Part 22

Huomaa myöskin, kuinka apostolit käyttivät sanaa "Israel" eikä "Juuda" kun he puhuivat niistä, jotka sinä aikana asuivat Palestiinassa (Apt. 2: 22; 3 12; 5: 35; 13: 16; 21: 28), ja kuinka he sovittavat Jesajan sanat mikäli ne koskevat Israelin jäännöstä noihin verrattain harvoihin, jotka ottivat vastaan evankeliumin (Room. 9: 4, 27, 29, 31--33; 10: 1--4; 11: 1, 7--14, 25, 26, 31) ja puhuvat _kaikista toisista_ loukkautuvina ja sokeutuvina. Siis, vaikkakin saatettaisiin todistaa, että anglo-saksilaiset kansat olisivat osa noista kymmenestä kadonneesta sukukunnasta, näemme selvästi, ettei mitään suosiota saattanut tulla heidän osakseen sen perustuksella tästä liitosta; sillä he _hylkäsivät israelilaisen liiton_ ja heistä tuli epäjumalan palvelijoita, uskottomia ja oikeastaan pakanoita. Sitäpaitsi tulivat, niinkuin jo on huomautettu [II Osa, 7 luku], kaikki ne, jotka tunnustettiin Aabrahamin _luonnolliseksi siemeneksi_, joka edelleen tulisi hylkäämään Kristuksenkin, syöstyiksi kaikesta suosiosta Kristuksen kuoleman ajasta alkain vuoteen 1878 asti, jolloin oli tullut aika Jumalan suosion palaamiselle heille, ja heidän sokeutensa alkoi poistua. Niinmuodoin ei se etevyys, joka anglo-sakseille menneinä vuosisatoina muihin nähden on ollut, ole missään suhteessa voinut olla Israelin _palaavaa_ suosiota. Niille, joilta suosio otettiin pois syystä että hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Herran, alkaa suosio nyt palata. Sinä aikana ja siitä asti on "juutalainen" edustanut Israelia (Room. 2: 9, 10), ja juuri juutalaiset tulevat nyt asetettaviksi ennalleen suosioon Aabrahamin _luonnollisena_ siemenenä. Nämä, yhdessä hengellisen "siemenen" kanssa (joka on valittu evankelikautena -- jäännös Israelista, juutalaisista, ja loppu koottu pakanoista) tulevat Jumalan aseiksi maan kaikkien sukukuntien siunaamiseksi. Eikä myöskään tuleva suosio Israelille tule olemaan yksinomaan heille. Kaikki, jotka uskovat liittolupauksiin, saattavat luonnollisen siemenen kanssa tulla osallisiksi palaavista suosion eduista, aivan samoin kuin evankelikautena kuka juutalainen tahansa, joka otti vastaan Kristuksen, oli otollinen saamaan kaikki hengelliset siunaukset ja edut, joita evankelikautena tarjottiin. Samoin kuin alussa ainoastaan pieni jäännös uskoi ja otti vastaan evankeliumin armolahjoja, samoin tulee paitsi juutalaisia, ainoastaan pieni luku ihmissuvusta olemaan valmis tuhatvuotiskauden uusille laeille ja ehdoille, kirkastetun Herran ja hänen kirkastetun seurakuntansa vanhurskaan hallituksen aikana; ja niinmuodoin tulevat aluksi ainoastaan harvat muista paitsi juutalaisista siunattaviksi. Juutalainen, joka kauvan oli tottunut, ja koettanut _tehdä_, luottaen, että lainkuuliaisuus vakuuttaisi hänelle jumalallisen siunauksen, _kompastui_ ensimäisellä askeleella evankeli-taloudessa -- syntein anteeksiantamiseen ilman töitä, jokaiselle, joka uskoo Jeesuksen täydelliseen työhön ja kokonaan riittävään synti-uhriin. Mutta juutalaisen kunnioitus lakia kohtaan tulee olemaan hänelle eduksi tubatvuotiskauden koittaessa, eikä kukaan tule olemaan valmistuneempi sen ajan ankarille vaatimuksille ja laeille kuin hän, senjälkeen kuin hänen sokeutensa Kristukseen ja hänen syntiuhrinsa arvoon nähden on poistunut; sillä töitä vaaditaan senjälkeen kun uskoo Kristukseen, vaikkei niitä sitä ennen voida hyväksyä. Ja juutalainen, kun hän ottaa vastaan Jumalan rakkauden ja armon Kristuksessa, ei tule olemaan niin taipuvainen kadottamaan näkyvistään Jumalan oikeudenmukaisuutta, niinkuin monet muut tänä aikana. Toiset sitävastoin tulevat jonkun aikaa olemaan sokeutuneet eivätkä ole valmiit tunnustamaan valtakunnan sääntöjä, joissa oikeus tulee olemaan ojennusnuorana ja vanhurskaus luotinauhana.

Niinkuin juutalainen oli sokeutunut väärän käsityksen kautta laista, joka tehtiin tyhjäksi väärien oppien kautta, samoin estyvät nytkin monet pakanat tarttumasta kiinni armon ehtoihin tuhatvuotiskautena, sen kautta että esitetään väärin syntein anteeksiantaminen armosta, jota väärät opettajat nykyaikana opettavat, jotka tekevät tyhjäksi evankeliumin Jumalan _armosta_ viisastelevien väittelyjensä kautta -- "vieläpä kieltäen senkin, että Herra on _ostanut_ heidät" (2 Piet. 2: 1), taikka että minkäänlainen _lunastushinta_ on maksettu tai oli tarpeellinen ihmisen ennalleenasettamiseksi. He väittävät että rikkominen on inhimillistä, anteeksiantaminen jumalallista; ja niinmuodoin päättelevät he, että synti joskus on suvaittava, ja että rangaistuksen ankaruus, lunastus, j.n.e. ei tule kysymykseen, sillä jos ei olisi anteeksi annettavia syntejä, poistaisi se Jumalalta viran ja tilaisuuden antaa anteeksi. Kadottaen Jumalan _vanhurskauden_ näkyvistä, eivät he saata nähdä sisäistä yhteyttä hänen suunnitelmassaan sovinnosta veren kautta ristillä, joka myöntää synteinanteeksiantamisen lunastusuhrin kautta ainoastaan sellaisille, jotka ottavat vastaan Kristuksen ja taistelevat syntiä vastaan. Sokeutuneet pintapuolisten käsitystensä kautta Jumalan vanhurskaudesta ja ankarasta tarkkuudesta, tulevat harvat olemaan niin hyvin valmistuneet kuin juutalaiset tähän ankaraan tottelevaisuuteen kykynsä mukaan, joka tulee vaadittavaksi kaikilta tulevassa ajassa.

Valaisemaan juutalaisen valmistumista tunnustamaan Jeesuksen Kristuksen kuoleman lunastukseksensa -- _vastaavana hintana_ -- laillisena sovintona ihmisen synnistä, esitämme tässä alempana nuoren, Kristukseen kääntyneen juutalaisen kynästä lähteneen kertomuksen "Suuren Sovintopäivän" vuosittaisesta viettämisestä sellaisena kuin oikeauskoiset juutalaiset nykyaikana viettävät sitä. Kirjotus oli painettu lehdessä The Hebrew Christian (Kristitty Juutalainen), ja kuuluu seuraavasti: --

"_Yom Kippur_, eli Suuri Sovintopäivä, oli merkkipäivä isälleni; sillä hän ei ainoastaan paastonnut, rukoillut ja kurittanut lihaansa tuona pyhänä, syntien poispyyhkimispäivänä, vaan hän vietti todella koko yön synagoogassa hartausharjotuksessa. Olen usein nähnyt hurskaan isäni itkevän tuona suurena päivänä, jolloin hän toisteli liikuttavan synnintunnustuksen, joka seuraa niiden uhrien luettelemista, joita Jumala oli määrännyt esiinkannettavaksi laiminlyömis- ja ylitsekäymissynneistä; ja monta kertaa olen vuodattanut myötätunnon kyyneleitä, kun hänen kanssaan otin osaa valituksiin siitä, ettei meillä nyt ole temppeliä, ei ylimäistä pappia, ei alttaria eikä uhria. Juhlapäivän edellisenä päivänä otti hän, toisten juutalaisten seuraamana, kukon; ja toistellen muutamia rukouskaavoja, heilutti hän elävää kukkoa kolme kertaa päänsä ympäri, lausuen nämä sanat: 'Olkoon tämä minun edesvastaajani, olkoon tämä minun korvausmaksuni, olkoon tämä sovitukseni, tämän kukon on kuoltava ja minä pääsen autuaaseen elämään.' Sitten pani hän kätensä sen päälle, niinkuin oli tapana panna uhrien päälle, ja kohta sen jälkeen jätettiin se teurastettavaksi. Tämä on _ainoa veri_, joka nykyään vuodatetaan Israelissa. Härkäin ja kauristen veri ei nykyään enää vuoda kuparialttarin vieressä."

"Isäni hankki suurella vaivalla itselleen valkosen kukon ja karttoi kokonaan punaista, ja kysyttyäni häneltä syytä, miksi hän teki niin, sanoi hän minulle, että punainen kukko jo oli synnin peittämä, sillä synti on itsessään punainen, niinkuin on kirjotettu: 'Jos teidän syntinne veriruskeat ovat, niin ne lumivalkeaksi tulevat; jos ne tulipunaisia ovat, niin ne villan kaltaisiksi käyvät.' (Jes. 1: 18.) Hän jatkoi: 'Sinä saat huomata, että rabbinit ovat säätäneet Talmud'issa, että jos kukko on valkonen, ei se ole synnin saastuttama ja saattaa se sentähden kantaa juutalaisten synnit; mutta jos se on punainen, on se kokonaan synnin peittämä ja on kelvoton kantamaan meidän vääryytemme.'"

"Syy, miksi he käyttävät kukkoa mieluummin kuin mitään muuta eläintä, on siinä, että hebrean kielellä sana 'ihminen' on _gever_ [gebher]. Jos nyt _gever_ [ihminen] on tehnyt syntiä, saa gever myöskin sovittaa sen. Mutta koska rangaistus on raskaampi kuin mitä juutalaiset saattavat kantaa, ovat rabbinit heidän sijaansa asettaneet kukon, jota kaldealaisella murteella sanotaan _gever'iksi_, ja otaksutaan jumalallisen vanhurskauden siten olevan tyydytetyn; koska _gever_ on tehnyt syntiä, samoin täytyy _gever_, s.o. kukko, myöskin uhrata."

"Tätä turhanpäiväistä keksintöä saattaa kuitenkin pitää merkillisenä todistuksena erittäin sattuvasta seikasta, siitä nimittäin, että kun monet juutalaisista nykyaikana kokonaan kieltävät sovinnon, niin on kansan pääjoukolla vielä jonkunlainen tunne siitä, että uhri synnin edestä on ehdottomasti tarpeellinen, ja ettei katumus ilman sovitusta ole miksikään hyödyksi pelastukseen nähden. Jos juutalaiset, sen sijaan, että lukevat rabbinien satuja, tahtoisivat tutkia Raamattua, tulisivat he huomaamaan, että Herra Jeesus, todellinen Messias, omassa siunatussa persoonassaan on toimittanut juuri tuon sovituksen synnin edestä, jonka he tietämättömyydessään luulottelevat voivansa toimittaa uhraamalla kukon. _Gever_ [ihminen] on tehnyt syntiä, ja _gever_ [ihminen], ihminen Kristus Jeesus, on antanut elämänsä uhriksi synnin edestä. -- Jes. 53: 10."

JUUTALAISELLE ENSIN.

Me näemme siis, Jumalan ennustuksen siitä, että Israel [paitsi harvoja uskollisia] tulisi sokeutumaan oman lakinsa kautta (Room. 11: 9), täyttyvän luonnollisella tavalla; ja myöskin, että hänen ennustuksensa siitä, että Tuhatvuotiskauden armolahjat ja edut tulevat siunaamaan toisia heistä pikemmin kuin toisia, toteutuvan aivan luonnollisella tavalla, selvien syiden aiheuttamana.

Siten tulevat Tuhavuotiskauden armolahjat juutalaisille ensin, aivan niinkuin liiton j.n.e. johdosta evankeliumin armolahjat tarjottiin heille ensin. Ja niin on lopulta käyvä niinkuin Simeon ennusti: "Tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa." Ja aika tämän kansan nostamiselle, kansan, joka niin kauvan on ollut suosiosta langennut, on lähellä.

Mutta olkaamme varuillamme aivan tavallista erehdystä vastaan, jonka useat niistä, jotka näkevät jotain näistä lupauksista, tekevät, nimittäin luullessaan että on kirjaimellisesti käsitettävä ne lauseet, jotka sanovat: "Sen jälkeen minä palaan ja rakennan jälleen Daavidin luhistuneen majan [huoneen]; minä rakennan sen jälleen raunioistaan ja pystytän sen uudestaan." "Ja Herra Jumala antaa hänelle Daavidin, hänen isänsä valtaistuimen." "Ja minun palvelijani Daavid on oleva kuninkaana heidän ylitsensä." (Apt. 15: 16; Luukk. 1: 32; Hes. 37: 24). Samalla kuin kirjaimellinen lupaus Israelin palaamisesta omaan maahansa ja Jerusalemin ennalleenrakentamisesta omille rauniolleen ei saata tulla kysymykseen, voimme olla vakuutetut siitä, että Daavidin _huoneella_ ja _istuimella ei_ tarkoteta kirjaimellisia kiviä, rakennustarpeita j.n.e. Daavidin huoneen jälleen rakentaminen tarkottaa kuninkaan vallan ja hallituksen jälleen asettamista jonkun Daavidin jälkeläisen käsiin. Kristus Jeesus on Daavidin huoneen luvattu vesa ja hänen istuimensa perillinen; ja kun hänen valtansa alkaa rakentua, alkaa Daavidin huoneen eli majan pystyttäminen (pysyvä rakentaminen), joka huone hävitettiin ja joka monia vuosisatoja on ollut tuhkana. Samoin ei "Daavidin istuin" jolla Messias tulee istumaan, tarkota sitä puista, kultaista ja elfenluista penkkiä, jolla Daavid istui, vaan sen viran arvoa, voimaa ja valtaa, jota hän harjotti. Tätä valtaa, tätä virkaa eli tätä istuinta tulee Jehovan Voideltu, meidän Herramme Jeesus, käyttämään paljon suuremmassa määrässä.

Mutta mikä valta Daavidilla oli, ja mitä valtaa hän käytti? Me vastaamme, se oli Jehovan valta: Daavid "istui Herran Jehovan istuimelle" (1 Aikak. 29: 23); ja juuri tämän vallan kannattajana tulee Kristus olemaan Tuhatvuotisessa Valtakunnassaan. Ja kun asiaa katsotaan oikealta kannalta, on selvää, että Daavid ja hänen istuimensa eli jumalallinen valtansa, joka oli pystytetty esikuvalliseen Israeliin, olivat ainoastaan esikuvallisia valaistuksia Kristuksesta ja hänen valtakunnastaan; ja Daavidin suurin kunnia tulee olemaan, jos hänet katsotaan arvolliseksi, se, että hän saa olla yksi "ruhtinaista", joille Emanuel tulee uskomaan valtakuntansa maallisen puolen. -- Ps. 45: 17.

Daavidin nimi samoinkuin hänen valtakuntansakin olivat esikuvallisia. Nimi Daavid merkitsee _Rakastettu_; ja sinä päivänä tulee Jumalan rakas Poika olemaan koko maan kuningas, eikä esikuvallinen rakastettu Daavid menneisyydestä. Hyvä on myöskin varmasti erottaa Uuden Jerusalemin, taivaallisen eli hengellisen kaupungin välillä jossa apostolit ovat kaksitoista peruskiveä, ja vanhan Jerusalemin välillä, joka on rakennettava jälleen vanhoille raunioilleen. Vanhan Jerusalemin luvattu ennalleenasettaminen ei merkitse ainoastaan rakennusten uudelleen rakentamista y.m. vaan erityisesti Israelin hallituksen ennalleen-järjestämistä; sillä ennustuksessa on kaupunki aina _hallituksen_ vertauskuva. Niinmuodoin merkitsee Jerusalemin luvattu uudelleen rakentaminen vanhoille perustuksilleen Israelin kansallista ennalleen-järjestämistä samanlaiselle kansalliselle pohjalle kuin se ennenkin oli, kansana, jota Herran Voideltu hallitsi. Uusi Jerusalem esittää evankelista Seurakuntaa kirkkaudessa ja kuninkaallisessa vallassa, hengellisenä ja näkymättömänä ihmisille, ja kumminkin kaikkivaltiaana. Sen laskeutuminen maan päälle (Ilm. 21: 2) on sen rukouksen täyttyminen Isä meidän rukouksesta, joka sanoo: "_Tulkoon_, valtakuntasi"; ja sen tuleminen tulee tapahtumaan asteettain eikä äkkiä. Se alkaa jo laskeutua, tulla valtaan, ja seurauksena siitä näemme valmistavia toimenpiteitä, jotka johtavat vanhan Jerusalemin ennalleenasettamiseen; ja lopulta tulee tulos, joka mainitaan Herran rukouksessa, toteutumaan; -- Jumalan tahto tulee tapahtumaan maan päällä niinkuin taivaassa. Uusi Jerusalem ja uudet taivaat merkitsevät aivan samaa ja tarkottavat uutta hengellistä hallitusta.

Ennustukset, joita jo on tutkittu, viittaavat vuoteen 1878 sinä vuosilukuna, jolloin Israelin _"kaksinkertainen" aika_, jolloin se odotti Kuningasta, oli täyttynyt, ja josta ajasta alkain heidän palaamisensa suosioon ja heidän sokeutensa poistuminen alkaisi; se aika jonka jälkeen olisi paikallaan "puhua sydämellisesti Jerusalemeille ja julistaa sille, että sen sotimisen aika [sen 'kahdenkertainen' odotusaika] on päättynyt, että sen pahateko on maksettu, että se on kaksinkertaisesti saanut Herran kädestä kaikkien syntiensä tähden." -- Jes. 40: 1, 2.

Siitä vuosiluvusta alkain näemme sentähden, niinkuin on odotettavakin, huomattavia merkkejä suosion palaamisesta tälle kansalle -- näemme liikkeen joka suuntautuu heidän todelliseen istuttamiseensa oinaan maahansa jälleen, ja heidän ennalleenrakentamiseensa suureksi kansaksi, Jumalan moninkertaisten sen tapaisten lupausten mukaan; sillä "Näin sanoo Herra Israelin Jumala: niinkuin nämä fiikunat ovat hyviä, niin olen minä hyväksi katsova Juudan vankeja, jotka minä [sen kuritukseksi ja rangaistukseksi -- hyvää valhepuvussa] lähetin tästä paikasta Kaldean maahan [Baabeliin -- salaiseen Baabeliin, kristikuntaan niinkuin 9 värsyssä osotetaan; sillä heidän kukistumisestansa asti ovat he olleet hajotetut kaikkein kansain keskuuteen n.k. kristikunnassa]. Ja olen heidän hyväksensä pitävä heitä silmällä, ja minä palautan heitä tähän maahan ja rakennan heitä, enkä hajota, ja istutan heitä enkä revi heitä ylös. [Tämä ei saattanut tarkottaa heidän palaamistansa kirjaimellisesta Baabelista, koska heidät tämän palaamisen jälkeen uudelleen hajotettiin ja revittiin ylös.] Ja minä annan heille sydämen tuntemaan minua, että minä olen Herra, ja he saavat olla minulle kansana ja minä olen heidän Jumalansa; sillä he kääntyvät minun puoleeni kaikesta sydämestänsä." -- Jer. 24: 5--7.

"Näin sanoo Herra: katso, minä muutan Jaakobin majain vankeuden ja hänen asuntojansa minä armahdan; ja kaupunki [Jerusalem] rakennetaan jälleen kukkulallensa ja hovilinna [temppeli] asutaan säännöllisesti... Ja hänen lapsensa on niinkuin ennenkin, ja hänen seurakuntansa on pysyvä minun edessäni; ja minä kostan kaikille hänen ahdistajillensa. Ja hänen ruhtinaansa on hänestä tuleva ja hänen hallitsijansa on hänestä lähtevä... Katso, minä annan heidän tulla pohjan maalta [Venäjältä, jossa melkein kaksi kolmatta osaa kaikista nykyään elävistä juutalaisista nykyään asuu] ja kokoan heidät maan ääristä... suurena joukkona he palaavat tänne. Itkulla he tulevat ja rukoilevaisina minä heitä kuljetan... Kuulkaat Herran sanaa, te kansat ja ilmottakaat kaukaisissa luodoissa, sanokaat: Hän, joka Israelin hajotti, on hänet kokoava ja häntä varjeleva niinkuin paimen laumaansa. Sillä Herra lunasti Jaakobin ja pelasti hänet sen kädestä, joka oli häntä väkevämpi. Ja he tulevat ja riemuitsevat Siionin kukkulalla ja tulvailevat Herran hyvyyden tykö, viljan ääreen ja viinin ja öljyn ja karitsan ja karjan ääreen. Ja heidän sielunsa on oleva niinkuin kasteltu puutarha, eikä se enää ole nääntyvä." -- Jer. 30: 18, 20, 21; 31: 8--12.

Suuri Lunastaja, jonka he kerran hylkäsivät, ei tule ennalleenasettamaan ja nostamaan ainoastaan nykyään elävät suvut, vaan kuolleetkin ovat asetettavat ennalleen; sillä, "Näin sanoo Herra, Herra: katso minä avaan teidän hautanne ja saatan teidät ulos haudoistanne, sinä minun kansani, ja tuotan teidät Israelin maalle. Ja te tulette tietämään, että minä olen Herra kun minä avaan teidän hautanne... ja minä annan henkeni teihin ja te tulette eläviksi, ja minä annan teidän asettua _omalle maallenne_; ja te tulette tietämään, että minä, Herra, olen puhunut, ja teenkin sen, sanoo Herra, Herra." -- Hes. 37: 12--14.

Nämä ihmeelliset lupaukset eivät tule täyttymään kaksikymmenneljätuntisena päivänä vaan Tuhatvuotispäivän kuluessa. Niiden täyttymisellä oli huomattava alku vuonna 1878 seurauksena Berliinin kansainvälisestä kongressista. Juutalaiset nauttivat nyt suurempia oikeuksia isäinsä maassa kuin heille on myönnetty vuosisatain kuluessa. He eivät enää ole ainoastaan "koiria" julkeille turkkilaisille.

Ei ole, luulemme, yleisesti tunnettua, että Englanti jo on ottanut suojeluksensa alaiseksi Palestiinan, ja oikeastaan Turkin kaikki aasialaiset maakunnat, joista Palestiina on yksi. Kauvan aikaa on Englanti pitänyt tarpeellisena suojella Turkkia, kolmestakin syystä: ensiksikin omistavat sen rikkaat luokat suuret määrät turkkilaisia obligationeja; toiseksi, jos Turkki joutuisi minkä naapurivallan saaliiksi tahansa tai jaettaisi niiden kesken, ei Englanti saisi paljon, tuskinpa mitään koko saaliista; ja toiset vallat, sen kilpailijat, pääsisivät sillätavoin Englannin edelle arvossa ja vallassa Euroopan asioita järjestettäessä; ja kolmanneksi, ja joka onkin pääasia, Englanti huomaa, että jos turkkilainen hallitus olisi tieltä pois, lisääntyisi Venäjän vaikutus melkoisesti etelä-Aasiassa, ja se tulisi piankin itselleen anastamaan intialaisen vallan, jonka keisari Englannin kuningas on, ja josta Englannilla on suuret tulot kaupan y.m. kautta. Senpätähden huomaamme kuninkaallisen tai Torypuolueen Englannissa innokkaasti tukevan turkkilaisia; ja kun Venäjä, vuonna 1878 aikoi hyökätä Konstantinopoliin, asettui Englanti sitä vastaan ja lähetti tykkivene-laivaston satamaan. Tuloksena oli _Berliinin-konferenssi_, kesäkuun 13 p. 1878, jossa eräs juutalainen, Englannin pääministeri, Lordi Beaconsfield, näytteli pää-osaa; Turkin asiat järjestettiin silloin siten, että sen kansallinen olemassa-olo tällä kertaa säilytettiin, mutta sen maakunnat järjestettiin kumminkin niin, että mahdollisen jakamisen sattuessa, suurvallat tietäisivät minkä osan kukin saattaisi ottaa. Tänä aikana juuri myönnettiin kaikille Turkin maakunnille suurempi uskonvapaus, ja Englanti tuli, salaisen sopimuksen kautta Turkin kanssa, aasialaisten maakuntain suojelijaksi. Puhuaksemme historiankirjottajan, Justin Mc. Carthy'n mukaan: --

"Englannin hallitus _takasi_ Turkille suojelevansa sen aasialaisia alusmaita kaikkia hyökkäyksiä vastaan, ... velvottautui varsinaisesti puollustamaan ja turvaamaan Turkkia kaikkia hyökkäyksiä vastaan ja linnoitti Kypron saadakseen tätä tarkotusta varten edullisemman pohjan toiminnalleen."

Siis huomataan Palestiinan, joka on yksi näistä aasialaisista maakunnista, jo olevan Englannin suojeluksen alaisena, ja tämä selittää syyn miksi turkkilainen hallitus niin veltosti sovittaa juutalaisten pyrintöihin epäsuotuisia lakejaan. Ja sen jälkeen kun kohtalon salliman kautta Palestiina avattiin juutalaisille, tuli uusia juutalais-vainoja "pohjan maalla" -- Venäjällä ja Rumaaniassa -- jonka varmana seurauksena oli siirtolaisuus näistä maista omaan maahansa. Tuloksena tästä asianhaarain yhtymästä on juutalaisen väestön oikeauskoisen osan nopea kasvaminen Palestiinassa ja erityisesti Jerusalemissa. Juutalaiset Jerusalemissa voittavat jo luvullaan kaikki muut kansallisuudet yhteenlaskettuina, sen sijaan että he vuosisatoina ovat olleet siellä aivan harvalukuisia. _The New York Herald_ (New-Yorkin Sanomat) lausui joku aika takaperin Englannista mikäli se koski Kreeta- saaren valtaamista, Egyptin miehittämistä ja Turkin ja sen maakuntien tilaa ylipäänsä, seuraavaa: --

"Me elämme nopeassa aikakaudessa, ja historiaakin tehdään suurella nopeudella. Sodat kestivät ennen kymmeniä vuosia; yhteiskuntaviljelys edistyi vitkallisesti, yhteiset kulkuneuvot eri kansojen välillä ja siitä johtuva keskinäinen hyöty edistyivät samassa suhteessa hitaasti. Mitä nyt sitä vastoin keksitään jossain maassa, se tulee heti tunnetuksi tuhansien peninkulmain päässä, ja koko maailma saattaa yhtähaavaa hyötyä keksinnöstä. Etenkin politiikassa on kiiruhtamisen henki ilmeinen. Valtiomiesten suunnitelmat tarvitsivat ennen ihmispolvia täyttyäkseen; nykyään suorittavat mitä rohkeimmat suunnitelmat niiden laatijat itse, ja maanosan kartta saattaa viikossa muuttua. Tapahtumain ripeää kulkua ja historian luomista todistaa erittäin selvästi magneettinen itämainen kysymys... Keskellä yhteentörmäävien etujen näyttämöä sijaitsee Palestiina -- kallisarvoinen juutalaiselle, kristitylle ja muhamettilaiselle. Valtiomies sanoo sen olevan aseman avaimen; ja silmällä pitäen maanmiestensä parasta selittää hän, että katsoen sen erinomaiseen viljavuuteen, joka muinoin elätti miljoonia; katsoen sen suurenmoisiin mahdollisuuksiin kauppaan nähden, joka muinoisin teki sen merisatamat työn ja rikkauden näyttämöksi ja teki Tyyron ja Siidonin sananlaskuksi näihin päiviin asti; katsoen siihen etuun, että se on yhtymäkohtana Euroopan ja Aasian välillä ja että sillä niinmuodoin on mitä erinomaisin asema, on Palestiinan omistaminen hänen isänmaata rakastavalle sydämelleen suurimmassa määrin suotava. Historiankirjottaja sanoo: Ensimäinen kansainvälinen tapahtuma, joka on muistiinkirjotettu, oli hyökkääminen Palestiinaan; siitä ajasta alkain on se ollut mieltäkiinnittävänä keskipisteenä; sentähden on hän puolestaan huvitettu Palestiinan tulevaisuudesta. Uskonnollismielinen ei löydä kyllin sanoja lausuakseen sitä mielenkiintoa, jota hän tuntee nimittämäänsä Pyhää maata kohtaan; hänelle on jokainen kivi saarna, jokainen puu runo. Selvänäköinen kauppias huomaa, että kun aasialainen rautatiejärjestelmä on rakennettu, kuten se varmasti tuleekin rakennetuksi niin pian kuin pysyväinen hallitus on asetettu, tulee Palestiina maantieteellisen asemansa johdosta olemaan valtio, jossa suuret rautatieradat tulevat yhtymään viedäkseen Aasian tuotteet eurooppalaisille ja amerikkalaisille markkinoille ja päinvastoin; sillä niinkuin kolmen maanosan kauppa keskittyi sen rajain sisäpuolelle Salomonin päivinä, niin tulee samojen maanosien kauppa tulevaisuudessakin saatettavaksi uudelleen tähän suosittuun seutuun. Eikä hän alenna toiveitaan vähääkään sentähden, että niiden toteutuminen näyttää kaukaiselta. Muistaen miten nopeaan Chicago tai San Francisco ovat kasvaneet, muistaen autiokorpien joutuisaa muuttumista väkirikkaiksi kaupungeiksi, huomauttaa hän yksinkertaisesti: 'Tapahtumat seuraavat toisiaan ripeästi nykyaikana', ja odottaa."