Part 29

Kristittyjen vainot pakanallisen Rooman aikana eivät ole verrattavissa vainoihin paavillisen Rooman aikana. Niitä ei ollut niin monta, ne olivat enemmän rajotettuja laajuudeltaan eivätkä olleet niin kovin vaikeita. Aikasempien kristittyjen puolelta kerrotaan, että useimmat niistä esivaltahenkilöistä, jotka maakunnissa toimivat keisarin tahi senaatin valtuuttamina ja joiden käsissä oli valta elämän ja kuoleman yli, käyttäytyivät sivistyneiden ja hyvin kasvatettujen miesten lailla, jotka kunnioittivat oikeuden periaatteita. He kieltäytyivät usein epämiellyttävästä vainoamisesta, he epäsivät syytöksiä kristittyjä vastaan ylenkatseella (kuten Pilatus ja Herodes koettivat tehdä Herraamme nähden -- Luuk. 23: 14--16, 20, 22; Matt. 27: 24) tahi esittivät syytetyille kristityille laillisia keinoja, joilla voisivat päästä asiasta. Useimmin, jos vaan oli mahdollista, käyttivät he valtaansa auttaakseen kristityitä kuin sortaakseen heitä; ja pakanalliset tuomioistuimet olivat usein heidän varmin pakopaikkansa juutalaisia syyttäjiänsä vastaan. [Katso Gibbon II. nid. siv. 31--33] Julma vaino ilkeämielisen hirmuvaltiaan, Neron, aikana, joka antoi polttaa muutamia kristittyjä, kääntääkseen yleisön epäluuloja itsestään, on pimeimpiä lehtiä pakanallisen Rooman historiassa. Mutta hänen uhrinsa olivat _verrattain_ harvat. Pakanallisen vainon esineinä ei ollut yhteiskuntia, vaan yksityisiä ihmisiä. Nämäkin, johtavien edustajien vainoamiset eivät johtuneet mistään varmasta, kumoamattomasta päätöksestä hallituksen puolelta vastustaa kristinuskoa, vaan olivat ennemmin seurauksia hillittömistä, taikauskon aiheuttamista levottomuuksista kansan keskuudessa, jonka äänekkäitä vaatimuksia viranomaiset pitivät välttämättömänä totella rauhan ja järjestyksen hyväksi. Useita esimerkkejä tästä tulee esille sekä apostoli Paavalin, että toisien apostolien elämän juoksussa. -- Katso Apt. 19: 35--41; 25: 24--27; 26: 2, 3, 28. Laajimmatkin vainot roomalaisien keisarien aikana eivät kestäneet kauvan, paitsi Diokletianuksen aikainen, joka kesti vaihtuvalla kiivaudella kymmenen vuotta. Näiden vainojen välillä oli usein pitkät ajat rauhaa ja lepoa. Keisarien aikana ei kristinuskoa, vaikka olikin vainojen ahdistama, kokonaan hävitetty, vaan saattoi se, niinkuin olemme nähneet, iloita suuresta edistymisestä.

Miten erilaiset olivatkaan paavikunnan vainot, jotka eivät ainoastaan käyneet käsiksi etevimpiin vastustajien joukosta, vaan heihin kaikkiin, ja jonka vainot eivät kestäneet ainoastaan muutamia kuukausia, vaan taukoamatta! Se, mikä pakanallisien keisarien aikana oli ollut ohimenevän vihan tahi raivon purkausta, järjestettiin paavien aikana säännölliseksi järjestelmäksi, jota uskonvimma ja vehkeilevä kunnianhimo elähdytti -- ja saatanallinen uutteruus, tarmo ja julmuus innostutti, joka ei löydä vertojaan ihmiskunnan historiassa. Luopunut seurakunta pani pois hengen miekan ja tarttui valtion käsivarteen ja käänsi sen lihalliset aseet säälimättömällä raivolla jokaista heikompaa vastustajaa kohti, joka oli sen kunnianhimon tiellä; sen liehakoidessa, imarrellessa ja pettäissä niitä, joilla oli valta, kunnes se voitti heidän suosionsa ja luottamuksensa ja anasti heidän paikkansa ja valtuutensa.

Sekä pakanuus että kerettiläisyys joutuivat silloin vainon esineiksi -- etenkin viimeksi mainittu. N.k. kristillinen papisto, sanoo Edgar, "tulkitsi väärällä tavalla juutalaisen perimätiedon lakeja ja juutalaisen historian tapahtumia, herättääkseen epäkristillisellä ja halpamaisella tavalla vainon pahan hengettären kreikkalaisen ja roomalaisen (pakanallisen) taikauskon jäännöstä vastaan.

"He repivät alas _monijumalisuuden_ vanhan rakennuksen ja käyttivät sen tulot kirkon, valtion ja sotilaskunnan hyväksi... Pakanuus karkotettiin roomalaiselta alueelta... Pakko astui ylipäänsä vakaumuksen sijaan ja kauhu evankeliumin sijaan. Oikein hävettää lukea eräästä Symnachuksesta ja Libaniuksesta, noista kahdesta pakanallisesta puhujasta, miten he kehottavat puhumaan _järjelle_ ja käyttämään _todistelua_ uskontoa levittäessä, kun taas eräs Teodosius ja eräs Ambrosius, kristillinen keisari ja kristillinen piispa, vaativat väkivaltaa ja pakottamista."

Kun Konstantinista tuli Rooman yksinvaltias, oli hän halukas suvaitsemaan kaikkia uskontoja, niinkuin näkyy Mediolanumin kokouksen kuuluisasta julistuskirjasta, joka myönsi _uskonnonvapauden_ jokaiselle yksityiselle henkilölle Rooman valtakunnassa. Kristillisen Seurakunnan, joka niin kauvan oli ikävöinyt vapautta edellisien vainojen aikana, olisi luullut tervehtivän sellaista askelta ilolla, mutta niin ei ollut asianlaita. Kristinuskon oikea henki oli mennyttä, ja kirkon päämäärä oli nyt niin pian kuin mahdollista korottautua tukahuttamalla jokaisen vapauden kipinän ja saattamalla kaikki allensa. Siten, sanoo Gibbon [II. nid. siv. 236], "onnistui hänen [Konstantinin] hengellisten palvelijain pian vähentää esivaltahenkilön puolueettomuuden ja herättää proselyytin innon... ja hän sammutti rauhan ja suvaitsevaisuuden toivon sillä hetkellä kun hän kokosi kolmesataa piispaa palatsin muurien sisälle." Keisaria houkuteltiin julistamaan, että ne, jotka asettuivat tämän hengellisen kunnan mielipiteitä vastaan uskonasioissa, saisivat valmistautua kiireelliseen maanpakoon. Ja heidän päätöksillään selitettiin olevan jumalallinen valta. Suvaitsemattomuuden henki kasvoi katkeraksi ja säälimättömäksi vainoksi. Konstantin antoi ulos kaksi rangastuslakia kerettiläisyyttä vastaan, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat hänen seuraajansa -- Valentinianus, Gratianus, Theodosius, Arkadius ja Honorius. Theodosius julkaisi viisitoista, Arkadius kaksitoista ja Honorius kokonaista kahdeksantoista tällaista asetusta. Nämä ovat otetut theodosianiseen ja justinianiseen lakikokoelmaan, papillisille ja keisarillisille laatijoille häpeäksi.

Se, mitä Antikristus suvaitsi kutsua kerettiläisyydeksi (jossa oli paljon totuutta ja oikeaa, joka koetti säilyttää jalansijaa) luettiin epäuskoa pahemmaksi, ja molempia vastustivat kuninkaat, keisarit ja jumaluusoppineet; ja inkvisitioni vainosi molempia, etenkin ensin mainittua. Kun noin kahdennentoista vuosisadan alussa tieteiden elpyminen alkoi, ja ihmiset alkoivat herätä "pimeiden aikojen" unesta ja rauhattomista unista, tunsivat ne, joiden mielistä totuus ei vielä kokonaan ollut häipynyt, kehotusta toimintaan, ja totuuden lippu korotettiin vastustamaan Antikristuksen karkeampia eksytyksi. Silloinpa Antikristuksen vainoamishenki heräsi raivoisaan toimintaan musertaakseen vastustuksen.

Kuninkaat ja ruhtinaat, jotka pelkäsivät valtaistuintensa turvallisuutta, jos he jollain tavalla olivat joutuneet paavin epäsuosioon, ja joiden valtakunnat saatettiin panna pelätyn pannaanjulistuksen alaisiksi, jos he taikka heidän kansansa kieltäytyivät ehdottomasti tottelemasta paavin käskyjä, saivat valalla vannoa _juurineen hävittävänsä kristillisyyden_ ja kehotettiin heitä puhdistamaan maanäärensä kerettiläisestä väärennyksestä tiluksiensa kadottamisen uhalla; ja ne aatelismiehet, jotka laimiinlöivät antaa apuansa vainoamiseen, kadottivat sen kautta läänityksensä. Kuninkaat ja ruhtinaat eivät sentähden vitkastelleet totellessansa paavikunnan käskyjä, ja aatelismiehet ja heidän seuralaisensa olivat heidän käytettävinänsä, valmiina auttamaan hävittämistyössä.

Ennen tätä heräämistäkin, jo vuonna 630, pakotti Toledon kirkolliskokous Espanjan kuninkaan valtaistuimelle noustessaan vannomaan, ettei hän tule suvaitsemaan minkäänlaisia kerettiläisiä alamaisia Espanjan maanäärissä; ja selitti, että se hallitsija, joka rikkoisi sellaisen valan olisi "kirottu ijankaikkisen Jumalan kasvoin edessä ja tulisi polttoaineeksi ijankaikkiselle tulelle." Mutta sellaisten vaatimusten kauhea sisältö nähtiin täydellisemmin, kun herääminen alkoi, ja Antikristus oli saavuttanut valtansa huipun.

Oxfordin neuvosto jätti vuonna 1160 erään valdensisiirtolaisseurueen, joka oli matkustanut Gascognesta Englantiin, maalliselle vallalle rangastavaksi. Kuningas Henrik II antoi senjohdosta julkisesti piestä heitä, miehiä ja naisia, polttaa merkin heidän poskeensa tulikuumalla raudalla, ja ajaa heidät puoli-alastomina ulos kaupungista keskellä talvea; eikä kukaan saanut osottaa heille sääliväisyyttä tahi tehdä heille pienintäkään palvelusta.

Fredrik, Saksan keisari, tuomitsi vuonna 1224 kaikenlaisia kerettiläisiä elävinä roviolla poltettaviksi, heidän omaisuutensa menetetyksi, ja heidän jälkeentulevaisensa, jos eivät tulisi vainoojiksi, kunniattomiksi. Ludvig, Ranskan kuningas, antoi vuonna 1228 ulos lakeja kerettiläisyyden hävittämisestä, ja ne pantiin ankaruudella täytäntöön. Hän pakotti Raimondia, Toulousen kreiviä, alkamaan hävityssotaa kerettiläisiä vastaan alueellaan, eikä siinä saisi sääliä ystävää tahi aatelismiestäkään.

Sen vallan ensimäinen anastus, joka asteettain kehittyi paavikuntajärjestelmäksi, tapasi vastustusta; mutta tämä vastustus tuli ainoastaan muutamien harvojen uskollisten puolelta, joilla oli hyvin vähän vaikutusvaltaa siihen maailmallismieliseen, kaikkinielevään hyökyaaltoon nähden, joka syöksyi seurakunnan yli. Muutamat, kun he huomasivat eksytyksen, vetäytyivät kaikessa hiljaisuudessa luopumisesta palvellakseen Jumalaa omantuntonsa mukaisesti, vainonkin uhalla. Erityisesti huomattavat näistä olivat muutamat, joita jälestä päin nimitettiin valdenseiksi, albigenseiksi, wykliffilaisiksi ja hugenoteiksi. Näillä oli, vaikka saivat eri nimiä, niin paljon kuin voimme arvostella, yhteinen alkuperä ja yhteinen usko. "Valdensianismi", sanoo Rainerous (3: 4), huomattu inkvisiittori kolmannellatoista vuosisadalla, "on vanhin kerettiläisyys; ja on muutamien luulojen mukaan ollut olemassa aina [paavi] Sylvesterin päivistä asti, ja toisien mukaan apostolien päivistä asti." Sylvester oli paavina, kun Konstantin oli keisarina ja tunnustautui kristinuskoon; ja siten näemme, ettei totuus ole ollut ilman edustajia, aina alusta aikain; ja vaikka olivatkin halpoja ja vähäpätöisiä, asettuivat he rohkeasti vastustamaan paavikuntaa, ja paavilaisia oppeja kiirastulesta, kuvien palveluksesta, pyhimyksien rukoilemisesta, Neitsyt Marian palvelemisesta, kuolleiden edestä rukoilemisesta, transsubstantiationista (leivän ja viinin muuttumisesta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi), pappien naimattomuudesta, synninpäästöstä, messuista j.n.e. hyljäten pyhiinvaellukset, juhlat, pyhän savun polttamisen, hautaamisen vihittyyn maahan, vihkiveden käytön, papillisen puvun, munkkilaitoksen y.m. ja pitivät kiinni siitä, että oli omistettava pyhän Raamatun oppi roomalaisen kirkon perimätietojen ja vaatimuksien sijasta. He katsoivat paavin olevan kaikkien eksytyksien lähteen ja väittivät, että syntien anteeksiantamista saadaan ainoastaan Jeesuksen ansion kautta.

Näiden ihmisten usko ja teot olivat askel uskonpuhdistukseen päin ja eksytyksien vastustamista aikoja ennen Lutherin päiviä; ja heitä ja muita, jotka vastustivat katolilaisuutta, ajettiin takaa, vihattiin, ja paavin tiedustelijat vainosivat heitä raivolla, joka ei tietänyt minkäänlaisesta armahtavaisuudesta. Lukuisimmat protestantit, jotka vastustivat paavikuntaa, olivat valdensit ja albigensit; ja kun tieteellinen herääminen kolmannellatoista vuosisadalla tuli, loisti totuus esille pääasiallisesti näiden joukosta, vaikka se heijastui ja lausuttiin selvemmin Wykliffen, Hussin, Lutherin ja muiden kautta. Ja heidän oppinsa, joita koruttomuus, siveellisyys ja yksinkertaisuus kannattivat, loistivat sitä kirkkaammalla valolla silloista korotettua paavikunnan suurenmoista ylpeyttä ja huutavaa epäsiveellisyyttä vastaan.

Juuri silloin paavit, kirkolliskokoukset, jumaluusoppineet, kuninkaat, ristiretkeilijät ja inkvisiittorit yhdistivät perkeleellisen voimansa hävittääkseen jokaisen vastustajan ja sammuttaakseen sarastavaa valoa. Paavi Innosentius III lähetti ensin lähetyssaarnaajia niihin piireihin, joissa alhigensien opit olivat voittaneet jalansijaa, saarnaamaan roomalaista oppia, tekemään ihmetöitä j.n.e. mutta kun hän huomasi nämä ponnistukset turhiksi, julisti hän ristiretken heitä vastaan ja tarjosi kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa siihen, anteeksiannon kaikista synneistä ja matkapassin suoraan taivaaseen, tarvitsematta kulkea tietä kiirastulen kautta. Täysin uskoen, että paavilla oli valta antaa luvattuja palkintoja, kokountui puoli miljoonaa miestä Ranskasta, Saksasta ja Italiasta -- ristin lipun ympärille katolisuuden puollustukseksi ja kerettiläisyyden hävittämiseksi. Nyt seurasi sotien ja piirityksien sarja, jota kesti yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Beziers'in kaupunki voitettiin väkirynnäköllä vuonna 1209, ja asujamet, luvultaan kuusikymmentätuhatta, tapettiin ikään tai sukupuoleen katsomatta miekalla, useiden historiankirjottajain kertomusten mukaan. Niiden veri, jotka pakenivat kirkkoihin ja jotka pyhät ristiritarit siellä murhasivat, juoksi alttarien ympärillä ja tulvi kaduilla.

Vuonna 1211 piiritettiin Lavaur. Maaherra ripustettiin hirsipuuhun, ja hänen puolisonsa heitettiin kaivoon ja ruhjottiin kivillä. Asukkaat tapettiin ilman erotusta; neljäsataa poltettiin elävinä. Languedocin kukoistava maakunta hävitettiin, sen kaupungit poltettiin ja sen asujamet laastiin pois tulella ja miekalla. Satatuhatta albigensia lasketaan kaatuneen yhtenä päivänä; ja heidän ruumiinsa pantiin kokoihin ja poltettiin.

Kaikki nämä kauheat verityöt ja häpeällisyydet toimitettiin uskonnon nimessä; Jumalan ja kirkon kunniaksi, kuten julkisesti selitettiin, mutta todellisuudessa ylläpitääkseen Antikristusta, joka istui Jumalan temppelissä [seurakunnassa] ja näytti olevansa Jumala -- mahtava henkilö -- joka kykeni voittamaan ja tuhoamaan vihollisensa. Papisto kiitti Jumalaa hävitystyöstä, ja kiitoslaulu Jumalalle Lavaurin ihanasta voitosta sepitettiin ja laulettiin. Beziersin kauheaa verilöylyä pidettiin taivaan näkyväisenä tuomiona albigenssilaisten kerettiläisyydestä. Ristiretken osaa-ottajat olivat aamulla jumalanpalveluksessa, ja viettivät lopun osaa päivästä Langnedocin hävittämisessä ja sen asujainten murhaamisessa.

On kumminkin muistettava, että näitä julkisia ristiretkiä albigenssejä ja valdensseja vastaan tehtiin ainoastaan koska n.k. "kerettiläisyys" oli voittanut vahvan jalansijan näiden yhdyskuntien melkoisissa osissa. Olisi suuri erehdys otaksua, että ristiretket olivat ainoat vainot; tuo äänetön, alituinen yksityisten _musertaminen_, jota yhteenlaskettuna saatettaisiin laskea tuhansissa, koko paavikunnan laajalla alueella, jatkui tasaisesti -- hävittäen Korkeimman pyhiä.

Kaarlo V Saksan keisari ja Espanjan ja Alamaitten Kuningas, vainosi uskonpuhdistuksen ystäviä kaikkialla laajassa valtakunnassansa. Worms'in valtiopäivien tukemana julisti hän Lutherin ja hänen puoltajansa ja hänen kirjansa pannaan; ja tuomitsi kaikki, jotka auttaisivat Lutheria tahi lukisivat hänen kirjojansa, menettämään omaisuutensa, valtion pannaan ja maankavallusrangastukseen. Alankomailla olivat ne, jotka yhtyivät Lutheriin, mestattavat ja naiset elävinä haudattavat tahi, jos olivat uppiniskaisia, roviolla poltettavat. Vaikka tämä summittainen laki keskeytettiin, jatkui kumminkin kuolemantyö kaikissa kauheissa muodoissaan. Alban herttua kehui mestanneensa 18,000 protestanttia kuudessa viikossa. Paolo laskee ne, jotka Alankomailla mestattiin uskonsa tähden 50,000:ksi; ja Grotius ilmottaa belgialaisten marttyyrien luvun olleen 100,000. Kaarlo kehotti kuolinvuoteellaan ollessaan poikaansa Filip II jatkamaan ja päättämään hänen alkamaa työtänsä: kerettiläisten vainoamista ja hävittämistä -- jota neuvoa Filip ei ollut hidas seuraamaan. Hän yllytti ja lietsoi raivolla vainoamishenkeä ja lähetti protestantteja erotuksetta tahi armotta liekkeihin.

Ranskan kuninkaat Frans ja Henrik seurasivat Kaarlon ja Filipin esimerkkiä innossaan katolilaisuuden hyväksi ja kerettiläisten hävittämiseksi. Verilöylyt Merindol'issa, Orange'ssa ja Parisissa ovat voimakkaita esimerkkejä heidän innostaan Antikristuksen asialle. Verilöylyn toimittaminen Merindol'issa, jonka Ranskan kuningas suunnitteli ja ranskalainen parlamentti hyväksyi -- uskottiin sen presidentille, Oppeda'lle suoritettavaksi. Valtakirjansa nojalla sai presidentti tappaa kansan, polttaa kaupungit, hajottaa maahan valdensilaisten linnotuksia, joita asui suuret määrät tällä seudulla. Roomalaiskatolilaiset historiankirjottajat myöntävät, että tämän valtakirjan nojalla tuhansia, miehiä, naisia, lapsia surmattiin, kaksikymmentäneljä kaupunkia hajotettiin raunioiksi, ja maa jäi autioksi ja hävitetyksi. Miehiä, naisia ja lapsia pakeni metsiin ja vuorille löytääkseen sieltä turvaa. Heitä ajettiin takaa ja tapettiin miekalla. Monia, jotka jäivät kaupunkeihin, tapasi sama tahi vielä vaikeampi kohtalo. Viisisataa naista viskattiin erääseen latoon, joka sytytettiin, ja kun muutamat heistä hyppäsivät ulos akkuna-aukoista, otettiin heidät vastaan peitsenkärjillä. Naisia raiskattiin ja lapsia murhattiin vanhempiensa nähden, heidän voimatta mitään tehdä suojellakseen niitä. Muutamia syöstiin alas jyrkänteiltä ja toisia kuljetettiin alastomina katuja pitkin.

Verilöyly Orange'ssa vuonna 1562 oli samanlainen kuin Merindol'issa ja katolilaiset historiankirjottajat kuvaavat sitä hyvin tarkasti. Paavi Pius IV:n lähettämä italialainen sotajoukko määrättiin surmaamaan miehiä, naisia ja lapsia; ja käskyä noudatettiin kauhealla julmuudella. Aseettomat kerettiläiset tapettiin miekoilla, syöstiin alas kallioilta, heitettiin koukkujen ja tikarien terille, hirtettiin, paistettiin hiljaisella tulella, ja annettiin alttiiksi kaikenlaiselle häpeälle ja kiduttamiselle.

Pariisin verilöyly Pyhän Bartholomeuksen päivänä, elokuun 24 päivänä 1572 oli julmuudessaan samanlainen kuin Merindol'in ja Orange'n, mutta se oli suurempi ja laajempi. Tätäkin verilöylyä ovat katolilaiset historiankirjottajat kuvanneet, joista eräs, Thuanus, mainitsee sitä "rajuna julmuutena, johon ei löydy vertaa koko entisenä aikana." Myrskykellon soiminen keskiyön aikana elokuun 23 päivänä oli hävitystyön ilmotusmerkki, ja kauhistuttavat näytökset Merindol'issa ja Orange'ssa uudistettiin jälleen vihattuja hugenotteja vastaan. Seitsemän päivää kesti kuolemankarnevaali; veri tulvaili kaupungissa; surmatut pinottiin linnanpihalle, ja kuningas ja kuningatar katselivat niitä suurimmalla mielihyvällä. Amiraali Colignyn ruumista kuljetettiin pitkin katuja, ja Seine-joki oli täynnä uivia kuolleita ruumiita. Tiedonannot kuolleiden luvusta vaihtelevat 5,000:sta 10,000:teen. Hävitys ei rajottunut ainoastaan Parisiin, vaan levisi laajalle ympäri Ranskan valtiota. Päivää ennen oli erityisiä sanansaattajia lähetetty joka taholle käskemään yleisen verilöylyn toimeenpanemista hugenotteja vastaan. Samoja kohtauksia sattui siis melkein kaikissa maakunnissa, ja kuolleiden luku arvostellaan 25,000:sta 70,000:teen.

Näistä kauheista verinäytelmistä oli Antikristukselle mitä suurin tyydytys. Paavi ja hänen hovinsa olivat haltioissaan riemusta katolilaisuuden voitosta valdensilaisuudesta Merendol'issa, ja jumalaton Oppeda sai nimen "uskon puollustaja ja kristinuskon sankari." Ranskan kuningas saapui messuun ja toimitti siellä juhlallisen kiitoksen voitosta ja hugenottien mestaamisesta Pariisissa. Tämä väkivaltasurma, jonka ranskan kuningas, parlamentti ja roomalaiskatoliset alamaiset hyväksyivät, tapahtui luultavasti paavin ja paavillisen pappisvallan suoranaisesta kehotuksesta. Että he suuressa määrässä ainakin hyväksyivät sen ilmenee siitä, että uutinen otettiin vastaan suurella riemulla Paavilaisessa hovissa. Paavi Gregorius XIII meni suuressa juhlakulkueessa Pyhän Ludvigin kirkkoon kantamaan Jumalalle kiitosta ihmeellisestä voitosta. Hän julisti samassa riemuvuoden ja lähetti lähettilään Ranskan hoviin, joka paavin nimessä ylisteli "sitä urostyötä, jota kauvan oli ajateltu ja onnellisesti oli suoritettu uskonnon hyväksi." Kuningas lyötti muistorahan verilöylyn muistoksi, jossa oli kirjotus: "_Pietas execitavit justitiam_" -- Hurskaus herätti oikeuden.

Muistoraha tapahtuman muistoksi lyötiin myös paavillisessa rahapajassa paavin käskystä. Eräs näistä on näytteillä Memorial Hall'issa Filadelfiassa. Sen toisella puolella on korkokuva paavista, ja seuraava kirjotus lyhennettynä: "_Gregorius XIII, Pontifex Maximus Anno 1_" -- ensimäinen hänen paavinvaltansa vuosi, s.o. 1572. Toisella puolella on kuvattuna hävityksen enkeli, jonka vasemmassa kädessä on risti ja oikeassa kädessä miekka, ja sen edessä näkyy joukko maahan kaadettuja hugenotteja ja pakenevia miehiä, naisia ja lapsia, joiden kasvot ja ruumiin asennot ilmasevat kauhua ja epätoivoa. Sen alla ovat sanat "_Ugonottorum Strages 1572_" -- jotka merkitsevät "Hugenottien surmaaminen 1572."

Pärttylinpäiväyötä kuvaava taulu ripustettiin Vatikaaniin. Sen yläpuolella oli koriste, johon latinaksi oli kirjotettu sanat, jotka merkitsivät: "_Paavi hyväksyy Colignyn kohtalon_." Coligny oli eräs hugenottien etevä johtaja ja ensimäisiä niistä, jotka kaatuivat. Kun hän oli surmattu, erotettiin pää ruumiista, ja lähetettiin kuningattarelle (joka antoi palsamoida sen ja lähetti sen voitonmerkkinä Roomaan), roskaväen laahatessa hänen ruumistaan pitkin Parisin katuja. Kuningasta kohtasi sen jälkeen katumuksen kauhut, joista hän ei toipunut milloinkaan. On kirjoitettu muistiin, että hän sanoi uskotulle lääkärilleen: "Minä en tiedä, mitä minulle on tapahtunut, mutta minun sieluani ja ruumistani värisyttää ikäänkuin olisin kuumeessa. Jokainen silmänräpäys, valvoessani tai nukkuessani, olen näkevinäni silvottuja ruumiita näyttäytyvän minulle kauhistuttavilla, veren peittämillä kasvoilla." Hän kuoli kauheassa tuskassa, verisen hien peittämänä. Vuonna 1641 julisti Antikristus "uskonnollisen uskonsodan" Irlannissa ja kehotti väestöä väkivallalla surmaamaan protestantteja kaikilla, heidän vallassaan olevilla tavoilla. Hurmaantunut kansa kuunteli käskyä niinkuin Jumalan ääntä, eivätkä hidastelleet toimittaa tehtäväänsä. Protestanttista verta juoksi koko Irlannissa, taloja poltettiin poroksi, kaupunkeja ja kyliä hävitettiin melkein kokonaan. Muutamia pakotettiin murhaamaan omia sukulaisiansa ja sitte päättämään omat päivänsä, -- ja viimeset sanat, jotka tulivat heidän korviinsa, olivat pappien vakuutukset, että heidän kuolinhätänsä oli ainoastaan alkua ijankaikkisiin tuskiin. Tuhansittain kuoli viluun ja nälkään koettaissaan paeta muihin maihin. Cavan'in kreivikunnassa oli tie kahdentoista eng.. peninkulman pituudelta kauttaaltaan tahrattu haavotettujen pakolaisten verisillä jäljillä; hurjasti takaa-ajetut vanhemmat jättivät paetessaan kuusikymmentä lasta, ja selitettiin, että jos joku jollain tavalla auttaisi näitä pieniä, haudattaisiin heidät niiden rinnalle. Seitsemäntoista aika-ihmistä haudattiin elävänä Fermaugh'ssa ja seitsemänkymmentäkaksi Kilkenny'ssa. Yksistään Ulsterin maakunnassa tuli 154,000 protestanttia joko surmatuksi tahi Irlannista karkotetuksi.

O'Niel, Irlannin pääpiispa, nimittää tätä "pyhäksi ja oikeudenmukaiseksi sodaksi", ja paavi (Urbanus VIII) antoi ulos erään käskykirjeen, päivätty toukokuussa vuonna 1643, jonka kautta hän takasi "täydellisen ja ehdottoman synninpäästön" kaikille niille, "jotka ritarillisesti ottivat osaa kerettiläisen tartunnan ruttotautihapatuksen hävittämisessä juuriaan myöten."

Inkvisitioni tahi "pyhä virka".

Dominikukselle, inkvisitionin johtavalle hengelle luetaan kunnia tämän helvetillisen laitoksen keksimisestä, vaikkakin Benediktus, joka haluaa antaa Pyhälle Dominikukselle sen kunnian (?) että hän oli ollut ensimäinen pää-inkvisaattori, on epävarma kummassako tämä _aate_ ensin heräsi, itse paavi Innosentiuksessako tahi Pyhässä Dominikuksessako. Paavi Innosentius III alkoi sitä ensin toteuttaa vuonna 1204.