Part 2

Ja vaikka yhdestoista luku koskettaa muutamia silmiinpistävimpiä luonteita ja tapahtumia maailmanhistoriassa, niinkuin tulemme osottamaan, on niiden todistus kumminkin vielä suljettu hyvin monelle ennustusten tutkijalle sen kautta, että ennustuksen _pääkohta_, josta paljon riippuu, on näennäisesti toteutunut. Tällä tavoin peittää eli sulkea ennustus, kunnes määrätty aika sen ilmottamiselle on tullut, ei ole tavatonta. Ja niin varmoja ovat muutamat ennustusten tutkijat olleet siitä, että tämä pääkohta jo on toteutunut, että englantilaisessa tavallisessa Raamatun käännöksessä eräs reunamuistutus kuuluu: "Toteutunut 168:sta 171:teen e.K." Tämä paikka (Dan. 11: 31) kuuluu: "Ja hänen lähettämänsä sotajoukot nousevat ja saastuttavat pyhäkön ja linnoituksen ja poistavat jokapäiväisen [sananmukaisesti -- _alituisen_] uhrin ja asettavat hävityksen kauhistuksen [eli hävittävän kauhistuksen]."

Väitetään, että Antiokus Epifanes, eräs syyrialainen kuningas täytti tämän ennustuksen silloin, kun hän väkivallalla tunkeutui Jerusalemiin, lakkautti uhraamisen Jumalalle temppelissä ja asetti temppeliin Jupiter Olympoksen kuvan.

Tämä ennustuksen näennäinen täyttyminen on kylliksi tyydyttämään tavallista tutkijaa, hän kun tyytyy uskomaan, mitä hänelle sanotaan; ja sen kautta hänessä häviää innostus ennustukseen, joka muka on täyttynyt kaukaisessa muinaisuudessa, eikä niin ollen herätä hänessä erityistä mielenkiintoa. Mutta se joka tutkii huolellisesti, saattaa huomata, että ennustettiin (14 värssy), että ne, jotka harjottivat väkivaltaa Danielin kansaa vastaan, tosin _koettaisivat täyttää_ näkyä (tahi toteuttaisivatkin sen näennäisesti), mutta kumminkin epäonnistuivat; ja edelleen, että "lopun aika" oli määrätty aika (värs. 35), ja että täyttä ja oikeaa tulkitsemista _ei_ voitu saada _sitä ennen_. Niinmuodoin eivät sellaiset voi saada oikeita tulkitsemisia menneisyydestä. Eikä huolellinen tutkija myöskään saata jättää huomioon ottamatta sitä seikkaa, että Herramme kiinnitti huomion juuri tähän ennustukseen kaksi sataa vuotta sen väitetyn täyttymisen jälkeen, ja käski meidän odottaa sen täyttymistä _tulevaisuudessa_, sanoen: "Kun siis näette [tulevaisuudessa] hävityksen kauhistuksen seisovan pyhässä paikassa". (Matt. 24: 3, 15). Vieläpä Herramme lisäsi siihen huomautuksenkin, että olisimme varuillamme, ja ettemme erehtyisi todellisen kauhistuksen suhteen, sanoen: "Joka tämän lukee, se tarkatkoon".

Me toivomme, että ne todistukset, joita on esitetty edellisessä osassa, ovat selvittäneet sen tosiasian, että suuri paavilaisjärjestelmä on hävityksen kauhistus, joka vuosisatojen kuluessa on ryöstänyt sekä maailmaa että seurakuntaa Kristuksen valtakunnan nimessä. Se on todellakin kauvan "seisonut pyhässä paikassa" -- Jumalan temppelissä, kristillisessä seurakunnassa. Jumalalle olkoon kiitos armostansa, että saamme nähdä sen kauhistuttavat luonteenominaisuudet yhä selvemmin, voidaksemme paeta kaikkia sen eksytyksiä. Jumalalle olkoon kiitos, että sen päivät ovat luetut, ja että puhdistettu pyhäkkö (Dan. 8: 14) pian tulee korotettavaksi ja täytettäväksi Jumalan kirkkaudella.

Tämän johdannon jälkeen siirrymme tutkimaan Danielin yhdettätoista lukua järjestyksessä.

Toinen värssy alkaa meedialais-persialaisesta valtakunnasta, jonka neljäs ja viimeinen kuningas oli Darius III, Kodomanus.

Mahtava kuningas kolmannessa värssyssä on Kreikan Aleksanteri Suuri. Häntä koskeva kappale Villardin maailmanhistoriasta luettanee mielenkiinnolla. Hän sanoo: --

"Tultuansa Judeaan, lähetti Aleksanteri Suuri käskyn Jerusalemiin, jotta hänen sotajoukkonsa sieltä varustettaisiin elintarpeilla ja sotilailla. Jaddus, silloinen ylimäinen pappi vastasi, että hän oli vannonut uskollisuutta Persian kuninkaalle eikä saattanut hyljätä häntä hänen eläissään. Niin pian kuin Tyyron piiritys oli päättynyt, marssi Aleksanteri Jerusalemiin kostaakseen tuon kiellon. Saatuansa tiedon hänen aikeistaan ja ollen aivan kykenemätön ryhtymään taisteluun hänen kanssaan, huusi ylimäinen pappi taivaan puoleen saadakseen suojelusta. Yöllinen näky opetti hänelle mitä hänen oli tehtävä ja sentähden avasi hän kaupungin portit ja sirotteli tien kukkasilla. Pukeuduttuaan leeviläisen papiston loistavaan virkapukuun meni hän ja hänen kanssaan kaikki papit, valkoisiin puettuina, voittajaa vastaan. Kun Aleksanteri tapasi hänet, kumartui hän ja rukoili. Hänen hämmästyneen ystävänsä kysyttyä miksi hän, jota toiset rukoilivat, rukoili ylimmäistä pappia, vastasi hän: 'En minä rukoile häntä, vaan sitä Jumalaa, jonka palvelija hän on. Minä tiesin heti kun näin hänen pukunsa, että hän oli juuri sama, jonka näin näyssä Makedoniassa silloin, kun ajattelin Persian vallottamista, ja hän vakuutti minulle silloin, että hänen Jumalansa kävisi minun edelläni ja antaisi minulle menestystä!' Aleksanteri syleili sitten pappeja kulkiessaan heidän keskellänsä: ja tuli sillä tavoin Jerusalemiin, jossa hän mitä juhlallisimmalla tavalla uhrasi temppelissä. _Ylimmäinen pappi osotti hänelle sen jälkeen Danielin ennustuksen ja selitti sen merkitsevän että hän oli kukistava Persian valtakunnan_."

Vaikka Aleksanteri voitti maailman tuona lyhyenä 13 vuoden aikana, ei valtakunta hänen kuoltuansa kokonaisena siirtynyt hänen perheelleen, vaan hänen neljä sotapäällikköänsä jakoivat sen keskenään ja se hajosi ylipäänsä pirstaleiksi kuten neljännessä värssyssä ilmoitetaan.

Huomaa tässä tämän ennustuksen yhtäpitäväisyys sen ennustuksen kanssa, joka on Dan. 8: 3--9 ja 20--25. Tässä osotetaan, että eräästä Aleksanterin valtakunnan osasta (vertaa värssyjä 8, 9 ja 21) muodostuisi "pieni sarvi" eli valta, joka tulisi ylenmäärin suureksi. Tämä tarkottaa ilmeisesti Roomaa, joka kohosi vaikuttavaan asemaan Kreikan raunioille. Oltuansa mitätön ala-valtio, jonka lähettiläät kiirehtivät tunnustamaan Kreikan yliherruuden, halukkaina tulemaan _valtakunnan osaksi_ Aleksanteri Suuren jalkojen juurella, nousi Rooma vähitellen yliherruuteen.

Se kertomus, joka muutamilla sanoilla mainitaan Dan. 8: 9, 10, kerrotaan laveammin luvussa 11: 5--19. Tässä seikkaperäisessä selostuksessa mainitaan _Egypti etelän kuninkaaksi_; kun sensijaan _kreikkalaisia_, ja sittemmin heidän seuraajiaan vallassa, _roomalaisia_, eli uutta sarvea, joka sai alkunsa Kreikasta, kutsutaan _pohjan kuninkaaksi_. Jumalan kansan -- Danielin kansan -- historia, jonka lopulliseen siunaamiseen Daniel luotti, Jumalan antaman lupauksen mukaisesti on kudottu näiden kansain historiaan, yhteenliittyen väliin toiseen, väliin toiseen niistä. On pitkäveteistä ja tarpeetonta seurata tätä historiaa sen monissa yksityiskohdissa tarkastamalla Aleksanterin sotapäällikköjen riitoja ja heidän seuraajiansa, kunnes tulemme 17:teen värssyyn, joka tarkottaa Kleopatraa, Egyptin kuningatarta. Ja koska kaikki ovat samaa mieltä tähän asti, niin ei ole tarpeellista mennä kauemmas menneisyyteen.

Värssystä 18:n alkaen luvun loppuun asti jatkavat ne, jotka väittävät, että 31 värssy tarkottaa Antiokus Epifanesta, ennustuksen sovelluttamista pieniin riitaisuuksiin ja kahakoihin Seleukon, Filopaterin, Antiokus Epifanen ja Ptolemeus Filometorin välillä, kuten juutalaisetkin nähtävästi olivat tottuneet sitä sovittamaan. Jatkamalla tätä tulkitsemista 12:teen lukuun asti, on selvää, että juutalaisilla olisi ollut vahvat syyt odottaa piakkoin pelastusta Messiaksen kautta; ja siten luemmekin, että Herramme syntymisen aikana "kaikki odottivat" häntä ja hänen kauttaan vapautusta roomalaisten ikeestä. Mutta 18:sta värssystä alkain erottaudumme me, jotka näemme todellisen "kauhistuksen", heistä käsittäen, että ennustus ainoastaan koskettelee huomattavia henkilöitä aina paavikuntaan asti, ja kosketeltuaan ja todennettuaan tämän, jatkaa yhä edelleen seuraten sitä sen vainoomisvallan loppuun asti, ilmaisten tämän vuosiluvun seikkaperäisellä selostuksella eräästä maailmanhistorian merkillisimmästä henkilöstä -- Napoleon Bonapartesta.

Mutta kysyttänee: Mistä johtuu se, että on tehty muutos edellisten värssyjen kertomistavasta, ja siirrytty koskettelemaan ainoastaan historian huomattavimpia piirteitä? Me vastaamme Jumalan menettelytapaan kuuluneen m.m. täten sinetillä lukita ja sulkea ennustus. Toiselta puolen oli kaikki niin järjestetty ennustuksessa, ettei Israel loukkaantuisi siihen ensimäisessä tulemisessa. Jos kahdenkymmenen vuosisadan pieniä tapahtumia ja yksityisseikkoja olisi kerrottu niin laajasti kuin tämän luvun 3--17 värssyissä oleva ennustus on kerrottu, olisi se käynyt pitkäveteiseksi, väsyttäväksi ja mahdottomaksi ymmärtää; ja se olisi antanut juutalaisille ja ensimäiselle kristitylle seurakunnalle jonkunlaisen käsityksen siitä ajanpituudesta, mikä tulisi kulumaan, ennenkuin Jumalan valtakunta tulisi; mutta se ei ollut Jumalan tarkotus.

Kun me siis menemme eteenpäin, tarkottavat meidän mielestämme värssyt 17--19 niitä aikoja ja tapauksia, joissa Markus Antonius ja Kleopatra esiintyvät, jolloin Antonius kukistui ja Egypti ("etelän kuningas") liitettiin Rooman valtakuntaan. 20:nnen värssyn sovitamme Augustus Caesariin, joka oli tunnettu siitä, että hän kantoi järjestelmällisesti veroja kaikilta veronalaisilta kansoilta, ja että hänen veronkantonsa Judeassa ja koko silloisessa sivistyneessä maailmassa mainitaan yhteydessä Herramme syntymisen kanssa. (Luuk. 2: 1.) Ilmoitus: "Keisari Augustus antoi käskyn, että koko maailma oli verolle pantava" vastaa tarkkaan kertomusta: "Ja hänen sijaansa nousee yksi, joka antaa _ahdistaman_ [veronkantajan engl. k.] käydä valtakunnan _kaunistuksen_ [ihanuuden engl. k.] kautta." Tämä, kertomuksen viimeinenkin osa sopii täydellisesti, sillä Augustus Caesarin hallituskausi on historiassa tunnettu suuren roomalaisvallan _ihanimpana_ aikana, ja kutsutaan sitä "Rooman kultaiseksi ajaksi."

Eräs toinen 20:nnen värssyn käännös kuuluu: "Hänen sijaansa on nouseva yksi, joka antaa veronkantajan _käydä valtakunnan ihanan maan läpi_". Tämä näyttänee erityisesti tarkottavan Palestiinaa, ja sopii se siinä tapauksessa täydellisesti yhteen Luukkaan selostuksen kanssa. Mutta molemmatkin sovitukset ovat oikeat: silloin oli roomalaisen vallan ihana aika ja sen veronkantajat lähetettiin kulkemaan Palestiinan maan -- valtakunnan ihanan maan läpi. Huomattakoon sitäpaitsi, että Augustus Caesar oli ensimäinen hallitsija maailmassa, joka sääsi _järjestelmällisen_ veronkannon.

Luemme edelleen tästä etevästä hallitsijasta: "Muutamissa päivissä hän särjetään, ei kuitenkaan vihan eikä sodan kautta". Augustus Caesarista on mainittu, että hän kuoli rauhallisen kuoleman, kun sen sijaan hänen edeltäjänsä ja hänen seitsemän seuraajaansa keisarinvallassa saivat väkivaltaisen lopun. Hän kuoli muutama vuosi senjälkeen kun oli saavuttanut valtansa huipun ja antanut "veronkantajan matkustaa valtakunnan ihanan maan läpi."

21:nen värssy kuvaa sopivalla tavalla Tiberius Caesaria, Augustuksen seuraajaa: "Hänen sijaansa nousee kelvoton, eikä sille valtakunnan _kunniaa_ anneta; vaan hän tulee keskellä rauhaa ja anastaa valtakunnan liehakoitsemisella". Huomatkaamme tässä kuinka historiallinen kertomus Tiberiuksesta sopii yhteen yllämainitun ennustuksen kanssa.

White sanoo:

"Tiberius oli viidenkymmenenkuuden vuoden vanha noustessaan valtaistuimelle; tällöin _väitti_ hän olevansa mitä _haluttomin_ huolehtimaan valtaa seuraavista tehtävistä... Kun kaikki esteet nyt olivat poistetut, antoi hirmuvaltias vapaan vallan julmille ja aistillisille intohimoilleen."

Villard sanoo:

"Alussa teeskenteli hän ja näytti hallitsevan kohtuudella; mutta naamari putosi pian... Senaatti, jolle hän siirsi kansan kaikki oikeudet oli arvossa alentunut, ja hyväksyi niinollen liehakoimalla hänen toimenpiteensä, ja uhrasi suitsutusta alituisen imartelun muodossa miehelle, joka täytti heidän katunsa verellä. Juuri tämän, _mitä alimmas langenneen_ ihmisen hallitessa, ristiinnaulittiin meidän Herramme Jeesus Kristus Judeassa."

Nämä kuvat sopivat tarkasti yhteen ennustuksen kanssa ja ne vahvistaa sitäpaitsi vielä seuraava -- 22 värssy. "Tulvan [virran] voimalla tulvailevat he [kaikki vastustajat] pois hänen edestänsä ja särjetään, vieläpä _Liitonkin Ruhtinas_". Tämä viimeinen määritelmä näyttää eittämättömästi tarkottavan Herraamme Jeesusta, jonka ylempänä olleen historiankirjoittajan huomautuksen mukaan, Tiberiuksen hallituksen aikana ristiinnaulitsi hänen edustajansa, Judean roomalainen käskynhaltija, Pilatus, ja roomalaiset sotamiehet.

"Ja siitä asti kun hän teki liiton hänen kanssansa, [Senaatti tunnusti hänet keisariksi] harjottaa hän petosta ja menee ylös ja voimistuu vähällä väellä. [Tiberius perusti _pretoriaanein kaartin_, jossa aluksi oli ainoastaan 10,000 miestä, mutta sittemmin puolta enemmän. Tämä pieni miesmäärä ollen keisarin henkivartiostona oleskeli aina Roomassa ja oli hänen valvontansa alaisena. Tämän avulla piti hän kansan ja Senaatin pelossa, poisti kansanvaalit, kansankokoukset j.n.e.] Keskellä rauhaa tulee hän maakunnan lihavimpiin paikkoihin ja tekee, mitä ei hänen isänsä eikä hänen isäinsä isät tehneet: ryöstöä ja saalista ja rikkautta hän heille jakelee, ja linnoja vastaan hän juoniansa aikoo, mutta ainoasti ajaksi." -- Värssyt 23, 24.

Sekä Augustuksen että hänen seuraajainsa valtiollinen tarkotus oli mieluummin rauhallisella tavalla säilyttää valta niissä alusmaissa, jotka aikasemmin olivat voitetut, kuin valloituksien kautta yhä lisätä niitä; ja päästäksensä tarkotuksensa perille menettelivät he siten, että jakoivat saaliin asettamalla paikallisia käskynhaltijoita, joilla oli arvo ja valta ja joiden virassaan pysyminen tehtiin riippuvaksi järjestyksen pidosta heille määrätyissä maakunnissa, uskollisuudesta Caesareja kohtaan sekä täsmällisestä veronkannosta. He eivät menetelleet enää kuten alussa, jolloin ryöstivät ja rosvosivat maailmaa saadakseen viedä saaliin voitonmerkkinä Roomaan. Tämän valtiotaidon ja "_tulevaisuutta tarkottavien suunnitelmiensa_" kautta hallitsi Rooma nyt täydellisemmin ja vaikutusvaltaisemmin maailmaa kuin silloin, kun sen sotajoukot samoilivat sinne ja tänne.

On muistettava, että vaikka ennustus on mennyt seikkaperäisyyksiin kertomuksessaan ja Augustukseen ja Tiberiukseen nähden melkeinpä henkilökohtaisunksiin, on tämä ainoastaan ollut keino erästä tarkotusta varten. Sen tarkotuksena on ilmaista aika maailman-vallan muuttamiselle Kreikasta Roomaan, Aleksanteri Suuren neljältä sotapäälliköltä, jotka edustavat hänen valtakuntansa neljää osaa (Dan. 8: 8 mainitut kreikkalaisen "kauriin" "neljä sarvea"), roomalaiselle vallalle, joka sinä aikana ja sitä ennen oli osa Kreikasta. Nämä neljä sotapäällikköä, jotka seurasivat Aleksanteri Suurta, ovat esitetyt yhtä selvästi historiassa kuin ennustuksessakin. [Jakaminen näiden neljän kesken mainitaan selvästi Dan. 8: 8 ja 11: 4, 5.] Historiankirjottaja [Villard's Universal History, siv. 100] sanoo: --

[_Kreikan_] "valtakunta jaettiin nyt neljään osaan, ja yksi osa annettiin kullekin niistä sotapäälliköistä, jotka muodostivat liiton. Ptolemeus otti kuninkaanvallan _Egyptissä_, Seleukus _Syriassa_ sekä _Ylä-Aasiassa_, Lysimakus _Trakiassa_ sekä _Vähässä Aasiassa_ Taurukseen asti, ja Kassander otti osakseen _Makedonian_."

Tässä palottelussa tuli Italia kuulumaan Kassanderille, jonka osa oli pohjoisin, ja jota sentähden kutsutaan "pohjan kuninkaaksi", Egypti taas oli eteläinen osa eli siis "etelän kuningas". Vähitellen sai Rooman vaikutus ylivallan, ja pala palalta joutui se alue, joka alkujaan kuului Seleukokselle, Lysimakukselle ja Kassanderille Rooman valtaan, joka kuului pohjoiseen osaan, ja niinollen jäi ainoastaan Egypti, eteläinen osa, jälelle. Tämä etelän kuningas, Egypti, tuli, kuten edellä on kerrottu, pohjoisen osan vallan alle Kleopatran, Antonius ja Augustus Caesarin aikana, osaksi Kleopatran isän testamentin nojalla, jonka kautta hän, kun hänen lapsensa vielä olivat nuoria hänen kuollessaan, jätti valtakunnan Rooman senaatin suojelukseen, ja osaksi Markus Antoniuksen tappion kautta. Jonkun aikaa olikin "etelän kuningas", Egypti, tosiaankin yhtä mahtava kuin "pohjan kuningas" Rooma. Historiankirjottajat kertovat meille sen olleen "sen ajan _suurimman_ kauppakansan"; että sillä oli "33,000 kaupunkia" ja että sen vuotuiset tulot "nousivat noin 14,800 hopeatalenttiin", noin $ 20,000,000 (yli 100,000,000 Smk.).

Käsittäen ennustuksen sisällyksen ja tarkotuksen, emme saa odottaa henkilökohtaisia, yksityisseikkoihin meneviä selostuksia näiden valtakuntain ruhtinaista, vaan "pohjan kuninkaalla" ymmärrämme Roomalaisen valtakunnan edustajaa, ja "etelän kuninkaalla" Egyptin valtakunnan edustajaa. Tämän selityksen jälkeen menemme eteenpäin ennustuksen tutkimisessa.

Värssy 25: "Ja hän [Rooma] yllyttää voimansa ja sydämmensä etelän kuningasta [Egyptiä] vastaan suurilla sotajoukoilla. Ja etelän kuningas lähtee sotaan suurella ja aivan väkevällä sotajoukolla; mutta hän ei kestä, sillä he neuvottelevat [petollisia] juonia häntä vastaan."

Vuodesta 30 e.K. jolloin Augustus Caesar teki Egyptin roomalaiseksi maakunnaksi, ei mitään vihamielisyyttä vallinnut näiden kahden maan välillä, kunnes kuningatar Zenobia, eräs Kleopatran jälkeläisistä, noin 269 j.K. vaati Egyptiä hallittavakseen ja hallitsikin sitä jonkun aikaa. Hänen hallituskautensa oli kumminkin lyhyt. Rooman keisari, Aurelianus, voitti hänet v. 372 j.K. Historiankirjottaja sanoo: "Syyria, Egypti ja Vähä-Aasia tunnustivat Palmyran kuningattaren, Zenobian hallitsijakseen. Mutta hänen täytyi taistella keisarikunnan ylivoimaisia joukkoja ja aikakauden etevintä ja taitavinta sotapäällikköä vastaan." Kumminkin kirjottaa Aurelianus hänestä: "Rooman kansa puhuu ylenkatseella sodasta, jota minä käyn naista vastaan. He eivät tunne Zenobian luonnetta eikä mainetta. On aivan mahdotonta kuvailla hänen sotaisia varustuksiansa ja hänen hurjaa rohkeuttansa." Firmus, Zenobian liittolainen Egyptissä, voitettiin ja tapettiin pian, ja Aurelianus palasi Roomaan suuresti kunnioitettuna, suuret aarteet mukanaan, niinkuin 28 värssyssä kuvataan -- "Ja hän palajaa omalle maallensa suurella tavaralla, ja hänen sydämensä on pyhää liittoa vastaan; ja jotakin [erikoista] hän toimittaa ja palajaa maallensa."

Todistukseksi siitä, minkälaisia rikkauksia hän oli kerännyt, huomattakoon seuraava ote, minkä Gibbon kertoo, Aurelianuksen voittokulusta pitkin Rooman katuja. Hän sanoo: --

"Aasian aarteet, voitettujen kansojen aseet ja sotamerkit sekä syrialaisen kuningattaren mainio pöytäkalusto ja vaatevarasto olivat asetetut tarkkaan järjestykseen tai pikemmin sanoen taiteelliseen epäjärjestykseen... Zenobian ihana vartalo oli kahlehdittu kultaisilla kahleilla; orja kannatti kultaketjua, joka oli kääritty hänen kaulaansa hänen melkein vaipuessaan jalokivien sietämättömän painon alla. Hän käveli jalkaisin niiden vaunujen edellä, joissa hän oli toivonut kerran saavansa ajaa voittajana Roomaan."

Mitä profetan tiedonantoon tulee, että palatessaan hänen sydämensä tulisi olemaan pyhää liittoa [kristinuskoa] vastaan, sanoo Mosheim: --

"Vaikkakin Aurelianus oli ylenmäärin epäjumalisuuteen menevä, ja vaikka hänellä oli suuri vastenmielisyys kristittyjä kohtaan, ei hän kumminkaan ryhtynyt minkäänlaisiin vastustaviin toimenpiteisiin neljän vuoden aikana. Mutta hallituksensa viidentenä vuonna, lieneekö se sitten johtunut hänen omasta tai toisten taikauskosta, alkoi hän tehdä valmistuksia vainotaksensa heitä; ja niin julma ja petomainen oli hänen luonteensa, ja siihen määrin oli hän pappien ja jumalien ihailijoiden vaikutuksen alaisena, että, jos hän olisi saanut elää, olisi hänen vainonsa tullut kaikkia edellisiä vainoja kauheammaksi. Mutta ennenkuin hänen uudet käskykirjeensä olivat ehtineet kaikkiin maakuntiin, kuoli hän salamurhaajan käden kautta; ja sentähden ainoastaan harvat kristityt saivat kärsiä hurskautensa tähden hänen aikanaan." [History af Christianity, II osa, 101 siv.]

Tämä vainoamishalu kristinuskoa vastaan esiintyi _senjälkeen kun hän palasi_ valloitusmatkaltansa, kuten ennustuksessa ilmotetaan. Aurelianus oli auringon palvelija, ja hän piti voittoansa Zenobiasta auringon antamana; ja heti taistelun jälkeen meni hän auringolle pyhitettyyn suuremmoiseen temppeliin, kantamaan kiitostansa suosiosta. Kun kristityt eivät pitäneet aurinkoa palvelemisen arvoisena ja kieltäytyivät ottamasta osaa tähän auringonpalvelukseen, otaksutaan tuon epäämisen olleen syynä hänen äkkiarvaamattomaan ja väkivaltaiseen vastustukseensa.

Värssy 26: "Ja ne jotka syövät hänen herkkujansa, ne häntä hävittävät, ja hänen sotajoukkonsa hajoo, ja monta kaatuu surmattuna." Aurelianuksen omat sotapäälliköt salamurhasivat hänet. Menestys seurasi hänen sotajoukkoansa, vaikka monet siinä kaatuivat.

27 värssy ei tarkota Roomaa eikä Egyptiä, vaan kahta kuningasta tahi valtaa roomalaisessa valtakunnassa -- keisarivaltaa, joka vähitellen hävisi kokonaan, ja pappisvaltaa, joka vähitellen kohosi eloon ja kunnianhimoon. Molemmat koettivat käyttää toisiaan omiin itsekkäisiin tarkotuksiinsa, koettaen samalla kieltää sellaisten tarkotusten olemassa olon. Värssy kuuluu: "Ja kumpaisenkin kuninkaan sydän on pahuuteen päin, ja yhdessä pöydässä he valhetta puhuvat; mutta ei se menesty (silloin), _sillä_ vielä on loppu _määräaikaan määrätty_." Eli, lausuaksemme ajatuksen selvemmin, Jumala oli määrännyt 1260 vuotta paavikunnan vainoamisajan pituudeksi, sentähden ei keisarivallan ja pappisvallan yhdistyksellä eli liitolla _saattanut olla menestystä_ silloin, sillä jos nuo 1260 vuotta olisi laskettu siitä ajasta, olisi "lopun aika" tullut liian aikaisin, sentähden oli välttämätöntä, että se (liitonteko) siirrettiin tuonnemmaksi, ja että se sai vasta vähitellen kehittyä keisarivallan rappeutumisen kautta Italiassa. Kirkkohistorian lehdillä näemme kristittyjen piispojen juonet _vallan_ voittamiseksi Rooman valtakunnassa; ja ilmeisesti harkitsivat Rooman keisarit paljon, eikö sentään olisi heille edullista hyväksyä tuo uusi uskonto. Näyttää siltä, että Konstantin ainoastaan toteutti, kypsyneempänä aikana sen, mitä toiset enemmän tai vähemmän olivat ajatelleet. Mutta kansan mielialan tähden tuli Konstantinkin estetyksi heti, ja niin pian kuin oli toivottu, aikaansaamasta kirkon ja valtion voimien yhdistymisen.

Meistä värssyt 29 ja 30 näyttävät olevan sulkujen välinen lause, joka on pistetty siihen peittämään tarkotusta joksikuksi ajaksi, keskeyttämällä kertomuksen järjestyksen, ja uskomme sen tarkottavan erästä, siihen aikaan nähden, kaukana tulevaisuudessa olevaa yhteentörmäystä Rooman ja Egyptin valtojen edustajain välillä. Mitään muuta yhteentörmäystä kun tämä ainoa, ei tulisi olemaan näiden välillä, ja se tulisi tapahtumaan _juuri_ tuona "määrä-aikana" -- lopun aikana, 1799. Tästä syystä jätämmekin näiden värssyjen tutkimisen siksi kunnes tulemme tarkastamaan tätä viimeistä taistelua heidän välillään, niinkuin siitä yksityiskohtaisesti kerrotaan 40--45 värssyissä.

31 värssy liittyy 27 värssyn ajatukseen, ja tarkottaa se meidän mielestämme sitä Rooman valtakunnan kahdesta vallasta, jolla oli suurempi menestys -- paavikuntaa. Kun ennustus siten on seurannut historiassa esiintyviä eteviä, yksityisiä hallitsijoita Aurelianukseen asti ja on tutustuttanut meidät noiden kahden toisiansa vastaan vihollismielisen -- maallisen ja kirkollisen -- hallitusvallan kanssa, jotka pian sen jälkeen nousivat, osottaa se senjälkeen paavikunnan mahtavammuuden ja sen luonteen ja toiminnan Jumalan totuuteen ja seurakuntaan nähden -- ja esitetään se tässä yhtenä ainoana kuninkaana tai valtana, huomioonottamatta sen monia paavien tai päiden vaihdoksia. Me tiedämme, että taistelussa maallisien ja uskonnollisten hallitsijain välillä paavikunta suoriutui voittajana; ja ennustus kuuluu: "Sotajoukot nousevat -- [tai 'vahvoja nousee hänestä' -- Youngin engl. k.] ja saastuttavat (voiman) pyhäkön ja linnoituksen ja _poistavat jokapäiväisen uhrin ja _asettavat_ hävityksen kauhistuksen_."