Part 26

"Paavien maallisen vallan kohoaminen tarjoaa mielelle tavattomimman ilmiön, mitä ihmiskunnan aikakirjat esittävät ihmeteltäväksemme ja ihailtavaksemme. Myötävaikuttavien asianhaarojen ihmeellisen yhtymän kautta kasvoi uusi voima, uusi valta, hiljaa ja varmasti roomalaisen valtakunnan raunioille, joka oli ojentanut valtikkansa kaikkien kansojen yli tahi hankkinut itsellensä kunnioitusta melkein kaikilta kansakunnilta, kansoilta ja sukukunnilta, jotka elivät sen mahtavuuden ja loiston aikana. Ja tämä uusi voima, mitätöntä alkuperää, tunki juuret syvemmälle ja harjotti pian laajempaa hallitusta kuin se valta, jonka jättiläismäiset rauniot se näki pirstaleina ja lahoavan mullassa. Itse Roomassa kasvoi Pietarin seuraajan valta rinnakkain keisarin vallan kanssa ja sen suojaavassa varjossa; ja paavien kasvava vaikutusvalta oli sellainen, että korkeamman hengellisen hallitusmiehen mahtavuus todennäköisesti pian tulisi himmentämään keisarillisen purppuran loiston.

"Konstantinuksen tekemä hallitusistuimen muuttaminen länsimaista itämaille, Tiiberin historiallisilta äyräiltä Bosporin ihanille rantamille laski varman perustuksen _ylivallalle, jonka todellisesti saattaa laskea alkaneen tästä vaiherikkaasta muuttamisesta_. Melkeinpä siitä päivästä alkaen hylkäsivät Rooman ne, jotka olivat nähneet tämän mahtavan sukukunnan syntymän, nuoruuden, loiston ja rappeutumisen, jotka olivat kantaneet sen nimeä, kotkineen, silloisen tunnetun maailman kaukaisimpiin seutuihin, ja jotka olivat nähneet niiden vähitellen luopuvan, jotka saivat periä sen maineen. Ja sen kansa, jonka keisarit jättivät raakalaisten helppohintaiseksi saaliiksi ja hävityksille alttiiksi, kun sillä ei enää ollut uskallusta vastustaa heitä, näki Rooman piispassa holhoojansa, suojelijansa, isänsä. Vuosi vuodelta sai paavien maallinen valta varmemman muodon ja kasvoi voimassa, ilman väkivaltaa, ilman verenvuodatusta ja ilman viekkautta asianhaarojen valtavan voiman kautta, joka oli ikäänkuin Jumalan käden kautta."

Roomalais-katolilaisten tällä tavoin esittäissä paavikunnan kasvamista pakanallisen Rooman raunioille ikäänkuin kristinuskon voittokulkuna, etsivät ne, joille kristinuskon oikea henki on tuttu, turhaan tämän hengen jälkeäkään Seurakunnan häväistyksessä ja sen epäpyhässä liitossa maailman kanssa. Eikä myöskään saata se, joka on tosikristitty, niissä eduissa, jotka joutuivat sille tietämättömyyden, taikauskon, onnettomuuksien ja erilaisten ajanvaiheiden kautta, joista Rooman kirkko hyötyi, nähdä merkkiäkään jumalallisista toimenpiteistä sen hyödyksi. Yhtä vähän saattaa hän roomalaisen seurakunnan korottamisessa maalliseen valtaan ja loistoon, keksiä minkäänlaista totiselle Seurakunnalle annetun Jumalan lupauksen toteutumista korottaa hänet _määrätyllä ajalla_ -- Antikristuksen tultua ja mentyä; sillä totinen Seurakunta ei tule korotetuksi veren tahraamalle, rikoksien häpäisemälle valtaistuimelle, jommoinen paavikunnan valtaistuin alunpitäin on ollut; eikä totinen Kristus milloinkaan tarvitse määräillä maallisia kuninkaita vahvistamaan tahi puollustamaan valtaansa. Ne, jotka Raamatun kautta ovat tutustuneet todelliseen Kristukseen ja hänen ruumiiseensa, totiseen Seurakuntaan, ja myös niihin periaatteisiin, joille hänen valtakuntansa tulee perustettavaksi, ja tarkotukseen, jonka vuoksi se tulee pystytettäväksi, saattavat helposti tuntea ne merkit, jotka erottavat Kristuksen totisen seurakunnan sen väärästä jäljittelystä.

Mutta älköön kukaan ajatelko, että Kristuksen totinen seurakunta, edes näinä turmeluksen aikoina, oli sammunut, eli hävinnyt nähtävistä. "Herra tuntee omansa" kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Vehnän lailla sallittiin sen kasvaa lusteiden peittämällä pellolla; kullan lailla se oli sulatuskauhassa, koeteltiin ja puhdistettiin ja "tehtiin sopivaksi pyhien perinnöstä valossa." On totta, että tuo suuri joukko, joka nimitti itsensä kristityksi, hankki itselleen mitä huomattavimman paikan historian lehdillä; mutta epäilemätöntä on, että muutamat harvat uskolliset, vainoista huolimatta ja keskellä pahuuden salaisuuden petollisia temppuja, vaeltaen korkean kutsunsa arvoisina pantiin lepoon, ja Jumala kirjotti heidän nimensä sen katoamattoman kruunun perillisiksi, joka on heille talletettu taivaissa.

Siten osotetaan selvästi aikakausien lehdillä se tosiasia, että tämä synnin ihminen, Antikristus, oli syntynyt Roomassa; ja että hän, saaden alussa tosin vastustusta, vähitellen kohottausi voimaan; ja että hän, kuten Danielin ennustuksessa sanotaan, "pienen sarven" lailla pisti esille vanhan roomalaisen pedon, tämän "suuren ja kauhean pedon" päästä, jolle pedolle Daniel ei saattanut keksiä nimeä, jolla oli sellainen valta haavottaa ja turmella. Ja kun menemme eteenpäin, saamme nähdä, että Antikristuksen historia vastaa täydellisesti, ei ainoastaan Danielin ennustusta, vaan kaikkia ennustuksia, joita hänestä on muistiin kirjotettu.

Antikristuksen luonne, historian kertomuksen mukaan.

Sen jälkeen kun nyt olemme näyttäneet, missä Antikristus on löydettävissä, menemme vertailemaan paavikunnan luonnetta, niiden Raamattuun merkittyjen ennustuksien kanssa, jotka kuvaavat Antikristuksen eli synnin ihmisen luonnetta ja tekoja.

Toiset saattanevat kysyä, onko oikein sivuuttaa Rooman keisareja, (jotka väittävät olevansa korkeimpia hengellisiä hallitsijoita) kutsumatta heidän järjestelmäänsä Antikristukseksi, käyttämällä tätä nimeä yksinomaan järjestetystä paavillisesta järjestelmästä. Me vastaamme: se on aivan oikein; ja me osotamme jälleen Antikristus sanan määrittelemiseen, jollaisena sitä Raamatussa käytetään, joka ylempänä on annettu, nim. _olla jonkun paikalla_, toimia _jonkun asemesta_. Ollakseen hengellinen valtakunta: on sen, tämän hengellisen valtansa nojalla, vaadittava maailman valtojen hallitusta; sen täytyy olla ei ainoastaan vastustajan vaan matkijan, joka esittää ja sanoo olevansa Kristuksen valtakunta ja harjottaa sellaista valtaa, jollaisen Jumalan määrätyllä ajalla tulee omaamaan oikea Kristushenkilö, kirkastettu ja täydellinen Seurakunta, ainoan todellisen pään ja Herran -- oikean _Pontiteks Maksimuksen_ alla.

Ei sillä hyvä, että paavikunta väittää olevansa se kirkastettu Kristuksen valtakunta, jonka Herra, apostolit ja profeetat ovat luvanneet, vaan se sovittaa itseensä ja järjestyksessään seuraaviin päihinsä (paaveihin), jotka, kuten se väittää, ottivat Kristuksen paikan, tämän valtakunnan pontifekseinä, päällikköinä tahi kuninkaina, kaikki ne paikat ennustuksissa, jotka kuvaavat Kristuksen tuhatvuotisvallan ihanuutta. Ja heidän "pettäessänsä [muita] ja tullessaan (itse) petetyiksi" (väärien oppiensa kautta, jotka ovat kehittyneet vähitellen, synnillisen suuruudenhalun seurauksena, vuosisatojen kuluessa) ovat paavit erä erältä keksineet kaikkien niiden arvonimet, jotka ovat kuuluneet pappisvaltaan, heidän loistavat pukunsa, valtavasti vaikuttavat juhlamenot, suurenmoiset tuomiokirkot juhlallisine, kunnioitusta herättävine jumalanpalveluksineen, mittapuun mukaan, joka mahdollisimman likipitävästi kävisi yhteen heidän tekemänsä väitteen kanssa -- niin että loistavat ympäristöt ja puvut ja juhlamenot, niin paljon kuin heistä riippui, vastaisivat sitä kirkkautta ja loistoa, jota profeetat ovat kuvanneet.

Esimerkiksi, psalmissa 2: 12 kuuluu: "Antakaat suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi, ja te hukkuisitte tiellä, sillä hänen vihansa syttyy pian." Tässä ei käsketä suutelemaan sananmukaisesti, vaan että on halukkaasti alistuttava Herran alle, ja sopii se nykyaikaan, jolloin, valmistuksena totisen Kristuksen suureen ja oikeaan tuhatvuotishallitukseen, maan kuninkaita ja suurmiehiä valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa ja kirkollisessa suhteessa koetellaan ovatko halullisia tai haluttomia taipumaan niiden vanhurskaiden lakien alle, joiden aika nyt on tullut astua voimaan. Ne, jotka vastustavat vanhurskautta, asettuvat tämän kirkkauden kuninkaan valtikkaa vastaan, ja kaikki sellaiset kukistetaan suurena hädän aikana, jolla uuden kuninkaan tuhatvuotishallitus alkaa: "jotka eivät tahtoneet minua kuninkaakseen, tuokaa tänne, ja mestatkaa minun edessäni." Luuk. 19: 27. "Hänen vihollisensa nuolevat tomun" -- tulevat voitetuiksi.

Antikristusta edustava pää, paavi, sovitti tämän ennustuksen jäljittelemäänsä valtakuntaan ja antoi valtansa suuruuden päivinä kuninkaiden ja keisarien kumartua hänen edessänsä niinkuin Kristuksen edessä ja suudella hänen suurta varvastansa -- ja tätä pidettiin tuon ennustuksen täyttymisenä. On hyvin tavallista, että kirjailijat ja ne, jotka tutkivat ennustuksia, sivuuttavat tämänlaiset väitteet, omistamatta niille erityistä huomiota, mutta sen sijaan etsivät ja erityisesti välittävät sellaisista, jotka kuvaavat epäsiveellisyyttä, Antikristuksen tuntomerkkeinä; mutta tässä he suuresti erehtyvät, sillä rikoksellisia on ollut yltäkyllin jokaisessa ajassa, eivätkä ne tarvitse mitään erityistä kuvaamista ennustuksissa, sellaista kun Antikristuksesta annetaan. Jos vaikka voitaisiinkin todistaa, että ne, jotka ovat kuuluneet paavijärjestelmään, ovat olleet oikeita siveellisyyden malleja, olisi tämä siitä huolimatta yhtäpitävä sen luonteen kanssa, jonka Raamattu esittää suurena Antikristuksena -- sinä jäljittelemisenä, joka anastaa itsellensä ne arvonimet, etuoikeudet, oikeudet ja sen kunnioituksen, joka kuuluu Herran Voidellulle. Jäljittelynä on se samoin väärin esittänyt Jumalan suunnitelmaa "pienen lauman" tahi Seurakunnan valitsemiseen nähden nykyisenä aikana; ja on se kokonaan työntänyt syrjään Seurakunnan todellisen toivon ja Herran toimenpiteen maailman siunaamiseksi Kristuksen tuhatvuotiskautena -- jonka se esittää toteutuneen sen omassa hallituksessa.

Niitä huonoja seurauksia sellaisesta vääntelystä ja Jumalan suunnitelman väärästä esityksestä voidaan tuskin arvostellakaan. Niissä on ollut kaikkien väärien oppien suoranainen syy ja lähde, joita, toinen toisensa jälkeen, esiintyi tukemaan Antikristuksen oppia ja enentämään hänen kunniaansa ja arvoansa. Ja vaikka uskonpuhdistus, kolmesataa vuotta takaperin, johti Raamatun tutkistelemisen ja ajatusvapauden aikaan ja paljon pahan ja monen eksytyksen hylkäämiseen, oli kumminkin jäljitteleminen pantu toimeen niin taidokkaalla ja yksityiskohtaisella tavalla ja täydellisenä kaikkiin osiinsa ja valmistuksiinsa nähden ja oli niin perinpohjin pettänyt koko maailmaa, että Lutherkin ja monet muut, jotka paavikunnassa olivat nähneet suuren luopumuksen seurauksen -- ennustuksen Antikristuksen -- tuomitessaan paavikuntaa järjestelmänä, pitivät kiinni siitä väärästä opista, joka johti niihin eksytyksiin opissa ja elämässä, jotka olivat sille ominaisia. Aina tähän päivään asti suosii protestanttisien lahkojen suuri enemmistö Antikristuksen oppia, että Kristuksen valtakunta _on pystytetty_. Toiset ovat koettaneet tehdä paavikunnan tavalla -- järjestämällä kirkkokuntansa jonkun henkilön ylipäällikkyyden alaiseksi -- toisten korvatessa tätä päätä pappien kokouksella tahi kirkkoneuvostolla; mutta kaikki he ovat yhteisesti sen petollisen eksytyksen vankeja, joka on saanut alkunsa siitä, että Antikristuksen alotteesta on Raamatun oppeja tulkittu väärällä ja harhaan vievällä tavalla -- että nimittäin _Kristuksen vallan hallitus_ on nyt, eikä tulevaisuudessa. He kieltävät Antikristuksen lailla tulevan aikakauden ja ovat tämän järjestelmän tavalla huolimattomia pyhyyden kehityksestä uskovaisten keskuudessa ja pikemmin uutteria sen työn toimittamiseen (maailman kääntymiseen) nähden, joka kuuluu tulevalle aikakaudelle -- siihen määrään asti, että useinkin ovat valmiit esittämään Jumalan sanan ja suunnitelman väärässä valossa ja keksimään oppeja säikyttääkseen ja ajaakseen maailmaa jumalisuuden ulkonaiseen tunnustamiseen; ja yhtä vähän pelkäävät he käyttää epäilyttäviä ja maallisia tapoja tehdäksensä erilaiset järjestelmänsä mitä houkuttelevimmiksi _kääntymättömille_, joita he Antikristuksen lailla ylpeydestä halukkaasti laskevat heille kuuluviksi, voidakseen näyttää suurta jäsenlukua.

Sellaisille on vaikeaa nähdä, että paavikunta on Antikristus. Kuinka he voisivatkaan sitä, kun ei heidän uskonsa vielä ole vapaa myrkystä, ja kun heidän järkensä vielä suureksi osaksi on itse Antikristuksen eksytyksen ytimen sokaisema. Kristuksen tuhatvuotisvaltakunnan suuruus ja välttämättömyys ja sen työ, maan sukukuntien siunaaminen, ovat nähtävät, ennenkuin saatetaan käsittää tai oikein arvostella Antikristusjäljittelyn suuruutta, tai sitä vahinkoa, minkä se totuudelle on tehnyt, ja sen tuhoavaa ja saastuttavaa vaikutusta nimiseurakunnassa eli nimikirkossa.

Kenenkään ei tarvitse ihmetellä tämän jäljittelyn täydellisyyttä, kun ajattelemme, että se on _Saatanan työtä_, ja kun se on toimitettu Raamatussa esitettyjen esikuvien ja kuvauksien mukaan tulevasta ihanuudesta. Kun tuo suuri vastustaja näki, että aika Seurakunnan valitsemiselle oli tullut, ja että ne suuret totuudet, joita Herra ja apostolit olivat istuttaneet, pian voittivat alaa kaikkien pakanallisten uskontojen suhteen, etsien hiljaiset kaikkialta, koetti hän turmella Seurakunnan puhtauden ja johtaa toisille ja väärille urille sen, mitä se ei voinut tukahuttaa. Siten on Antikristuksen riemukulku, samoin kuin hänen nykyinen valtansa, todella ollut Saatanan seuraamista. Mutta tässä näemme Jumalan viisauden; sillä kun Antikristuksen menestyminen näytti ennustavan Jumalan suunnitelman tappiota, oli se oikeastaan, vaikka tietämättään, asia joka myötävaikutti hänen suunnitelmansa menestymisen lujittamiseen; sillä millään muulla tavalla eivät _todellisesti vihkiytyneet_ olisi voineet tulla niin perusteellisesti koetelluiksi ja heidän uskollisuutensa Jumalan sanaa kohtaan niin tarkoin tutkituksi kuin sallimalla tämän suuren jäljittelemisen.

Kertomuksessaan pappisvalta-järjestelmän synnystä Seurakunnassa, osottaa _Mosheim_ tätä jäljittelemistä hyvin selvästi, näillä sanoilla, I nid. siv. 337: --

"Niin kauvan kun oli pienintäkään todennäköisyyttä jälellä, että Jerusalem jonkun kerran jälleen nostaisi päänsä tomusta, eivät kristittyjen opettajat ottaneet itselleen mitään arvonimiä tahi erityistä arvokkuutta, eivät ainakaan muunlaisia kun aivan vaatimattomia ja yksinkertaisia; mutta kun Hadrianus [vuonna 135 j.K.] oli varmentanut tämän kaupungin kohtalon, eikä juutalaisilla enää saattanut olla kaukaisintakaan toivoa vanhan hallituksensa pystyttämisestä, _alkoi_ näiden samojen paimenten ja seurakunnan palvelijain keskuudessa _se toivomus voittaa alaa, että heidän laumansa uskoisivat heidän olevan juutalaisen papiston oikeuksien seuraajia_. Piispat ottivat sentähden tehtäväksensä terottaa sitä mielipidettä, että heidän asemansa oli samanlainen kuin juutalaisten suuren ylimmäisen papin oli, ja että he _siis omistivat kaikki ne oikeudet, jotka kerran olivat kuuluneet juutalaiselle pontifeksille_. Tavallisen papin tehtävät väitettiin samalla tavalla, vaikka täydellisemmässä muodossa, siirtyneen kristillisen Seurakunnan vanhimmille; ja lopulta asetettiin diakoonit samalle kannalle leviittojen tahi alempien kirkonpalvelijain kanssa."

ANTIKRISTUKSEN PÄÄ JA SUU. Hänen suuret pöyhkeilevät sanansa.

Paavi (kukin paavi vuoroonsa) on väärän seurakunnan _pää_, joka seurakunta on hänen ruumiinsa, samoin kuin Kristus Jeesus on totisen seurakunnan _pää_, joka seurakunta on hänen ruumiinsa. Koska pää on ruumiin edustaja, ja sen _suu_ puhuu ruumiin puolesta, huomaamme, niinkuin voimme odottaakin, että tämä puoli Antikristuksesta saa huomattavan sijan Raamatun kuvauksessa. Danielin 7: 8, 11, 25, ja Ilm. 13: 5, 6, kiintyy huomiomme erityisesti Antikristuksen suuhun, hänen parhaampana tuntomerkkinänsä. Daniel sanoo tällä sarvella olleen "silmät kuin ihmisen silmät" -- älykkäisyyden ja pitkänäköisen politiikan kuva. Tämä "_sarvi_" tulisi erilaiseksi kaikkia muita valtoja; se tulisi olemaan viisaampi, taitavampi muita valtoja, jotka koettivat hallita maailmaa; sen voima tulisi ennemmin olemaan silmien (tiedon) johtamassa suussa (sanoissa) kuin ruumiillisessa voimassa. Eikä kukaan, joka tuntee paavivallan historiaa, saata kieltää, niiden kuvien, joita käytetään kuvaamaan sen valtaa ja menettelytapoja, olevan hyvin sattuvia.

"Ja sille annettiin suu puhuakseen suuria sanoja ja rienauksia, ja sille annettiin valta toimia neljäkymmentä kaksi kuukautta. Ja se avasi suunsa Jumalaa rienaamaan, rienatakseen hänen nimeään ja hänen majaansa, ja niitä, jotka taivaassa asuvat." "Hänhän puhuu sanoja korkeinta vastaan." -- Tim. 13: 5, 6; Dan. 7: 8, 25.

On muistettava, että nämä ovat kuvannollisia lauseparsia, jotka kuvaavat sitä luonnetta, joka ilmeni ja niitä vaatimuksia, joita vertauskuvallisella "pedolla" (hallituksella) ja vertauskuvallisella "sarvella" (vallalla) oli, joka sarvi nousi vanhasta roomalaisesta pedosta eli vallasta. Toisissa suhteissa oli paavikunta uusi valta ("peto"), riippumaton vanhasta roomalaisesta vallasta; ja toisissa suhteissa oli se sarvi tahi valta toisien valtojen joukossa, jotka nousivat tästä valtakunnasta, jolla jonkun aikaa oli muut sarvet eli vallat yliherruutensa alla. Raamattu esittää sen vertauskuvauksellisesti molemmilta näiltä näkökannoilta katsottuna, siten varmimmin ilmastakseen missä, ja mikä se on.

Antikristuksen suuret pöyhkeilevät sanat eli rienaamiset kestävät koko hänen pitkän elämänsä ajan. Sanalla "rienata" on meidän päivinämme ainoastaan raaka merkitys, ikäänkuin sillä tarkotettaisi karkeimpia kiroilemisen ja Jumalan sanan turhaanlausumisen muotoja. Mutta oikeassa merkityksessään saattaa sanaa "rienata" käyttää _jokaisesta_ Jumalan _kunnian loukkaamisesta_. Bouvier määrittelee sen näin: _Rienausta_, (engl. blasphemy) on sanoa Jumalasta jotain, joka sotii hänen luonnettaan vastaan eikä kuulu hänelle -- ja kieltää sitä, mitä hänelle kuuluu. -- Katso Webster'in Unabridged Dictionary, luvut _Blasphemy_ ja _Blasphemously_. Ja todistukseksi, että Raamatussa käytetään sanaa "rienata" tässä tarkotuksessa, huomattakoon sitä tapaa, jolla Herramme ja fariseukset käyttivät sitä: "Juutalaiset vastasivat: 'Hyvän teon vuoksi emme kivitä sinua, vaan _rienauksen_ tähden, ja koska sinä, joka olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi.' Jeesus vastasi heille: -- -- 'kuinka sanotte hänelle, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan: Sinä rienaat; _sentähden että sanoin:_ Minä olen Jumalan Poika'?" -- Joh. 10: 33, 34, 36. Katso myös Mark. 14: 61--64.

Kun tämä "rienata" sanan oikea käsitemääritys on saatu, miten selvää onkaan yksinkertaisellekin ymmärrykselle, että paavikunnan suuret pöyhkeilevät sanat ja tekopyhät väitteet kaikki poikkeuksetta ovat olleet rienaamisia. Jäljitellyn Jumalan valtakunnan pystyttäminen oli Jumalan hallituksen loukkaamista, karkeaa rienaamista ja hänen luonteensa ja suunnitelmansa ja sanansa asettamista väärään valoon. Jumalan luonnetta s.o. hänen _nimeääm_, rienattiin tuhansien eriskummallisien julistuksien, käskykirjojen ja säädöksien kautta, joita hänen nimessään annettiin ulos, jota teki pitkä sarja sellaisia, jotka väittivät olevansa sijaishallitsijoita tahi "huoneenhaltioita", edustaen hänen Poikaansa; ja Jumalan majaa, totista Seurakuntaa, rienattiin sen väärän järjestelmän kautta, joka sanoi olevansa sen paikalla -- joka sanoi, että sen uskolliset jäsenet muodostivat totisen ja ainoan Jumalan majan eli Seurakunnan. Mutta kuunnelkaamme mitä historialla on kerrottavaa näistä suurista pöyhkeilevistä sanoista, näistä rienaavista itsekylläisyyksistä, joita eri paavit Antikristuksen päinä ollen, lausuivat ja hyväksyivät.

Eräässä teoksessa, jonka nimi on: "Paavi, Kristuksen sijainen, kirkon pää", ja joka on kuuluisan roomalais-katolilaisen, Monsigneur Capel'in kirjottama, on luettelo, jossa on ei vähemmän kuin kuusikymmentäyhdeksän rienaavaa arvonimeä, joita on annettu paaville; ja huomattakoon, etteivät ne ole pelkästään kuolleita arvonimiä entisajoilta, sillä paavikunnan etevin nykyään elävä kirjailija on koonnut ne. Me esitämme luettelosta seuraavaa: --

"Kaikista päistä jumalallisin." "Kaikkien isien pyhä isä." "Kaikkien pappien korkein pontifeks." "Kristinuskon tarkastaja." "Ylipaimen -- paimenten paimen." "Kristus voitelun kautta." "Aabraham patriarkan arvon perustuksella." "Melkisedek arvonsa puolesta." "Mooses valtansa puolesta." "Samuel tuomarinviran puolesta." "Ylimmäinen pappi, korkein piispa." "Piispojen ruhtinas." "Apostolien perillinen; Pietari voimansa puolesta." "Taivaan valtakunnan avaimenkantaja." "Täydellä voimalla ja vallalla varustettu pontifeks." "Kristuksen sijainen." "Yksinvaltias pappi." "Kaikkien pyhien kirkkojen ylipää." "Yleisen seurakunnan päällikkö." "Piispojen piispa, s.o. itsevaltainen pontifeks." "Herran huoneen johtaja." "Apostolinen herra ja kaikkien isien isä." "Esipappi ja opettaja." "Sielunlääkäri." "Kallio, jota eivät helvetin portit voita." "Erehtymätön paavi." "Jumalan kaikkien pyhien pappien ylin pää."

Paitsi tätä pitkää arvonimien sarjaa, joista yllämainitut ovat esimerkkejä, esittää kirjailija seuraavan otteen eräästä kirjeestä, jonka pyhä Bernhard, Klairvaux'n Apotti, kirjotti paavi Eugenius III:lle, vuonna 1150: --

"Kuka sinä olet? -- Ylimmäinen pappi, korkein piispa. Sinä olet piispojen ruhtinas, sinä olet apostolien perillinen. Sinä olet Aabel hengellisen (korkeimman) valtasi puolesta, Noa hallituksesi puolesta, Aabraham patriarkka arvosi puolesta, järjestyksen puolesta Melkisedek, Aaron arvoisuuden puolesta, Mooses vallan puolesta, Samuel tuomariviran puolesta, Pietari voiman puolesta, _Kristus voitelun kautta_. Sinä olet se, jolle taivaan avaimet ovat annetut, jolle lampaat ovat uskotut. On tosin toisia taivaan ovenvartijoita ja toisia laumojen paimenia; mutta sinä olet niin paljon ihanampi heitä, kuin sinä sen ohella, eri tavalla, ennen muita olet perinyt molemmat nämä nimet. -- -- -- Toisten valta on rajotettu määrättyjen rajojen sisäpuolelle: sinun valtasi ulottuu niidenkin yli, joilla on valtaa toisten yli. Etkö sinä silloin voi, kun on oikeudenmukainen syy, sulkea piispalta taivas, panna hänet pois piispan viralta ja luovuttaa hänet saatanalle? Tämä sinun oikeutesi on muuttumaton, niinhyvin avaimiin nähden, jotka ovat sinulle annetut, kuin lampaisiin nähden, jotka ovat sinun hoitoosi uskotut."

Kaikki nämä rienaavan imartelevat arvonimet ovat annetut roomalaisille paaveille ja ovat he vastaanottaneet ne mieltymyksellä ja erinomaisella mielihyvällä, aivan kuin heille oikeuden mukaan tulevina.

Paavi Bonifasius VIII:nelta on meillä seuraava käsky, joka vielä on yleisessä laissa: "Me selitämme, sanomme, määräämme, julistamme, että jokaisen inhimillisen olennon _autuudelle_ on _välttämätöntä_ olla roomalaiselle pontifeksille alamainen." Paavi Gregorius VII, joka vuonna 1063 määräsi, että paavia kutsuttaisi kaikkien _isien isäksi_, tekee seuraavan johtopäätöksen 1 Moos. 1: 16 tueksi paavillisille vaatimuksille: "Jumala teki kaksi suurta valkeutta taivaan vahvuuteen: suuremman valkeuden päivää hallitsemaan ja vähemmän yötä hallitsemaan; molemmat suuret, mutta toinen suurempi. '_Taivaan vahvuuteen_, se on yleinen kirkko, teki kaksi suurta valkeutta' hän perusti kaksi virka-arvoa, jotka ovat paavillinen valta ja kuninkaan valta, mutta se, joka hallitsee päivää, se on hengellistä, on suurempi; mutta se, joka hallitsee lihallisia kappaleita, on pienempi; sillä niinkuin aurinko on erilainen kuuta, niin eroavat paavit kuninkaista." Toiset paavit ovat hyväksyneet tämän tulkinnan, joka paljon on edistänyt uskoa paavin suurempaan etevyyteen.