Part 4

Raamattu on vanhin kirja, mikä on olemassa. Se on kestänyt kolmenkymmenen vuosisadan myrskyt. Ihmiset ovat kaikin tavoin koettaneet hävittää sen maan päältä. He ovat piiloittaneet sen, he ovat kaivaneet sen maahan, he ovat kuolemanrangastuksen uhalla kieltäneet omistamasta sitä, ja kiivaimmat ja säälimättömimmät vainot ovat kohdanneet niitä, jotka ovat siihen uskoneet; mutta kirja elää vielä. Tänä päivänä, kun monet sen vastustajista nukkuvat kuolon unta ja sadat nidokset, joita on kirjotettu saattaakseen sen huonoon huutoon ja tehdäkseen tyhjäksi sen vaikutuksen, kauvan sitten ovat unohdetut, on Raamattu raivannut itselleen tien maan kaikkiin kansoihin ja kieliin sekä on tullut käännetyksi yli neljällesadalle eri kielelle. Se, että tämä kirja on elänyt kautta monien vuosisatojen huolimatta kaikista vertojaan turhaan hakevista yrityksistä tuhota ja hävittää sitä, on tosiasia, joka ainakin on voimakas todistus siitä, että se suuri olento, jonka se väittää alkuunpanijakseen, on myös sen suojelija.

On siis totta, että Raamatun siveellinen vaikutus on poikkeuksetta hyvä. Ne, jotka ovat huolellisesti tutkineet sitä, ovat aina kohonneet parempaan, puhtaampaan elämään. Toiset uskonnolliset ja tieteelliset teokset ovat aikaansaaneet hyvää, vaikuttaneet jalostuttavasti ja olleet ihmiskunnalle jossain määrin siunaukseksi, mutta kaikki kirjat yhteensä ovat olleet kykenemättömät lahjottamaan huokaavalle luomakunnalle sitä iloa, rauhaa ja siunausta, jonka Raamattu tuo sekä rikkaalle että köyhälle, oppineelle ja oppimattomalle. Raamattu ei ole aiottu ainoastaan lukemista varten. Se on kirja, jota pitää tutkia huolella ja miettien, sillä Jumalan ajatukset ovat korkeammalla meidän ajatuksiamme ja hänen tiensä ovat korkeammalla meidän teitämme. Jos me tahdomme käsittää äärettömän Jumalan suunnitelmia ja ajatuksia, niin täytyy meidän omistaa kaikki voimamme tähän tärkeään työhön. Totuuden rikkaimmat aarteet eivät aina ole pinnalla. Kauttaaltaan ja lakkaamatta tämä kirja viittaa ja vetoaa samaan etevään luonteeseen, Jeesus nasaretilaiseen, jonka se sanoo olevan Jumalan pojan. Alusta loppuun on hänen nimensä kutsumuksensa ja työnsä huomattavassa asemassa. Eri tavalla täysin todistettu, Raamatun ulkopuolella oleva, historiallinen tosiasia on, että mies nimeltä Jeesus nasaretilainen, eli ja oli saavuttanut jonkinlaisen kuuluisuuden jotakuinkin samaan aikaan, kuin Raamatun kirjottajat ilmottavat. Paitsi uuden testamentin tekijäin antamaa todistusta on vielä historia varmentanut sen tosiasian, että tämä Jeesus ristiinnaulittiin, koska juutalaiset ja heidän pappinsa olivat loukkaantuneet häneen. Uuden testamentin kirjottajat olivat lukuunottamatta Paavalia ja Luukasta Jeesus nasaretilaisen henkilökohtaisia tuttuja ja oppilaita ja esittävät he kirjotuksissaan hänen oppejaan.

Jokaisen kirjan olemassaolo edellyttää tekijän puolelta jonkinlaisia vaikuttimia. Me kysymme sentähden: mitkä olivat ne vaikuttimet, jotka aiheuttivat nämä miehet omistamaan itsellensä tuon henkilön asian? Hän tuomittiin kuolemaan ja juutalaiset ristiinnaulitsivat hänen pahantekijänä. Uskonnollisimmat heistä suostuivat siihen ja vaativat häntä tapettavaksi niinkuin sellaisen, joka ei ole arvokas elämään. Omaksumalla hänen asiansa ja julkisesti julistamalla hänen oppejaan alistuivat nämä miehet kantamaan ylenkatsetta, kieltäymyksiä ja katkeria vainoja, asettivat elämänsä alttiiksi ja vieläpä muutamissa tapauksissa kärsivät marttyyrikuoleman. Jos me myönnämme, että Jeesus eläessään oli ihmeellinen henkilö sekä elämässään että opissaan, mitä vaikuttimia olikaan kellään omistaa hänen asiansa, sittenkuin hän oli kuollut? -- erittäinkin kun hänen kuolemansa oli niin häpeällinen? Ja jos me otaksumme että nämä kirjoittajat ovat keksineet kertomuksensa, ja että Jeesus oli heidän mielikuvituksensa sankari ja ihanne, kuinka mahdotonta olisikaan ajatella, että järjelliset ihmiset, sitten kuin he olivat väittäneet, että hän oli Jumalan poika, että hän oli siinnyt yliluonnollisella tavalla, omisti yliluonnollisia voimia, joiden avulla hän paransi spitalisia, antoi nä'ön niille, jotka olivat sokeina syntyneet, ja kuulon kuuroille, vieläpä herätti kuolleita -- kuinka äärettömän mahdotonta olisikaan ajatella, että he olisivat lopettaneet tällaisen luonteen kuvauksen ilmottamalla, että kourallinen hänen vihollisiaan tappoi hänen suurkavaltajana, samalla kuin toiselta puolen hänen ystävänsä, ja oppilaansa, niiden joukossa itse kirjottajat, jättivät hänet ja ratkaisevassa silmänräpäyksessä pakenivat?

Joskin maailmanhistoria muutamissa kohdin poikkeaa näistä kirjailijoista, älköön se kuitenkaan johtako meitä pitämään heidän ilmoituksiaan epätodenmukaisina. Niiden jotka niin tekevät, täytyy tuoda esiin ja todistaa jokin vaikuttava syy miksi nämä kirjailijat olisivat tehneet vääriä väitteitä. Mitkä vaikuttimet olisivat voineet johtaa heitä? Olisivatko he mahdollisesti toivoneet sen kautta voittavansa onnea, mainetta, valtaa tai maallisia etuja? Jeesuksen ystävien köyhyys ja heidän sankarinsa arvonannon puute Juudan suurten uskonnonharrastajien joukossa vastustaa sellaista ajatusta, jonka ohella se, että hän kuoli pahantekijänä, rauhanhäiritsijänä ja oli halveksittu, ei antanut mitään toiveita kadehdittavaan maineeseen niille, jotka ottivat asiakseen jälleen lujittaa hänen oppiaan. Ja päinvastoin, jos niillä, jotka saarnasivat Jeesuksesta, oli tällaista odotettavissa, eivätköhän he silloin olisi nopeasti jättäneet asiaa, kun he huomasivat, että se toi mukanaan häpeää, vainoa, vankeutta ja vieläpä kuolemaa? Järki opettaa meille selvästi, että miehillä, jotka uhrasivat kodin, arvon, kunnian ja elämän, jotka eivät eläneet hetkellistä nautintoa varten, vaan joiden päämääränä oli kanssaihmisten kohottaminen, ja jotka terottivat korkeinta siveysoppia, ei ollut ainoastaan jokin vaikutin, vaan täytyipä heidän vaikuttimensa olla puhdas ja heidän päämääränsä mitä ylevin. Järki selittää edelleen, että sellaisten miesten todistus, joita johtivat ainoastaan puhtaat ja hyvät vaikuttimet, ansaitsee kymmenen kertaa enemmän luottamusta kuin tavallisten kirjailijain. Nämä miehet eivät olleet myöskään uskonnollisia haaveilijoita. He olivat terveen järjen miehiä ja osottivat jokaisessa tilaisuudessa uskonsa ja toivonsa perustuksen ja tässä hyvin harkitussa vakaumuksessaan pysyivät he aina lujina.

Ja mitä tässä olemme huomauttaneet, voidaan samalla tavalla sovelluttaa vanhan testamentin eri kirjailijoihin. Pääasiassa näissä miehissä kuvastuu heidän uskollisuutensa Herraa kohtaan, ja yhtä puolueettomasti kuin raamatunhistoria kiittää heidän hyveitään, mainitsee ja soimaa se heidän heikkouksiaan ja puutteitaan. Tämän täytyy hämmästyttää niitä, jotka otaksuvat, että Raamattu on tekaistu kertomus, jonka tarkotus olisi vaikuttaa ihmisissä pyhää pelkoa ja kunnioitusta uskonnollista järjestelmää kohtaan. Raamatussa esiintyvä oikeudellisuus, todistaa sen totuudeksi. Jos petturi tahtoisi kuvata jonkun suureksi mieheksi, ja ennen kaikkea jos hän tahtoisi uskotella, että hänen kirjoituksensa olisivat Jumalan elähyttämiä, niin esittäisi hän epäilemättä sellaisen henkilön luonteen suurimmassa määrässä moitteettomaksi ja jaloksi. Koska Raamattu ei ole tehnyt itseään syypääksi tällaiseen menettelytapaan, on se tyydyttävä todistus siitä, ett'ei se ole valheellisesti kyhätty ihmisten pimittämiseksi.

Meillä on siis syytä _odottaa_, että meille ilmotetaan Jumalan tahto ja suunnitelma. Me olemme myös löytäneet Raamatun, joka väittää ilmottavansa tämän, ja jonka ovat kirjottaneet miehet, joiden vaikuttimia meillä ei ole syytä epäillä vaan hyväksyä. Tarkastakaamme nyt niiden kirjotusten luonnetta, jotka ilmottavat olevansa Jumalan hengen elähyttämiä, nähdäksemme vastaavatko niiden opit sitä luonnetta, jonka me _syyllä_ omistamme Jumalalle, ja missä määrin näissä kirjotuksissa itsessään on todistus niiden luotettavaisuudesta.

Uuden testamentin viisi ensimmäistä kirjaa ja useat vanhassa testamentissa ovat kertomuksia tosiasioista, joita kirjoittajat tunsivat, kertomuksia, joiden totuuden takaa heidän luonteessa. Jokaiselle on selvää, ett'ei tarvita mitään erityistä ilmestystä jos he tahtoisivat yksinkertaisesti kertoa totuuden niissä asioissa, jotka olivat heitä lähellä, ja jotka he täysin tunsivat. Kun Jumala kuitenkin tahtoi antaa ihmiselle ilmestyksen, niin on todennäköistä, että näillä kertomuksilla menneistä tapauksista on merkitystä tähän ilmestykseen nähden, sillä onhan syytä otaksua, että Jumala niin johtaisi ja järjestäisi, että se rehellinen henkilö, jonka hän valitsisi aseekseen, tulisi yhteyteen tarpeellisten tosiasiain kanssa. Näiden Raamatun historiallisten osien luotettavaisuus riippuu melkein yksinomaan tekijäin luonteesta ja vaikuttimista. Hyvä ihminen ei puhu valhetta. Puhdas lähde ei anna kitkerää vettä. Ja Raamatun todistus kokonaisuudessaan poistaa pienimmänkin epäilyksen siitä, että sen kirjottajat sanoisivat tai tekisivät pahaa, jotta sen kautta hyvä tulisi esille.

Määrättyjen Raamatullisten kirjojen kuten Kuningasten-, Aika-, Tuomarienkirjojen totuudellisuus ei kärsi siitä, että me aivan yksinkertaisesti sanomme niiden olevan tosia, huolella tehtyjä muistiinpanoja aikansa huomatuista tapauksista ja henkilöistä. Heprealaisten kertomukset sisältävät historiaa samoinkuin laki ja profeetat, ja kun muistetaan, että heidän historiansa, sukuluettelonsa j.n.e. kuvailivat niin paljon tarkemmin yksityiskohtaisia seikkoja syystä että Messias oli suoraan polveutuva Aabrahamista, niin ymmärretään miksi muutamia historiallisia asioita mainitaan, joita yhdeksännentoista vuosisadan valistus ei pidä oikein sopivana. Niin esimerkiksi piti historioitsija todennäköisesti tarpeellisena koristelematta kertoa moabittilais- ja ammonialaiskansojen alkuperästä ja heidän sukulaisuussuhteistaan Aabrahamin kanssa, jotta kertomus heidän alkuperästään tulisi täydelliseksi. (1 Moos. 19: 36--38). Samoin on meille annettu erittäin tarkka kertomus Juudan lapsista, sillä hänestä polveutui kuningas Daavid, jonka kautta Marian, Jeesuksen äidin (Luuk. 3: 23, 31, 33, 34), samoinkuin Joosefin, hänen puolisonsa, sukuluettelo johdetaan takasin Aabrahamiin. Täydellinen sukuluettelo oli epäilemättä sitä välttämättömämpi, kun tästä suvusta (1 Moos. 49: 10) oli polveutuva Israelin etevin kuningas samoinkuin luvattu Messias. Tästä johtuu poikkeaminen yksityisseikkoihin, mikä ei muuten esiinny. -- 1 Moos. 38.

Tietenkin on samanlaisia tai muita syitä toisiin Raamatussa oleviin historiallisiin tosiasioihin nähden, joiden hyödyn me ehkä aikaa myöten saamme nähdä, ja jotka, elleivät ne koskisi historiaa, vaan ainoastaan siveellistä opetusta, ilman vahinkoa voitaisiin poistaa. Kuitenkaan ei kukaan voi millään tavalla väittää, että Raamattu missään suosisi säädyttömyyttä. Tulee myöskin muistaa, että samoja asioita voidaan eri kielillä esittää paremmin ja huonommin ja jos kohta raamatunkääntäjät olivat liian omantunnontarkkoja jättääkseen pois mitään siitä, mikä esiintyi alku-tekstissä, niin elivät he kuitenkin aikana, joka ei ollut niin tarkka kuin meidän aikamme valitessaan sopivia lausuntotapoja. Samaa voidaan ajatella vanhimmasta raamatullisesta ajasta ja sen tavasta ilmaista ajatuksiaan. Varmaan ei hienotunteisinkaan voi tähän nähden tehdä pienintäkään huomautusta ainoastakaan uudessa testamentista esiintyvästä lauseesta.

Mooseksen kirjat ja niissä julaistut lait.

Raamatun viisi ensi kirjaa tunnetaan Mooseksen viiden kirjan nimellä, vaikkakin ei missään mainita häntä niiden tekijäksi. On hyvin luultavaa, että Mooses tai joku hänen johdollaan on kirjottanut ne. Mitä kertomukseen hänen kuolemastaan ja hautaamisestaan tulee, niin voimme ajatella, että hänen kirjurinsa on niistä tehnyt sopivan lisäyksen. Se, ettei varmasti mainita, että Mooses olisi nämä kirjat kirjottanut ei ole mikään todistus sellaista otaksumaa vastaan, sillä jos joku toinen olisi kirjottanut ne pimittämis- ja pettämis-tarkotuksessa, olisi hän varmaankin, saavuttaakseen luotettavaisuutta ilmottanut että Israelin suuri johtaja ja valtiomies oli ne kirjottanut. (Katso 5 Moos. 31: 9--27.) Se on varma, että todellakin Mooses johti heprealaisen kansan Egyptistä. Hän järjesti heidät kansaksi niiden lakien mukaan, jotka näissä kirjoissa ovat esitetyt, ja heprealainen kansa on yli kolmen tuhannen vuoden kuluessa yksimielisesti väittänyt, että Mooses on heille lahjottanut nuo kirjat, ja niin pyhinä ovat he pitäneet noita kirjoja, ettei pistettä tai pilkkua ole saanut muuttaa, joka takaa sen, että kirjotukset ovat väärentämättömät.

Nämä Mooseksen kirjat sisältävät ainoan uskottavan kertomuksen, mikä on olemassa siltä ajalta, jota ne käsittelevät. Kiinalainen historia on alkavinaan luomisesta kertoessaan miten Jumala läksi veneessä vesille, otti maamöhkäleen käteensä ja heitti sen veteen. Tästä maamöhkäleestä, niin kerrotaan, tuli tämä maailma j.n.e. Mutta koko satu on niin järjetön, että jo lapsen ymmärryksellä varustettu ihminen ei anna sen itseänsä pettää. Sitä vastoin ensimmäisen Mooseksen kirjan esitys perustuu siihen järjelliseen otaksumaan, että Jumala, luoja, järjellinen alkusyy, jo oli olemassa. Se ei koskettele Jumalan olemassaolon alkamista, vaan hänen työtään ja sen alkamista ja järjestelmällistä eteenpäin kehittymistä: -- "Alussa loi Jumala taivaan ja maan". Se ainoastaan mainitsee maan alkuperän ryhtymättä lähempiin selityksiin, ja jatkaa sitten kertomalla kuudesta päivästä (ajanjaksosta), jonka kuluessa maa valmistettiin ihmistä varten. Tämän käsityksen vahvistaa pääasiallisesti neljäntuhannen vuoden kuluessa kerätty tieteellinen valo. Tästä seuraa, että on paljon järjellisempää hyväksyä väite, että Jumalan henki on elähyttänyt näiden asiain kertojan, Mooseksen, kuin otaksua, että yksi mies yksinään tiesi enemmän kuin koko jälelläoleva ihmiskunta tietää kolmentuhannen vuoden tutkimuksien jälkeen, jota tutkimusta nyt helpottaa uudenaikaiset apuneuvot ja joilla on miljoonittain rahaa käytettävänään.

Tarkasta edelleen niitä lakimääräyksiä, joita nämä kirjotukset sisältävät. Varmaa on, ett'eivät nämä lait ole löytäneet vertojaan ennenkuin yhdeksännellätoista vuosisadalla. Nämä yhdeksännentoista vuosisadan lait nojautuvat Mooseksen laissa esitettyihin perusajatuksiin ja itse asiassa ovat sellaiset miehet laatineet ne, jotka tunnustivat Mooseksen lain jumalallisen alkuperän.

Jumalan kymmenen käskyä on lyhyt yhteenveto koko laista. Nämä kymmenen käskyä sisältävät jumalanpalveluksen ja siveyden suhteen määräyksiä, joiden jokaisen tutkijan silmissä täytyy näyttää suuressa määrin ihmeellisiltä ja jos ne tähän asti olisivat olleet tuntemattomat ja nyt tavattaisiin Kreikan, Rooman tai Babylonin (kansoja, jotka ovat nousseet ja hävinneet paljon sen jälkeen kuin nämä lait säädettiin) raunioissa ja muinaisjäännöksissä, niin pidettäisiin niitä ihmeellisinä ellei ylenluonnollisina. Mutta näiden lakien ja niiden vaatimusten tunteminen on aikaansaanut jonkinlaisen välinpitämättömyyden, niin että niiden todellisen suuruuden näkevät ainoastaan muutamat harvat. On totta, että nämä käskyt eivät puhu mitään Kristuksesta, mutta niitä ei annettukaan kristityille vaan heprealaisille, eikä niillekään siksi, että ne opettaisivat uskomaan lunastukseen, vaan vakuuttaakseen ihmisiä heidän synnillisestä tilastaan ja lunastuksen tarpeesta. Ja näiden käskyjen pääsisällyksen yhdisti ihmeellisellä tavalla kristinuskon suuri perustaja sanoihin: "Sinun tulee rakastaa Herraa Jumalaasi koko sydämestäsi ja koko sielustasi ja koko mielestäsi ja koko voimastasi", ja: "Rakasta lähimäistäsi niinkuin itseäsi." Mark. 12: 30, 31.

Mooseksen toimeenpanema hallitusmuoto erosi kaikista muista sekä uudemmista että vanhemmista siinä, että se väitti, että tämä hallitus tuli itse Luojalta, ja että kansa oli vastuunalainen hänen edessään. Heidän lakinsa ja maalliset ja uskonnolliset järjestysmuotonsa esiintyivät Jumalasta lähteneinä ja olivat, niinkuin kohta saamme nähdä, täydellisessä sopusoinnussa sen kanssa, minkä järki sanoo olevan Jumalan luonteen. Keskellä leiriä olevan tabernaakkelin "Kaikkein pyhimmässä" paikassa ilmestyi Jehovan läsnäolo heidän kuninkaanaan, ja siellä saivat he vastaanottaa yliluonnollista opetusta kansansa asioitten hoitamisessa. Pappissääty järjestettiin, jolla oli täydellinen valta tabernaakkelin hoidossa, ja ainoastaan pappien kautta voitiin tulla Jehovan luokse ja saatiin neuvotella hänen kanssaan. Joku voinee tässä ensin ajatella: "Kas niin, tuossa on meillä heidän järjestelmänsä päämäärä: heillä samoinkuin toisilla kansoilla oli hallitusvalta papeilla. He käyttivät hyväkseen kansan herkkäuskoisuutta ja pelottivat heitä oman kunnian ja voiton tähden". Kuitenkin hiljaa, ystäväni, älkäämme otaksuko mitään ennenaikaisesti. Kun, niinkuin tässä tapauksessa, on helppo tutkia itse tosiasiat, niin ei olisi järkevää, asianhaaroja syrjäyttämällä, tehdä huonoja johtopäätöksiä. Kaikki puhuu eittämättömästi sellaista käsitystä vastaan. Pappien oikeudet ja etuoikeudet olivat rajotetut. He eivät saaneet mitään maallista valtaa ja heiltä puuttui kokonaan tilaisuutta käyttää virkaansa kansan oikeuksien ja omantunnonvapauden sortamiseksi. Vieläpä Mooseksen kautta, joka itse oli pappissuvun jäsen tehtiin nämä määräykset.

Koska hän Jumalan lähettiläänä oli vienyt Israelin Egyptin orjuudesta, niin joutui olosuhteiden pakosta toimeenpaneva valta hänen käsiinsä ja teki hiljaisesta Mooseksesta itsevaltijaan hallituksessa ja vallassa, jos kohta hänestä lempeän ja nöyrän luonteensa tähden tuli itse asiassa kansan liiaksi rasittama palvelija, joka tyhjensi elonvoimansa virkansa painostavissa huolissa. Sellaisten olosuhteiden vallitessa perustettiin maallinen hallitus, joka itse asiassa oli kansanvalta. Välttääksemme kaikkea epäilystä tahdomme sanoa: uskottoman kannalta katsoen oli Israelin hallitusmuoto kansanvalta, mutta omien vaatimustensa valossa oli se teokratia, s.o., jumalallinen hallitus, sillä lait, jotka Jumala Mooseksen kautta antoi, olivat muuttumattomat: ei saanut mitään lisätä tai ottaa pois heidän lakikokoelmastaan. Tältä kannalta katsoen poikkesi Israelin hallitus kaikista muista joko aikasemmista tai myöhemmistä maallisista hallituksista. "Silloin sanoi Herra Moosekselle: 'Kerää minulle seitsemänkymmentä miestä Israelin vanhimmista, jotka tiedät kuuluvan kansan vanhimpiin ja tarkastusmiehiin, ja vie heidät ilmestysmajan eteen ja seisokoon he siellä sinun kanssasi. Siellä tahdon minä silloin tulla alas ja puhua kanssasi sekä tahdon ottaa sinun päälläsi lepäävästä hengestä ja antaa heille; sitten auttavat he sinua kansan kuorman kantamisessa, niin ett'ei sinun tarvitse sitä yksin tehdä'." (4 Moos. 11: 16, 17. Katso myös värsyjä 24--30, jotka ovat esimerkkinä todellisesta vilpittömästä valtiomiestaidosta ja hiljaisesta ja nöyrästä luonteesta.) Kun Mooses kertoi tästä, sanoi hän: "Silloin minä otin teidän heimonne päämiehet, viisaat ja hyvin tunnetut miehet, ja asetin teille päämiehiksi, johtajiksi, toiset tuhannen, toiset sadan, toiset viidenkymmenen ja toiset kymmenen yli, ja tarkastusmiehiksi teidän eri heimoihinne." -- 5 Moos. 1, 1: 15; 2 Moos. 18: 13--26.

Täten osottautuu, että tämä etevä lainsäätäjä, kaukana siitä, että olisi koettanut laajentaa tai vastaisen varalle lujittaa asemaansa jättämällä kansan hallituksen suorastaan pappissukuisille hengenheimolaisilleen ja siten valmistaa heille tilaisuutta käyttämään uskonnollista valtaansa kahlehtiakseen kansan oikeuksia ja vapauksia, päinvastoin toimeenpani kansan keskuudessa hallitusmuodon, joka oli omiansa kasvattamaan kansan vapaudentunnetta. Toisten kansojen ja hallitsijoiden historiassa ei tavata mitään, joka vastaisi ylläolevaa. Jokaisessa erikoistapauksessa on hallitsija etsinyt omaa korotustaan ja suurempaa valtaa. Niissäkin tapauksissa, joissa hallitsija on auttanut tasavaltojen muodostumista, on myöhempi asiain kulku osottanut, että he tekivät sen edellyttäen voittavansa kansan suosiota ja lujittaakseen omaa valtaansa. Kunnianhimoinen, viisaasti laskeva mies olisi Mooseksen asemassa ja pyrkiessään lujittamaan kansan pettämistä, koettanut saada vallan omiin ja perheensä käsiin, erittäinkin kun tämä näkyi olevan verrattain helposti saavutettavissa, koska uskonnollinen valta jo oli tämän suvun käsissä, ja koska kysymyksessä oleva kansa väitti, että Jumala hallitsi sitä tabernaakkelista. Ei myöskään voi otaksua, että mies, joka kykeni luomaan sellaiset lait ja hallitsemaan sellaista kansaa, olisi ollut niin lyhytnäköinen, ettei hän olisi nähnyt, mihin hänen toimintansa täytyi johtaa. Niin täydelleen jätettiin kansan hallitus sen omiin käsiin, että jos kohta tärkeämmät asiat, joita yllämainitut hallitusmiehet eivät voineet päättää, tuli jättää Mooseksen ratkaistavaksi, niin saivat he kuitenkin itse päättää, mitkä asiat joutuivat Moosekselle. "Mutta jos joku asia tulee teille liian vaikeaksi, niin antakaa sen tulla minulle, jotta saisin kuulla sen". -- 5 Moos. 1: 17.

Tältä kannalta katsoen oli Israel tasavalta, jonka virkamiehet toimivat jumalallisten määräysten mukaan. Ja vaientaaksemme niitä, jotka tietämättömyydessä väittävät, että Raamattu hyväksyy yksinvaltaisen hallitusmuodon sen sijaan, että "kansaa hallitsisi kansa", se on valtiollinen itsehallinto, tahdomme huomauttaa, että tämä tasavaltainen maallinen hallitusmuoto pysyi voimassa yli neljäsataa vuotta. Ja ilman Herran hyväksymistä vaihdettiin tämä sitten kuningaskuntaan "vanhimpien" pyynnöstä. Herra sanoi Samuelille, joka tilaisuudessa toimi jonkinlaisena väliaikaisena puheenjohtajana: "Kuule kansan ääntä ja tee kaikki, mitä he pyytävät sinulta; sillä eivät he ole hyljänneet sinua, vaan minut, koska he eivät tahdo, että minä olisin heidän kuninkaanaan." Jumalan käskystä selitti Samuel kansalle, kuinka heidän vapauttaan ja oikeuttaan tullaan halveksimaan ja kuinka he tällaisen muutoksen kautta tulevat palvelijoiksi; mutta turhaan, sillä tuo yleinen aate, jonka he ylt'ympärillään toisissa kansoissa näkivät toteutuneena, oli hurmannut heidät. (1 Sam. 8: 6--22.) Kun tarkastaa tätä kertomusta heidän _halustaan_ saada kuningas, niin kenenkäpä mieleen ei johtuisi ajatus, että Mooses ilman vaikeuksia olisi voinut asettautua suuren valtakunnan etunenään.

Joskin Israel kokonaisuudessaan muodosti yhden kansan, niin otettiin kuitenkin Jaakopin kuoleman jälkeen sukujako aina huomioon. Jokainen suku tai heimo valitsi tai tunnusti yksimielisesti muutamat jäsenet asiamiehikseen tai päälliköikseen. Tämä tapa oli voimassa heidän pitkän egyptiläisen orjuutensakin aikana. Näitä heimon edustajia kutsuttiin päällysmiehiksi tai vanhimmiksi, ja juuri näille Mooses jätti maallisen hallituksen kunnian ja vallan. Jos hän sitävastoin olisi aikonut säilyttää vallan itselleen ja suvulleen, niin olisi hän viime sijassa näille miehille antanut viran ja hallituksen.

Ne ohjeet, jotka annettiin niille, jotka Jumala ikäänkuin oli nimittänyt maallisiksi hallitusmiehiksi, olivat esikuvana yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta. Mooses selitti kansalle heidän tuomariensa läsnäollessa ja sanoi: "Ja minä annoin myös määräyksiä teidän tuomareillenne sanoen: 'Kuulkaa mitä veljillä on toinen toistaan vastaan; jos jollakin on jotakin veljeään vastaan tai vierasta [muukalaista] vastaan, joka asuu hänen luonaan, niin tuomitkaa oikeudenmukaisesti heidän välillään. Teidän ei pidä tuomitseman henkilön mukaan, vaan kuunnella yhtähyvin vähäpätöistä kuin ylhäistä. Teidän ei tule peljätä ketään ihmistä, sillä tuomio kuuluu Jumalalle. Mutta jos joku asia tulee teille liian vaikeaksi, niin antakaa sen tulla minulle, jotta saisin kuulla sen'." (5 Moos. 1: 16, 17.) Mooseksen kuoleman jälkeen esitti ylipappi tällaiset vaikeat asiat suorastaan Herralle. Urim ja Tummim antoivat silloin myöntävän tai kieltävän vastauksen.