Part 24

Hyvin omituista on myös sekin, että ne, jotka käsittävät synnin ihmisen kirjaimellisella tavalla, ylipäänsä kuuluvat niihin, jotka uskovat että hän tulee ennen tuhatvuotista valtakuntaa, ja tarkkaavat ja odottavat Herran tulemista _nyt minä hetkenä tahansa_. Miksi eivät kaikki saata nähdä mitä Apostoli tarkottaa, kun hän selvästi selittää, ettei Herran päivä, (hänen läsnäolonsa päivä) saata tulla eikä sitä ole odotettava ennen kun Synnin ihminen on ilmestynyt? Tarvittiin yli neljäkymmentä vuotta entisen juutalaisen temppelin rakentamista varten ja varmasti tarvittaisiin ainakin kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen rakentaakseen entistä ehompaa, uutta temppeliä Jerusalemiin, jonne he odottavat kirjaimellisen ihmisen asetettavaksi ja siellä palveltavaksi Jumalana. Miksi sitten ne, jotka uskovat näin, odottavat Herran tulevan _nyt millä hetkellä tahansa_? Sellainen ajatus ei pidä yhtä enemmän järjen kuin Apostolin ennustuksenkaan kanssa. Johdonmukaisuus vaatii että he joko herkeävät odottamasta Herran tuloa millä hetkellä tahansa taikka herkeävät odottamasta tulevaa Synnin ihmistä; sillä Herran läsnäolon päivä ei saata tulla ennenkuin luopumus (apostasia) on tapahtunut ja ennenkuin Synnin ihminen on kehittynyt ja ilmennyt tästä luopumuksesta.

Mutta kun saamme oikean käsityksen apostolin sanoista ja oikeat käsitykset Herramme tulemisen _tavasta_ emme tapaa mitään epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, vaan vakuuttavan sopusoinnun ja yhtäpitäväisyyden. Ja sellaista mielipidettä lähdemme tässä nyt esittämään. Sen raamatullisuutta on lukijan itsensä koeteltava.

Ne erilaiset nimitykset, joita annetaan tälle järjestelmälle, ovat ilmeisesti esikuvauksellisia. Ne nimitykset eivät ole sellaisia, jotka tarkottavat ketään yksityistä henkilöä, vaan kuvaavat turmeltuneen uskonnollis-porvarillisen yhteiskunnan luonnetta, joka on kehittynyt nimikristillisessä seurakunnassa ja joka sen kautta, että on kavalasti vastustanut Kristusta, Päätä, ja hänen todellista Seurakuntaansa, hänen ruumistaan, hyvällä syyllä ansaitsee _Antikristuksen_ nimen. Sellainen _järjestelmä_ saattoi toteuttaa kaikki ennustukset Antikristuksesta tai Synnin ihmisestä, kun sitävastoin yksityinen ihminen ei olisi voinut sitä. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei antikristillinen järjestelmä ole mikään pakanallinen oppijärjestelmä, kuten muhamettilaisuus tahi bramanismi; sillä kristillinen seurakunta ei ole milloinkaan ollut sellaisen järjestelmän alaisena, eikä yksikään näistä järjestelmistä johda alkuansa Kristillisestä Seurakunnasta. Ne ovat nyt ja ovat aina olleet riippumattomia kristillisestä Seurakunnasta.

Sen järjestelmän, joka täysin vastaa annettua henkeyttämää kuvausta, täytyy olla tunnustukseltaan kristillisen ja sisältää suuren enemmistön sellaisia, jotka sanovat olevansa kristittyjä. Ja sen on oltava järjestelmä, joka johti alkunsa oikean kristillisen uskon apostasiasta eli luopumisesta -- sitäpaitsi sellaisesta luopumisesta, joka oli salainen ja peitetty, kunnes asianhaarat suosivat sen vallan anastamista. Sen salainen alkaminen tapahtui jo apostolien päivinä, -- muutamien opettajien halussa olla suurimmat.

Emme tarvitse etsiskellä kauvan löytääksemme luonnetta, joka täydelleen täyttää kaikki vaatimukset; luonnetta, jonka historia, sellaisena kuin maalliset aikakirjojenkirjottajat ja sen omat lumotut palvelijatkin sen esittävät, on pilkusta pilkkuun yhtäpitävä profeetallisien kuvauksien kanssa Antikristuksesta. Mutta kun me väitämme, että ainoa järjestelmä, jonka historia sopii yhteen näiden ennustuksien kanssa, on paavikunta, älköön meitä käsitettäkö väärin, niinkuin me sillä tahtoisimme sanoa, että jokainen roomalais-katolilainen tunnustaja on synnin ihminen; tahi papit, taikka edes roomalaisen kirkon paavitkaan ovat, tai ovat olleet, Antikristus. Ei kukaan yksityinen _ihminen_ ole se Antikristus, se "Synnin ihminen", jota ennustuksessa kuvataan. Paavit, piispat ja muut, ovat korkeintaan osia eli jäseniä antikristillisessä järjestelmässä. Samoin kuin kaikki kuninkaalliset papit ovat ainoastaan jäseniä totisessa Kristushenkilössä, Jeesuksen ollessa päänä, ja samalla tavalla kuin he nykyisessä tilassaan yhdessä muodostavat vastakuvallisen Elijan, vaikkei kukaan yksityinen heistä ole Elija tahi se Kristus, joka on ennustettu. Huomaa edelleen, ettei Rooman kirkko, pelkkänä kirkollisena järjestelmänä, ole Synnin "Ihminen" eikä sitä milloinkaan ole kuvattu _ihmisenä_ s.o. _miehisenä_ olentona. Päinvastoin on aina _nainen_ se kuva, jota käytetään esittämään päästään ja herrastaan eronnutta seurakuntaa tahi kirkkoa. Totisen Seurakunnan kuvana on "puhdas neitsyt", kun luopunutta Seurakuntaa, joka on poikennut alkuperäisestä puhtaudestaan ja uskollisuudestaan Herraansa kohtaan, kuvauksellisesti kutsutaan "portoksi." Samoin kuin totinen "neitsyt" Seurakunta edelleen tulee olemaan sitä aikakauden loppuun asti, jolloin hän tulee yhdistettäväksi Herransa kanssa ja ottamaan hänen nimensä -- Kristus -- samalla lailla ei luopunut seurakunta ollut Antikristus tahi Synnin ihminen [s.o. mies] ennenkuin hän yhtyi herransa ja päänsä, paavin kanssa, joka tekeytyi Kristuksen sijaishallitsijaksi, ja tuli uskonnolliseksi _vallaksi_, jota väärin on nimitetty kristikunnaksi -- joka merkitsee Kristuksen valtakuntaa.

Paavikunta on tämän väärän valtakunnan nimi, ja se perustettiin väärin sovitetulle totuudelle -- sille totuudelle, että Seurakunta on kutsuttu olemaan kuninkaina ja pappeina Jumalan edessä ja hallitsemaan maan päällä. Mutta hallitsemisen aika ei ollut vielä tullut: evankelinen aika ei ollut määrätty tätä tarkoitusta varten, vaan Seurakunnan valitsemista, kehittämistä, järjestämistä, nöyryyttämistä ja uhripalvelusta varten, vaeltamaan Herransa jäljissä, odottaen kärsivällisesti ja kärsien siihen aikaan asti, joka on määrätty luvatulle korottamiselle ja ihanalle hallitukselle -- tuhatvuotiskautena.

Herra näki edeltäkäsin, että nimikristillisyys leviäisi koko maailmaan ja sitten, kun se tulisi yleiseksi, omistaisivat sen useat, jotka pitivät sen muodoista ilman että syventyivät sen opin henkeen. Hän näki ennakolta, että siinä määrässä kun suuri luku sellaisia yhtyisi Seurakuntaan, tulisi maailmanhenki, joka on itsensäkieltämisen ja itsensäuhraamisen hengen vastakohta, niiden mukana Seurakuntaan: että siten sinne tunkeutuva itsekkäisyys ja halu tulla suureksi ja hallita, ei tarvitsisi kauvan odottaa, ennenkuin tilaisuus siihen tarjoutuisi; että Seurakunta siten koettaisi hallita maailmaa ennen oikeaa aikaa -- tahi oikeammin, että se maailmallinen aines, joka tulisi Seurakuntaan, tekisi vaikutuksensa tuntuvaksi ja totisen Seurakunnan nimessä ottaisi haltuunsa maailman maallisen vallan, jonka Jumala oli luovuttanut pakanoille, ja joka ei voi kokonaan siirtyä totisen Seurakunnan käsiin ennenkuin pakanain aikojen loputtua, vuonna 1914.

Ja niin on tosiasiassa käynyt: kun nimikirkko kasvoi luvussa, alkoi se, kunnianhimoisten miesten opetuksien ja esimerkin vaikutuksesta luopua. He katselivat yhä suopeammin sitä valtaa ja maallista vaikutusta, jota suuri joukko ja rikkaus toivat mukanaan. Vähitellen maailmallistui Seurakunnan henki, ja tämän maailman ansioita haluttiin. Kunnianhimo kuiskasi: -- Jos suuri roomalainen valtakunta kaikkine valtoneen ja vaikutuksineen, sotajoukkoneen ja rikkauksineen vaan ottaisi Seurakunnan siipeinsä alle, miten kunniakasta ja ylevää olisikaan silloin olla kristitty! Miten pian eikö silloin pakanain vaino lakkaisi! Silloin olisi meidän vallassamme, ei ainoastaan herättää heissä pelkoa, vaan myös pakottaa heitä yhtymään Seurakuntaan, ristiin ja Kristuksen nimeen. He tuumailivat kai edelleen: Nähtävästi ei ole Jumalan tarkotus, että Seurakunnan aina on oltava alamainen maailmalle ja sen vainottavana; apostolin sanat: "Ettekö tiedä, että pyhät tulevat tuomitsemaan maailmaa?" eikä vähemmin Herran lupaukset, että meidän on hänen kanssaan hallittava, ja monet ennustukset, joissa puhutaan Seurakunnan hallitsemisesta, ilmasevat selvästi, että Jumala tahtoo niin. On kyllä totta, että apostoli kirjotti, että Herramme ensin palaisi ja korottaisi Seurakunnan ja neuvoi meitä "_odottamaan_" Herraa; mutta, (tuumivat he) monta vuosisataa on nyt kulunut, emmekä näe mitään merkkejä Herran tulemisesta. Meidän on ymmärrettävä apostolien jonkun verran erehtyneen. Meistä on selvää, että me voimme ja meidän tulee käyttää kaikkia keinoja saadaksemme maallinen hallitus käsiimme ja voittaa maailma Herralle. Aivan välttämätöntä on myös (ajattelivat he) että Seurakunta saa _päämiehen_ -- joka edustaa poissaolevaa Herraa ja edustaa Seurakuntaa maailman edessä -- päämiehen, joka ottaa vastaan maailman kunnioituksen, toimii Kristuksen vallalla ja hallitsee maailmaa "rautavaltikalla" niinkuin profeetta Daniel oli ennustanut. Tällä tavoin, vähittäisen ajatustoiminnan kautta, joka kehittyi vuosisatojen kuluessa, katosi vähitellen näkyvistä toivon todellinen pohja Seurakunnan korottamiselle hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa -- nimittäin Herran toinen tuleminen -- ja uusi toivo anasti sen paikan -- toivo menestymisestä ja suuruudesta ilman Herraa, useiden, toisiaan seuraavien, paavien ylipäällikkyydellä ja johdolla. Ja sillä tavalla, juonien ja vehkeiden kautta, ja vaihtamalla ystävyyden osotuksia maailman kanssa, muuttui Seurakunnan toivo vääräksi toivoksi, petolliseksi paulaksi, jonka kautta Saatana johti sitä toisesta vääryydestä ja eksytyksestä toiseen sekä opissa että elämässä.

Se kohta, jolloin luopumus kehittyi "synnin ihmiseksi" oli silloin, kun paavillinen pappisvalta korotti itsensä useiden toisiansa järjestyksessä seuraavien paavien ylipäällikkyyden alaiseksi, vaatien maailman hallitsemista ja sekaantuen siihen Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan nimessä, jonka hallituksen se uskotteli olevansa. Se oli petollinen, väärä valtakunta, miten vakavia asioita muutamat sen järjestelmistä ja tukipylväistä lienevät tarkottaneetkaan. Se oli Antikristuksen, vaikka he kuinkakin väittivät ja uskoivat sen olleen totisen, Jumalan Kristuksen kirkkaus, kunnia ja valta maan päällä. On erehdys otaksua, että omantuntonsa mukaan toimiminen aina on oikeuden mukaista toimintaa. Jokaisella eksytykselle rakennetulla järjestelmällä on epäilemättä yhtä monta lumottua, rehellisesti tunnontarkkaa seuraajaa kuin sillä on ulkokullattuja, tahi enemmänkin. Tunnontarkkuus on siveellistä suoraluontoisuutta ja on riippumaton tiedoista. Tietämättömät pakanat seuraavat omaatuntoansa, rukoillessansa ja uhratessansa epäjumalille; Saul, jolla oli väärät tiedot, toimi omantuntonsa mukaan, vainotessaan pyhiä, ja samoin on monen tietämättömän Paavilaisenkin kanssa; hyvällä omalla tunnolla he tekivät väkivaltaa ennustuksille, vainosivat totisia pyhiä ja järjestivät suuren antikristusjärjestelmän. Satoja vuosia ei paavikunta ainoastaan ole pettänyt maailman kuninkaita, oikeuksiinsa ja luuloteltuun jumalalliseen valtaansa nähden, ja hallinnut heitä, vaan Seurakuntaankin, Jumalan temppeliin, jossa Kristus yksin on tunnustettava pääksi ja opettajaksi, on se tunkeutunut ja väittänyt olevansa oikea opettaja ja lainantaja ja tässä se on pettänyt kaikki, paitsi pientä vähemmistöä, erinomaisella menestymisellään ja suurisanaisilla vaatimuksillaan. "Koko maailma ihmetteli" -- hämmästyi, pettyi, hämmentyi -- "kaikki ne, joiden nimet eivät olleet kirjotetut Karitsan elämänkirjaan", ja muutamat, joiden nimet olivat kirjotetut Jumalan pyhien joukkoon, hämmentyivät kovin. Ja tämä petos oli sitä vahvempi, koska sen kunnianhimosten suunnitelmien tekeminen tapahtui hitaasti, ja ne vielä hitaammin toteutettiin. Se ulottui vuosisatojen läpi ja oli kunnianhimon muodossa salaisesti vaikuttamassa jo Paavalin aikana. Se oli menettelytapa, jonka kautta lisättiin vähän eksytystä edelliseen -- täydennettiin toinen kunnianhimoinen selitys toisen selityksellä, ja lisäksi jollakulla toisella kauempana ajassa. Tällä petollisella tavalla kylvi ja kasteli Saatana eksytyksen siemeniä ja kehitti suurimman ja vaikutusvaltaisimman järjestelmän, minkä maailma milloinkaan on tuntenut -- Antikristuksen.

Nimellä "Antikristus" on kaksinkertainen merkitys. Se merkitsee ensiksi: Kristusta _vastaan_; toiseksi: Kristuksen _sijasta_ (s.o. valheellinen jäljittely). Ensimäisessä merkityksessä on se yleinen ja voidaan käyttää jokaisesta vihollisesta, joka vastustaa Kristusta. Tässä merkityksessä olivat Saul (sittemmin Paavaliksi kutsuttu) ja jokainen juutalainen ja jokainen muhamettilainen ja kaikki roomalaisen valtakunnan pakanalliset keisarit ja asujamet antikristuksia -- Kristuksen vastustajia. (Apt. 9: 4.) Mutta Raamattu ei käytä sanan tässä merkityksessä nimeä _Antikristus_. Se sivuuttaa kaikki sellaiset viholliset ja käyttää _Antikristus_ nimitystä sen ylempänä mainitussa toisluokkaisessa merkityksessä, nim. Kristusta _vastaan_, s.o. sellaisena, joka esittää Kristuksen väärässä valossa, jäljittelee häntä, _anastaen_ oikean Kristuksen _sijan_. Johannes huomauttaa siten: "Te olette kuulleet, että [_se_] Antikristus [Kreikan kielessä on määrätty artikkeli] tulee. Niin onkin nyt monta Antikristusta ilmaantunut." (1 Joh. 2: 18, 19.) [Kreikan kieli tekee eron _sen_ erityisen Antikristuksen, ja useiden vähempien sellaisien välillä.] Ja Johanneksen huomautukset sen jälkeen ilmasevat, ettei hän tarkota kaikkia Kristuksen ja Seurakunnan vastustajia, vaan erityistä sellaisien luokkaa, jotka, vaikka vielä tunnustavatkin kuuluvansa Kristusruumiiseen, Seurakuntaan, olivat hylänneet totuuden periaatteet, ja siksi eivät ainoastaan asettaneet totuutta väärään valoon, vaan maailman silmissä ottivat totisen Seurakunnan sijan ja nimen -- ja siten oikeastaan jäljittelivät oikeita pyhiä. Johannes sanoo näistä: "Meistä he ovat lähteneet, mutta meikäläisiä he eivät olleet"; he eivät edusta meitä vaikka onnistuisivatkin pettämään maailmaa ja itseään tässä. Samassa epistolassa selittää Johannes, että hänen mainitsemillaan monilla antikristuksilla, on [_tuon erityisen_] Antikristuksen henki.

Tämä on siis se, mitä meidän on odotettava ja minkä me tapaamme paavikunnassa: emme Kristuksen _nimen_ vastustamista, vaan Kristuksen vihollisen tai vastustajan siinä, että se vääryydellä kantaa hänen nimeänsä, jäljittelee hänen valtakuntaansa ja valtaansa, asettaa hänen luonteensa ja suunnitelmansa ja oppinsa väärään valoon maailman edessä --- todella mitä pahin vihollinen ja vastustaja -- paljon pahempi julkista vihollista. Ja muistettakoon, että tämä on totta, vaikkakin muutamat niistä, jotka ovat tyytyneet tähän järjestelmään, ovat hyvällä omallatunnolla menneet harhaan -- "eksyttäen ja itse eksyen."

Näiden viittauksien jälkeen synnin ihmisestä, _mikä_ ja _kuka_ se on ja ajasta ja paikasta ja asianhaaroista, joista se on etsittävä, siirrymme muutamiin historiallisiin todistuksiin, jotka toivomme mukaisesti eittämättömästi todistavat, että jokainen ennustus Antikristuksesta on tullut täytetyksi paavillisessa järjestelmässä tavalla ja siinä laajuudessa, joka, kun ajattelee tämän ajan valistusta, kuten kaikkien on tunnustettava, ei koskaan enää saattaisi uudistua. Tilan puute pakottaa meitä tässä supistamaan aineemme ainoastaan lyhyesti mainitsemaan muutamia kohtia historiallisien todistuksien suuresta joukosta. Olemme myöskin yksinomaan seuranneet tunnetusti luotettuja historioitsijoita ja useissa tapauksissa kääntyneet roomalais-katolilaisien kirjailijoiden puoleen, saadaksemme heidän todistuksensa tai myöntymisensä.

Seikat, jotka aiheuttivat synnin ihmisen alkamisen.

_Suuri luopumus_. -- Kysymme ensin: Sanooko historia mitään Paavalin ennustuksen toteutumisesta, kun hän puhuu suuresta luopumisesta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta Kristillisen seurakunnan opissa ja elämässä, ja pahan, kunnianhimoisen suunnan salaisesta toiminnasta Seurakunnassa, _ennen_ paavikunnan, Synnin ihmisen, kehitystä -- s.o. ennen paavin tunnustamista kirkon pääksi?

Kyllä hyvin selvästi: Paavillisen pappisvallan olemassaolo ei alkanut ennenkuin useita vuosisatoja sen jälkeen kun Herramme ja apostolit olivat perustaneet Seurakunnan. Ja välillä olevasta ajasta me luemme. -- [Fisher'in Universal History, Siv. 193.]

"Kun Seurakunta kasvoi luvussa ja rikkaudessa, rakennettiin kallisarvoisia rakennuksia palvomista varten; jumalanpalvelukset tehtiin monimutkaisemmiksi; kuvanveistoa ja maalausta käytettiin apukeinona hartauden edistämiseksi. Pyhimysten ja martyyrien jäännöksiä hoidettiin ja palveltiin pyhimpänä omaisuutena; uskonnollisia säännöksiä monistettiin; ja kristillisien keisarien aikana [neljännellä vuosisadalla] seurakunta papillisine henkilökuntineen ja vaikuttavine kirkonmenoineen, omisti paljon siitä mahtavuudesta ja loistosta, joka oli ollut sen pakanallisen järjestelmän tuntomerkkinä, jonka se oli tunkenut tieltään pois."

Toinen historioitsija sanoo [White'n Universal History, sivu 156]: "Samalla kertaa [kun kristinusko tehtiin keisarikunnan uskonnoksi neljännellä vuosisadalla] jatkui _suuri ja yleinen turmelus, joka oli alkanut kaksi vuosisataa aikaisemmin_. Taikausko ja tietämättömyys laski hengellisien käsiin vallan, jota he kaikin tavoin käyttivät oman valtansa suurentamiseksi."

Rapin lausuu, että "kristinusko viidennellä vuosisadalla alennettiin inhimillisten mielijohteiden paljouden kautta; yksinkertaisuus sen hallituksessa ja kurissa muuttui pappisvalta-järjestelmäksi; ja sen jumalanpalveluksessa käytettiin pakanuudesta lainattuja juhlamenoja."

Mosheim seuraa kirjassaan _Kristinuskon Historia_ ("History of Christianity") Seurakunnan luopumusta alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan ja puhtaudestaan askel askeleelta syvään alennukseen, joka nousi korkeimmilleen "Synnin ihmisen kehityksessä." Ei voi huomata, näkikö hän Antikristuksen tahi ei, mutta hän on mestarillisella tavalla seurannut "pahuuden salaisuutta" seurauksissaan Seurakunnassa neljännen vuosisadan alkuun asti -- jolloin kuolema äkkiä keskeytti hänen työnsä. Tilan puute estää meitä tässä näyttämästä otteita hänen mainiosta, laajasta teoksestaan, mutta me suosittelemme sitä kokonaisuudessaan erinomaisen opettavaisena, mitä tämän aineen käsittelyyn tulee. Lordin "_Old Roman Worldista_" (Vanha Roomalainen Maailma), otamme tähän lyhyen ja sattuvan kuvauksen Seurakunnan historiasta neljän ensimäisen vuosisadan aikana, joka selvästi ja varmasti esittää sen vähitellen tapahtuvaa taantumusta ja sen nopeaa laskeutumista, sen jälkeen kun apostolin mainitsema este oli tullut poistetuksi tieltä. Hän sanoo: --

"_Ensimäisellä vuosisadalla_ ei kutsuttu monta viisasta tahi jalosukuista. Mitään suuria nimiä ei ole tullut meidän tietoomme; ei viisaustieteilijöitä tahi valtiomiehiä tahi aatelismiehiä tahi kenraaleja tahi kuvernöörejä tahi tuomareja tahi maistraattihenkilöitä. Ensimäisellä vuosisadalla ei kristityillä ollut kyllin suurta merkitystä tullakseen yleisen vainoamisen esineeksi hallituksen puolelta. Eivät olleet edes vetäneet puoleensa yleistä huomiota. Kukaan ei kirjottanut heitä vastaan, ei edes kreikkalaiset filosoofitkaan. Emme lue vastalauseista tai puolustuksista kristittyjen omalta puolelta. Heillä ei ollut riveissään suuria miehiä, oppiin tahi taitoihin tahi rikkauteen tahi yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Historiassa ei tavata niukempaa kuin Seurakunnan aikakirjat ensimäisellä vuosisadalla, mitä suuriin nimiin tulee. Kumminkin monistui tällä vuosisadalla kääntyneiden luku jokaisessa kaupungissa, ja perimätiedot kertovat, että ne, jotka olivat etevämpiä, melkein kaikki apostolit niihin luettuina, kärsivät marttyyrikuoleman.

"_Toisella vuosisadalla_ ei esiinny muita suurempia nimiä kuin Polykarpus, Ignatius, Justinus Marttyyri, Clemens, Melito ja Apollonius, piispoja, jotka eivät pitäneet suurta ääntä, tahi pelkäämättömiä marttyyrejä, jotka puhuttelivat laumojaan yläkerran saleissa, ja joilla ei ollut mitään maallisia arvonimiä, ja jotka olivat kuuluisat luonteensa pyhyydestä tahi vaatimattomuudesta ja vilpittömyydestä ja mainitaan kärsimyksiensä ja uskonsa tähden. Me luemme marttyyreistä, joista muutamat kirjoittivat arvokkaita väitöskirjoja ja puolustuskirjotuksia; mutta heidän joukossansa emme tapaa henkilöitä arvoluokista. Oli häpeällistä olla kristitty muodin ja vallan silmissä. Varhainen kristillinen kirjallisuus on puollustavaa laatua ja sen opettavainen luonne on yksinkertainen ja käytännöllinen. Seurakunnan _keskuudessa_ oli kynäsotaa, voimakas hengellinen elämä, vilkas toiminta, suuria hyveitä, mutta ei minkäänlaisia ulkonaisia riitoja, eikä maallista historiaa. Se ei ollut vielä hätyyttänyt hallitusta tahi valtakunnan suuria yhteiskunnallisia laitoksia. Oli pieni joukko puhtaita nuhteettomia miehiä, jotka eivät tavotelleet _yhteiskunnan hallitsemista_. Mutta he olivat vetäneet puoleensa hallituksen huomion ja merkitsivät siksi paljon, että heitä vainottiin. Heitä pidettiin uskonkiihkoilijoina, jotka koettivat hävittää kunnioitusta olevia yhteiskuntalaitoksia kohtaan."

Järjestely vallan tavottelemiseen.

"Tällä vuosisadalla _luotiin kaikessa hiljaisuudessa_ seurakunnan yhteiskuntarakennus. Järjestetty toveruus vallitsi jäsenien keskuudessa; piispat olivat tulleet vaikutusvaltaisiksi, eivät yhteiskunnassa, vaan kristittyjen keskuudessa; hiippakuntia ja seurakuntia perustettiin; erotusta tehtiin kaupungin ja maalais-piispojen välillä; edustajia eri kirkoista kokoontui keskustelemaan uskonnonkysymyksistä tahi tukahuttamaan nousevaa kerettiläisyyttä; hiippakuntajärjestelmää kehitettiin ja kirkolliset vallat alkoivat yhdistyä; diakooneja alettiin laskea korkeampaan papistoon kuuluviksi; pannaan julistamisaseita taottiin; lähetystyötä harjotettiin; kirkon juhlat luotiin; useat johtavat henget omistivat gnosticismin [Kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla olemassa oleva lahko, joka sekotti Kristuksen oppeja Platon maailman viisauden kanssa]; katekeetti-kouluissa opetettiin uskoa järjestelmällisesti; kaste- ja sakramenttimuodollisuuksilla oli suuri merkitys; ja munkkilaitos tuli yleiseksi. Seurakunta _laski siten perustuksen tulevalle yhteiskuntarakennuksellensa ja vallallensa_.

"_Kolmas vuosisata_ näki kirkon vielä mahtavampana laitoksena. Säännölliset kirkonkokoukset kokoontuivat valtakunnan suuriin kaupunkeihin; piispajärjestelmä tehtiin täydelliseksi; kirkon uskonnolliset tavat lueteltiin tarkasti; suuret jumaluusopilliset koulut vetivät tutkivia henkiä luokseen; opit _järjestettiin_ [s.o. määriteltiin, rajotettiin ja muodostettiin tunnustuskirjoiksi ja uskontunnustuksiksi]. Kristinusko oli saavuttanut sellaisen laajuuden, että sitä oli joko vainottava tahi oli se laillistutettava; etevät piispat hallitsivat kasvavaa kirkkoa; kuuluisat [jumaluusopin] tohtorit tutkivat kysymyksiä [filosofiian ja vääryydellä kutsutun tieteen alalla], joiden kanssa kreikkalaiset koulut olivat työskennelleet; kirkkorakennuksia suurennettiin ja juhla-aterioita alettiin pitää marttyyrien kunniaksi. Kirkko läheni nopein askelin asemaa, joka pakotti itselleen ihmiskunnan huomion.