Part 25

"_Vasta neljännellä vuosisadalla_ -- kun keisarillinen vaino oli lakannut; kun Konstantin [roomalainen keisari] oli kääntynyt, _kun kirkko yhtyi valtioon_; kun itse ensi ajan usko oli turmeltunut; kun taikausko ja turha tieteily olivat tunkeutuneet uskollisten riveihin; kun piispat tulivat hovimiehiksi; kun kirkot tulivat sekä rikkaiksi että loistaviksi; kun pappeinkokoukset tehtiin valtiollisen vaikutuksen alaisiksi; kun monakistit [munkit] olivat pystyttäneet väärän siveellisyysperiaatteen; kun politiikka [valtioviisaus] ja dogmatiikka [uskonsääntö-oppi] kulkivat käsi kädessä ja keisarit pakosta sovittivat kirkolliskokouksien käskyjä -- alkoivat _arvoluokkiin kuuluvat miehet_ liittyä kirkkoon. Kun kristinusko tuli hovin ja ylempien luokkien uskonnoksi, käytettiin sitä tukemaan juuri sitä pahaa, jota vastaan se alkujaan pani vastalauseen. Kirkko ei ainoastaan ollut pakanallisien eksytyksien läpitunkema, vaan omisti se paljon itämaalaisen jumalanpalveluksen juhlamenoja, jotka olivat sekä yksityiskohtaisia että suurenmoisia. Kirkot tulivat neljännellä vuosisadalla yhtä loistokkaiksi kuin epäjumalan palveluksen vanhat temppelit. Monilukuisia ja loistokkaita juhlia pidettiin. Kansa riippui kiinni niissä, koska he saivat vaihtelua ja lepoa työstä. Marttyyrien kunnioitus toi kuvia kirkkoon -- joka oli lähde yleiseen epäjumalanpalvelukseen tulevaisuudessa. Kristinuskoa toitotettiin komeilla juhlamenoilla. Pyhimyksien kunnioittaminen läheni heidän jumaloimistansa, ja taikausko korotti Herramme äidin ehdottoman palveluksen esineeksi. Ehtoollispöydistä tuli komeita alttareja, jotka jäljittelivät juutalaisia uhreja. Marttyyrien jäännöksiä säilytettiin pyhinä amuletteina (salaisina suojelijoina pahaa vastaan.) Munkkielämä kypsyi myös suuremmoiseksi katumus- ja sovitusjärjestelmäksi. Joukottain munkkeja vetäytyi erilleen autioihin ja syrjäisiin paikkoihin ja antautuivat hyödyttömiin velvoituksiin, turhiin paastoihin, rukouksien luettelemiseen ja itseparannukseen. He olivat synkkiä uskonvimmaisia ihmisiä, jotka laiminlöivät elämän käytännölliset puolet.

"Kunnianhimoinen ja maallismielinen papisto etsi arvoa ja kunnianosotuksia. Vieläpä vierailivat ruhtinaiden hoveissakin ja tavottelivat maallisia kunniapaikkoja. Heitä ei enää ylläpidetty uskovaisten vapaehtoisilla antimilla, vaan säännöllisillä tuloilla, joita hallitus myönsi, tahi vanhoista [pakanallisista] temppeleistä perityllä omaisuudella. Rikkaat tekivät suuria testamenttimääräyksiä kirkolle, joita papisto hoiti. Nämä lahjotukset olivat tyhjentymättömänä rikkauden lähteenä. Kun omaisuus kasvoi ja uskottiin papiston huostaan, tulivat nämä välinpitämättömiksi kansan tarpeille -- kun kansa ei enää ylläpitänyt heitä. He tulivat laiskoiksi, vaateliaiksi ja riippumattomiksi. Kansa suljettiin pois kirkon hallituksesta. Piispasta tuli mahtava henkilö, joka tarkasti ja asetti virkaan papistonsa. _Kirkko oli yhtynyt valtioon_ ja uskonnollisia opinkappaleita pantiin käytäntöön hallituksen miekalla."

Eri-asteinen, mahtipontinen pappisvalta asetettiin, jonka keskuksena oli Rooman piispa.

"Uskonasioissa määräsi keisari, ja papisto vapautettiin valtion taakoista. Tunkeilu kirkollisiin virkoihin oli suuri, kun papisto harjotti niin suurta valtaa ja tuli niin rikkaaksi; ja henkilöitä korotettiin suuriin piispanvirkoihin, ei hurskautensa ja taitonsa perustuksella, vaan vaikutusvaltansa johdosta rikkaisiin. _Seurakunnan tehtävä katosi alentuvaan yhtymiseen valtion kanssa_. Kristillisyys oli komeilua, jumalanpalvelusmenoja, valtion käsivarsi, tyhjää tieteilyä, taikauskoa ja muodollisuutta."

Siten on tämä suuri luopumus uskosta, jota apostoli Paavali ennusti, toteennäytetty historiallinen tosiasia. Kaikki historian kirjottajat todistavat siitä, nekin jotka hyväksyvät vallananastamisen ja kiittävin sanoin mainitsevat yrityksen tärkeimpiä toimivia henkilöitä. Valitamme, että tilanpuute supistaa esityksemme ainoastaan muutamiin sattuvimpiin lausuntoihin. Luopumus, joka käsitti vuosisatoja kestävän ajanjakson, tapahtui niin asteettain, että niiden, jotka elivät sen kestäessä, oli paljon vaikeampi huomata sitä kuin meidän, jotka näemme sen kokonaisuudessaan. Tämä oli sitä petollisempaa, kun jokainen järjestely tehtiin, jokainen askel eteenpäin, vaikutukseen ja valtaan Seurakunnassa, ja koko maailmassa, otettiin _Kristuksen nimessä_ ja, kuten julkisesti selitettiin, kirkastaaksensa häntä ja täyttääkseen hänen Raamattuun kirjotettuja suunnitelmiansa. Sillä tavoin kehittyi suuri Antikristus -- totisen kristinuskon vaarallisin, viekkain ja uutterin vastustaja, ja tosi pyhien perkeleellisin vainooja.

Este poistettu.

Apostoli Paavali sanoi edeltäkäsin, että tämä vääryyden periaate olisi salaisessa toiminnassa jonkun aikaa, niinkauvan kun jotain oli tiellä, kunnes se, esteen poistuttua, saisi vapaasti ja nopeasti kulkea eteenpäin kehittyäkseen Antikristukseksi. Hän sanoo: "Jahka vain tulee poistetuksi se, joka tätä nykyä pidättää." (2 Tess. 2: 7.) Mitä historialla on näytettävä, joka toteuttaisi tämän ennustuksen? Se näyttää, että Antikristuksen nopean kehittymisen esteenä oli se, että halutulla paikalla oli jo toinen. Roomalainen valta ei ollut ainoastaan valloittanut maailmaa ja antanut sille valtiotiedettä ja lakeja, vaan, tietäen, että uskonnolliset taikauskot olivat vahvimmat siteet, joilla se saattoi pidättää ja johtaa kansaa, oli se omistanut tavan, joka johti alkunsa Baabelista, sen suuruuden ajalta maailman hallitsijattarena. Tämä tapa oli, että keisaria pidettäisiin sekä hengellisten että maallisten asioiden johtajana ja hallitsijana. Tämän tueksi väitettiin keisarin olevan puolijumalan, joka jossain suhteessa polveutui heidän pakanallisista jumalistansa. Sellaisena tuli hän jumaloimisen esineeksi ja hänen kuvapatsaitaan rukoiltiin; ja sellaisena sai hän myös nimityksen _Pontifeks Maksimus_ -- s.o. ensimäinen pappi tahi Korkein hengellinen hallitsija. Ja tämä on juuri se arvonimi, joka annetaan roomalaisen kirkkovallan paaveille ja jonka he vaativat itsellensä, sen jälkeen kun Antikristus oli saavuttanut sen "voiman, valtaistuimen ja vallan", joka oli kuulunut Rooman entisille hallitsijoille. -- Ilm. 13: 2.

Mutta vanhalla pakanallisella Roomalla ja Baabelilla oli ainoastaan papillisen vallan runko verrattuna siihen monimutkaiseen ja laajaan koneistoon, säädöksineen oppiin ja elämään nähden, jonka paavillinen Rooma, heidän suunnitelmiensa voitokas jälkeläinen, oli keksinyt. Sillä on nyt, vuosisatoja kestäneen kavalan ja taitavan menettelyn jälkeen niin lujitettu valta, että se vielä tänäkin päivänä, jolloin sen ulkonainen valta on murrettu ja siltä on ryöstetty maallinen hallitus, johtaa maailmaa ja hallitsee salaisesti valtakuntia, verhon takaa, perusteellisemmin kuin roomalaiset keisarit koskaan hallitsivat heidän valtansa alla olevia kuninkaita. Roomalaisille keisareille on annettava se tunnustus, ettei yksikään heistä, ollessaan Pontifeks Maksimus eli Korkein hengellinen hallitsija, milloinkaan harjottanut sellaista hirmuvaltaa, jota muutamat heidän jälkeläisistänsä paavillisella istuimella ovat käyttäneet. Tästä sanoo Gibbon [vol. II. nid. siv. 85]: "On myönnettävä, että mestattujen protestanttien luku yhdessä ainoassa maakunnassa oli suurempi ja yhden ainoan hallituksen aikana nousi _paljon korkeammalle_ aikasempien marttyyrien lukua kolmen vuosisadan aikana [koko] roomalaisessa valtakunnassa." Sen ajan tavan mukaan suosivat he niitä jumalia, jotka enimmin olivat kansan mieleisiä, mutta kaikkialla, minne he sotajoukkoineen kulkivat, kohdeltiin voitettujen kansojen jumalia ja jumalan palvelusta tavallisesti kunnioituksella. Niin oli esimerkiksi Palestiinassa, jossa, vaikka se oli roomalaisen vallan alla, keisarillinen _Pontifeks Maksimus_ kunnioitti uskonnon ja omantunnon vapautta. Siten osotti hän, ollen uskonnollisena hallitsijana, sääliväisyyttä kansaa kohtaan ja myötätuntoa kansallis-jumalille.

Näemme siis, että esteenä Antikristuksen aikaisemmalle kehittymiselle oli se seikka, että hengellisen ylivallan halutulla istuimella istuivat maailman tunnetusti vahvimman vallan edustajat, ja tietoisuus siitä, että jokainen tähän suuntaan menevä uskallettu yritys julkisesti osottaa kunnianhimoaan, olisi saattanut heidät maailman herrain vihalle alttiiksi. Niinmuodoin vaikutti tämä väärä kunnianhimo aluksi salaisuudessa ja kielsi itsellänsä olevan minkäänlaisia aikomuksia koettaa voittaa valtaa tahi herruutta, kunnes suotuisa tilaisuus tarjoutui -- nimikirkon tultua suureksi ja vaikutusvaltaiseksi, ja keisarivallan mentyä pirstaleiksi valtiollisten riitaisuuksien kautta, kun se alkoi kallistua häviötänsä kohti.

Rooman valta oli nopeasti laskevassa tilassa ja sen voima ja yhteys olivat jaetut kuuden keisarillisen vallanhakijan välillä, kun Konstantin tuli keisariksi. Ja että hän hyväksyi kristinuskon ainakin osaksi, vahvistaakseen ja vakuuttaakseen valtaansa, on todenmukainen otaksuma. Tästä kohdasta sanoo historia: --

"Hyväksyikö Konstantin sen [kristinuskon] vakuutettuna sen totuudesta tahi valtiollisista syistä, on kysymyksenalainen seikka. Varmaa on, että tämä uskonto, vaikka roomalainen valtiomahti sitä hiljaisuudessa ainoastaan halveksi, tahi todellisesti vainosi, oli levinnyt kansan keskuuteen, että Konstantin hyväksymällä sen, lujitti sotamiesten mieltymyksen itseensä... Maailmallinen kunniantunto osotti tien keisarin ottamalle askeleelle, kun hän selitti olevansa kristitty, eikä Kristuksen henki, joka sanoi: Minun valtani ei ole tästä maailmasta. Konstantin teki siitä valtion uskonnon, ja sen perästä huomaamme sen vaikutuksen maallisten asioiden tahraamaksi... Mitään erityistä piispaa ei pidetty koko seurakunnan päänä, mutta keisari oli sinä itse asiassa. Siinä asemassa kutsui hän myös kokoon _Nikean kirkolliskokouksen_, asetuttuansa riitakysymyksessä Athanasiuksen ja Ariuksen välillä viimeksimainittua vastaan. _Kirkolliskokous oli samaa mieltä keisarin kanssa_." [Willard'in Universal History, Siv. 163.]

"Mitä etuja mahdettiinkaan saada hankkimalla keisarillinen proselyytti [käännynnäinen], varmaa on, että hän erosi enemmän purppuran loiston kautta kuin suuremman viisauden tai hyveiden kautta niistä monista tuhansista alamaisistansa, jotka olivat omistaneet kristinuskon opit.... Hänen hallituskautensa sama vuosi, jona hän kutsui kokoon Nikean kirkolliskokouksen, tahrattiin hänen vanhimman poikansa mestaamisen kautta. Kirkon kiitollisuus on korottanut anteliaan suojelijan hyvät puolet ja antanut anteeksi sen heikot puolet, joka asetti kristinuskon roomalaisen maailman valtaistuimelle." [Gibbon, II nid. siv. 269.]

Tässä siis, Konstantinin hallituksen aikana vaihtui valtakunnan vastustus kristinuskoa kohtaan suosioksi, ja keisarillinen Pontifeks Maksimus tuli itsiänsä _siksi tunnustavan_, mutta todellisuudessa luopuneen Kristuksen Seurakunnan suojelusherraksi; hän tarttui sitä käteen ja auttoi sitä loistavaan paikkaan, jossa se nautti kansansuosiota, ja josta se sittemmin, kun keisarivalta heikkeni, saattoi asettaa oman edustajansa maailman uskonnolliselle valtaistuimelle Ensimäiseksi hengelliseksi hallitsijaksi -- _Pontifeks Maksimukseksi_.

Mutta erehdys on, kuten useat tekevät, otaksua, että seurakunta tällä ajalla oli puhdas (neitsyeellinen) seurakunta, joka äkkiä huomasi itsensä korotetuksi sellaiseen arvoon ja valtaan, jotka tulivat hänelle paulaksi. Asianlaita onkin aivan päinvastainen. Niinkuin jo mainittiin, oli suuri luopumus tapahtunut alkuperäisestä puhtaudesta ja vaatimattomuudesta ja vapaudesta. Sen piirissä oli nyt erilaisien uskontunnustuksien kahlehtimia, kunnianhimoisia puolueita, jotka olivat pakanallisen filosofiian eksytyksien ja menojen kaltaisia, koristetut useilla totuuksilla ja vahvistetut ja yhteenliitetyt ijankaikkisen vaiva-opin kautta. Tämä oli vetänyt seurakuntaan mahdottoman joukon seuraajia joiden luku ja vaikutusvalta olivat _suuriarvoisia_ Konstantiinille, ja joita sen mukaan kunnioitettiin ja käytettiin. Ei kukaan sellainen maailmanihminen ole milloinkaan todenteolla ajatellut ryhtyä ajamaan nöyrän, Kristus-kaltaisen "pienen lauman" -- totisen vihkiytyneen Seurakunnan -- asiaa, jonka jäsenien nimet ovat kirjotetut taivaassa. Se kansansuosio, jonka Konstantin saavutti sotilailtaan, josta historiankirjottajat mainitsevat, on aivan toista kun kansansuosio ristin todellisilta taistelijoilta.

Todistaaksemme tätä kerromme mitä historia sanoo hengellisen yhteiskunnan tilasta Diokletianuksen, Konstantiinin edeltäjän aikana, joka hallituksensa loppupuolella, siinä luulossa, että kristityt väijyivät hänen henkeänsä, närkästyi heihin ja vainosi heitä käskemällä hävittämään Raamatuita ja lähettämään piispoja maanpakoon ja lopulta määräämällä, että sellaiset, jotka vastustivat näitä käskyjä, tapettaisiin. Gibbon [II. nid. siv. 53 ja 57] sanoo tästä ajasta: --

"Diokletianus ja hänen kanssahallitsijansa uskoivat usein tärkeimmät virat sellaisille henkilöille, jotka julkisesti ilmaisivat inhonsa jumalien palvelukseen, mutta jotka olivat osottaneet omaavansa sellaisia ominaisuuksia, jotka tekivät heidät sopiviksi valtion palvelukseen. Piispat omistivat kunniakkaan aseman kukin maakunnassaan eikä ainoastaan kansa, vaan itse hallitushenkilötkin kohtelivat heitä huomaavaisuudella ja kunnioituksella. Melkein kaikissa kaupungeissa huomattiin vanhat kirkot riittämättömiksi antamaan tilaa proselyyttien (käännynnäisien) kasvavalle luvulle; ja vanhojen sijaan rakennettiin komeampia ja tilavampia rakennuksia uskovaisten julkisia jumalanpalveluksia varten. Sitä tapain ja periaatteiden turmelusta, jota Eusebius niin kovin valittaa, saattaa pitää ei ainoastaan seurauksena, vaan todistuksena siitä vapaudesta, jota kristityt nauttivat ja käyttivät väärin Diokletianuksen hallituksen aikana. Menestys oli veltostuttanut kurinpidon. Viekkautta, kateutta ja epäsopua oli jokaisessa seurakunnassa. Proselyytit tavottelivat piispanvirkaa, joka päivä päivältä tuli heille yhä enemmän halutuksi päämääräksi. Piispat, jotka kilpailivat toistensa kanssa kirkollisesta etusijasta, näyttivät esiintymisestään päättäen tavottelevan hirmuvaltaista maallista valtaa kirkon hallituksessa; ja se vilkas _usko_, joka vielä erotti kristityt pakanoista, osottautui paljon vähemmin heidän elämässään kuin heidän riitakirjoituksissaan.

"Kertomus Samosatan Paavalista, joka oli Piispana Antiokiassa, Itämaiden ollessa Odenatuksen ja Senobian käsissä, saakoon tässä valaista sen ajan tilaa ja luonnetta. [Vuonna 270 j.K.] Paavali piti kirkon palvelusta hyvin tuottavana virkana. Hänen kirkollinen hallituksensa oli rahanahne ja lahjanottaja; hän kiristi ahkerasti lahjoja varakkaimmilta uskovaisilta, ja käytti omiin menoihinsa melkoisen osan yleisistä tuloista. [Arvostelijat väittävät, sanoo Gibbon, että Paavali oli keisarillinen _Dusenario_ tahi prokuraattori, kahdensadan _sestertian_ vuosipalkalla, -- joka on lähemmä 400,000 markkaa.] Hänen ylpeytensä ja ylellisyytensä teki kristinuskon vihattavaksi pakanain silmissä. Hänen neuvoshuoneensa, hänen valtaistuimensa, loistavat juhlamenot, joilla hän esiintyi julkisuudessa, anovien joukot, jotka pyysivät hänen huomiotansa, monet kirjeet ja anomukset, joihin hän saneli vastauksensa, ja alituinen kiire liikeasioissa, joihin hän oli sotkeutunut, olivat kaikki seikkoja, jotka paremmin olisivat sopineet maallisen hallitushenkilön kuin nöyrän piispan asemalle. Kun Paavali puheli kansallensa saarnastuolista, jäljitteli hän aasialaisten viisastelijoiden kuvannollista puhetapaa ja näytelmätaiteellisia liikkeitä, ylenmääräisten mieltymyksen osotuksien kaikuessa tuomiokirkossa hänen jumalallisen puhetaitonsa ylistykseksi. Niille, jotka vastustivat hänen valtaansa tahi kieltäytyivät imartelemasta hänen turhamaisuuttaan, oli Antiokian esipappi julkea, ankara ja taipumaton, mutta papistoaan kohtaan oli hänen kurinpitonsa leväperäinen ja hän tuhlasi kirkon aarteita heille."

Siten poistettiin Konstantinin hallituksen aikana kaikki esteet, ja paavikunnan järjestämä nimiseurakunta Rooman piispan ollessa ylipäänä, paavina -- saatiin, niinkuin tulemme näkemään, hyvin pian aikaan.

Antikristuksen nopea kehitys.

Paavillisen pappisvallan nopea kehittyminen, Konstantinin liityttyä siihen, muodostaa hyvin merkillisen piirteen sen historiassa. 'Tämän maailman ruhtinas' piti sanansa, kun hän lupasi antaa valtaa ja voimaa vastalahjaksi, jos häntä kumartaisi ja rukoilisi. (Mat. 4: 8, 9.) Milanin julistuksen kautta antoi Konstantin lain voiman kirkon omistuksille, ja kristityt saivat takasin ennen menetetyn kiinteimistönsä. Toinen julistus, vuonna 321, myönsi oikeuden testamentin kautta lahjottaa omaisuutta kirkolle, Konstantinin itsensä näyttäessä hyvää esimerkkiä, mitä anteliaisuuteen tulee, ja tuhlaillessa omaisuutta ja kultaa avoimin käsin kristitylle papistolle. Tätä keisarin esimerkkiä seurasi tuhannet hänen alamaisistaan, joiden lahjat eläessään ja lahjotukset kuolinhetkellään valuivat kirkon aarreaittaan. White sanoo [White'n Universal History, siv. 155]:

"Rooman seurakunta osotti jo aikaseen tahtovansa hallita toisia [seurakuntia toisissa kaupungeissa ja maissa], niin hyvin monilukuisten kääntyneitten kuin rikkautensa perustuksella, kuin myös sillä perustuksella, että se sijaitsi pääkaupungissa. Monet seikat myötävaikuttivat lisäämään sikäläisen piispan vaikutusvaltaa; vaikka hänen ylivaltaansa ja kunnianhimoansa jonkun aikaa ankarasti vastustettiin. Hallituspaikan muuttaminen [Roomasta Konstantinopoliin, Konstantinin aikana, vuonna 334] enensi länsimaisen seurakunnan valtaa sen kautta, että piispasta tehtiin maistraatin pääjäsen. Tähän tulee lisäksi vielä Gratianuksen ja Valentinianuksen vahvistama tapa vedota Roomaan, sekä useat pyhiinvaellusmatkat Pietarin ja Paavalin ja toisten marttyyrien haudoille."

Konstantinin kuoleman jälkeen näytti roomalaisen keisarikunnan vaihteleva onni edistävän luopuneen kirkon nousemista ja Antikristuksen kehittymistä; sillä siihen asti ei vielä oltu saatu toimeen yhtymistä yhden pään tahi paavin alle, jota olisi pidetty Kristuksen sijaisena eli sijaishallitsijana. Konstantinin jälkeiset keisarit Teodosiukseen asti, pitivät itsiänsä edelleen Jumalan valtuuttamina kirkon ylipäällikköinä. Vaikkei yksikään valtakunnan tuhannesta kahdeksastasadasta piispasta vielä ollut valmis _anomaan tunnustusta_ ylipappina tahi paavina, olivat monet kumminkin tähystelleet tätä palkintoa. Keisareille osotettiin, miten perusteeton heidän vaatimuksensa kantaa arvonimeä _Pontifeks Maksimus_ oli, väittäen, että koska he palvelivat kuolleita pyhimyksiä, oli heidän annettava näiden eläville edustajille -- piispoille -- samanlainen kunnioitus. Siitä huolimatta puhuivat keisarit julistuksissaan valtakunnasta jumalallisena pappisvaltana ja itsestänsä jumalallisina henkilöinä. [Katso Gibbon II. nid. siv. 108.]

Aika Rooman piispan vallalle ja ylipäällikkyydelle läheni nopein askelin. Viidenkymmenen vuoden kuluessa siitä kun kristinusko oli saanut laillisen vahvistuksen, oli hänen rikkautensa ja arvonsa piispana valtakunnan pääkaupungissa ja maailman suurimmassa kaupungissa, hyvin suuret. Ammianus, senaikainen historiankirjottaja, joka kirjottaa hänen rikkaudestaan ja koreilemishalustaan, sanoo: "Hän voitti Kuninkaat loistossa ja komeudessa, ajeli upeissa ajopeleissä, käytti mitä hienoimpia vaatteita ja oli kuuluisa ylellisyydestänsä ja ylpeydestänsä." Hallitusistuimen asettaminen Konstantinopoliin, se seikka, että Rooma oli altis pohjoisista tulevien raakalaisten hyökkäyksille, sotapäällikköjen ja maaherrojen alituinen muuttaminen nopeasti rappeutuvassa valtakunnassa aiheuttivat sen, että Rooman kirkon piispa tuli olemaan pysyväisin ja enimmin kunnioitettu virkamies siellä; ja hänen vähitellen kasvava kunniansa ja vaikutusvaltansa kasvoivat vielä lisäksi senkin kautta, että loistava keisarillinen hovi, hänen kilpailijansa, muutettiin Konstantinopoliin, kuin myös sen kunnioituksen kautta, joka kaikilla maailman kansoilla oli itse Rooman nimeäkin kohtaan.

Valaistaksemme tätä, mainitsemme, että kun Vandaalit vuonna 455 hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät sen, ja hätä ja hävitys vallitsi kaikkialla, käytti Leo, Rooman piispa, hyväkseen tilaisuutta esittääkseen kaikille, sekä raakalaisille että roomalaisille, että hän vaati hengellistä valtaa. Julmille ja taikauskoisille raakalaisille, joihin kaikki, mitä olivat ympärillänsä nähneet, oli tehnyt syvän vaikutuksen, huusi Leo, puettuna paavilliseen pukuunsa: "Varokaa itseänne! Minä olen Pyhän Pietarin seuraaja, jolle Jumala on antanut taivaan valtakunnan avaimet, ja jonka seurakuntaa eivät helvetin portitkaan saata voittaa; minä olen Jumalan vallan elävä edustaja maan päällä; minä olen Caesar, kristitty Caesar, joka hallitsee rakkaudessa, jolle kaikkien kristittyjen on osotettava uskollisuutta; minä pidän kädessäni helvetin kiroukset ja taivaan siunaukset; minä vapautan kaikki alamaiset uskollisuudesta kuninkaille; minä annan ja minä otan pois, jumalallisen valtani oikeudella, kristikunnan kaikki valta-istuimet ja ruhtinaskunnat. Varokaa, ettette saastuta sitä, jota minä olen saanut näkymättömältä kuninkaaltanne; niin taivuttakaa niskanne minun edessäni ja rukoilkaa, että Jumalan viha kääntyisi pois."

Kunnioitusta nimeä ja paikkaa kohtaan käytti Rooman paavi ahkerasti eduksensa. Ja pian tahtoi hän saada hallita kaikkia muita piispoja, maaherroja ja hallitsijoita. Kohta vaati hän ei ainoastaan koko maailman kirkollista valtaa, vaan myös maallista valtaa; oikeutta kruunaamaan ja ottamaan pois kruunua, asettaa virkaan ja panna pois viralta kaikkia vanhan roomalaisen vallan hallitsijoita, pitäen tätä sinä oikeutena ja perintönä, joka oli tullut Rooman kirkolle, jolle, kuten väitettiin, Jumala oli antanut koko maailman vallan. Näitä vaatimuksia esitettiin tuontuostakin ja vihollismieliset ja kateelliset piispat kumosivat ne jälleen, joten on mahdotonta määrätä varmaa vuosilukua niiden alkamiskohdaksi. Mitä omaan käsityskantaan tulee, väittää paavikunta tulleensa järjestetyksi apostolien päivinä ja sanoo Pietarin olleen ensimäisen paavin; mutta tämä ei ole ainoastaan todistamaton väite, vaan historia kieltää sen kokonaan. Historia näyttää, että vaikka _väärä kunnianhimo_ vaikutti salaisesti pitkän aikaa, estettiin sitä kehittymästä Antikristukseksi ja esittämästä sellaisia julkisia vaatimuksia, kunnes roomalainen valtakunta alkoi hajota.

Tästä ajasta alkain olemme nyt tekemisissä Antikristuksen kanssa, jonka vähitellen tapahtuva _kehitys ja järjestyminen_ salaisuudessa vaikuttavasta kunnianhimosta muodostavat sopivan alkunäytöksen siihen kauhistuttavaan luonteeseen, joka esiintyi kaikessa loistossaan senjälkeen kun tavoteltu valta oli vallotettu -- vuodesta 539 vuoteen 1799, 1260 vuotta. Tästä ajanjaksosta lasketaan kolme ensimäistä vuosisataa tämän maallisen vallan nousemiseen; kolme viimeistä sen laskemiseen uskonpuhdistuksen ja sivistyksen vaikutuksesta; ja välillä oleva seitsemän vuosisadan aika käsittää paavikunnan loistokauden ja maailman keskiajan tai "pimeät aikakaudet", jotka olivat täynnä viekkautta ja petoksia Kristuksen ja totisen evankeliumin nimessä.

Eräs roomalais-katolilainen kirjailija vahvistaa täydellisesti sen, mitä lausuimme tästä asiasta, ja me esitämme tässä hänen sanansa, huolimatta niiden vahvasta värityksestä, vakuuttavana todistuksena. Hehkuvalla innostuksella kertoessansa paavikunnan kohoutumista maalliseen valtaan, jonka ohella kertoo sen olevan taivaallista alkuperää olevan kasvin, joka senvuoksi nopeasti kehittyi ja kohosi maailmassa, sanoo hän: