Part 4

Palaamisensa jälkeen Egyptistä jätti Napoleon entisen väkivaltaisen vastustus-politiikkansa paavikuntaa vastaan ja allekirjoitti _konkordaatin_ eli sopimuksen paavin kanssa, jonka kautta roomalais-katolinen uskonto jälleen otettiin käytäntöön Ranskassa. Tämä oli totuuden _vastainen_ teko; mutta hän näytti huomanneen, että hän tämän politiikan kautta parhaiten voisi onnistua kukistamaan tasavallan ja asettamaan itsensä valtaan keisarina. Ja hän "toimi" [onnistui]. Mutta tätä politiikkaa ei kestänyt kauan sen jälkeen, kun hän kerran oli saavuttanut keisarillisen vallan; hän alkoi pian taas työskennellä sitä järjestelmää vastaan, jota nimitetään "Synnin ihmiseksi", kuten profetta kuvaa seuraavin sanoin: "Ja hän [Napoleon] palajaa [muuttaa mieltään] ja suostuu niihin, jotka hylkäävät pyhän liiton"; s.o. hän alkoi tehdä ja panna toimeen suunnitelmia Rooman luopunutta kirkkoa vastaan. Tässä hän onnistui myöskin.

Tällä tavoin seuraa Danielin yhdestoista luku selvästi maailman historiaa esittämällä etevimpiä henkilöitä aina Persian valtakunnasta paavikunnan kukistumiseen asti. Vaikka se käsittää tuon pitkän kahdentuhannen neljänsadan vuoden ajanjakson, täyttää se kumminkin tarkotuksensa osottamalla selvästi juuri sen vuoden, jolloin lopun aika alkoi -- 1799. Tämä vuosi oli paavikunnan sortovallan 1260 vuoden loppuraja, ja silloin alkoi Lopun aika. Ei tule jättää huomioonottamatta, että tämä myöskin oli viimeinen vuosi paavikunnan tuhatvuotiskaudesta eli tuhatvuotisesta hallituksesta, mikä alkoi, kuten edellisessä osassa on näytetty, vuonna 800. Mutta 1799 oli ainoastaan sen ajanjakson alku, joka on tunnettu "lopun ajan" nimellä, jonka aikana jokainen jälkikin tästä järjestelmästä on häviävä.

Huomaa, kuinka 34 ja 35 värssyjen muutamilla sanoilla kuvataan uskonpuhdistuksen taantuminen ja syy siihen. Rakkaus maailmaan sekä vallan, vaikutuksen ja mukavuuden halu olivat ansoja, jotka ensin viettelivät seurakuntaa ja synnyttivät paavikunnan; ja samat halut ja pyrkimykset keskeyttivät uskonpuhdistuksenkin. Luther tovereineen tuomitsi alussa rohkeasti, toisten paavillisten eksytysten mukaan myöskin kirkon ja valtion yhteyden; mutta kun, muutamien vuosien uljaan puolustuksen jälkeen ankaraa vastustusta vastaan, uskonpuhdistus alkoi saada hiukan vaikutusvaltaa kannattajiensa luvun perustuksella ja kun kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat mielistellä uskonpuhdistajia, ja tiet kunnallisiin ja valtiollisiin ylennyksiin avautuivat heille, hävisi heidän näkyvistänsä valtion ja kirkon yhtymisestä johtuva paha, jonka he aikaisemmin näkivät paavikirkossa, ja jota vastaan he olivat taistelleet. Reformeeratut seurakunnat Saksassa, Sveitsissä j.n.e. astuivat aivan Rooman jäljissä ja olivat valmiit yhtymään ja suosimaan mitä valtiollista puoluetta tai ketä ruhtinasta tai hallitusta tahansa, joka oli halukas tuntemaan ja tunnustamaan heidät. Sillä tavalla kaatuivat muutamat ymmärtäväisistä ja oltuaan uskonpuhdistuksen johtajia, tuli heistä nyt johtajia kiusaukseen. Siten tuli uskonpuhdistusliike, jolla oli hyvä alku, melkoisessa määrin ehkäistyksi.

Mutta tämä kaikki ei saattanut tehdä tyhjäksi Jumalan suunnitelmaa. Hänen viisautensa johti kaikki parhain päin. Se sai olla samoin kuin paavilainenkin eksytys oli ollut, vieläkin koettelemassa totisia pyhiä, tutkistelemassa, olivatko nämä todellisuudessa ihmisten tai Jumalan seuraajia. Se on palvellut tätä tarkotusta koko matkan siitä ajasta tähän asti -- "koetellakseen heitä, puhdistaakseen ja tehdäkseen heidät valkeiksi."

Jos olemme oikeassa, asettaissamme lopun ajan v. 1799, voimme odottaa, että eksytykseen lankeaminen, mikäli se koskee kirkon ja valtion yhtymistä, melkoisemmassa määrässä alkaisi lakata, vaikka saattanee mennä vuosikausia täydelliseen ennalleenasettamiseen tästä perkeleen ansasta. Katsoen taaksepäin, huomaamme, että tosiseikat ovat täydellisessä sopusoinnussa tämän kanssa. Tästä vuosiluvusta alkaen on tapahtunut eroamisia valtion ja kirkkojen välillä, mutta uusia yhtymisiä ei ole tapahtunut. Itse asiassa osottaa tämä vuosiluku uutta uskonpuhdistusta kestävämmällä perustuksella. Paavikunnan vaikutusvalta Euroopan valtioissa oli ennen ollut niin suuri, että kansa pelkäsi sen kirouksia kuin hävittävää ruttoa, ja sen siunauksia haluttiin kansallisen menestymisen hyväksi. Kun protestantit erosivat paavikunnasta, olivat he maailman silmissä ainoastaan vähän turmeltunut paavikunnan sijainen, ja heidän suosiotaan, neuvojaan tahi vahvistustaan etsittiin usein aivan samanlaisella tavalla. Mutta kun Napoleon ei välittänyt paavikunnan siunauksista enemmän kuin sen kirouksistakaan ja hänellä kumminkin oli ihmeteltävä menestys, heikonsi se melkoisessa määrässä ei ainoastaan paavillista vaikutusvaltaa maallisiin hallituksiin nähden, vaan heikonsi se myöskin erilaisten protestanttisten järjestelmien vaikutusvaltaa yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa asioissa, vaikutusvaltaa, joka oli suuresti vahvistunut kahden ja puolen vuosisadan aikana.

Uudella reformationilla, joka alkoi Napoleonin päivinä, oli yhtä syvälle käypä vaikutus kuin Lutherin ja hänen virkaveljiensä aikaansaamalla reformationilla, vaikkei se ollutkaan mikään uskonnollinen liike, tai millään tavalla hengellisen harrastuksen elähyttämä; eivätkä toimivat henkilöt olleet tietoisia siitä, että he toimittivat tehtävää, joka oli viitotettu heille ennustuksessa vuosisatoja aikaisemmin. Napoleon ja hänen apulaisensa olivat jumalattomia miehiä, oman kunnianhalunsa elähyttäminä; mutta Jumala johti, heidän tietämättään, heidän kulkunsa, ja antoi heidän työskennellä hänen suunnitelmiensa hyväksi, minkä he tekivätkin. Jos se reformationi, jonka Jumala aikaisemmin oli pannut liikkeelle seurakunnassa itsessään, olisi jatkunut, jos uskonpuhdistajat ja heidän jälkeläisensä olisivat olleet uskollisia totuudelle, olisivat kenties hänen suuret suunnitelmansa tulleet suoritetuiksi heidän kauttaan, hänen kunnioitettuina aseinaan. Mutta kun he eivät voineet kestää maailman mairitteluja, näytti Jumala, että hänellä oli toisia tapoja ja keinoja toimeenpannakseen päätöksensä.

Napoleonin työ, yhdessä Ranskan vallankumouksen kanssa, mursi uskonnollisen taikauskon lumouksen, lannisti itsensä korottaneiden hengellisten herrain ylpeyden, herätti maailman suurempaan tietoisuuteen ihmisten voimista ja oikeuksista, mursi paavinvallan, jolle uskonnollinen reformatiooni oli antanut kuolemaniskun, jonka kumminkin sen myöhempi kulku sittemmin paransi. Ilm. 13: 3. Se ajanjakso, joka päättyy vuonna 1799, ja joka osotettiin Napoleonin sotaretken kautta Egyptiin, vahvisti ja määräsi paavillisen vallanrajan kansain yli. Silloin päättyi määrätty aika (vallan 1260 vuotta) jonka jälkeen tätä valtaa vastaan alkoi ennustettu tuomio, jonka lopultakin tuli "lopettaa ja peräti hävittää se." Dan. 7: 26.

Tämä vuosiluku osottaa myöskin selvästi alun ajatusvapauden ja henkilökohtaisten oikeuksien ja etujen huomaamisen ajanjaksolle, ja on se jo tehnyt itsensä huomatuksi nopean edistymisensä kautta sen työn täydellistä toimittamista varten, joka edeltäpäin on määrätty tätä lopun aikaa varten. Valaistukseksi yksi ainoa esimerkki, nim. eri raamattuseurojen synty ja toiminta -- "turmiota tuottavat Raamattuseurat", kuten Rooma niitä nimittää, vaikk'ei se saatakaan niitä nyt enää estää. Ja pyhä kirja, jonka se kerran kahlehti, piti kuolleiden kielien avulla kätkössä ja kielsi lumotut alamaisensa lukemasta, on nyt levinnyt miljoonittain jokaisen kansan keskuuteen ja jokaisella kielellä. Englannin ja ulkomaan Raamattuseura perustettiin vuonna 1803, New-Yorkin Raamattuseura vuonna 1804; Berlinin ja Preussin Raamattuseura 1805; Filadelfian Raamattuseura vuonna 1808 ja Amerikan Raamattuseura vuonna 1817. Sen työn laajakantoisuus, minkä nämä seurat ovat tehneet vuosisadan kuluessa, on ihmeteltävä. Raamatuita painetaan vuosittain miljoonittain ja myydään halpoihin hintoihin, sekä lahjotetaan tuhansittain köyhille. On vaikeaa laskea tämän työn laajalle ulottuvaa vaikutusta. Vaikkakin epäilemättä paljon menee hukkaan, on tuloksena ylipäänsä valtiollisen ja kirkollisen orjuuden ja taikauskon kahleiden murtaminen. Raamatun äänetön opetus --- että paavien, pappien ja maallikkojen, samoin kuin kuninkaitten, sotapäällikköjen ja kerjäläisten on kaikkien tehtävä tili samalle Herralle -- on parhain keino yhteiskunnan tasottamiselle ja tasa-arvoisuudelle.

Vaikka uskonnollinen reformationiliike kaikkialla Euroopassa ankarasti tärisytti paavikunnan vaikutusta, olivat reformeeratut kirkot kumminkin niin uskollisesti matkineet sen politiikkaa valtioviisauteen ja valtiotaitoon nähden, sen yhtymistä maallisiin valtakuntiin, ja sen vaatimusta pitää kansaa papillisen hallituksen alaisena (nim. että "papisto" muodostaa erityisen, Jumalan määräämän hallitusvallan maailmassa), että tämän reformatioonin vaikutus melkoisessa määrässä tuli miedonnetuksi ja että kansa ja siviilivirkamiehet suurimmaksi osaksi jäivät yhä edelleen taikauskoiseen pelkoon ja alamaisuuteen kaiken kirkollisen hallituksen suhteen. Uskonpuhdistus jätti eri lahkoihin paljon sitä taikauskoista ja epäterveellistä kunnioitusta, joka ennen oli kohdistunut yksin paavikuntaan. Mutta se valtiollinen reformi [uudistus], jonka yhdeksästoista vuosisata näki, ja joka on erityisesti vuodelta 1799, "lopun aika", on, vaikkakin aivan erilainen kuin entinen, sittenkin _reformatiooni_. Amerikkalaisten siirtomaiden riippumattomuusselitys, -- menestyksellisen tasavallan onnellinen pystyttäminen, kansallinen hallitus kansan hyväksi, ilman kuninkaiden tai pappien sekaantumista -- oli asettanut uuden opetuksen heräävän kansan silmäin eteen, joka oli uinaillut monet vuosisadat tietämättömänä Jumalan lahjottamista oikeuksista, ajatellen, että Jumala oli määrännyt kirkon korkeimmaksi hallitusvallaksi maan päällä, ja että he olivat pakotetut tottelemaan niitä kuninkaita ja keisareita jotka kirkko oli vahvistanut välittämättä siitä kuinka epäoikeutettuja heidän vaatimuksensa sitte olivatkaan, sentähden että kirkko oli selittänyt heidät _Jumalan määräämiksi_ kirkon kautta.

Pitkällisen sorron alaiselle ja pappien hallitsemalle kansalle tuli Ameriikka ihmettelyn lähteeksi. Se oli todellakin "maailmaa valaiseva vapaus". Lopulta, pappisvallan, kuninkaallisen tuhlaavaisuuden, y.m. sortamana minkä lisäksi tuli katovuosi toisensa jälkeen, köyhdyttäen ja vieden sen melkein nälänhätään, nousi Ranskan kansa epätoivossa ja pani toimeen mitä kauhistuttavimman vallankumouksen, jota kesti neljätoista vuotta, 1789--1804.

Niin kauheita kuin sen laittomuuden ja väkivallan näytelmät olivatkin, olivat ne ainoastaan oikeuden mukainen hedelmä, luonnollinen vastavaikutus kauvan sorrettuna olleen kansan heräämisestä näkemään häpeänsä ja alennuksensa. Täten saivat porvari- ja uskonnolliset mahdit niittää myrskyn siitä, että Jumalan ja totuuden _nimessä_ olivat, korottaakseen itseään, sokeuttaneet ja sitoneet ihmisiä, joiden puolesta Kristus on kuollut.

Luonnollisesti tulisi tällainen vastavaikutus tällaisista syistä johtamaan uskottomuuteen. Ranskan valtasi äkkiä kokonaan uskottomuus Voltairen ja hänen kaltaistensa vaikutuksesta. Heidän kirjansa tulvivat yli koko maan, syytäen ylenkatsetta ja ivaa uskontoa vastaan, tahi oikeammin sanoen Rooman luopunutta kirkkoa kohtaan, joka oli ainoa kristillisyys, minkä Ranskan kansa tunsi. He osottivat sen vilpillisyydet, sen mahdottomuudet, sen ulkokultaisuudet, sen epäsiveellisyyden, sen julmuudet ja kaiken sen pahuuden, kunnes Ranskan kansa alkoi yhtä palavalla innolla hävittää katolilaisuutta ja kaikkea uskontoa kuin se ennen oli kannattanut sitä. Ja surkuteltava, lumottu Ranska, joka tuhannen vuoden aikana oli kokonaan ollut paavikunnan vaikutuksen alaisena, huusi, ajatellen todellisen Kristuksen, eikä Antikristuksen olleen sen halpamaisena herrana. Voltairen sanoilla: "Alas tuo katala." Ja sen ponnistukset inhottavan Antikristuksen kukistamiseksi johtivat ranskalaisen vallankumouksen kaikkiin kauhuihin -- ihmeellinen esimerkki kostavasta oikeudesta, kun sitä katsotaan vertaamalla julmia verilöylyjä Pärttylinyönä ja toisissa tilaisuuksissa, joita paavikunta oli pannut toimeen ja joista se oli riemuinnut. Uskottomuuden elähdyttämä Ranska nousi äkkiä koko voimassaan, hävitti Bastiljin, julisti selityksensä ihmisen oikeuksista, mestasi kuninkaan ja kuningattaren, sekä julisti sodan kaikkia kuninkaita vastaan ja myötätuntoansa kaikkia vallankumouksellisia kohtaan kaikkialla. Maailman hallitsijat pelkäsivät nyt henkeään pidätellen että vallankumoustartunta mahdollisesti saattaisi puhjeta heidänkin alamaistensa keskuudessa, ja, peläten koko maailmaa koskevaa anarkiaa tekivät he keskenään liiton suojaksi alamaisiaan vastaan, jotka todella tuskin olivat hillittävissä. Ranskalaiset luopuivat kristinuskosta, ja peräyttivät valtiolle kaikki roomalaiskatolisen kirkon äärettömän suuret omaisuudet ja tulot ja samoin kuninkaan ja aatelisten tilat. Veri vuosi jälleen Pariisin kaduilla, mutta nyt vuosi pappien ja aatelisten ja heidän kannattajainsa veri protestanttien veren sijasta. Mestattujen luku lasketaan 1,022,000. Nämä tapettiin sadoilla tilaisuutta varten keksityillä tavoilla. Pappeja takaa ajettaessa ja teurastettaessa pilkattiin heitä muistuttamalla paavilaisten samanlaisesta käytöksestä protestantteja kohtaan ja heidän omasta opistaan -- "tarkotus pyhittää keinot". Vallankumoukselliset vakuuttivat aijotun _tarkotuksen_ olevan inhimillisen vapauden sekä valtiollisen että uskonnollisen; ja että niiden kuolema, jotka vastustivat tätä, oli tarpeellinen ainoana varmana keinona.

Sellaisenaan oli Ranskan vallankumous hyvin paha, ja aiheutti miljoonille ihmisille paljon hätää: mutta samalla kertaa autti se, kuten monet muut tapaukset, osittaiseen korjaantumiseen suurista epäkohdista; ja kuten monen muun asian, käänsi Jumala tämänkin hyväksi, tiedon lisäämiseksi ja hänen suunnitelmiensa edistämiseksi, kuten ennustuksessa huomautetaan. Me liitämme tähän huomautuksen, että Ranskan vallankumous osotetaan erityisellä tavalla Ilmestyskirjassa, mikä osottaa selvästi, että tämä hirmuvalta esikuvasi sitä lopullista hätää mikä kohtaa kaikkia "kristikansoja". Se laittomuuden ja uskottomuuden ruttotartunta, joka levisi Ranskasta ympäri koko maailman eli ja kasvoi vääristä, raamatunvastaisista "kristikunnan" opeista ja tavoista eikä tätä edustanut ainoastaan paavikunta, vaan puhdasoppisuuskin yleensä. Nimikristillisyys ei ole parantanut tätä tautia ja on kykenemätön torjumaan sen seuraavaakaan purkausta, joka, kuten Raamattu ennustaa tulee olemaan suurin hätä, mikä maan päällä koskaan on ollut.

Ranskalaisten vapaa-ajattelijain vaikutus levisi ympäri Eurooppaa Napoleonin sotajoukkojen kautta, ja heikonsi suuresti sekä kuninkaiden, että pappien vaikutusvaltaa. Mutta se kovakourainen kohtelu, jota paavikunta sai kokea Napoleonilta, joka esiintyi uskottoman Ranskan päänä ja edustajana, täydensi työn ja autti enemmän kuin mikään muu katkomaan niitä taikauskoisen kunnioituksen kahleita, joilla "pappisluokka" oli pitänyt "yleistä kansaa" alamaisuudessa. Mutta kun pelkäämätön Napoleon ei ainoastaan uhmaillut Pius VI kirkonkirouksia (pannajulistuksia), vaan määräsi hänelle sakkoja hänen rikkomuksistaan hänen (Napoleonin) määräyksiä vastaan ja pakotti hänet loppujen lopuksi luovuttamaan takaisin Ranskalle paavilliset alueet, jotka Kaarlo Suuri tuhatta vuotta aikaisemmin oli lahjottanut (Napoleon väitti olevansa Kaarlo Suuren seuraaja), avasi tämä kansan sekä Euroopan hallitsijain silmät näkemään vilpillisyyden paavikunnan vaatimuksessa saada hallita. Suuri muutos yleisessä mielipiteessä sinä aikana paavilliseen valtaan nähden, nähdään siinä, että Napoleon, kun hän otti nimekseen ja antoi julistaa itsensä Rooman keisariksi Kaarlo Suuren seuraajana [suurilla eurooppalaisilla sodillaan koetti Napoleon ainoastaan jälleen yhdistää roomalaisen valtakunnan samanlaiseksi kuin se oli Kaarle Suuren aikoina], ei mennyt Roomaan antaakseen paavin kruunata itseään, kuten Kaarlo Suuri ja monet muut olivat tehneet, vaan käski paavin tulla Ranskaan olemaan läsnä hänen kruunauksessaan. Eikä edes silloinkaan tuo voitollinen ruhtinas, joka enemmän kuin kerran oli ryöstänyt, köyhdyttänyt ja nöyryyttänyt paavikuntaa, suostunut paavin kruunattavaksi ja siten ottamaan vastaan keisarin arvoa tunnustamalla minkäänlaista paavillista valtaa, vaan antoi paavin (Pius VII) ainoastaan olla läsnä antamassa vahvistuksensa ja tunnustuksensa toimitukselle, ja siunaamassa kruunun, jonka Napoleon otti alttarilta ja pani itse päähänsä. Historiankirjottaja sanoo: "Hän asetti sen jälkeen otsakoristeen keisarinnansa päähän, ikäänkuin näyttääkseen, että _hänen valtansa_ oli hänen omien tekojensa lapsi" -- tulos hänen omista menestyksistään siviili- ja sotilasalalla. Eikä paavia tämän jälkeen koskaan ole pyydettykään antamaan kellenkään Rooman valtakunnan kruunua. Muudan roomalaiskatolinen kirjailija [Chair of. St. Peter, siv. 433] sanoo tästä kruunauksesta:

"Tehden eritavalla kuin Kaarlo Suuri ja toiset hallitsijat, jotka olivat saapuneet Roomaan sellaisissa tilaisuuksissa, _vaati_ hän (Napoleon) _julkeudessaan_, että pyhä isä tulisi Pariisiin kruunaamaan hänet. Paavi tunsi _ääretöntä vastahakoisuutta_ poiketa siten vanhasta tavasta. Niin, pitipä hän sitä _korkean virkansa halventamisena_."

Mitä tulee niihin nöyryytyksiin, joita Napoleon kokosi paavikunnalle, sanoo historia [Campaigns of Napoleon, siv. 89, 90]:

"Tehtiin [23 p. kesäk. 1796] paavin [Pius VI] kanssa aselepo, jonka ehdot olivat kylliksi nöyryyttävät kirkon päälle, joka kerran oli Euroopan mahtavin yksinvaltias. -- Paavi, joka kerran polki kuninkaat jalkoihinsa, asetti virkaan ja pani pois viralta yksinvaltiaita, hallitsi valtioita ja valtakuntia, ja pystytti, ikäänkuin olisi Kaikkivaltiaan suuri ylimäinen pappi ja sijainen maan päällä, hallituksen, ollen muka korkein herra ja hallitsi siten toisia yksinvaltiaita, oli pakotettu juomaan pohjasakkaa myöten nöyryytyksen maljan. Jos juoma olikin katkera, oli se kumminkin ainoastaan samanlainen kuin se, jota hänen edeltäjänsä niin runsain määrin olivat lahjottaneet muille. Hän pakotettiin avaamaan satamansa ranskalaisille laivoille ja sulkemaan ne kaikkien muiden kansakuntien lipuilta, jotka olivat sodassa Ranskan tasavallan kanssa; hänen tuli antaa Ranskan sotajoukon edelleenkin omistaa Bolognan ja Ferraran lahjoitusmaat, ja luopua Anconan linnoituksesta sekä antaa ranskalaisille 100 maalausta, veistokuvia, vaaseja eli kuvapatsaita, joita Pariisista Roomaan lähetetyt lähettiläät valitsisivat; niinikään oli annettava 500 (vanhaa ja arvokasta) käsikirjotusta, valittavaksi samalla tavalla; ja sovittaakseen kaiken oli hänen pyhyytensä maksettava tasavallalle 21,000,000 ranskalaista livreä [noin 21,000,000 Smk.], mistä määrästä suurimman osan tulisi olla helkkyvää rahaa tai kulta- ja hopea-tankoja."

Siinä tapauksessa, ettei näitä sakkoja maksettu täsmällisesti lisättiin rahasakot 50,000,000 livreen [noin 50,000,000 Smk.] ja eräät paavin alueet oli luovutettava Ranskalle; ja lopulta paavi vietiin vankina Ranskaan, missä hän kuoli.

Pius VII:nneltäkin, joka oli jälleen asetettu paavinarvoon ja joka vuonna 1804 _oli läsnä_ Napoleonin kruunauksessa, riistettiin sittemmin Napoleonin käskykirjeen kautta (1808--1809) joka maallisen vallan hitunenkin, ja Rooman kuvapatsaat ja taideteokset otettiin Ranskan suojelukseen. Napoleonin käyttämä kieli kuului: "se maa-alueiden lahjotus, jonka suuri edeltäjämme Kaarle Suuri teki pyhälle istuimelle... Urbino, Ancona, Macerata, yhdistetään ainaiseksi Italian valtakuntaan."

Tämän käskyn merkityksen lausuu eräs roomalaiskatolilainen kirjailija seuraavalla tavalla [Chair of. St. Peter, siv. 439, 440]:

"Tähän lisättiin, että paavin tuli edelleenkin olla Rooman piispana ja toimittaa hengelliset tehtävänsä niinkuin hänen edeltäjänsä olivat tehneet aikaisempina aikoina Kaarle Suuren hallitukseen asti. Seuraavana vuonna, rohkaistuneena aseittensa menestyksestä, päätti keisari, että paavilta oli riistettävä hänen tätä nykyä ainoastaan nimellinen yksinvaltansa -- maallisen vallan varjokin, joka hänellä vielä oli jälellä _pääkaupungissaan_ ja lähinnä olevissa maakunnissa. [Nämä oli paavikunta omistanut vuosikausia ennen Kaarlo Suuren lahjaa -- vuodesta 539 j.K.]. Hän antoi siis uuden käskykirjeen Itävallan Caesarin linnasta, että nim. Rooma olisi keisarillinen vapaakaupunki; että neuvoskunta, jonka keisari silloin nimitti, tulisi johtamaan sen kunnallista hallitusta; että sen kuvapatsaat ja taideaarteet otettaisiin Ranskan suojelukseen, ja että, koska paavi oli lakannut hallitsemasta, hänen pyhyydellensä määrättäisiin palkka."

Tämän jälkeen julisti Pius VII Napoleonin pannaan, minkä johdosta hän vietiin vankina Ranskaan, jossa lopulta allekirjoitti kirkkosuostumuksen Fontainebleaussa, päivätty 25 p. tammikuuta 1813, minkä kautta jätti Napoleonille vallan nimittää piispoja ja arkkipiispoja ja kumosi itse asiassa omankin valtansa saada panna vastalause sellaisia nimityksiä vastaan. Siten hän oikeastaan antoi Napoleonille paavin valtuudet, mitä Napoleon juuri kauvan oli halunnutkin.

Roomalais-katolilaisetkin ovat panneet merkille niiden tapahtumain tärkeyden, jolla 19:s vuosisata alkoi. He eivät ainoastaan myönnä niitä vahinkoja ja solvauksia, joita ovat kärsineet, kuten ylempänä on mainittu, vaan he väittävät vielä, että paavikunnan tuhatvuotishallitus (ne tuhatta vuotta, jotka olivat kuluneet siitä ajasta kuin Kaarlo suuri lahjoitti edellä mainitut valtiot paavikunnalle -- v. 800 j.K.) päättyi silloin, kun Napoleon otti pois nämä lahjamaat; mistä ajasta alkain sen valta ei ole ollut muuta kuin varjo. Paavikunta väittää Kristuksen valtakuntana muka täyttäneensä ennustetun kansain hallitsemisen, mistä mainitaan Ilm. 20: 1--4 ja että nykyinen vaikea ajanjakso heidän järjestelmälleen, on se "vähä aika", jolloin Saatana on irti laskettu, mistä mainitaan 7:ssä ja 9:ssä värssyssä. Ainoastaan ne, jotka paavikunnassa näkevät Saatanan mukailun totisesta Kristuksesta ja jotka ovat saaneet silmänsä auki näkemään oikean seurakunnan ja oikean hallituksen, saattavat täydelleen käsittää, mitä tämä on.

Olemme luullaksemme jo esittäneet tarpeeksi saadaksemme lukijan vakuutetuksi, että Ranskan vallankumous ja Napoleonin hallituskausi muodostavat paljon merkitsevän ajanjakson paavikunnan historiassa; ja sitä paavin vaikutusvaltaa, joka silloin murtui, ei ole milloinkaan saatu takaisin. Vaikkakin joskus muutamia suosion etuja sallittiin, olivat ne lyhytaikaisia, ja niitä seurasi uudistetut kunnianloukkaukset, kunnes v. 1870 paavien koko maallinen valta jälleen lakkasi, eikä se, kuten luulemme, enää milloinkaan tule virkoamaan. On muistettava myös, että juuri Napoleonin sotilaat mursivat auki inkvisitioni-vankilat ja tekivät lopun julkisista rääkkäyksistä ja mestauksista uskonnollisen vakaumuksen tähden.