Part 12

Maailmallisilta ei ole kumminkaan paljon odotettavissa, sillä itsekkäisyys on maailman henki. Sentähden käännymme niiden suurten ja rikkaiden puoleen, jotka tunnustavat olevansa kristittyjä. Mutta eivät nämäkään aseta itseään tai rikkauttaan Jumalan alttarille evankeliumin palveluksessa, eikä myöskään aineellisen hädän lieventämiseksi. Luonnollisesti evankeliumi -- ennen kaikkea; sen pitää saada kaiken aikamme, lahjamme, vaikutuksemme ja varamme. Mutta siellä, missä se on joutunut syrjään väärien käsitysten tähden, siellä löytää vihkiytynyt sydän paljon tekemistä kanssaihmistensä eduksi, niinkuin raittiustyössä, yhteiskunnallisissa uudistuksissa j.n.e. Mutta hyvin harvat rikkaat, harvat miljonäärit ovat ryhtyneet niihin; siinä työskentelevät ylimalkaan köyhät tai keskiluokka. Jos muutamilla maailman miljonääreistä olisi niinpaljon Kristuksen henkeä ja he käyttäisivät varansa ja oman sekä taitavain auttajainsa ajan tähän suuntaan, millaisten yhteiskuntauudistusten todistajana maailma saisikaan olla vuoden kuluessa! Trustien ja seurain edut muiden edellä katoaisivat ja yleistä hyvää edistettäisiin kaikin tavoin. Mutta on kohtuutonta odottaa sellaista rikkauden käyttöä, sillä vaikka monet rikkaista tunnustavat Kristuksen, tietävät he muun maailman tavoin hyvin vähän tosi kristinuskosta: Uskosta Kristukseen henkilökohtaisena _lunastajana_ ja täydellisestä kaiken vihkimisestä hänen palvelukseensa. He tahtovat tulla mieluummin kutsutuiksi "kristityiksi" kuin "pakanoiksi" tai "juutalaisiksi", koska Kristuksen nimi on kansanomainen, vaikkakaan eivät hänen todelliset oppinsa ole nyt enemmän pidetyt kuin silloinkaan, kun hän ristiinnaulittiin.

Jumalan sana vahvistaa myöskin, ettei Jumala ole valinnut monta rikasta tai viisasta valtakunnan perilliseksi vaan pääasiassa ne, jotka ovat köyhiä ja halveksittuja tämän maailman silmissä. Rikkaan on vaikea mennä sisälle taivaanvaltakuntaan. Helpompi on kameelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan. -- Matt. 19: 23, 24. [Sanotaan, että "neulan silmä" oli pienen portin nimi muinaisten kaupunkien muureissa, ja käytettiin sitä auringon laskun jälkeen, kun suuremmat portit sulettiin vihollisen hyökkäyksen pelosta. Se kuvaillaan niin pieneksi, että kameli voi mennä sen läpi ainoastaan polvillaan, ja sitte kun kuorma on otettu pois sen selästä. Kuva näyttää merkitsevän, että rikkaan täytyy panna pois taakkansa ja polvistua, ennenkuin hän voi tehdä kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi paikkaan valtakunnassa.]

Oi, rikasraukkoja! He saavat osakseen kauheita kokemuksia. Heidän rikkautensa ei ole ainoastaan esteenä, jotta saisivat osan Jumalan valtakunnan kunniasta ja ihanuudesta, vaan täälläkin tulevat sen edut olemaan lyhytaikaisia. "Kuulkaa nyt, te rikkaat: Itkekää ja vaikeroikaa sitä kurjuutta, joka on teille tulossa... Olette koonneet aarteita näinä viimeisinä päivinä." Rikasten itku ja valitus kuuluu pian, ja tiedon siitä pitäisi poistaa kaiken kateuden ja ahneuden kaikkien sydämistä ja täyttää ne sen sijaan myötätunnolla rikasraukkoja kohtaan, myötätunnolla, joka ei kumminkaan halua muuttaa Jumalan tuomiota, vaan tunnustaa hänen viisautensa ja hyvyytensä, tietäessään, että se ojentaa kaikkien, sekä rikkaiden että köyhien, sydämet ja avaa silmät oikeudelle ja rakkaudelle. Rikkaat huomaavat kumminkin sen vaikeammaksi, koska muutos on paljon suurempi ja väkivaltaisempi heille.

Mutta miksei olosuhteita voida vähitellen muuttaa niin, että rikkaus ja mukavuus tulee yhtäläiseksi kaikille? Koska maailmaa ei ohjaa rakkauden kuninkaallinen laki, vaan itsekkäisyyden laki.

Itsekkäisyys vapauden yhteydessä.

Kristinoppi edistää _vapautta_, ja vapaus johtaa tietoon ja sivistykseen. Mutta vapaus ja tieto ovat vaarallisia suvun hyvinvoinnille, jos ei rakkauden kuninkaallista lakia totella sekä kirjaimeen että henkeen nähden. Nimikristikunta on sentähden voittanut vapautta ja tietoa voidakseen ainoastaan niin paljon paremmin ymmärtää harjottaa itsekkäisyyttään. Seurauksena siitä on myöskin, että tyytymättömyys on suurin kristikunnassa, ja toiset kansat tulevat siitä osallisiksi siinä määrässä kuin he ottavat vastaan kristinuskon tiedon ja vapauden, ottamatta vastaan Kristuksen henkeä, rakkauden henkeä.

Vanha ja Uusi testamentti kasvattavat _vapautta_, mutta ei suoranaisesti vaan epäsuorasti. Laki vaati palvelijat olemaan kuuliaisia, mutta se vakuutti myöskin että vääriä herroja kohtaisi Jehovan tuomio. Uusi testamentti tekee samalla tavalla. Katso Kol. 3: 22--25; 4: 1. Mutta Raamattu vakuuttaa myöskin, että kun ihmisillä on erilaiset lahjat henkisessä, siveellisessä ja ruumiillisessa suhteessa, on Jumala pitänyt huolta täydellisestä ennalleenasettamisesta samaan täydellisyyteen kaikille; että kaikki, rikkaat ja köyhät, orjat ja vapaat, viisaat ja tyhmät saisivat palata uskon kautta Kristukseen Jumalan suosioon. Ei ole siis ihmeteltävää, että juutalaiset olivat vapauttarakastava kansa ja että heitä sanottiin kapinalliseksi suvuksi, joka ei sietänyt vieraita anastajia, niin että heidän voittajansa eivät huomanneet muuta tapaa heidän kukistamisekseen kuin heidän perinpohjaisen hävittämisensä kansana. Ei ole myöskään ihmeteltävä, että ei-kristitytkin valtiomiehet ovat pitäneet Raamattua vapauden kulmakivenä; että Raamattu on tuonut mukanaan vapautta ja sen ohessa myöskin sivistystä ja korkeampia tunteita. Sentähden polki paavikunta aikanaan Raamattua ja sai sen kautta aikaan "pimeät vuosisadat".

Mutta kun Raamattu uskonpuhdistuksen kautta taas tuli oikeuteensa, nousi kansoissa taas vapaus, tieto ja edistys. Siellä, missä on Raamattu, vallitsee siis vapaus ja valistus, ja niissä maissa, missä Raamattu on vapaimpana, siellä on myöskin kansa vapainta, valistuneinta ja sivistyneintä sekä voi edistyä kaikkiin suuntiin.

Mutta nimikristikunta on, niinkuin olemme huomauttaneet, ottanut vastaan vapauden ja valistuksen Raamatusta, kun taas sen rakkauden laki (_vapauden täydellinen laki_, Jaak. 1: 25) yleisesti syrjäytetään. Ajattelevat ihmiset ovat heränneet huomaamaan juuri sen tosiasian, että tieto vapauden yhteydessä aiheuttaa paljon hyvää, jos siinä on rakkautta, mutta myöskin paljon pahaa, jos sitä käytetään itsekkäisyyden palveluksessa. Juuri tämä asianhaara valmistaa nyt nopeasti yhteiskunnalliset ainekset "tulelle" ja "koston päivän" rangaistukselle.

Kemistit ovat usein huomanneet, että hyödylliset aineet voivat yht'äkkiä käydä myrkyllisiksi suuruussuhteiden muutoksen kautta. Siten on myöskin tiedon ja vapauden siunausten laita, kun niihin sekottuu itsekkäisyyttä. Jossain määrin on tämä yhdistyt hyödyttänyt ihmiskuntaa, mutta tiedon äkillinen kasvaminen on kohottanut itsekkäisyyden valtaistuimelle. Itsekkäisyys hallitsee, ja tieto ja vapaus ovat sen palvelijoita. Näillä hallitsee se maailmaa, ja sen kautta saatetaan myöskin sen arvokkaat ainekset ristiriitaan vanhurskauden ja vapauden kanssa. Sellaisissa olosuhteissa palvelee tieto useimmiten itsekkäitä tarkotuksia, ja vapaus uhkaa tulla vallattomuudeksi, joka syrjäyttää toisten vapaudet ja oikeudet. Sentähden muodostaa nyt itsekkäisyys, tieto ja vapaus kolminkertaisen pahan voiman, joka nykyisin on saanut valtaansa kristikunnan. Rikkaat ja vaikutusvaltaiset ovat nyt sen aseina, mutta pian tulevat joukot saman pahan voiman aseiksi.

Sivistyneissä maissa hallitsee melkein kaikkia tämä voima, ja se synnyttää melkein kaikissa alamaisissaan intohimoisen vallan, etujen ja korotuksen halun. Harvalukuiset pyhät, jotka haluavat toisten nykyistä ja tulevaista siunausta, muodostavat niin pienen murto-osan, että heitä tuskin voidaan laskea miksikään tekijäksi nykyisessä ajassa. He ovat myöskin kykenemättömiä suorittamaan sitä hyvää, jota haluaisivat, kunnes ovat kirkastetut Herransa kanssa sekä kunnes ovat saatetut kykeneviksi, ja heille on annettu täysi valta Jumalan valtakuntana siunata maailma. Ja niinkauvan kuin he ovat lihassa, tarvitsee heidän valvoa ja rukoilla, jottei heidän korkeampi tietonsa ja vapautensa tulisi itsekkäisyyden herrauden alle ja koituisi siten turmioksi.

Kuinka rikkaat ja köyhät katselevat riippumattomina.

Joukot ovat aivan äskettäin tulleet vapauteen ja riippumattomuuteen. Tieto on murtanut henkilökohtaiset ja valtiolliset kahleet; valtiollista tasa-arvoisuutta ei ole myönnetty vapaaehtoisesti vaan pakosta, tuuma tuumalta. Ylpeys ja itsekkäisyys jakaa nyt maailman kahteen vihollisleiriin. Rikkaat taistelevat säilyttääkseen ja kartuttaakseen rikkauttaan ja valtaansa, ja köyhät taistelevat työn oikeuksien puolesta saadakseen vaatimattoman osan elämän mukavuuksista. (Katso Amos. 8: 4--8.) Monet rikkaista ajattelevat näin: "Joukot ovat nyt saaneet äänioikeuden ja riippumattomuuden. Koitukoon se heille hyväksi! He saavat huomata, että lahjoilla on suuri osansa elämässä, ja että näitä on pääasiassa rikkailla. Jos he vaan sävyisästi ja laillisesti käyttävät vapauttaan, niin olemme vapautetut paljosta vastuusta. Muinoin, kun joukot olivat alamaisia, oli jokainen aatelismies vastuussa niistä, jotka olivat hänen huolenpitonsa alaisia. Mutta nyt olemme vapaita ajattelemaan ainoastaan itseämme. Heidän vapautensa on etu meille, ja kansa tekee luonnollisesti parhaansa onnekseen, niinkuin mekin teemme. Joukot eivät enää ole meidän suojattejamme, vaan _kilpailijoitamme_. Mutta he saavat pian kokea, että valtiollinen tasa-arvoisuus ei tee ihmisiä tasa-arvoisiksi, ja että ylimystö, jolla on lahjoja ja rikkautta, tulee sukuylimystön sijaan."

Muutamat joukkojen keskuudesta vastaavat ajattelemattomasti: "Me olemme riippumattomia ja kyllin voimakkaita auttaaksemme itseämme. Pitäkää varanne, ettemme petä teitä! Elämä on taistelua rikkaudesta, ja me olemme luvultamme useammat. Me järjestämme lakkoja ja boikottauksia ja viemme tahtomme läpi."

Jos se otaksuma on oikea, että kaikki ihmiset ovat toisistaan riippumattomia, ja että jokaisen tulee huolehtia ainoastaan itsestään huolimatta muiden parhaasta, silloin olisi myöskin tämä käsitys taistelusta rikkauden saamiseksi oikea. Ja juuri tätä itsekkäisyyden ja riippumattomuuden periaatetta näyttävät kaikki luokat yhä enemmän seuraavan. Pääomanomistajat (jaloine poikkeuksineen) katsovat omaa parastaan ja maksavat työstä tavallisesti niin vähän kuin mahdollista, ja myöskin työntekijät (jaloine poikkeuksineen) katsovat ainoastaan omaa parastaan ja vaativat palveluksestaan niin paljon kuin mahdollista. Kuinka voi silloin toinen luokka nuhdella toista, kun molemmat menettelevät samojen periaatteiden mukaan.

Vanha tapa, jonka mukaan sivistyneet ja varakkaat kävivät köyhien luona ja auttoivat heitä neuvoillaan ja töillään, on tämän käsityksen tähden myöskin kokonaan hävinnyt. Jokainen huolehtii nyt omasta parhaastaan ja antaa muiden tehdä samalla tavalla. Joissakin suhteissa ja muutamille voi se olla hyvä, mutta toisille tuottaa se taas vaikeuksia, kun he kokemattomuuden, varomattomuuden, tuhlaavaisuuden, hitauden, heikkouden tai vastuksien kautta joutuvat julkisten laitosten rasitukseksi.

Tosiasia on kumminkin, etteivät rikkaat eivätkä köyhät ole _riippumattomia_ toisistaan. Ei heidän pitäisi myöskään menetellä, niinkuin asia olisi sillä tavalla. Ihmiskunta on yksi perhe; Jumala "on antanut koko ihmiskunnan lähteä yhdestä ainoasta ihmisestä". (Apt. 17: 26.) Kaikki ihmiset ovat _veljiä, yhden_ isän Aadamin, lapsia, joka itse oli Jumalan poika. (Luukk. 3: 38.) Ja Jumala jätti maan kokonaisuudessaan läänityksenä kaikkien yhteisten huolenpidon haltuun. Kaikki voivat sentähden vaatia Jumalan lahjoja osakseen, sillä vielä "Herran on maa ja kaikki mitä siinä on". Syntiinlankeemus ja sen rangaistus, kuolema, on tehnyt kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän ruumiillisesti, henkisesti ja siveellisesti epätäydellisiksi, niin että jokainen tarvitsee ja jokaisen pitäisi saada toisen myötätuntoa ja apua _siinä suhteessa kuin hän on epätäydellinen ja niinollen_ henkisessä, siveellisessä ja ruumiillisessa suhteessa _riippuvainen_.

Jos rakkaus olisi kannustimena kaikkien ihmisten sydämissä, niin tekisi jokainen ilolla osansa yleiseksi parhaaksi, ja kaikki saisivat silloin samalla tavalla nauttia siitä, mikä on välttämätöntä, sekä muutamista elämän mukavuuksista. Tämä sisältäisi jonkun määrän sosialismia. Mutta rakkaus ei ole ihmisten kannustimena, ja sentähden ei nyt voida toteuttaa sellaista suunnitelmaa. Itsekkäisyys hallitsee enimmän vieläpä koko kristikunnassakin, ja sen katkerat hedelmät kypsyvät nopeasti suurta viininkorjuuta varten. -- Ilm. 14: 19, 20.

Ei vähempi kuin 1) joukkojen kääntyminen tai 2) korkeamman voiman tarttuminen voisi nyt palauttaa maailmaa itsekkäisyyden tieltä rakkauden tielle. Mutta ei edes toivorikkainkaan usko sellaiseen kääntymiseen. Sillä nimikristikunnan on onnistunut kääntää ulkonaisesti verrattain harvoja maan miljaardeista, ja totiset kääntymiset maailman itsekkäästä hengestä Kristuksen rakkaudestarikkaaseen, jalomieliseen henkeen ovat vielä harvempia. Tämä toivo on sentähden turha. Ainoa toivo on niinmuodoin korkeamman voiman ryhtyminen asiaan, ja juuri tämän on Jumala luvannut Kristuksen tuhatvuotisessa valtakunnassa ja sen kautta. Jumala näki edeltäpäin, että vaadittaisiin tuhat vuotta itsekkäisyyden poisjuurriittamiseksi ja rakkauden pystyttämiseksi sen sijaan; sentähden on hän määrännyt "kohdalleen (ennalleen) asettamisen ajat". (Apt. 3: 21.) Monet näkevät kumminkin, todellisuudessa odottaessaan rakkauden hallitusta, että inhimilliset välikappaleet eivät voi sitä saada aikaan, koska rikkaat eivät tahdo hyväntahtoisesti jättää ylellisyyttään ja joukot eivät pitäisi huolta ylläpidostaan, jos ei olisi pakkoa ja ahneutta. Niin juurtunut on nimittäin itsekkäinen hitaus muutamissa ja tuhlaavaisuus ja varomattomuus toisissa.

Miksi nykyiset suotuisat olosuhteet eivät voi jatkua.

Joku sanonee, ettei vaara siitä, että rikkaat sortaisivat ja antaisivat köyhäin kuolla nälkään tai että köyhät anarkian kautta hävittäisivät rikkaat, ole nyt suurempi kuin ennenkään, kun kerran rikkaat ja köyhät ovat eläneet yhdessä kuusituhatta vuotta. Mutta tämä on erehdys. Olosuhteet ovat nyt kokonaan muuttuneet. Joukot ovat päässeet sivistyksen makuun eivätkä enää alistuisi vanhaan asiainjärjestykseen. Mieluimmin he kuolisivat. Paljas epäilys siitä, että koetettaisiin valmistaa heidän lapsilleen sellainen tulevaisuus, johtaisi vallankumoukseen, ja tämä pelko saattaa köyhät tekemään yhä voimakkaampia vastalauseita. Mutta onko syytä sellaiseen pelkoon? Eiköhän pikemminkin yleinen hyvinvointi kasva, niinkuin viimeisenä satana tai viitenäkymmenenä vuotena?

Emme usko sitä, koska huomiot osottavat, etteivät sellaiset odotukset ole järkeviä. Menneen vuosisadan kukoistus oli Jumalan kaitselmuksen määräämä hedelmä maailman heräämisestä (Dan. 12: 4), ja sen välineinä olivat koneet, sanomalehdistö, höyryvoima ja sähkö. Tarve- ja loistoesineiden kysyntä kasvoi niin yht'äkkiä, ettei tuotanto voinut pitää tasaisia askeleita sen kanssa. Ja kun tarve kotimaisilla markkinoilla tuli täytetyksi, heräsivät myöskin muut kansat ja tahtoivat saada osansa edistyksen siunauksista. Jonkun aikaa oli siitä hyötyä kaikille luokille. Teollisuus ehti vain vaivoin valmistaa tavaransa raitioteitä, rautateitä, höyrylaivoja, koneita j.n.e. varten. Siten tuli yhä runsaampia tilaisuuksia työnansioon, ja palkat nousivat. Tästä johtui, että työntekijät voivat hankkia parempaa elatusta, vaatteita ja asuntoja, ja tästä johtui suuremmoinen muutos, ja yleinen hyvinvointi tuli seuraukseksi.

Mutta nyt on kukoistus saavuttanut korkeimman kohtansa. Valmistus on jo moneen suuntaan kysyntää suurempi, tai ehkä oikeammin ostamiskykyä suurempi. Kiina, Jaappani ja Intia valmistavat nyt itse tavaransa niiden mallien mukaan, joita he ennen ostivat Europasta ja Yhdysvalloista, ja Etelä-Amerikan vallat ovat toimineet yli varojensa ja ovat nyt muutamat vararikon partaalla ja tuottavat sentähden maahansa nykyisin ainoastaan hyvin vähän. Tämän täytyy johtaa käännekohtaan, joka pitkät aikaa sitte olisi puhjennut Europassa, jos ei sen liika työvoima ja pääoma olisi saanut menekkiä Yhdysvalloissa, jota nyt uhkaa sama ratkaisukohta. Sen lisäksi ovat sodat vähentäneet työkykyisten lukua ja hankkineet aineellisen hävittämisen kautta uusia tilaisuuksia työhön. Ja viimeisinä 25 vuotena ovat seisovat armeijat tarvinneet suuria varustuksia ja sitä paitsi kiinnittäneet miljonia nuoria miehiä ja siten estäneet näitä ottamasta osaa kilpailuun. Mutta jos korkein kohta on saavutettu, niin täytyy taantumuksen seurata. Tämän täytyy johtaa, katsottuna ihmisen näkökannalta ja Jumalan ilmestyksen valossa, maailman historian suureen ratkaisukohtaan. Työpalkat alkavat taas laskea, huolimatta kaikista ponnistuksista niiden ylhäällä pitämiseksi, tuotteita valmistetaan vähemmillä kustannuksilla ja niistä saadaan vähemmän ansiota. Mitkä ovat seuraukset, ja kuinka pian ne osottautuvat?

Luhistuminen on äkkinäinen ja väkivaltainen. Niinkuin merimies, joka hitaasti on kiivennyt maston huippuun ja yht'äkkiä putoaa alas, tai niinkuin raskas esine on hitaasti nostettu ylös rattaitten ja väkipyörien avulla, ja joka äkkiä putoaa ja pudotessaan aiheuttaa paljon suuremman hävityksen kuin jos ei sitä koskaan olisi nostettu ylös, niin mahtanee ihmiskuntakin, kun sivistys on nostanut sen niin ylös, että se (itsekkäisyyden tähden) voi tulla enää korkeammalle, ensin hitaasti laskea ja sen jälkeen, kun koossapysyminen ratkeaa, täydellisesti tulla hävitetyksi.

Kun pelko siitä, että koneet aiheuttaisivat työnpuutetta, niinkuin alussa arveltiin, ei heti käynyt toteen, ovat monet ajatelleet, etteivät työtäsäästävät koneet ole ihmistyön vihollisia. Otettakoon myöskin huomioon, että koneiden valmistus antoi monelle työtä. Mutta tulee aika, jolloin tämänkin teollisuuden täytyy taantua.

Joskin kysyntä on tullut viisi kertaa suuremmaksi 50 viimeisenä, vuotena, niin ovat kumminkin koneet tehneet tuotannon kymmenen kertaa suuremmaksi, ja siitä saakka, kun koneet täyttävät tarpeen, ovat ne ihmisten kilpailijoita, vaikkei uusia koneita valmistettaisikaan tai ihmisten lukumääräkään karttuisi. Ja tässä taistelussa joutuu ihminen pian tappiolle. Koneet ovat rautaisia, teräksisiä ja puisia _orjia_, jotka höyry tai sähkö saa eloon. Ne voivat suorittaa ei ainoastaan enemmän vaan myöskin parempaa työtä kuin ihmiset. Niillä ei ole sielunelämää, jota tarvitsee viljellä eikä mitään velvottavia, nurjia taipumuksia, ei vaimoja, eikä lapsia huolehdittavana. Eivät ne tunne kunnianhimoa, eivät muodosta ammattiyhdistyksiä, eivätkä vaadi koskaan parempaa palkkaa, ja suorittavat halukkaasti ylityötä ilman lisämaksua. Ne ovat sentähden paljon toivottavampia kuin ihmisorjat, olkootpa valkoiset tai mustat, ja niiden omistajat ovat hyvin iloisia siitä, että heidän kanssaihmisensä ovat vapaita ja riippumattomia, niin että he pääsevät vastaamasta ja huolehtimasta heistä.

Maailman työntekijät eivät myöskään ole sokeita. He näkevät, joskin epäselvästi, minne nykyisen itsekkään järjestelmän, jonka kehittämistä, heidän täytyy myöntää se, he itse ovat auttaneet, ja jonka alaisina he niinkuin kaikki muutkin orjailevat tahtoen tai tahtomattaan, täytyy johtaa. Eivät he näe vielä selvästi, mihin välttämättömään alennukseen se vie heidät, jos ei sitä poisteta; mutta he näkevät, että heidän taistelunsa noiden koneorjien hoitamispaikasta tulee ankarammaksi vuosi vuodelta. Valaisevana esimerkkinä tästä mainitsemme, että höyryvoima ainoastaan Englannissa ja Yhdysvalloissa suorittaa yhteensä 386 miljonan ihmisen työn.

Sanomalehdet käsittelevät asiaa eri näkökannoilta. Yksi valittaa, että vaikka koneet voisivat vapauttaa ihmiset suurimmasta osasta heidän kärsimyksistään ja vaivoistaan, kumminkin on tuhansia, jotka ovat niin työn hommassa lähimmän ateriansa tähden, ettei heillä ole aikaa eikä haluakaan muuhun. Toinen pitää sähköä sinä voimana, joka tekee mahdolliseksi sen, että hiilikaivostyö voidaan suorittaa kymmenennellä osalla siitä työvoimasta, joka nyt vaaditaan. Esitämme eräästä sanomalehdestä:

"_Yksi_ mies ja kaksi poikaa voivat nyt suorittaa sen työn, joka ainoastaan muutamia vuosia sitten vaati 1,100 kehrääjää. _Yksi_ mies voi tehdä saman työn kuin 50 kutojaa hänen isän-isänsä aikana ehti tehdä. Jokainen pumpulipuristuskone on tunkenut tieltään 1,500 työntekijää. _Yksi_ neulakone korvaa 1,100 miestä, ja koneiden käyttämisen kautta laivanlastaamisessa ja purkamisessa voi yksi mies nyt suorittaa 2,000 miehen työn. Yksi mies voi nyt valmistaa pumpulikangasta puvuksi 250 henkilölle, villakangasta 300:lle, kenkiä 1,000:lle, leipää 200:lle ihmiselle. Ja kumminkin löytyy tuhansia, joilla ei ole näitä tarpeita. Täytyy olla jotakin, joka on epäkunnossa. Tämä on anarkistinen tila, josta täytyy tulla autetuksi. Mutta millä tavalla?" Toinen sanomalehti kirjottaa: "Aikamme suuri tehtävä on tämä: Kuinka voimme niin yhdistää voimamme ja tarpeemme, ettei tarmoa käytetä hukkaan ja ettei tule hätää? Kun tämä tehtävä on ratkaistu, ei enää tarvitse löytyä väsyneitä, köyhiä, nälkäisiä ihmisiä, ei myöskään kerjäläisiä. Kaikista tähän saakka ehdotetuista parannuskeinoista ei voida saattaa yhtään täytäntöön; ilman että joku kärsisi siitä vääryyttä. Se mies, joka saattaa selvyyden tähän asiaan, tulisi ihmiskunnan suurimmaksi hyväntekijäksi."

Naispuolinen kilpailu tekijänä.

Vuonna 1880 oli, Yhdysvaltain kansanlaskun mukaan, siellä 2,477,157 naista palkallisessa työssä, 1890 oli luku 3,214,711 ja 1897 oli heidän lukunsa yli 5,000,000. Nyt tunkevat koneet näitäkin pois. Niin on esimerkiksi kaksi pakkauskonetta, jotka eräs kahvipolttimo Pittsburgissa äskettäin on hankkinut, ja joita hoitaa neljä naista, tehnyt 56 työntekijätärtä tarpeettomaksi. Niin, koneet vapahtavat ihmisiä hyvin kovasta työstä, mutta kuka ylläpitää heitä ja heidän perheitään, kun he käyvät toimettomina?

Järjellisiä ja järjettömiä käsityksiä ja tapoja työntekijäin puolelta.

Torjuakseen palkkojen laskemista ovat työntekijät muodostaneet ammattiyhdistyksiä, jotka suuressa määrin ovat kartuttaneet yksityisen työntekijän itsenäisyyttä ja suojelevat hänen etujaan. Mutta ne ovat kantaneet myöskin huonoja hedelmiä. Ne ovat johtaneet heidät luottamaan omiin voimiinsa sensijaan, että luottaisivat Jumalaan ja etsisivät hänen sanassaan ilmaistua neuvoa. Jos olisivat etsineet Jumalan tietä, niin hän olisi johtanut heitä oikein. Mutta niin ei ole tapahtunut, ja seuraukseksi on tullut epäilys Jumalaan ja ihmisiin sekä yhä suurempi tyytymättömyys ja itsekkäisyys. Niinpä ovat järjestöt usein tehneet työmiehet omavaltaisemmiksi ja loitontaneet heitä siitä myötätunnosta, joka muuten on hallinnut heidän hyväsydämisiä työnantajiaan, jotka nyt nopeasti tulevat siihen johtopäätökseen, että on parasta antaa työntekijäin saada tehdä katkeria kokemuksia yhdistyksistään.

Työntekijöillä on oikein, väittäessään, että nykyajan siunauksien ja mukavuuksien pitäisi tulla yhtälailla kaikkien hyväksi, eikä ainoastaan rikkaiden, jotka ovat kyllin onnellisia omistaessaan maita ja koneita, joilla he voivat ansaita vielä enemmän. Työntekijät arvelevat, ettei noiden tulisi pitää koko työnansiota, vaan jakaa heidän kanssaan. Tähän käskee lähimmäisen rakkaus, arvelevat he, ja tähän nähden käyttävät he usein myöskin Herran sanoja. Mutta he näyttävät unohtavan, että he pyytävät rikkailta, että heidän tulee elää rakkauden lain mukaan ja auttaa köyhiä, jotka vielä haluavat elää itsekkäisyyden lain mukaan.

Onko järjellistä pyytää toiselta sitä, mitä ei itse tahdo tehdä heitä kohtaan? Varmaankaan ei. Ylimalkaan ovat ne, jotka äänekkäämmin vaativat jakamista parempiosaisten kanssa, haluttomimpia jakamaan omaansa niille, jotka ovat vielä vähemmän onnellisia kuin he itse.