Part 6

Näitä ylivallan vaatimuksia ei kumminkaan niinkään helposti otettu kuuleviin korviin. Kilpailun henki alkoi nostaa päätänsä, ja toiset piispat toisissa suurissa kaupungeissa alkoivat myöskin vaatia ylivaltaa, mikä milläkin perustuksella. Vasta vuonna 533 Justinianus I tunnusti Rooman piispan arvokkaammuuden. Tämä tapahtui yhteydessä innokkaan uskonnollisen keskustelun kanssa, jossa keisari puolusti Rooman piispaa tunnustaen Neitsyt Maarian palvomisen arvoiseksi, ja taisteli eutykianien ja nestorianien kanssa Herramme Jeesuksen luonteiden eroavaisuuksista ja sekotuksista. Keisari pelkäsi, että tämä erimielisyys saattaisi hajottaa kirkon ja siten valtakunnankin, mitkä hän kumminkin tahtoi kaikin mokomin liittää lujemmin yhteen; sillä jo silloin, niin aikaiseen, olivat nimiseurakunta ja valtio yhtä -- "kristikunta". Ja kun hän halusi korkeampaa oikeutta riitojen ratkaisijaksi ja määrääjäksi kansalle, mitä sen tulisi uskoa, mitä ei, ja kun hän huomasi Rooman piispan jo olevan kuuluisimman niistä, jotka vaativat pääpiispan (paavin eli päällysmiehen) virkaa, sekä myöskin "oikeaoppisimman", joka lähinnä eri kysymyksissä oli samaa mieltä keisarin omien mielipiteitten kanssa, niin ei Justinianus ainoastaan kirjallisissa kynäelmissä tuominnut eutykianien ja nestorianien oppeja, vaan puhutteli Rooman piispaa kaikkien pyhien seurakuntien ja kaikkien Jumalan pyhien pappien _päänä_, jonka kautta hän tunnusti hänet ja halusi auttaa häntä kerettiläisten masentamisessa ja kirkon yhteyden lujittamisessa.

Tämän käskykirjeen yhteydessä puhutteli keisari paavi Johannesta, Rooman patriarkkaa, tällä tavoin:

["Victor Justinanus, pius, felix, inclytus, triumphator, semper Augustus, Joanni sanctissimo Archiepiscopo almae Urbis Romae et Patriarchae. -- Reddentes honorem apostolicae sedi, et vestrae sanctitati (quod semper nobis in voto et fuit et est), et ut decet patrem honorantes vestram beatitudinem, omnia quae ad ecclesiarum statum pertinent festinavimus ad notitiam deferre vestrae sanctitatis; quoniam semper nobis fuit magnum studium, unitatem vestrae apostolicae sedis, et statum sanctarum Dei ecclesiarum custodire, qui hactenus obtinet, et in commote permanet, nulla intercedente contrarietate. Ideoque omnes sacerdotes universi Orientalis tractus et subjicere et unire sedi vestrae sanctitatis properavimus, in praesenti ergo quae commota sunt (quamvis manifesta et indubitata sint et secundum apostolicae vestrae sedis doctrinam ab omnibus semper sacerdotibus firme custodita et predicata) neccessarium duximus, ut ad notitiam vestrae sanctitatis perveniant. Nec enim patimur quicquam, quod ad ecclesiarum statum pertinet, quamvis manifestum et indubitatum sit, quod movetur ut non etiam vestrae innotescat sancritati quae caput est omnium sanctarum ecclesiarum. Per omnia enim (ut dictum est) properamus honorem et auctoritatem crescere vestrae sedis."]

"Voitollinen Justinianus, hurskas, onnellinen, kuuluisa, riemuitseva, alituisesti korotettu, Johannekselle, kaikkein pyhimmälle arkkipiispalle ja kukoistavan Rooman kaupungin patriarkalle. -- Esiintuoden apostoliselle istuimelle ja Teidän Pyhyydellenne (niinkuin halumme aina on ollut ja on) tulevan kunnian ja Teidän Autuudellenne, niinkuin isälle kuuluu, olemme kiiruhtaneet tuomaan Teidän Pyhyytenne tietoon kaiken sen, mikä koskee seurakuntien tilaa, koska hartain toivomme aina on ollut valvoa Teidän apostolisen istuimenne yhteyttä ja Jumalan pyhien seurakuntien tilaa, joka tähän asti on säilynyt ja järkähtämättä jatkuu ilman väliin tulevaa vastoinkäymistä. Ja niin ollen olemmekin kiirehtineet asettamaan johtonne alaisiksi ja yhdistämään Teidän Pyhyytenne istuimeen koko Itämaan kaikki papit. Nykyhetkellä siis pidämme tarpeellisena tuoda Teidän Pyhyytenne tietoon ne kohdat, jotka ovat tulleet erimielisyyden esineiksi, kuinka selvät ja epäilemättömät ne ovatkaan ja kuinka kovasti kaikki papit ovatkaan niitä aina valvoneet ja saarnanneet Teidän apostolisen istuimenne opin mukaan. Sillä emme voi sallia minkään kysymyksen, joka koskee seurakuntain tilaa, kuinka selvä ja eittämätön se sitte lieneekään, jäädä tulematta Teidän pyhyytenne, kaikkien pyhien seurakuntien pään tietoon. Sillä kaikissa kohdissa riennämme (niinkuin jo on mainittu) kartuttamaan Teidän istuimenne kunniaa ja valtaa."

Kirje koskettelee senjälkeen eräitä kerettiläisiksi leimattuja mielipiteitä, jotka aiheuttivat erimielisyyden, ja ilmaisee keisarin uskon olleen yhtäpitävän Rooman seurakunnan uskon kanssa. Se päättyy seuraavasti:

["Suscipimus autem sancta quatuor concilia: id est, trecentorum decem et octo sanctorum patrum qui in Nicaena urbe congregati sunt: et centum quinquaginta sanctorum patrum qui in hac regia urbe convenerunt: et sanctorum patrum qui in Epheso primo congregati sunt: et sanctorum patrum qui in Chalcedone convenerunt: sicut vestra apostolica sedis docet atque praedicat. Omnes ergo sacerdotes seguentes doctrinam apostolicae sedes vestrae ita credunt et praedicant."

"Unde properavimus hoc ad notitiam deferre vestrae sanctiatis per Hypatium et Demetrium, beatissimos episcopos, ut nec vestram sanctitatem lateat quae et a quibusdam paucis monachis male et Judaicesecundum Nestorii perfidiam denegata sunt. Petimus ergo vestrum paternum affectum; ut vestris ad nos destinatis literis, et ad sanctissimum episcopum hujus almae urbis, et patriarcham vestram (quoniam et ipse per eosdem scripsit ad vestram sanctitatem, festinans in omnibus sedem sequi apostolicam beatitudinis vestrae), manifestum nobis faciatis, quod omnes qui praedicta recte confitentur, suscipit vestra sanctitas, et eorum qui Judaice aussi sin rectam denegare fidem, condemnar perfidiam. Pius enim ita circa vos omnium amor, et vestrae sedis crescet auctoritas; et quae ad vos est unitas sanctarum ecclesiarum inturbata servabitur, quando per vos didicerint omnes beatissimi episcopi eorum quae ad vos relata sunt sinceram vestrae sanctitatis doctrinam. Petimus autem vestram beatitudinem orare pro nobis, et Dei nobis adquirere provindentiam."]

"Me tunnustamme neljä pyhää kirkolliskokousta (päteviksi): sen, johon kokoontui 318 pyhää isää Nicaen kaupungissa [Nicaen kirkolliskokous]; ja sitte sen, johon kokoontui sata neljäkymmentä pyhää isää tässä kuninkaallisessa kaupungissa [Konstantinopolin kirkolliskokous]; ja sitte sen, johon pyhät isät kokoontuivat Efesossa ensikerran [Efeson kirkolliskokous] ja vielä sen johon pyhät isät kokoontuivat Kalcedon'issa [Kalcedon'in kirkolliskokous]; niinkuin Teidän apostolinen istuimenne juuri opettaa ja saarnaa. Kaikki papit siis, jotka seuraavat Teidän apostolisen istuimenne oppia, uskovat, tunnustavat ja saarnaavat sillä lailla. Sentähden olemme rientäneet saattamaan tämän Teidän pyhyytenne tietoon kaikkein autuaimpain piispain Hypatiaksen ja Demetriuksen kautta, jottei Teidän Pyhyydeltänne olisi salassa, mitä oppeja muutamat harvat munkit ovat väärin juutalaisen tavan mukaan kieltäneet nojaten Nestorin vilpillisiin oppeihin. Me käännymme siis Teidän isällisen armahtavaisuutenne nuoleen [pyynnöllä], että Te meille ja tämän suloisen kaupungin kaikkein pyhimmille piispoille, ja patriarkalle, Teidän veljellenne [koska hän itsekin on kirjottanut Teidän Pyhyydellenne samojen henkilöiden kautta, kiireimmiten tahtovansa kaikissa seurata Teidän pyhyytenne apostolista istuinta], osotetulla kirjeellä tekisitte tiettäväksi, että Teidän Pyhyytenne ottaa vastaan kaikki, jotka oikein tunnustavat mitä on säädetty, ja tuomitsee niiden uskottomuuden, jotka juutalaisten tavoin ovat uskaltaneet kieltää oikean uskon. Sillä siten on kaikkien rakkaus Teihin ja Teidän istuimenne valtaan kasvava, ja pyhien seurakuntien yhteys Teidän kanssanne häiritsemättä säilyvä, kun kaikki ylen autuaat piispat Teidän kauttanne saavat oppia tuntemaan Teidän istuimenne oikean opin mikäli se koskee niitä kohtia, joita Teille on tässä esitetty. Ja me pyydämme, että Teidän Autuutenne rukoilisi meidän puolestamme ja rukoilisi meille Jumalan suojelusta."

Paavi Johannes vastasi yllämainittuun 24 p. maaliskuuta 534:

[Me esitämme seuraavaa hänen vastauksestaan:

"Gloriosissimo et elementissimo filio Justiano Augusto, Johannes Episcopus Urbis Romae."

"Inter claras sapientiae ac mansuetudinis vestrae laudes, Christianissime principum, puriore luce tamquam aliquod sydus irradiat, quod amore fidei, quod charitatis studio edocti ecclesiasticeis disiplinis, Romanae sedis reverentiam conservatis et ei cuncta subjicitis, et ad ejus deducitis unitatem, ad cujus auctorem, hoc est apostolorum primum, Domino loquente praeceptum est, _Pasce oves meas_: Quam esse omnium vere ecclesiarum caput, et patrum regulae et principum statuta declarant, et pietatis vestrae reverendissimi testantur affatus. Proinde serenenitatis vestrae apices, per Hypatium atque Demetrium, sanctissimos viros, fratres et coepiscopos meos, reverentia consueta suscepimus: quorum etiam relatione comperimus, quod fidelibus populis proposuistis edictum amore fidei pro submovenda haereticorum intentione, secundum apostolicum doctrinam, fratrum et coepiscoporum nostrorum interveniente consensu. Quod, quia apostolicae doctrinae convenit, nostra auctoritate confirmamus."]

Samassa tilaisuudessa kirjotti keisari Konstantinopolin patriarkalle. Tämän kirjeen ensimäinen pykälä kuuluu seuraavasti:

[Epifanio sanctissimo et beatissimo Archiepiscopo Regiae hujus Urbis et Oecumenioo Patriarchaae.

"Cognoscere volentes tuam sanctitatem ea omnia quae ad ecclesiasticum spectant statum: necessarium duximus, hisce ad eam uti divinis compendiis, ac per ea manifesta eidem facere, quae jam moveri coepta sunt, quamquam et illa candem cognoscere sumus persuasi. Cum itaque comperissemus quosdam alienos a sancta, catholica, et apostolica ecclesia, imperiorum Nestorii et Eutychetis sequutos deceptionem, divinum antehac promulgavimus edictum (quod et tua novit sanctitas) per quod haereticorum furores reprehendimus, ita ut nullo quovis omnino modo immutverimus, immutemus aut praetergressi simus cum, qvi nunc usque, coadjuvante Deo, servatus est, ecclesiasticum statum (quemadmodum et tua novit sanctitas) sed in omnibus servato statu unitatis sanctissimarum ecclesiarum cum ipso S.S. Papa veteris Romae, ad quem similia hisce perscripsimus. Nec enim patimur ut quiquam eorum, quae ad ecclesiasticum spectant statum, non etiam ac ejusdem referatur beatudinem: quum ea sit caput omnium sanctissimorum Dei sacerdotum; vel eo maxime quod, quoties in eis locis haeretici pullularunt et sententia et recto judicio illius venerabilis sedis coerciti sunt."]

"Epifaneelle, tämän pääkaupungin kaikkein pyhimmälle ja autuaallisimmalle arkkipiispalle ja ekumeniselle patriarkalle: -- Koska me haluamme että Teidän Pyhyytenne tulee olla selvillä kaikesta siitä, mikä koskee kirkollista tilaa, olemme huomanneet tarpeelliseksi laatia hengelliset oppiyhdistelmät, ja niiden kautta antaa ilmotuksia liikkeistä, joita on aljettu harrastaa, vaikka olemmekin vakuutetut siitä, että Teidän Pyhyytenne jo tuntee tämän asian. Ja koska olemme huomanneet, että eräät henkilöt, jotka ovat vieraita pyhälle, katoliselle ja apostoliselle seurakunnalle, ovat seuranneet jumalattoman Nestorin ja Eutykeksen kerettiläisyyttä, olemme tätä ennen julaisseet hengellisen käskykirjeen (jonka Teidän Pyhyytennekin tietää), jossa olemme moittineet kerettiläisten hullutuksia. Emme ole ollenkaan millään tavalla muuttuneet, emme liioin tule muuttumaan, emmekä ole rikkoneet seurakuntain asemaa, joka vielä tähän asti Jumalan avulla on säilynyt (niinkuin Teidän Pyhyytennekin tietää); vaan kaikissa asioissa on _kaikkein pyhimpäin seurakuntain yhteys_ ja VANHAN ROOMAN KORKEA PYHYYS, PAAVI, jolle olemme lähettäneet samanlaisen kirjelmän, varjeltuneet. Sillä emme salli, että mitään siitä, joka tarkottaa kirkon tilaa jätetään esittämättä myöskin HÄNEN AUTUUDELLENSA, _koska hän on kaikkien Jumalan kaikkein pyhimpäin seurakuntain pää_; etenkin siitä syystä että usein paikkakunnilla, joissa kerettiläisiä on esiintynyt, ne ovat tulleet hävitetyiksi [sananmukaisesti poiskarsituiksi kuin vesat puusta] tämän kunnianarvoisan istuimen viisauden ja oikean tuomion kautta."

Kirjeet, joista tässä olemme julaisseet ylläolevat otteet, löytyvät täydellisessä kunnossa, samoin kuin Justinianuksen käskykirjekin, jonka ohimennen mainitsemme, Volume of the Civil Law'issa (Siviililakikirjassa). -- Codicis lib. I tit. 1.

[Ote tästä käskykirjeestä kuuluu seuraavasti:

"Imp. Justinian. A. Constantinopolitis.

"Cum Salvatorem et Dominum omnium Jesum Christum verum Deum nostrum colamus per omnia, studemus etiam (quatenus datum est humanae menti assequi) imitari ejus condescensionem seu demissionem. Etenim cum quosdam invereniamus morbo atque insania detentos impiorum Nestorii et Eutychetis, Dei et sanctae catholicae et apostolicae ecclesiae hostium, nempe qui detectrabant sanctam gloriosam semper virginem Mariam Theotocon sive Dei param appellare proprie et secundum veritatem: illos festinavimus quae sit recta Christianorum fides edocere. Nam hi incurabiles cum sint, selantes errorem suum passim circumeunt (sicut didicimus) et simpliciorum animos exturbant et scandalizant, ea astruentes, quae sunt sanctae catholicae ecclesiae contrana. Necessarium igitur esse putavimus, tam haereticorum vaniloquia et mendacia dissipare, quam omnibus insinuare, quomodo aut sentiat sancta Dei et catholica et apostolica ecclesia, aut praedicent sanctissimi ejus sacerdotes; quos et nos sequuti, manifesta contituimus ea quae fidei nostrae sunt: non quidem inn vantes fidem (quod absit) sed coarguantes eorum insanium qui eadem cum impiis haereticis sentiunt. Quod quidem et nos in nostri imperii primordiis pridem satagentes cunctis fecimus manifestum."]

Tämän, paavikunnan vaatimuksen ensimäisen tunnustuksen, julistivat sitten Fokus ja seuraavat keisairit yhä selvemmin ja selvemmin sanoin.

Mutta senkin jälkeen kun paavi oli tunnustettu hallitsijaksi, papilliseksi keisariksi, ei siitä silloin ollut mitään erityistä etua paavikunnalle, paitsi tyhjä nimi; sillä Justinianus pääkaupunkeineen oli kaukana Roomasta, Konstantinopolissa. Rooma, ja Italia ylipäänsä, olivat toisen valtakunnan -- itägoottilaisen -- vallan alaisina, jotka eivät tunnustaneet Rooman piispaa korkeimmaksi ylimäiseksi papiksi; sillä he olivat pääasiallisesti uskoltaan areiolaisia. Paavikunta tuli sentähden keisarin tunnustuksen kautta korotetuksi ja edistetyksi ainoastaan nimellisesti, kunnes Itägoottien valtakunta kukistui, jolloin sen korotus oli todellinen. Ja aivan kuin edeltäkäsin tehdystä sopimuksesta lähetti keisari heti (vuonna 534 j.K.) Belisariuksen sotajoukkoineen Italiaan, ja kuusi vuotta senjälkeen kun keisari tunnusti paavin, oli itägoottilaisten valta kukistettu, ja heidän kuninkaansa Vitiges ja heidän sotajoukkonsa paras osa laskettu muiden voitonmerkkien kanssa Justinianuksen jalkain juureen. Tämä tapahtui vuonna 539, mikä sentähden on aika, josta meidän on laskettava "hävityksen kauhistus _pystytetyksi_". Siinä oli paavikunnan pieni alku. Siinä alkoi Danielin ennustuksessa (Dan. 7: 8, 11, 20--22, 25) mainittu omituinen "sarvi" kohottautua roomalaisesta pedosta. Se oli alkanut muodostautua tai juurtua kaksi vuosisataa aikaisemmin, ja kaksi vuosisataa sen vähäpätöisestä esiintymisestä oli se "muodoltansa vertaisiaan suurempi" -- suurempi kuin toiset sarvet, hallitukset ja vallat vanhan valtakunnan alueella -- ja sen silmät, ja sen suu, joka puhui suuria röyhkeitä sanoja, alkoi kehittyä; ja se kohottautui toisten sarvien yli väittäen itsellään olevan jumalallisen oikeuden siihen.

Profetta oli sanonut että kolme sarvea tulisi revittäväksi pois tahi hävitettäväksi, jotta tulisi tilaa eli valmistuisi tie tälle omituiselle vallalle eli "sarvelle". Niin näemme olevankin; Konstantin rakensi Konstantinopolin ja muutti pääkaupunkinsa sinne; tämä, vaikka olikin suotuisa paavikunnan kehittymiselle caesarien istuimelle, oli epäsuotuisaa valtakunnalle; ja pian huomattiin sopivaksi jakaa valtakunta, ja Italia oli senjälkeen tunnettu läntisen valtakunnan nimellä, jonka istuin tai pääkaupunki oli Ravenna. Tämä oli yksi "sarvista"; sen kukistivat vuonna 476 j.K. herulit, toinen "sarvi", joka pystytti valtansa sen raunioille. Sitä seurasi itägoottien kuningaskunta, kolmas "sarvi", joka kukisti herulit ja asetti itsensä Italian hallitsijaksi, vuonna 489 j.K. Ja niinkuin juuri olemme nähneet, tunnusti Justinianus juuri tämän "sarven" (kolmannen, jonka tuli valmistaa tilaa paavilliselle sarvelle) paavillisen ylivallan; ja hänen käskystänsä ja hänen sotapäällikkönsä ja hänen sotajoukkonsa kautta revittiin se (kolmas sarvi) pois. Ja niinkuin olemme nähneet, oli sen poisrepiminen tarpeellinen paavikunnan edistymiseksi vallassa omituisena sekotuksena valtiollisesta ja uskonnollisesta vallasta -- tuo omituinen "sarvi", erilainen kuin toverinsa. Niin, näyttääpä todennäköiseltä, että paavikunta salaisesti suosi kunkin näiden "sarvien" tai valtojen kukistumista siinä toivossa, että tie tällä tavalla avautuisi sen omalle korottamiselle, aivan niinkuin lopulta kävikin.

Itägoottien valtakunnan kukistumisen jälkeen tunnustettiin Itä-Rooman keisari joksikin aikaa Italian hallitsijaksi eksarkien edustamana; mutta koska näillä oli pääkaupunkinsa Ravennassa eikä Roomassa, ja koska he olivat tulleet tunnustaneeksi paavikunnan sillä tavalla kuin yllä on osotettu, seuraa siitä, että vuodesta 539 j.K. paavikunta oli tunnustettu korkeimmaksi vallaksi Rooman kaupungissa; ja että se siitä ajasta, (jolloin se "pystytettiin") alkoi kasvaa ja paisua "_sarvena_" eli _valtana_ muitten "sarvien" eli valtojen joukossa, jotka edustivat Rooman yhdistettyä valtaa. Se seikka, että Italiassa, ja erityisesti Roomassa tänä aikana oli hyvin rauhatonta, kun se oli altis pohjoisesta päin anastajien ryöstöille, ja sitäpaitse pakotettu maksamaan melkoisia veroja sille herralle, joka kulloinkin oli lähinnä, vaikutti, että valtiollinen uskollisuus keisarin valtaa kohtaan Konstantinopolissa rikkoutui; joten kirkolliset hallitusmiehet, jotka aina olivat kansan luona ja puhuivat heidän kieltään ja jakoivat heidän kanssaan voitot ja tappiot, vaikeudetta hyväksyttiin Rooman kaupungin ja sen ympäristön neuvonantajiksi, suojelijoiksi ja hallitusmiehiksi.

Epäilemättä oli Justinianuksen tarkotuksena, tunnustaessaan Rooman piispan ylivallan vaatimus toisten yli, osaksi myöskin voittaa hänen myötävaikutuksensa siinä sodassa, jonka hän oli aikeessa alkaa itägoottilaisia vastaan voittaakseen takaisin Italian, joka oli osa Itä-Rooman valtakunnasta; sillä paavin ja kirkon vaikutus oli jo silloinkin melkoisen suuri ja kun sai sen puolelleen, oli voitto puoleksi varma jo alunpitäen.

Vaikka goottilaiset tekivätkin kapinan keisarikuntaa vastaan ja ryöstivät Rooman kaupungin, eivät he kumminkaan pystyttäneet valtaansa uudelleen, ja Rooman ainoana hallituksena oli kirkko. Ja vaikka longobardien kuningaskunta pian esiintyi näyttämöllä ja pystytti valtansa suurimmassa osassa Italiaa, kukistaen Itä-Rooman valtakunnan vallan, jonka Justinianus oli pystyttänyt ja jättänyt eksarkien käsiin, huomattakoon kumminkin tarkasti, että longobardit tunnustivat paavikunnan vallan Roomassa. Vasta tämän valtakunnan loppuaikoina, kahdeksannella vuosisadalla, tehtiin muutamia vakavia hyökkäyksiä paavin hallitusta vastaan; ja kertomus siitä on vaan omiaan vahvistamaan sen tosiasian että paavit, kukin järjestään olivat Rooman todelliset hallitsijat, luulotellut "caesarien seuraajat" -- "hengelliset caesarit" -- vaikka he käyttivät hyväkseen Konstantinopolin hallituksen _suojelusta_ niin kauvan kuin heillä oli etua siitä. Kun longobardit lopultakin aikoivat ottaa haltuunsa Rooman, kääntyi paavi Ranskan kuninkaan puoleen pyytäen häntä suojelemaan kirkkoa (paavikuntaa) ja auttamaan sitä säilyttämään itselleen n.k. Pyhän Pietarin perinnön, jota se kauvan häiritsemättä oli hallinnut, ja jonka Konstantinin väitettiin lahjottaneen kirkolle. [Sen, että nämä vaatimukset olivat perää vailla, ja perustuivat väärennyksiin -- "väärennettyihin käskykirjeisiin" -- myöntävät nykyään kernaasti jo roomalaiskatolilaisetkin. Konstantin ei tehnyt mitään sellaista lahjotusta; paavikunta kasvoi voimaansa ja valtaansa Roomassa, niinkuin yllä olemme kertoneet.]

Ranskalaiset kuninkaat Pipin ja Kaarle Suuri veivät kumpikin vuorostaan sotajoukkonsa paavikunnan vallan suojaksi ja kukistivat longobardit. Juuri jälkimäinen näistä lahjoitti vuonna 800 j.K. paavikunnalle nimenomaan useita valtioita -- jotka sittemmin ovat tunnetut "paavivaltioitten" nimellä, ja jotka jo on mainittu -- sekä Rooman kaupungin esikaupunkeineen, jonka paavikunta itse asiassa oli omistanut jo vuodesta 539 j.K. Siis ei longobardien kuningaskunta tai "sarvi" estänyt tai täyttänyt paavikunnan sarven tilaa, niinkuin muutamat ovat otaksuneet, vaikkakin se joskus ahdisti sitä. Tästä longobardien hyökkäyksestä Roomaa vastaan sanoo Gibbon:

"Muistamista ansaitsevan esimerkin katuvaisuudesta ja hurskaudesta osotti Lutiprand, longobardien kuningas. Aseissa vatikanin portilla, kuunteli voittaja Gregorius I ääntä, veti sotajoukkonsa takasin, luopui vailotuksestaan, kävi kunnioittavasti Pyhän Pietarin kirkossa ja laski, toimitettuansa hartautensa, miekkansa, tikarinsa, haarniskansa, viittansa, hopearistinsä ja kultakruununsa uhriksi apostolin haudalle". Mutta "hänen seuraajansa, Aistulf, selitti olevansa yhtä paljon keisarin kuin paavinkin vihollinen;... Roomaa vaadittiin tunnustamaan voittava longobardi lailliseksi hallitsijakseen... Roomalaiset empivät; he rukoilivat; he valittivat; ja uhkaavat barbaarit saatiin hillityksi aseilla ja neuvotteluilla, _kunnes paavit_ olivat hankkineet itselleen ystäväksi liittolaisen ja kostajan tuolla puolen alppien."

Paavi (Tapani III) kävi Ranskassa ja onnistui saamaan tarvittavan avun, ja palasi, sanoo Gibbon, voittajana ranskalaisen sotajoukon etunenässä, jota kuningas (Pipin) henkilökohtaisesti johti. Longobardit saivat heikon vastustuksen jälkeen häpeällisen rauhan ja vannoivat luovuttavansa takasin Rooman kirkon omaisuuden ja pitävänsä arvossa sen pyhyyttä.

Esimerkkinä paavien asettamista vaatimuksista ja siitä vallasta jonka kautta he pyrkivät hallitsemaan ja millä tavoin he sitä harjottivat, esitämme jälleen Gibbonin mukaan Tapani III kirjeen, tällä kertaa Ranskan kuninkaalle. Longobardit olivat jälleen hyökänneet Roomaan, kohta sen jälkeen kuin ranskalainen armeija oli vetäytynyt takasin, ja paavi halusi uudelleen apua. Hän kirjotti apostoli Pietarin nimessä, sanoen: --

"Apostoli vakuuttaa ottolapsillensa, Ranskan kuninkaalle, papistolle ja ylimyksille, että hän, vaikka onkin kuollut lihassa, vielä on elävänä hengessä; että he nyt kuulevat ja heidän _on toteltava_ Rooman kirkon perustajan ja suojelus vartijan ääntä; että pyhä neitsyt, enkelit, pyhimykset, martyyrit ja koko taivaan sotajoukko yksimielisesti vaativat noudattamaan hänen pyyntöänsä ja _velvottavatkin_ siihen; että rikkaus, voitto ja paratiisi tulee olemaan heidän hurskaan esiintymisensä palkintona ja että _ijankaikkinen kadotus_ tulee olemaan rangaistuksena heidän laiminlyönnistään, jos he sallivat että hänen hautansa, hänen temppelinsä ja hänen kansansa joutuvat kavalien longobardien käsiin." Ja Gibbon lisää: "Pipinin toinen sotaretki ei ollut vähemmän nopea ja onnellinen kuin ensimäinenkään: Pyhä Pietari oli tyydytetty; Rooma uudestaan pelastettu."

Koska tämä paavikunnan _hallituksen_ alku on ollut hämärä ja koska kumminkin on tärkeää nähdä se selvästi, on meistä näyttänyt, tarpeelliselta esittää asia huolellisesti, niinkuin ylempänä on tehtykin. Ja päättäessämme todistelun siitä, että vuosi 539 j.K. oli ennustuksessa osotettu vuosiluku, esitämme seuraavassa vahvistukseksi todistuksia roomalaiskatolisista kirjotuksista: --