä, jotka vastaavat tyttäriä vertauskuvassa -- luonnollisesti ne eivät ole niin vanhoja, eivätkä niin turmeltuneita kuin paavikunta, mutta siitä huolimatta porttoja samassa merkityksessä; s.o. uskonnollisia järjestelmiä, jotka väittävät olevansa joko Kristuksen kanssa kihlattu neitsyt tai myöskin Kristuksen morsian, niiden kumminkin tavotellessa maailman suosiota ja antaessa sen ylläpitää ja tukea itseään, minkä kautta ne antavat alttiiksi uskollisuutensa Kristusta kohtaan.

Eri protestanttiset kirkkojärjestelmät vastaavat täydellisesti tätä kuvausta. Ne ovat suuria tytärjärjestelmiä.

Nämä tytärjärjestelmät syntyivät, mikä jo on esitetty, turmeltuneen äitikirkon uudistamisyrityksissä. Tytärjärjestelmät erosivat äidistään synnytystuskilla, ja kun ne syntyivät, olivat ne neitseitä. Kumminkaan ei niissä ollut ainoastaan todellisia uudistajia, vaan myöskin monia muita, jotka olivat vielä äitinsä hengen elähyttämiä, ja he perivät monta sen vääristä opeista. Ei viipynytkään kauvan, ennenkuin he lankesivat moniin sen pahoihin tekoihin ja osottivat, että heidän luonteensa vastasi sitä nimitystä, jolla ennustuksen sana merkitsi heidät, nim. "porttoja".

Meidän tulee kumminkin muistaa, että eri uskonpuhdisitusliikkeiden suorittaessa arvokkaan työn, joka oli "pyhäkön puhdistaminen", on kumminkin ainoastaan temppeli -- eli pyhäkköluokka ollut totinen seurakunta Jumalan silmissä. Suuret inhimilliset järjestelmät, joita kutsutaan seurakunniksi eli kirkoiksi, eivät ole koskaan olleet Jumalan seurakuntia paitsi _nimeksi_. Ne kuuluvat kaikki väärään järjestelmään, joka maailman silmissä edustaa väärin ja kätkee siltä totisen seurakunnan, jossa on pelkästään täydellisesti vihkiytyneitä ja uskollisia Jumalan lapsia, jotka luottavat ainoan suuren vikauhrin ansioon. Niitä löytyy siellä ja täällä hajallaan inhimillisissä järjestelmissä ja niistä vapaina, mutta kumminkin aina erossa niiden maailmallisesta hengestä. He muodostavat luokan, jota Herra vertauksessa kutsuu "vehnäksi", ja jonka hän selvästi asettaa "lusteen" vastakohdaksi. Kun he eivät ole selvästi ymmärtäneet näiden järjestelmien todellista laatua, ovat he yksityisinä vaeltaneet nöyrinä Jumalan kanssa ja ottaneet hänen sanansa neuvonantajakseen ja hänen henkensä johtajakseen. He eivät ole myöskään koskaan olleet oikein tyytyväisiä nimi-Siionissa, jossa heidän usein surulla on täytynyt nähdä, kuinka maailman henki, joka vaikuttaa "luste"-jäsenten kautta, on estänyt henkistä kasvamista. Nämä ovat "Siionin murheellisia, joista Jumala on määrännyt, että he saavat kauhistuksen tuhkan sijaan, iloöljyn surun sijaan". (Matt. 5:4; Jes. 61: 3.) Ainoastaan tänä "elonaikana" tapahtuu tämän luokan erottaminen "luste"-aineksista, sillä Herran aikomus oli antaa "molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti" (aikaan, jossa nyt elämme). -- Matt, 13: 30.

Sentähden herätetään nyt tämä luokka huomaamaan näiden häviööntuomittujen järjestelmien todellinen laatu. Niinkuin oli ennustettu (Dan. 11: 32--35), ja niinkuin on osotettu III osan 4 luvussa, houkuteltiin eri uskonpuhdistusliikkeet luopumukseen "liukkailla sanoilla" -- voitettiin imartelulla. Jokainen niistä pysähtyi nopeasti, suoritettuaan jonkun puhdistamistyön, ja niin pitkälle kuin he huomasivat mahdolliseksi ja sopivaksi, seurasivat he Rooman kirkon esimerkkiä pyrkien saavuttamaan maailman suosiota ja vastaanottaen sitä hyveensä ja uskollisuutensa kustannuksella Kristusta, seurakunnan todellista päätä kohtaan. Kirkko ja valtio muodostivat taas jossain määrässä yhteyden ja yhdistivät osaksi maaailmalliset etunsa seurakunnan todellisen, henkisen hyvän kustannuksella, ja taas pysähtyi siten edistyminen ja puhdistustyö seurakunnassa. Itse asiassa alkoi taantuva liike, niin että monet protestanttiset seurakunnat nyt ovat paljon kauvempana uskon ja tekojen oikeasta mittapuusta kuin ne olivat asianomaisten perustajainsa aikana.

Muutamain protestanttisista kirkoista sallittiin päästä osallisiksi maallisten hallitsijain vallasta ja voimasta, niinkuin esim. oli Englannin kirkon ja Saksan lutherilaisen kirkon laita. Ja ne, jotka eivät ole saavuttaneet sellaista menestystä, ovat (niinkuin esim. Amerikassa) tehneet maailmalle monta sopimusehdotusta saavuttaakseen pienempiä suosionetuja. On myöskin totta, että kun maailman vallat ovat edistäneet uskottoman kirkon maailmallista kunnianhimoa, on kirkkokin avomielisesti päästänyt maailman seuraansa ja yhteyteensä, niin, tämä on tapahtunut niin avomielisesti, että kastetut maailman ihmiset ovat suurimpana osana kirkon jäsenistä ja pitävät hallussaan sen melkein jokaista tärkeämpää paikkaa ja hallitsevat sitä siten.

Tämä taipumus alensi seurakuntaa tämän aikakauden alussa ja aiheutti suuren luopumuksen (2 Tess. 2: 3, 1--10) ja kehitti asteettain, mutta nopeasti, paavijärjestelmän.

Tämä löyhä luonne, jonka eri uskonpuhdistusliikkeen oksat jo aikaisin omaksuivat, ja joka vähitellen kehitti lahkojärjestelmiä, on vielä voimassa tänä päivänä. Ja kuta enemmän nämä järjestelmät kasvavat rikkaudessa, henkilöluvussa ja vaikutuksessa, sitä enemmän luopuvat ne kristillisestä hyveestä ja täyttyvät äitinsä ylpeydellä. Muutamat harvat, vakavat kristityt eri lahkoissa huomaavat tämän jossakin määrin sekä tunnustavat sen ja valittavat sitä häpeällä ja surulla. He näkevät, että eri lahkojärjestelmät tekevät kaikkia mahdollisia ponnistuksia ollakseen maailmalle mieliksi ja voittaakseen sen suosion sekä taatakseen itselleen sen suojeluksen. Hienoja ja kalliita kirkkorakennuksia, korkeita torneja, soivia kelloja, suuremmoisia urkuja, hienoja kalustoja ja sisävarustuksia, taiteellisia laulukuoroja, hienostuneita puhujia, markkinoita, juhlia, konsertteja, huvituksia, myyjäisiä ja epäilyksenalaisia huveja ja ajanviettoja, kaikkia niitä tehdään ja järjestetään maailman suosion ja tuen voittamisen aikeessa. Kristuksen suuret ja terveelliset opit asetetaan taka-alalle, kun taas puhujalavan julistuksissa väärät opit ja mieltäkiihottavat aineet ottavat niiden sijan, totuus syrjäytetään ja unohdetaan ja sen henki kadotetaan. Kuinka ovatkaan tyttäret äitinsä kaltaisia näihin yksityiskohtiin nähden!

Monien esimerkkien joukosta siitä sydämellisyydestä, vieläpä ylpeydestä, jolla protestanttiset lahkot ja kirkot tunnustavat sukulaisuutensa paavikirkon kanssa, esitämme presbyteriläisen pappismiehen saarnasta seuraavan sanomalehdissä julkaistun lausunnon:

"Vääntele ja kääntele itseäsi, kuinka tahdot, niin täytyy sinun kumminkin myöntää, että tämä (katolinen kirkko) on _emäkirkko_. Sillä on katkeamaton historia, joka ulottuu apostolien aikaan saakka. (Niin, s.o. siihen aikaan saakka, jolloin luopumus alkoi. 2 Tess. 2: 7, 8.) _Jokaisesta uskonnollisen totuuden murrososastakin, jonka oraistamme olemme velkaa sille, joka on säilyttänyt sen_. Jos ei se voi väittää olevansa totinen kirkko, niin silloin olemme _äpäriä emmekä lapsia_."

"Puhutaan lähetyssaarnaajain lähettämisestä työskentelemään katolilaisten keskuudessa! Voisin yhtä mielelläni ajatella lähetyssaarnaajain lähettämistä metodistien, episkopaalien, yhdistettyjen preshyteriläisten ja lutherilaisten luo heidän kääntämisekseen presbyteriläisiksi."

Niin, melkein kaikki ne opin eksytykset, joista protestantit pitävät kiinni niin itsepintaisesti, ovat he tuoneet mukanaan Roomasta, joskin jokainen uskonpuhdistusliike teki melkoisia edistyksiä paavikunnan karkeimmista eksytyksistä, sellaisista kuin messu-uhrista, pyhimysten, neitsyt Maarian ja kuvien rukoilemisesta, salaripistä, anteista j.n.e. Mutta oi! Nykyajan protestantit eivät ole ainoastaan halukkaita, vaan vieläpä innokkaita saadakseen aikaan minkälaisen sopimuksen hyvänsä, jos he vaan sen kautta voivat vakuuttautua vanhan "äidin" suosiosta ja avusta, jonka hirmuvallasta ja orjuudesta heidän isänsä pakenivat kolmesataa vuotta sitten. Vieläpä ne totuuden periaatteetkin, joille protestantit ensin perustautuivat, unohdetaan nyt vähitellen tahi hyljätään avonaisesti. Niin itse perusopinkin, opin "vanhurskauttamisesta uskon kautta" "jokapäiväiseen uhriin", tunkee nopeasti pois vanha paavilainen oppi vanhurskauttamisesta tekojen kautta ja oppi jumalattomasta messu-uhrista. [Jälkimäinen messusta, koskee episkopaaleja -- "korkeakirkkoa" -- Isossa Britanniassa ja Yhdysvalloissa.] Ja monet sekä saarnaajat että kuulijat selittävät nyt avonaisesti, etteivät he usko Kristuksen kalliin veren ansioon syntisten lunastushintana.

Muutamat protestanttiset papit esittävät melkein samalla julkeudella kuin paavilainen papistokin vaatimusta apostolisesta valtuutuksesta ja papiston vallasta. Ja yksityisen oikeutta arvostella itsekohtaisesti -- juuri se periaate, joka oli paavikuntaa vastaan suunnatun protestin perustus, joka johti suureen uskonpuhdistukseen -- vastustavat nyt protestantit melkein samalla innolla kuin katolilaisetkin. Siitä huolimatta ovat protestantit täysin tietoisia siitä, että juuri yksityisen harjottaman ajattelemisia tuomitsemisoikeuden kautta uskonpuhdistus alkoi ja edistyi jonkun aikaa, vaikka tunnustettujen johtajien julkea valta sittemmin sai edistymisen pyörän seisahtumaan, ja on senjälkeen pitänyt heidät tarkasti perimäsääntöjen rajalinjojen sisäpuolella sekä julistanut pannaan kaikki, jotka pelkäämättömästi ovat astuneet niiden ulkopuolelle.