Part 3

Miten hämmästyttävästi kuvaakaan tämä aikamme epäuskoa. Tähän on jouduttu, kun on vääristellen esitetty Jumalan sanaa ja luonnetta inhimillisten perimätietojen kannalta ja kun lisäksi on jo tullut kasvava valistus, joka ei kauemmin taivu sokeasti ja taikauskoisesti kunnioittamaan ihmisten arveluja, vaan vaatii perustuksen meissä olevalle toivolle. Sanan uskollisen tutkijan tulee aina voida esittää toivonsa perustus. Yksin Jumalan sana voi tehdä meidät viisaiksi ja on hyödyllinen opetukseen, kuritukseen (eli kasvatukseen) j.n.e., "että Jumalan ihminen olisi täydellinen,... taitava" (eli pikemmin täysin varustettu). (1 Piet. 3: 15; 2 Tim. 3: 15--17.) Ainoastaan tämä ravintoaitta sisältää tyhjentymättömän varaston sekä uutta että vanhaa -- oikeaan aikaan ruokaa palvelusväelle. Varmaankaan ei kukaan, joka uskoo Raamatun sanaan: "vanhurskasten polku... kasvaa kirkkaudessa", tahdo väittää, että Lutherin aika olisi käsittänyt täyden valon ja jos ei, niin teemme hyvin-ottamalla vaarin sanasta niinkuin "kynttilästä, joka pimeässä valaisee, kunnes päivä valkenee". 2 Piet. 1: 19.

Ei riitä, että nyt olemme valon polulla; meidän täytyy "vaeltaa valossa", mennä yhä edelleen, muuten on valo, joka ei pysähdy, kulkeva ohitsemme ja jättävä meidät pimeyteen. Monella on se vika, että he istuutuvat ja laiminlyövät vaelluksen yhä edelleen valon polulla. Ota "raamatun opas" [Kirja joka osottaa missä eri paikoissa joku erityinen sana on raamatussa käytetty. -- K. h.] ja tarkasta niitä lauseita, jotka löytyvät sellaisten sanojen yhteydessä kuin _istua_ ja _seisoa_ verrattuna niihin, jotka liittyvät sanoihin _vaeltaa_ ja _juosta_, niin huomataan suuri ero. Ihmiset _"istuvat_ pimeydessä" ja _"istuvat_, kussa pilkkaajat istuvat" Ja _"seisovat_ syntisten tiellä" mutta he _"vaeltavat_ valossa" ja "_juoksevat_ voittopalkintoa kohti". Jes. 42: 7; Ps. 1: 1; Hebr. 12: 1.

Täydelliseksi tuleminen ei kuulu menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen -- joka, niinkuin me toivomme, on pian koittava -- ja vasta sitten, kun me käsitämme tämän, kykenemme arvostelemaan ja odottamaan uusia Isämme suunnitelman paljastuksia. On totta, että me yhä menemme takasin profeettojen ja opetuslapsien sanoihin pitäen niitä lähteenä, josta ammennamme kaiken tiedon nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, kuitenkaan ei siksi, että he olisivat ymmärtäneet Jumalan suunnitelmia ja tarkotuksia paremmin kuin me, vaan koska Jumala käytti heitä puhetorvina ilmottaakseen meille ja kaikille niille, jotka ovat kuuluneet seurakuntaan koko kristinuskon aikakautena, totuuden, joka koskee hänen suunnitelmiaan, niin pian kuin aika sitä varten on tullut. Tämän asiain tilan todistavat apostolit täydellisesti. Paavali antaa meidän tietää, että Jumala on ilmottanut kristitylle seurakunnalle tahtonsa salaisuuden suosionsa jälkeen, jonka hän oli itsessään päättänyt, jotta meidän ymmärryksemme silmät avautuisivat näkemään tuon "ylhäisen" (Fil. 3: 14) tai "taivaallisen kutsumuksen" (Hebr. 3: 1) sisällyksen, joka on aiottu yksinomaan uskovaisia varten kristinuskon aikakautena. (Ef. 1: 9, 10, 17, 18; 3: 4--6.) Tätä salaisuutta ei hän ollut ennen ilmottanut, jos kohta hän oli säilyttänyt sen Raamatun hämärissä lauseissa, joita ei voitu ymmärtää, ennenkuin aika oli tullut. Tämä osottaa selvästi etteivät enkelit eikä profeetat käsittäneet sitä ajatusta, joka ennustuksissa lausuttiin. Pietari sanoo, että kun he innokkaasti etsivät ja tutkivat niiden merkitystä, antoi Jumala heidän ymmärtää, että heidän ennustuksissaan kätketyt salaisuudet eivät olleet aiotut heitä itseään varten, vaan meille, jotka elämme kristinuskon aikakaudessa. Ja hän kehottaa seurakuntaa toivomaan yhä enemmän armoa (suosiota, siunausta) tässä suunnassa -- vielä enemmän tietoa Jumalan suunnitelmista. -- 1 Piet. 1: 10--13.

On ilmeistä, jos kohta Jeesus lupasi, että seurakunta oli johdettava koko totuuteen, että tämä kuitenkin tulisi olemaan jatkuvaa paljastumista. Jos kohta seurakunta apostolien päivinä oli vapaa monista eksytyksistä, jotka saivat alkunsa paavilaisuudesta, niin emme kuitenkaan voi ajatella, että nuori seurakunta olisi nähnyt niin syvästi ja selvästi Jumalan suunnitelmaan, kuin nyt on mahdollista nähdä. On myös ilmeistä, että eri apostolit eri määrässä näkivät Jumalan suunnitelmaan, jos kohta _kaikkia heidän kirjotuksiaan_ Jumalan henki johti ja elähytti, yhtä varmaan kuin profeettain sanoja. Valaistuksemme tätä erilaisuutta tiedossa, tarvitsee meidän ainoastaan muistaa sitä horjuvaisuutta ja epävarmuutta, joka huomataan Pietarissa ja toisissa apostoleissa, Paavalia lukuunottamatta, silloin kun evankeliumi alkaa levitä pakanoiden keskuuteen. (Ap. t. 10: 28; 11: 1--3; Gal. 2: 11--14.) Pietarin epävarmuus oli selvässä ristiriidassa Paavalin varman vakaumuksen kanssa, joka perustui profeettain sanaan, Jumalan menettelytapaan menneisyydessä ja suoranaisiin ilmestyksiin, joita hän itse oli saanut vastaanottaa.

Paavali oli selvästi saanut runsaamman määrän ilmestyksiä kuin toiset apostolit. Hänelle ei annettu lupaa julistaa näitä ilmestyksiä seurakunnalle, ei edes kokonaan ja täydellisesti toisille apostoleille (2 Kor. 12: 4; Gal. 2: 2). Kuitenkin voimme näissä nä'yissä ja ilmestyksissä, joita annettiin Paavalille,, huomata asiain tilan, jolla oli merkitystä koko seurakuntaan nähden. Sillä jos kohta hänen ei sallittu puhua, mitä hän näki, eikä yksityiskohtia myöten ilmottaa kaikkea, mitä hän tiesi Jumalan salaisuudesta, mikäli se koskee "tulevia aikoja", niin antoi kuitenkin se, mitä hän näki, voimaa, väritystä ja ajatuksen syvyyttä hänen sanoilleen, joita me myöhempien tapausten ja täyttyneitten ennustusten valossa sekä hengen johtaessa voimme käsittää selvemmin kuin alkuajan seurakunta.

Väitteemme todistukseksi muistamme Raamatun viimeistä kirjaa, Johanneksen ilmestystä, joka on kirjotettu noin vuonna 96 j.Kr. Johdanto-sanat ilmottavat, että se on erityinen ilmestys asioista, joita siihen asti ei ole ymmärretty. Tämä todistaa ratkaisevasti, ett'ei ainakaan siihen asti Jumalan suunnitelma ollut kokonaisuudessaan ilmotettu. Tämä kirja ei ole myöskään ennen ollut kaikkea sitä, mitä sen nimi sisältää -- paljastaminen, _verhon poistaminen_. Mitä alkuajan seurakuntaan tulee, niin ei todenmukaisesti ainoakaan ymmärtänyt mitään osaa tästä kirjasta. On luultavaa, ett'ei Johanneskaan, joka nä'yt näki, niitä ymmärtänyt. Hän oli sekä profeetta että apostoli, ja kun hän apostolina ymmärsi ja opetti sitä, mikä silloin oli "ruokaa aikanaan", niin lausui hän sitävastoin profeettana asioita, jotka tulevina aikoina varustaisivat palvelusväen "ravinnolla".

Kristinuskon aikana ovat muutamat pyhimykset koettaneet ymmärtää seurakunnan tulevaisuutta tutkimalla tätä kuvauksellista kirjaa, ja epäilemättä ovat kaikki, jotka lukivat ja ymmärsivät, joskin kohta ainoastaan osan sen totuuksista, tulleet siunatuiksi lupauksen mukaan. (Ilm. 1: 3.) Sellaisille avasi kirja jatkuvasti aarteitaan ja oli Lutherille uskonpuhdistuksen päivinä tärkeä apu käsittämään, että katolilainen kirkko, jonka omantunnon tarkka palvelija hän oli, oli todellisuudessa apostolin mainitsema antikristus, jonka historian me nyt näemme olevan niin suuren osan tätä ennustusta.

Täten Jumala vähitellen kirkastaa totuutensa ja ilmottaa armonsa ylenpalttisen rikkauden. Tästä seuraa, että nyt voidaan odottaa paljon enemmän valoa kuin missäkään edellisessä seurakunnan vaiheessa.

TOINEN LUKU.

KORKEIMMAN JÄRJELLISEN LUOJAN OLEMASSA OLO MÄÄRÄTTY.

Todistuksia, jotka ovat Raamatun ulkopuolella, tarkastettu järjen valossa. -- Päätelmä, joka ei pidä paikkaansa. -- Järkevä päätelmä. -- Jumalan luonne osotettu. -- Järjen mukaisia johtopäätöksiä.

Jos järkevästi ja rehellisesti tutkii tuntematonta tunnettujen asian valossa, niin täytyy ennakkoluulottoman, perehtyneen ajattelijan tulla kohti totuutta, vaikkapa hän olisi epäilijäkin. Kuitenkin on selvä, että ilman suoranaista Jumalan suunnitelmain ja tarkotuksen ilmotusta voitaisiin ainoastaan lähestyä totuutta ja saavuttaa ainoastaan epämääräisiä tuloksia. Mutta asettakaamme Raamattu hetkeksi syrjään ja katselkaamme asioita ainoastaan järjen kannalta.

Se, joka voi kaukoputkella tahi paljain silmin katsoa avaruuteen ja nähdä luomakunnan määrättömyyden, sen sopusuhtaisuuden, ihanuuden, järjestyksen, sopusoinnun ja vaihtelevaisuuden ja kuitenkin epäilee, että kaiken tämän luoja on äärettömän paljon hänen viisautensa ja kykynsä yläpuolella, tai joka voi silmänräpäykseksikään otaksua, että tällainen järjestys johtuisi sattumasta, ilman luojaa, hän on siinä määrässä kadottanut tai syrjäyttänyt järjen lahjan, että häntä voidaan pitää niinkuin Raamattu häntä kutsuu, hulluna (sellaisena, jolta puuttuu järki tai ei sitä käytä): "Hullut sanovat sydämessään: 'Ei ole mitään Jumalaa.'" Miksi he niin tekevät, jätämme ratkaisematta, mutta niin palon on Raamatussa ainakin totta, niinkuin jokaisen järkevän ihmisen täytyy havaita, että seurausten täytyy johtua riittävistä syistä, sillä sehän on eittämätön totuus. Vieläpä jokainen kasvi, jokainen kukka antaa kaunopuheliaan todistuksen tässä asiassa. Niiden monimutkainen kokoonpano, muotojen ja kudoksien harvinainen ihanuus puhuvat kaikki korkeammasta viisaudesta ja taidokkuudesta, kuin mitä ihmisillä on. Kuinka lyhytnäköinen onkaan tuo mahdottomuus, joka kehuu ihmisten taitoa ja nerokkaisuutta pitäen luonnon säännöllisyyden, yhdenmukaisuuden ja sopusoinnun johtuvan pelkästä sattumasta; joka tunnustaa luonnon lait, kieltäen samalla luonnolla olevan perehtyneen lainsäätäjän.

Muutamat niistä, jotka kieltävät järjellisen luojan olemassa olon, väittävät, että luonto on tuo ainoa jumala, ja että luonnosta lähtevät kaikki eläin- ja kasvielämän kehitysmuodot ilman että ymmärrys on ne järjestänyt. Ne ovat, sanovat he, jatkuvan kehityksen kautta alistetut sen lain alle, jonka vaikutuksesta "voimakkaampi elää kauvemmin kuin heikompi".

Tämä päätelmä kaipaa tukea, sillä ympärillämme näemme, että eri olennoilla on kullakin määrätty luontonsa, joka ei kehity miksikään korkeammaksi luonnoksi; ja vaikka ne, jotka pitävät kiinni tästä päätelmästä, ovat tehneet uudistuneita yrityksiä, eivät he koskaan ole onnistuneet sekottamaan eri lajeja tai saamaan aikaan uutta määrättyä lajia. Ei tunneta ainoatakaan tapausta, jolloin laji olisi muuttunut toiseksi lajiksi. [Muutamien lukijoittemme varalle huomautamme, että sellaiset muutokset kuin esim. kaalimadon muuttuminen perhoseksi eivät muuta esineen luonnetta: kaalimato ei ole muuta kuin perhosen munasta kuorittu toukka.] Jos kohta löytyy kaloja, jotka voivat käyttää eviään hetkeksi siipinään ja lentää ylös vedestä, ja sammakoita, jotka voivat laulaa, niin ei ole koskaan esiintynyt sellaista tapausta, että ne olisivat muuttuneet linnuiksi. Ja vaikka eläinten joukossa löytyy muutamia, jotka jossain määrin ovat ihmisten kaltaisia, niin ei ole minkäänlaista todistusta siitä, että ihminen kehittyisi tällaisista olennoista. Päinvastoin esittävät tutkimukset, että jos kohta samasta lajista voidaan aikaansaada muunnoksia, niin on mahdotonta sekottaa eri lajia, tai toisesta lajista kehittää toinen laji. Samasta syystä ei voida väittää, että aasi ja hevonen olisivat sukua toisilleen, sillä tiedetään hyvin, että niiden varsa, muuli, on epätäydellinen eikä voi jatkaa kumpaakaan lajia.

Jos sieluton luonto olisi luova tai kehittävä voima, niin se aivan varmaan jatkaisi kehitystä ja mitään määrättyjä lajeja ei silloin löytyisi, koska ilman ymmärrystä ei mikään voisi saavuttaa määrättyä tilaa. Kehitys olisi todellisuus tänä päivänä ja me näkisimme ympärillämme kalojen muuttuvan linnuiksi ja apinoiden muuttuvan ihmisiksi. Tämän päätelmän huomaamme olevan yhtä paljon ristiriidassa ihmisjärjen kuin Raamatun kanssa väittäessään, että järjelliset olennot on luonut valta, jolta puuttuu järki.

Siitä päätelmästä, joka koskee luomisen tapahtumista kehityksen kautta (ihmistä lukuunottamatta), jota vastaan meillä ei ole mitään pätevää syytä, teemme seuraavassa lähemmin selvää. Se päättää, että nykyään olemassa olevat eri lajit ovat määrätyt ja muuttumattomat, mitä luontoon ja lajiin tulee. Ja jos kohta nykyiset lajit voidaan kehittää paljon korkeammalla kannalle, vieläpä täydellisyyteensä asti, niin pysyvät kuitenkin nämät lajit samoina. Tämä päätelmä otaksuu edelleen, ett'ei yksikään näistä lajeista ollut alkuaan niin luotu, vaan kehittyivät kaukaisessa muinaisuudessa maasta ja vähitellen tapahtuvan kehityksen kautta muodosta toiseen. Jumalan määräämien lakien mukaan on tämä kehitys, jossa ravinnon ja ilmaston muutos on ollut tärkeänä tekijänä, mahdollisesti jatkunut, kunnes ne lajit, sellaisina kuin ne nyt esiintyvät, ovat tulleet määrätyiksi, jonka jälkeen muutos on mahdoton, koska Luojan lopullinen tarkotus tässä suhteessa selvästi on saavutettu. Jos kohta kukin näistä eri kasvi- ja eläinsuvuista voi parantua tai huonontua, niin ei kuitenkaan yksikään niistä kykene muuttumaan toiseksi tai johtumaan toisesta suvusta tai lajista. Jos kohta kukin näistä lajeista voi saavuttaa täydellisyyden omassa lajissaan, niin on kuitenkin, sitten kun Luoja luontoon nähden on saavuttanut tarkotuksensa, jatkuva kehitys tässä suhteessa mahdoton.

Väitetään, että alkuperäiset kasvit ja eläimet, joista nykyiset määrätyt lajit johtuvat, kuolivat ennen ihmisen luomista. Nykyään hävinneitten eläinten ja kasvien luurangot ja maatumat, joita on tavattu syvällä maassa, puhuvat tämän päätelmän puolesta. Tämä käsityskanta ei syrjäytä eikä hylkää Raamatun oppia, että ihminen oli välitön ja täydellinen luomus, luojansa kuva mitä järkeen ja siveyteen tulee eikä kehityksen tulos, joka kehitys todennäköisesti oli yhteinen koko muulle luomakunnalle. Tällainen käsitys ei millään tavalla vaikuttaisi heikontavasti, vaan antaisi se tukea Raamatun väitteelle, että luonto, sellaisena kuin se tänään esiintyy, opettaa, että järjellinen olento on sen järjestänyt ja ollut sen ensimmäinen alkaja. -- Johtakoon ihmisjärki parhaan kykynsä mukaan tunnetut tosiasiat mahdollisista ja riittävistä syistä ja sen ohella jokaisessa erikoisessa tapauksessa menetelköön rehellisesti luonnon lakeja kohtaan; mutta luonnon monimutkaisen koneiston takana huomataan sen suuren alkuunpanijan jäljet, joka alkuunpanija on järjellinen, kaikkivaltias Jumala.

Me väitämme siis, että järjellisen luojan olemassa olo on selvästi todistettu totuus. Todistukset ovat ympärillämme, jopa omassa itsessämme, sillä me olemme hänen tekonsa. Jokainen sielun ja ruumiin ominaisuus puhuu ihmeellisestä taitavuudesta, joka on paljon sen yläpuolella, mitä me käsitämme. Ja hän on myös se, joka on ajatellut ja luonut sen, mitä me kutsumme luonnoksi. Me väitämme, että hän järjesti ja määräsi luonnon lait, joiden kaunista ja sopusointuista toimintaa me näemme ja ihailemme. Häntä, jonka viisaus teki maailman kaikkiuden suunnitelman, jonka voima ylläpitää ja johtaa sitä, ja jonka viisaus ja valta on niin paljon yläpuolella meidän omaamme, me jumaloimme ja palvomme vaistomaisesti.

Tämän valtavan Jumalan olemassa olon käsittäminen olisi vaan hänen kaikkivaltiaan voimansa pelkäämistä, ellemme näkisi, että hän on siinä määrin suosion ja hyvyyden täyttämä, että se vastaa hänen voimaansa. Tästä olemme myöskin täysin vakuutetut niiden samojen seikkojen perustuksella, jotka todistavat hänen olemassa olonsa, valtansa ja viisautensa. Me emme tule pakotetuiksi ainoastaan siihen lopputulokseen, että löytyy Jumala, ja että hänen valtansa ja viisautensa on äärettömän paljon yläpuolella meidän omaamme, vaan pakottaa meidän järkemme meitä pitämään itsestään selvänä, että se, mikä luodussa on suuremmoisinta ei ole Luojaa suurempi. Siksi täytyy meidän päättää, että ihmisten keskuudessa tavattava korkein hyvyyden ja vanhurskauden ilmaus on yhtä paljon pienempi Luojan hyvyyttä ja vanhurskautta, kuin ihmisen viisaus ja kyky ovat hänen viisauttaan ja kykyään pienemmät. Ja siten on meillä sielumme silmäin edessä Luojan olento ja ominaisuudet. Hän on viisas, vanhurskas, rakkaudesta rikas ja voimakas, ja hänet ominaisuuksiensa vaikutusala on verrattomasti laajempi kuin hänen suurernmoisimman luomuksensa. Mutta sitten kun me nyt olemme saaneet tämän johdonmukaisen lopputuloksen Luojan olemassa olosta ja luonteesta, tehkäämme edelleen kysymys: mitä tulee meidän odottaa sellaiselta olennolta? Vastaukseksi tulee, että tällaisten ominaisuuksien omistaminen täydellä syyllä edellyttää niiden harjottamista ja käyttämistä. Jumalan voimaa täytyy käyttää, käyttää sopusoinnussa hänen luontonsa kanssa, viisaasti, oikeudenmukaisesti ja rakkaudella. Mitä keinoja hän tätä tarkotusta varten käyttäneekin, millä tavalla Jumalan voima vaikuttaneekin, täytyy lopullisen tuloksen olla sopusoinnussa hänen luontonsa ja luonteensa kanssa, ja hänen äärettömän viisautensa täytyy hyväksyä jokainen askel.

Mikä olisikaan järjellisempää kuin siten käyttää voimaa, jonka me näemme ympärillämme luoduissa lukemattomissa maailmoissa ja maan ihmeellisessä vaihtelevaisessa moninaisuudessa. Mikä olisikaan ymmärrettävämpää kuin luoda sellainen olento kuin ihminen, joka on varustettu järjellä ja arvostelukyvyllä käsittämään Luojan työtä ja arvostelemaan hänen taiteellista kykyään -- hänen viisauttaan, vanhurskauttaan, voimaansa ja rakkauttaan? Kaikki tämä on järjellistä ja täydellisessä sopusoinnussa tosiasiain kanssa, jotka me tunnemme.

Ja nyt tulee viimeinen väitteemme. Eikö olisi järjellistä otaksua, että sellainen äärettömän viisas ja hyvä olento, sitten kun hän oli luonut olion, joka voi käsittää luojansa ja hänen suunnitelmansa, voisi rakkautensa ja vanhurskautensa pakottamana tyydyttää tämän olion kaipuun antamalla sille _jonkinlaisen ilmotuksen?_ Eikö olisi järjellistä otaksua, että Jumala antaisi ihmiselle valaistusta hänen olemassa olonsa tarkotuksesta ja suunnitelmistaan hänen tulevaisuutensa suhteen. Sitävastoin kysymme, eikö olisi mahdotonta otaksua, että sellainen luoja olisi luonut sellaisen ihmisen, varustanut hänet ajatuskyvyllä, joka tunkeutuu tulevaisuuteen, eikä kuitenkaan olisi antanut mitään ilmotusta suunnitelmistaan tyydyttääkseen tätä kaipuuta? Tällainen menettelytapa olisi mahdoton, koska se olisi ristiriidassa sen luonteen kanssa, jollaiseksi me Jumalaa ajattelemme, ristiriidassa vanhurskaan ja rakkaudellisen olennon menettelytavan kanssa.

Me voimme tehdä sen loppupäätöksen, että jos jumalallinen viisaus ihmisen luomisessa olisi pitänyt tarpeettomana antaa hänelle tietoa hänen tulevasta tarkotusperästään ja hänen osuudestaan luojansa suunnitelmiin, niin olisi sekä jumalallinen viisaus että jumalallinen rakkaus vaatinut, että tämän olennon kyvyt niin rajotettaisiin, ettei sitä aina vaivaisi ja häiritsisi epäilys, pelko ja tietämättömyys; ja varmaankin olisi jumalallista valtaa käytetty tällaisessa rajotuksessa. Se seikka, että ihmisellä on kyky käsittää jumalallisen suunnitelman ilmotuksen luojansa tunnustetun luonteen yhteydessä, antaa siis kylliksi riittävän syyn odottaa, että Jumala lahjottaisi sellaisen ilmestyksen sellaisena aikana ja sillä tavalla, kuin hän viisaudessaan voisi hyväksyä. Siis tarkastamalla tätä, vaikkakaan emme tuntisi Raamattua, johtaisi järki meitä odottamaan ja etsimään jotakin sellaista ilmestystä, minä Raamattu sanoo olevansa. Ja edelleen, kun otamme huomioon sen järjestyksen ja sopusoinnun, joka vallitsee kaikkialla luomakunnassa, kuinka esim. tähdistöt suuremmoisessa kiertokulussaan noudattavat määrä-aikoja ja -paikkoja niin emme voi muuta kuin otaksua, että pienemmät säännöttömyydet, niinkuin maanjäristykset, tuuliaispäät j.n.e., ovat ainoastaan viittauksia siitä, että eri alkuaineitten yhteistoiminta tässä maailmassa nykyään on epätäydellistä. Vakuutus, että kaikki on tuleva vihdoin täydelliseksi ja sopusointuiseksi maan päällä samoin kuin taivaassa, sekä jonkinlainen selitys siitä, miksikä nyt ei niin ole, ovat kysymyksiä, jotka ajattelevalle ihmiselle ovat luonnollisia niinkuin niihin vastaaminen Luojalle, jonka viisaus, valta ja hyvyys ovat ilmeiset. Siitä syystä tulee meidän odottaa, että etsitty ilmestys käsittäisi tällaisen vakuutuksen ja tällaisen selityksen.

Kun me nyt olemme osottaneet miten järkevää on odottaa Jumalan tahdon ja suunnitelman ilmotusta meidän sukuumme nähden, tulemme seuraavassa luvussa tutkimaan Raamatun yleistä luonnetta; joka Raamattu sanoo juuri olevansa sellainen ilmestys. Ja jos se esittää Jumalan luonteen olevan täydellisessä sopusoinnussa järjen kanssa, kuten ylempänä olemme nähneet, silloin täytyy meidän tehdä se johtopäätös, että se sen kautta on todistanut olevansa tarpeellinen ja syyllä odotettu Jumalan ilmestys ja täytyy meidän silloin ottaa vastaan sen todistus sellaisena ilmestyksenä. Jos se on Jumalasta, täytyy sen oppien, täysin ymmärrettyinä, olla sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa, joka kuten järki vakuuttaa meille, on täydellinen viisaudessa, vanhurskaudessa, rakkaudessa ja vallassa.

KOLMAS LUKU.

RAAMATTU JUMALALLISENA ILMESTYKSENÄ TARKASTETTU JÄRJEN VALOSSA.

Raamatun vaatimukset ja sen ulkonaiset todistukset luotettavaisuudesta. -- Sen pitkä ikä ja säilyminen. -- Sen siveellinen vaikutus. Tekijäin vaikuttimet. -- Kirjotusten yleinen luonne. -- Mooseksen kirjat. -- Mooseksen laki. -- Mooseksen kautta toimeenpannun hallitustavan omituisuudet. -- Tämä ei ollut mikään pappisviekkauden järjestelmä. -- Maallisten järjestysmiesten ohjesäännöt. -- Lain edessä ovat rikas ja köyhä samalla tasolla. -- Varmuustoimenpiteitä kansan oikeuksien suojelemiseksi. -- Pappissääty ei ollut suosikkiluokka. Tapa sen ylläpitämiseksi y.m. -- Suojelus vieraitten, leskien, isättömien ja palvelijoiden ahdistamista vastaan. -- Raamatun profeetat. -- Löytyykö yhteistä sidettä lain, profeettain ja uuden testamentin tekijäin välillä. -- Ihmeet eivät ole ristiriidassa järjen kanssa. -- Loppupäätös, johon meidän täytyy tulla.

Raamattu on sivistyksen ja vapauden soihtu. Sen hyvän yhteiskunnallisen vaikutuksen ovat tunnustaneet suurimmat valtiomiehet, joskin he usein ovat katselleet sitä niiden ristiriidassa olevien uskontunnustusten kautta syntyneiden eriväristen silmälasien läpi, jotka, vaikkakin ovat Raamatun puolella, surullisesti vääristelevät sen oppeja. Kunnioittavan vanhan kirjan ovat sen ystävät asettaneet tahtomattaan perin valheelliseen valoon. Monet näistä olisivat valmiit uhraamaan elämänsä sen tähden. Ja kuitenkin vahingottavat he sitä oleellisesti suuremmassa määrässä, kuin sen viholliset, nojautumalla siihen niissä sen totuuksien väärinkäsityksissä, joita he niin kauvan ovat kunnioittaen omaksuneet, ja jotka he esi-isiltään ovat perineet. Oi, jospa he heräisivät uudelleen katselemaan sitä, mikä on kirjotettu Raamatussa, ja saattaisivat sen viholliset häpeään riistämällä heiltä heidän aseensa!

Koska luonnon valo johtaa meitä odottamaan Jumalalta täydellisempää ilmestystä, kuin mitä luonto itse antaa, täytyy järkevän ajattelevan ihmisen olla valmis tutkimaan jokaista vaatimusta joka esiintyy jumalallisena ilmestyksenä, ja jolla on järjellinen ulkonainen todistus tällaisen vaatimuksen todennäköisyydestä. Raamattu väittää olevansa sellainen Jumalan ilmestys, ja se tulee luoksemme riittävillä ulkonaisilla todistuksilla siitä, että sen vaatimukset todennäköisesti ovat oikeutettuja; sekä antaa meidän syyllä toivoa, että tarkempi tutkiminen on tuova valoon vielä täydellisempiä ja vieläkin sitovampia todistuksia siitä että, se on Jumalan sanaa.