Part 18

Uuden luonnon alku ja kehitys verrataan ihmiselämän alkuun ja kehitykseen. Kuten toisessa tapauksessa ensin on sikiäminen ja sitten syntyminen, niin on myös toisessakin. Pyhien sanotaan siinneen Jumalan totuuden sanan kautta. (1 Piet. 1: 3; 1 Joh. 5: 18, Jaak. 1: 18.) Se on, Jumala antaa heille ensimäisen herätyksen jumalalliseen elämään sanansa kautta. Kun he, tultuaan vanhurskautetuksi vapaasta armosta uskomalla lunastukseen, kuulevat kutsun: "Antakaa ruumiinne eläväksi, pyhäksi [joka on lunastettu, vanhurskautettu] ja [sentähden] Jumalalle otolliseksi uhriksi; joka on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne" (Room. 12: 1), ja kun he, kuuliaisina kutsulle täydelleen vihkivät vanhurskautetun ihmisyytensä Jumalalle eläväksi uhriksi, Jeesuksen uhrin rinnalla, niin hyväksyy Jumala sen, ja heti tässä toimituksessa alkaa heidän henkinen elämänsä. Sellaisina alkavat he heti ajatella ja toimia kuten uusi [muuttunut] mieli vaatii, inhimillisten pyyteiden ristiinnaulitsemiseen asti. Vihkiytymyssilmänräpäyksestä asti laskee Jumala heidät "uusiksi luomuksiksi".

_Embryo-tilassa_ olevilta "uusilta luomuksilta" häviävät entiset asiat (inhimilliset toivomukset, toiveet, suunnitelmat j.n.e.) ja kaikki tulee uudeksi. Kehittymätön "uusi luomus" jatkaa kasvamistaan ja kehittymistään, siinä määrin kuin vanha inhimillinen luonto toiveineen, tarkotuksineen, toivomuksineen j.n.e. ristiinnaulitaan. Nämä kaksi kehitystä jatkuvat samanaikuisina aina siitä ajasta asti kun vihkiytyminen alkaa, kunnes inhimillisen kuolema ja henkisen luonnon syntyminen seuraavat. Sitä myöten kun Jumalan henki jatkaa sanansa kautta yhä edelleen suunnitelmiensa paljastamista, tekee hän meidän kuolevaiset ruumiimme eläviksi (Room. 8: 11) ja saattaa täten nämä kuolevaiset kykeneviksi palvelemaan häntä; mutta kun aika tulee, niin me saamme uudet ruumiit -- henkiset, taivaalliset, kaikissa suhteissa sovelletut uuden, taivaallisen mielen mukaisiksi.

"Uuden luomuksen" _syntyminen_ tapahtuu ylösnousemuksessa (Kol. 1: 18), ja tämän luokan ylösnousemusta kutsutaan ensimäiseksi (tai ylevimmäksi) ylösnousemukseksi. (Ilm. 20: 6.) Tulee muistaa, ettemme me todellisuudessa ole henkiolentoja ennenkuin ylösnousemuksessa, joskin meidät siitä ajasta, kun me saimme lapseuden hengen, lasketaan sellaisiksi. (Room. 8: 23--25; Ef. 1: 13, 14, Room. 6: 10, 11.) Kun me tulemme todellisiksi henkiolennoiksi, se on kun me olemme syntyneet hengestä, niin emme kauvemmin ole lihallisia olentoja; sillä se "mikä hengestä on syntynyt, on _henki"_.

Hengestä sikiäminen vihkiytymisessä täytyy tapahtua ennen tätä syntymistä henkiseen luontoon ylösnousemisessa, yhtä varmasti kuin lihassa sikiäminen tapahtuu ennen lihassa syntymistä. Kaikki jotka ovat syntyneet lihasta ensimäisen Aadamin, tuon maallisen, kuviksi, sikisivät ensin lihasta; ja muutamat ovat siinneet _uudelleen_ Jumalan hengestä, totuuden sanan kautta, jotta he, kun aika on tullut, syntyisivät hengestä taivaallisen kuvaksi ensimäisessä ylösnousemisessa: "Niinkuin meissä on ollut maallisen kuva -- niin meissä [seurakunnassa] on myös oleva taivaallisen kuva" -- ellei lankeemusta tapahdu. -- 1 Kor. 15: 49; Hebr. 6: 6.

Joskin taivaallisen kutsumuksen vastaanottaminen ja meidän vihkiytymisemme kuuliaisuuteen sitä kohtaan ratkaistaan yhdessä hetkessä, niin tapahtuu kuitenkin jokaisen ajatuksen saattaminen sopusointuun Jumalan mielen jälkeen asteettain; se on sen asteettaista suuntaamista taivaaseen päin, joka luonnostaan taipuu maata kohti. Apostoli kutsuu tätä muuttumiseksi, sanoen: "Älkää muodostautuko tämän maailman mukaan, vaan muuttukaa [taivaalliseen luontoon] _mielenne uudistuksen_ kautta, tutkiaksenne mikä Jumalan hyvä, otollinen ja täydellinen tahto on." -- Room. 12: 2.

Tulee huomata, että nämä apostolin sanat eivät kohdistu uskottomaan maailmaan, vaan niihin, jotka hän tunnustaa veljiksi, kuten edellisestä värssystä huomataan: "Niin minä... kehotan teitä, _veljet_, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi uhriksi."

Luullaan ylimalkaan, että kun ihminen kääntyy synnistä vanhurskauteen ja epäuskosta ja vihollisuudesta Jumalaa kohtaan ja rupeaa luottamaan häneen, että tämä on se muutos, jota Paavali tarkottaa. Tämä on todellakin suuri muutos, mutta ei _se_ muutos, jota Paavali tarkottaa. Tämä on luonteen muutos: mutta Paavali tarkottaa luonnon muutosta, joka määrätyillä ehdoilla on luvattu uskoville evankeliumin aikakautena, ja hän kehottaa _uskovia_ täyttämään nämä ehdot. Ellei tällainen _luonteen_ muutos jo olisi tapahtunut niissä, joita hän puhuttelee, niin ei hän olisi voinut kutsua heitä veljiksi -- vieläpä veljiksi, joilla oli jotakin "pyhää ja Jumalalle otollista", jonka he voivat uhrata; sillä ainoastaan ne, jotka ovat vanhurskautetut uskomalla lunastukseen, laskee Jumala pyhiksi ja otollisiksi. _Luonnon_ muutos tulee niille lopputulokseksi, jotka evankeliumin aikana uhraavat vanhurskautetun ihmisyytensä, kuten Jeesus uhrasi täydellisen ihmisyytensä, luopuen kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan vastaiseen _inhimilliseen_ olemassaoloon ja jättäen huomioonottamatta nykyiset inhimilliset nautinnot, etuudet, oikeudet j.n.e. Ensiksi uhrataan inhimillinen tahto ja sen jälkeen emme saa antaa oman tai jonkun toisen inhimillisen tahdon vaan ainoastaan jumalallisen tahdon meitä ohjata. Jumalallinen tahto tulee meidän tahdoksemme ja me emme pidä inhimillistä tahtoa omanamme, vaan toisen tahtona, joka on jätettävä huomioonottamatta ja uhrataan. Sitten kun jumalallinen tahto on tullut meidän tahdoksemme, alamme ajatella, päättää ja ratkaista asioita jumalallisen näkökannan mukaan: Jumalan suunnitelma tulee meidän suunnitelmaksemme, ja Jumalan tiet tulevat meidän teiksemme. Ei kukaan voi täysin ymmärtää tätä muutosta, joka ei täydellä todella ole uhrannut itseään ja sen perustuksella saanut kokea sitä. Ennen me saimme nauttia kaikesta, mikä ei todella ollut synnillistä, sillä maailma ja kaikki sen hyvyys tehtiin sitä varten, että ihminen saisi nauttia siitä, ja ainoa vaikeus oli kukistaa syntisiä taipumuksia. Mutta vihkiytyneet, muuttuneet, eivät tarvitse ainoastaan kukistaa syntisiä taipumuksiaan, vaan täytyy heidän myös uhrata nykyajan maallinen hyvyys ja omistaa kaikki voimansa Jumalan palvelukseen. Ja ne, jotka ovat uskolliset palveluksessa ja uhraamisessa, tulevat todellakin päivittäin kokemaan, että tämä maailma ei ole heidän lepopaikkansa, ja ettei heillä ole täällä pysyväistä sijaa. Mutta heidän sydämensä ja toiveensa kääntyvät siihen "sabatin lepoon, joka vielä on jälellä Jumalan kansaa varten". Ja tämä siunattu toivo elähyttää ja kiihottaa puolestaan jatkuvaan uhrautumiseen.

Siten uusiutuu tai muuttuu mieli vihkiytymisen kautta, ja toivomukset, toiveet ja päämäärä alkavat kohoutua henkisiin ja näkymättömiin luvattuihin asioihin samalla kuin inhimilliset toiveet y.m. kuolevat. Ne, jotka näin ovat muuttuneet tai ovat muuttumassa, lasketaan "uusiksi luomuksiksi", jotka Jumala on siittänyt ja siinä määrin ovat he osalliset jumalallisesta luonnosta. Huomaa tarkoin, mikä ero on näiden "uusien luomuksien" ja niiden uskovaisten ja "veljien" välillä, jotka ovat ainoastaan vanhurskautetut. Ne, jotka kuuluvat tähän jälkimmäiseen luokkaan, ovat vielä maasta maallismieliset, ja synnillisiä himoja lukuunottamatta, ovat heidän toiveensa, toivomuksensa ja tarkotusperänsä sellaisia, jotka tulevat täysin tyydytetyiksi luvattuna ennalleenasettamisaikana. Mutta ne, jotka kuuluvat edelliseen luokkaan, eivät ole tästä maailmasta, niinkuin ei Kristuskaan ollut tästä maailmasta, ja heidän toiveittensa keskipisteenä ovat nuo näkymättömät asiat, missä Kristus on Jumalan oikealla puolella. Mahdollisuus maalliseen kirkkauteen, joka niin hurmaa luonnollista ihmistä, ei kauvemmin olisi tyydyttävä osuus niille, jotka tuo taivaallinen toivo on siittänyt, niille, jotka näkevät taivaallisten lupausten kirkkauden, ja jotka näkevät sen tehtävän, joka on heille jumalallisessa suunnitelmassa osotettu. Tämä uusi, jumalallinen mieli on meidän perintöpanttimme jumalalliseen luontoon -- mieleen ja ruumiiseen. Muutamat ehkä hämmästyvät tästä lauseparresta, jumalallinen ruumis; mutta meille sanotaan, että Jeesus on nyt Isänsä olemuksen kuva, ja että ne, jotka voittavat, "tulevat hänen _kaltaisiksensa_" ja "näkevät hänet sellaisena kuin hän _on_". (1 Joh. 3: 2). "On luonnollinen [inhimillinen] ruumis, ja on henkinen ruumis". (1 Kor. 15: 44). Me emme voisi ajatella taivaallista Isäämme tai Herraamme Jeesusta ainoastaan suurina luonteina ilman ruumiita. Heidän ruumiinsa ovat kirkkaita, henkisiä ruumiita, joskaan ei vielä ole ilmestynyt kuinka suuri se kirkkaus on, eikä se tule ilmestymään ennenkuin me tulemme osallisiksi jumalallisesta luonnosta.

Kun _mielen_ muuttuminen inhimillisestä henkiseen tapahtuu vähitellen, niin _ruumiin_ muuttuminen inhimillisestä henkiseen ei tapahdu vähitellen, vaan silmänräpäyksessä (1 Kor. 15: 52). Nyt, kuten Paavali sanoo, on meillä tämä aarre (jumalallinen mieli) saviastiassa, mutta kun aika tulee, tulee lahja olemaan ihanassa astiassa, joka sopii sitä varten -- henkisessä ruumiissa.

Me olemme nähneet, että ihmisluonto on henkisen luonnon kuva. (1 Moos. 5: 1). Esimerkiksi Jumalalla on tahto, samoin on ihmisillä ja enkeleillä; Jumalalla on järki ja muisti, samoin on hänen järjellisillä luomuksillaan -- enkeleillä ja ihmisillä. Sielun toiminnan luonne on molemmilla sama. Samojen tosiasiain ja samankaltaisten olosuhteitten vallitessa voivat nämä eri luonnot saavuttaa samoja lopputuloksia. Joskin jumalallisen luonnon, enkeliluonnon ja ihmisluonnon sielunkyvyt ovat samankaltaiset, niin me kuitenkin tiedämme, että henkisillä luonnoilla on voimia, jotka ulottuvat ihmisluonnon voimien toiselle puolelle ja ovat niitä suuremmat -- voimia, joiden me emme usko johtuvan erilaisista kyvyistä, vaan samojen kykyjen suuremmasta ulottuvaisuudesta ja niistä eri olosuhteista, joissa ne vaikuttavat. Inhimillinen luonto on täydellinen henkisen luonnon maallinen kuva, omistaen samoja lahjoja, joita kuitenkin maallinen piiri rajottaa, sekä kyvyn ja mielen nähdä ainoastaan niin paljon maallisen piirin ulkopuolelle, kuin Jumala näkee hyväksi ilmottaa ihmiselle hänen hyödykseen ja autuudekseen.

Jumalallinen luonto on henkiluontojen korkein aste, ja kuinka mittaamaton onkaan Jumalan ja hänen luotujensa etäisyys toisistaan. Me voimme ainoastaan vilahduksella jossain määrin nähdä jumalallisen viisauden, voiman ja hyvyyden kirkkautta, kun hän kuvasarjan tavoin antaa muutamien voimakkaiden töittensä kulkea meidän ohitsemme. Mutta me voimme mitata ja käsittää täydellisen ihmisyyden kirkkautta.

Nämä ajatukset selvänä edessämme voimme ymmärtää, miten saadaan aikaan muutos inhimillisestä henkiseen luontoon, nimittäin että samat sielun kyvyt siirretään korkeampiin olemassaolon ehtoihin. Kun me tulemme puetuiksi taivaalliseen ruumiiseen, niin tulemme omaamaan ne taivaalliset voimat, jotka kuuluvat tuohon kirkkaaseen ruumiiseen; ja meillä tulee olemaan siihen kuuluva laaja ajatuskyky ja voiman ääretön suuruus.

Se maallisen mielen muuttuminen tai muutos taivaalliseksi, jonka vihkiytyneet kokevat täällä, on alku tuohon luonnon muutokseen. Tämä ei ole mikään aivojen muuttuminen, ei myöskään ihmetyö sen muuttuneessa toiminnassa, vaan mielen tahto ja suunta muuttuvat. Meidän yksilöllisyytemme muodostavat meidän tahtomme ja ajatustapamme; luonnollisesti me muutumme ja tulemme lasketuksi todellakin jumalalliseen luontoon kuuluviksi, kun meidän tahtomme ja ajatustapamme sillä tavalla muuttuvat. Tosin on tämä hyvin pieni alku, mutta sikiytyminen, kuten tätä kutsutaan, on aina ainoastaan pienen pieni alku; kuitenkin on se sinetti tai vakuus täydelleen suoritetusta työstä. -- (Ef. 1: 13, 14).

Muutamat ovat kysyneet: Kuinka me tunnemme itsemme, kun me tulemme muutetuiksi? Kuinka me tiedämme, että me olemme samoja olentoja, jotka elimme, kärsimme ja uhrasimme, jotta me tulisimme osallisiksi tästä kirkkaudesta? Olemmeko _me_ samat tietoiset olennot? Olemme, aivan varmasti. Jos _me_ olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin _me_ saamme elääkin hänen kanssaan. (Room. 6: 8). Ne muutokset, jotka päivittäin meidän ruumiissamme tapahtuvat, eivät aikaansaa sitä, että me unohtaisimme entisyyden tai kadottaisimme oman yhtäläisyytemme. [Meidän ihmisruumiimme muuttuu lakkaamatta. Tiedemiehet selittävät, että joka seitsemäs vuosi tapahtuu niiden ainesten täydellinen muuttuminen, joista meidän ruumiimme on pantu kokoon. Samoin ei luvattu muutos inhimillisestä henkiseen ruumiiseen tule tekemään tyhjäksi muistia tai yhtäläisyyttä, vaan on se lisäävä niiden voimaa ja ulottuvaisuutta. Sama jumalallinen mieli, joka nyt kuuluu meille, saman muistin, saman ajatuskyvyn, j.n.e. yhteydessä, tulee silloin voimassaan laajentumaan mittaamattomaan syvyyteen ja korkeuteen, joka on sopusoinnussa uuden henkisen ruumiin kanssa; ja muisti on muistava koko meidän elämämme kulun varhaisimmasta inhimillisestä lapsuudesta asti, ja me tulemme vertaillessamme täysin käsittämään uhrimme ihanan palkinnon sisällyksen. Mutta tämä ei tapahtuisi, ellei inhimillinen luonne olisi henkisen _kuva_.]

Nämä ajatukset auttavat meitä ymmärtämään, kuinka Poika, muututtuaan henkisestä inhimilliseen tilaan -- inhimilliseen luontoon ja maallisiin elinehtoihin -- oli ihminen; ja joskin hän molemmissa tapauksissa oli sama olento, niin oli hän edellisissä elinehdoissaan henkinen ja jälkimmäisissä inhimillinen. Koska molemmat luonnot ovat erilaiset ja selvästi erotetut, ja toinen kuitenkin on toisen kuva, niin voi Jeesus, koska samat sielun kyvyt (muisti j.n.e.) ovat molemmille yhteiset, muistaa sen entisen kirkkautensa, joka hänellä oli, ennenkuin hän tuli ihmiseksi, mutta jota hänellä ei ollut ihmiseksi tultuaan, kuten hänen sanansa todistavat: "Isä, kirkasta sinä minut tykönäsi sillä kirkkaudella, joka minulla oli sinun tykönäsi, ennenkuin maailma olikaan" (Joh. 17: 5) -- tuolla henkisen luonnon kirkkaudella. Ja tämä rukous on tullut enemmän kuin kuulluksi hänen nykyisessä korotuksessaan henkiolentojen korkeimpaan muotoon, jumalalliseen luontoon.

Palatessamme Paavalin sanoihin, me huomaamme, ettei hän sano, että me itse muuttaisimme itsemme joko tämän maailman mukaisiksi, tai jumalallisen luonnon mukaisiksi, vaan sanoo hän: "Muuttukaa mielenne uudistuksen kautta". Tämä on tärkeätä huomata, sillä me emme itse muodosta itseämme, emmekä myöskään itse muuta itseämme, vaan joko me alistumme muodostumaan maailman kanssa maallisten vaikuttimien kautta, maailman henki ympärillämme, tai myöskin alistumme Jumalan tahdon, tuon pyhän tahdon tai hengen alle, muodostumaan taivaallisten vaikutusten kautta, jotka Jumalan sana saa aikaan. Sinä, joka olet vihkiytynyt, minkälaisten vaikutusten alaiseksi sinä antaudut? Muutoksen aikaansaavat vaikutukset johtavat nykyajassa uhrautumiseen ja kärsimiseen, mutta lopputulos on ihana. Jos sinä kehityt näiden muuttavien vaikutusten alaisena, niin sinä tutkit [löydät] päivittäin, mikä on Jumalan hyvä, otollinen ja täydellinen tahto.

Mutta ne, jotka ovat panneet kaikkensa uhrialttarille, täytyvät alituiseen muistaa, että joskin Jumalan sana sisältää sekä maallisia että taivaallisia lupauksia, niin kuuluvat _meille_ ainoastaan jälkimmäiset. Meidän aarteemme on taivaassa: olkoon sydämemme aina siellä. Me olemme kutsutut voittamaan ei ainoastaan henkistä luontoa, vaan korkeimman asteen henkisen luonnon, jumalallisen luonnon -- joka on "paljon korkeampi kuin enkelien". (2 Piet. 1: 4; Hebr. 1: 4). Taivaallinen kutsumus rajottuu evankeliumin aikakauteen: sitä ei ole ennen lähetetty, ja se tulee päättymään sen lopussa. Tämän aikakauden valo on tuonut elämän (niille, jotka ennalleenasetetaan inhimilliseen tilaan) ja kuolemattomuuden (tuon palkinnon, jonka puolesta Kristuksen ruumis taistelee). (2 Tim. 1: 10). Sekä inhimillinen että henkinen luonto tulevat olemaan kirkkaita täydellisyydessään, mutta kuitenkin selvästi erotetut ja erilaiset. Huomattavana piirteenä Jumalan täydellisen työn kirkkaudessa tulee olemaan tuo ihana moninaisuus ja kuitenkin ihana sopusointu, joka on vallitseva kaikessa, sekä elollisessa että elottomassa luomakunnassa -- sopusoinnussa keskenään ja sopusoinnussa Jumalan kanssa.

* * * * *

Niin Luoja lempi maailmaa, ett' kuoloon poikans antoi. Hän kaikki synnit omaks' saa. Ne meidän eestä kantoi.

Hän puhdas oli, moitteeton ja tuli taivahasta. Hän surrut meidän tähden on, ei päässyt kuolemasta.

Mutt', Luojan kiitos, kuolo ei nyt tullut kuolemaksi. Sill' Kristus kuolon vangiks' vei ja pääsi voittajaksi.

On hällä avain kuoleman, min hetken luonaan säästää. Vaan vangit kuolon vankilan hän kohta irti päästää.

Ken silloin tahtoo ottaa vaan tuon suuren pelastuksen, hän täysin määrin ravitaan, saa onnen olemuksen.

On riemun sana kaikille, mi harha-teillä kulkee. Se kaikuu joka puolelle ja luokseen kaikki sulkee.

Mutt' ken nyt ottaa kutsun sen saa suureen siunaukseen: Hän pääsee Kristus-ruumiisen ja hänen hallitukseen.

Oi, kuinka kirkas toivo on nyt meidän sydämissä. Se valkeus meidän teillä on ja loisto askelissa.

Vain hetken tuskaa kannamme -- on uhri suoritettu; me silloin matkan päätämme. On kruunu saavutettu.

YHDESTOISTA LUKU.

KOLME TIETÄ: LEVEÄ TIE, AHDAS TIE JA YLEINEN RAIVATTU TIE.

Leveä kadotuksen tie. -- Ahdas elämän tie, -- Mitä on elämä. -- Jumalallinen luonto. -- Suhde jumalallisen ja inhimillisen luonnon välillä. -- Palkinto kaidan tien lopussa. -- Korkea kutsu on rajotettu evankeliseen aikaan. -- Kaidan tien vaikeudet ja vaarat. -- Pyhyyden yleinen tie.

"Se portti on väljä ja se tie leveä, joka vie kadotukseen; ja monta on niitä, jotka siitä menevät sisälle. Kuinka ahdas onkaan elämän portti; ja kuinka vaikea se tie, joka johtaa sisälle elämään! Ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät". -- Matt. 7: 13, 14.

"Ja siellä on oleva raivattu tie, yleinen tie, ja kutsutaan sitä 'pyhäksi tieksi'; sen yli ei pidä saastaisen menemän [tuhatvuotiskauden toiselle puolelle], mutta näitä varten on se oleva. Tyhminkään vaeltaja ei tule sillä eksymään. Siellä ei tule olemaan ainoatakaan jalopeuraa, eikä muukaan raatelevainen peto vaella sitä myöten, eikä siellä sellaista tavata. Mutta lunastetut tulevat sitä myöten vaeltamaan". -- Jes. 35: 8, 9.

Raamattu kiinnittää siten meidän huomiomme kolmeen tiehen: "leveään tiehen", "ahtaaseen tiehen" ja "raivattuun tiehen".

Leveä kadotuksen tie.

Tätä tietä kutsutaan siten, koska se on helpoin turmeltuneelle ihmiskunnalle. Kuusituhatta vuotta sitten alkoi Aadam, kadotukseen tuomittu syntinen (ja hänessä edustettu sukukunta) vaelluksensa tällä tiellä, ja yhdeksänsadan kolmenkymmenen vuoden kuluttua saavutti hän tämän tien pään -- kuoleman.

Vuosisatojen kuluessa on tämä tie yhä enemmän kulunut ja tullut sileämmäksi, ja suku on kiiruhtanut yhä suuremmalla nopeudella turmelusta kohti, koska tie synnin kautta päivittäin on tullut yhä liukkaammaksi, niljakammaksi ja luisuvammaksi. Ei ainoastaan tie tule alituiseen luisuvammaksi, vaan menettää myös ihmiskunta päivittäin vastustuskykyään, niin että keski-ikä nykyään on ainoastaan noin kolmekymmentä vuotta. Ihminen pääsee nyt tien päähän -- kuolemaan -- yhdeksänsataa vuotta nopeammin kuin ensimmäinen ihminen.

Kuusituhatta vuotta on ihmiskunta keskeymättä vaeltanut tuota leveää alaspäin menevää tietä. Ainoastaan verrattain harvat koettavat kääntyä takasin. Itse asiassa on ollut mahdotonta palata koko matkaa takasin saavuttaakseen alkuperäistä täydellisyyttä, joskin muutamien ponnistukset tässä suhteessa ovat olleet kiitettävät ja saavuttaneet hyviä tuloksia. Ilman armoa on synti kuudentuhannen vuoden kuluessa hallinnut ihmiskuntaa ja pakottanut sitä kulkemaan eteenpäin tuolla leveällä kadotuksen tiellä. Vasta evankeliumin aikakausi kirkasti _tien_, jolla oli mahdollisuus pelastua. Joskin on totta, että edellisinä aikakausina kuvissa ja varjoissa voitiin nähdä muutamia heikkoja toivonsäteitä, joita muutamat harvat ilolla tervehtivät, niin tuli vasta meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, sekä apostolien kautta, jotka julistivat iloista sanomaa lunastuksesta ja syntien anteeksi saamisesta sekä niistä johtuvaa _ylösnousemusta kuolemasta ja turmeluksesta_, elämä ja kuolemattomuus päivän valoon. (2 Tim. 1: 10). Jeesuksen ja apostolien oppi tuo päivän valoon _elämän_ -- koko ihmiskunnan ennalleenasettamisen elämään Lunastajan ansion ja uhrin perustuksella -- ja heidän opistaan selviää, että monet esikuvat vanhassa testamentissa merkitsivät sitä. Sen ohella tuovat he päivänvaloon _kuolemattomuuden_, sen palkinnon, jonka korkea kutsu tarjoaa evankeliumin aikakauden seurakunnalle.

Joskin evankeliumi on tuonut päivän valoon tien, jolla on mahdollisuus paeta leveän tien kadotusta, niin ei ihmissuvun suuri enemmistö ota varteen tätä iloista sanomaa, koska synti on heidät turmellut ja vastustaja on heidät soaissut. Niille, jotka nyt kiitollisuudella ottavat vastaan elämän lupauksen: ennalleenasettamisen inhimilliseen olotilaan Kristuksen kautta, osotetaan uusi avattu tie, tie, "jolla vihkiytyneet uskovaiset voivat päästä inhimillisen luonnon yläpuolelle ja tulla muutetuiksi korkeampaan luontoon -- henkiseen luontoon." Tämän uuden tien, joka "vihittiin _meille_", kuninkaalliselle pappiskunnalle (Hebr. 10: 20), kutsui Herra.

Ahtaaksi elämän tieksi.

Meidän mestarimme sanoo meille, että tämän tien kaitaisuus vaikuttaa sen, että monet jäävät mieluummin leveälle kadotuksen tielle. "Kuinka ahdas onkaan elämän portti, ja kuinka vaikea se tie, joka johtaa sisälle elämään! Ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät".

Ennen kuin me alamme tarkastaa tätä tietä ja niitä vaaroja ja vaikeuksia, jotka sillä meitä kohtaavat, niin ottakaamme harkinnan alaiseksi se päämäärä, johon tämä tie johtaa -- _elämä_. Kuten me jo olemme nähneet, voidaan elämä omistaa eri olemassaolotasoissa, jotka ovat inhimillistä olemassaolotasoa sekä korkeammalla että alempana. Elämällä on itsessään hyvin laaja merkitys, mutta Herramme käyttää sitä tässä korkeimmasta elämän muodosta, joka kuuluu jumalalliseen muotoon -- kuolemattomuuteen -- siihen palkintoon, jonka puolesta hän kehotti meitä taistelemaan. Mitä on elämä? Me emme ainoastaan tunne sitä itsessämme, vaan me näemme sen vaikutuksen alemmalla asteella olevissa eläimissä, vieläpä kasveissakin, ja meille kerrotaan sen ilmenemisestä korkeammissa muodoissa, jotka löytyvät enkeleillä ja jumalallisilla olennoilla. Kuinka me voimme määritellä niin laajakantoisen asian?

Joskaan emme kaikessa voi päästä selville, mistä siinä piilevä elämä johtuu, niin voimme huoleti otaksua, että tuo jumalallinen olento, Jehova, on tuo suuri, kaiken elämän alkulähde, josta kaikki nämä lähteet saavat alkunsa. Kaikki elämä johtuu hänestä ja jokaisen elämä on hänestä riippuvainen. Kaikki elämä, joko se sitten on Jumalassa tai hänen luomuksissaan, on samankaltaista; se on voimaa antava alkuperuste eikä mikään aine. Se on alkuperuste, joka löytyy Jumalassa, mutta hänen luomuksillaan on se _seuraus_ määrätyistä edellytyksistä, jotka Jumala on määrännyt, ja hän on siis _tämän elämän_ perustus, alkuunpanija eli alkulähde. Tietenkään ei luotu ole missään suhteessa osa tai jonkunlainen syntymisen tulos Luojan olennosta, tai luonnosta, kuten muutamat mielessään kuvittelevat, vaan on se elämällä varustettu Jumalan toiminnan tulos.