Part 14

Lunastus ei anna anteeksi kenenkään syntiä: se ei tule _pitämään_ syntistä pyhänä eikä tällä tavoin vie ihmistä ikuisesti kestävään autuuteen. Se ainoastaan lunastaa syntisen ensimäisestä kadotuksesta ja sen seurauksesta, sekä suoranaisista että välillisistä, ja antaa hänen jälleen joutua koetukseen, elämää varten, koetukseen, jossa hänen oma suoranainen tottelevaisuutensa tai tottelemattomuutensa tulee ratkasemaan, josko hän tulee saamaan ijankaikkisen elämän tai ei. Ei myöskään pidä otaksua, kuten monet ovat taipuvaiset tekemään, että kaikilla niillä, jotka ovat tulleet osallisiksi sivistyksestä ja näkevät tai omistavat Raamatun, siten on täysi tilaisuus tai koetus ikuista elämää varten. Meidän tulee muistaa, ettei syntiinlankeemus ole vahingoittanut kaikkia Aadamin lapsia yhtä paljon. Muutamat ovat tulleet tähän maailmaan niin heikkoina ja turmeltuneina, että tämän maailman jumala, Saatana, sokaisee heidät helposti, ja ympärillään vaaniva synti saa heidät ansoihinsa; ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän tämän vaikutuksen alla, niin että silloinkin, kun he tahtovat tehdä hyvää, on paha, ympäristön perustuksella, käsillä ja vaikuttamassa j.n.e., ja se hyvä, jota he tahtovat tehdä, on melkein mahdoton, samalla kuin se paha, jota he eivät tahdo tehdä, tuskin on vältettävissä.

Todellakin vähäinen on niiden joukko jotka nykyajassa todella kokemuksen kautta oppivat tuntemaan sen vapauden, jolla Kristus tekee ne vapaiksi, jotka vastaanottavat hänen lunastuksensa, ja jättävät tulevaisuutensa johdon hänen huomaansa. Siten onkin ainoastaan tämä pieni joukko, seurakunta, kutsuttu ja koeteltu ennakolta sitä erityistä tarkotusta varten, että he toimisivat yhdessä Jumalan kanssa maailman siunaamiseksi -- että he nyt olisivat todistajina ja koetusaikakautena hallitsisivat, siunaisivat ja tuomitsisivat maailman -- ja saa tämä joukko nyt jossakin määrin nauttia lunastuksesta johtuvia etuja eli _nyt_ tulla koetelluksi ijankaikkista elämää varten. Näille harvoille _lasketaan_ (ja he vastaanottavat _uskon_ kautta) kaikki ne ennalleenasettamisen siunaukset, jotka maailmalle suodaan tulevana aikakautena. Joskaan he eivät ole täydellisiä, eivätkä ole ennalleenasetetut Aadamin alkuperäiseen tilaan, niin, menetellään kuitenkin heidän suhteensa siten, että ero hyvitetään. Uskomalla Kristukseen _lasketaan_ heidät täydellisiksi, ja ovat sentähden ennalleenasetetut täydellisyyteen ja jumalalliseen suosioon, ikäänkuin he eivät enään olisi syntisiä. Heidän epätäydellisyyksiään ja välttämättömiä heikkouksiaan, joita vastaa lunastus, ei heille enään lasketa, vaan tulevat ne peitetyiksi Lunastajan täydellisyyden kautta. Tästä seuraa, että seurakunnan koetus, siihen asemaan nähden, joka sillä nyt on uskon kautta Kristukseen on yhtä puolueeton kuin se, joka annetaan maailmalle sen koetusaikakautena. Koko maailma tulee saatettavaksi täyteen totuuden tuntoon, ja siinä määrin kuin kukin omaksuu sen määräykset ja ehdot, ei häntä enään pidetä syntisenä, vaan lapsena, jolle kaikki ennalleenasettamisen siunaukset ovat aiotut. Tulee olemaan ero maailman kokemuksien ja seurakunnan kokemuksien välillä näiden koetusaikakautena: maailman ihmisistä alkavat tottelevaiset heti saada vastaanottaa ennalleenasettamisesta johtuvia siunauksia siten, että heidän henkiset ja ruumiilliset heikkoutensa vähitellen poistetaan, kun sitä vastoin evankelinen seurakunta, joka on pyhitetty Herran palvelukseen aina kuolemaan asti, astuu hautaan ja saa täydellisyytensä silmänräpäyksessä ensimäisessä ylösnousemuksessa. Toinen ero näiden molempien koetusten välillä tulee olemaan tulevan aikakauden suotuisammissa olosuhteissa, kun niitä verrataan nykyisiin, koska silloin yhteiskunta, hallitus j.n.e. tulevat suosimaan vanhurskautta, palkitsemaan uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja rankasemaan syntiä, kun sitä vastoin nyt, kun maailman ruhtinas hallitsee, seurakunnan koetteleminen tapahtuu olosuhteissa, jotka eivät ole suotuisat vanhurskaudelle, uskolle j.n.e. Mutta tämä kuten olemme nähneet hyvitetään jumalallisen luonnon kirkkauden ja kunnian palkinnolla, joka tarjotaan seurakunnalle ikuisen elämän lahjan yhteydessä.

Aadamin kuolema oli varma, joskin hän joutui siihen vasta yhdeksänsadan kolmenkymmenen vuoden vähittäisen kuoleman kautta. Koska hän itse oli kuolevassa tilassa niin syntyivät kaikki hänen lapsensa samassa kuolevassa tilassa ilman elämisen oikeutta, ja vanhempiensa tavalla kuolevat he kaikki lyhyemmän tai pitemmän viivytyksen jälkeen. Tulee kuitenkin muistaa, ettei kuoleminen pääty suurempaan tuskaan tai vaivaan kuollessa, vaan kuolemaan -- elämän sammumiseen, joka juuri on synnin palkka. Kärsiminen on ainoastaan sen yhteydessä oleva tilapäinen paha, ja löytyy sellaisia, joita rangastus kohtaa ilman kärsimyksiä tai ainoastaan vähillä kärsimyksillä. Täytyy muistaa, että kun Aadam turmeli elämän, niin turmeli hän sen ainaiseksi, eikä kukaan hänen jälkeläisistään koskaan kyennyt sovittamaan hänen rikostaan eikä voittamaan kadotettua perintöä. Koko suku on joko kuollut tai kuolemallansa. Ja jos he eivät voineet sovittaa rikostaan ennen kuolemaansa, niin vannaankaan eivät he voineet tehdä sitä kuolleina -- kun heillä ei ole olemassaoloa. Synnin palkka ei ollut kuolema sellaisilla eduilla ja oikeuksilla, että sen jälkeen saisi palata elämään. Lausutussa rangastustuomiossa ei ollut mitään viittaustakaan vapautukseen. (1 Moos. 2: 17.) Ennalleenasettaminen on sentähden Jumalan puolesta vapaan armon tai suosionosotus. Ja niin pian kuin Aadam oli joutunut rangastuksen alaiseksi, niin, silloin jo kun tuomio julistettiin, viitattiin Jumalan vapaaseen armoon, joka, kun se on toteutunut tulee täysin määrin todistamaan hänen rakkauttaan.

Ellei olisi ollut sitä toivon kipinää jonka sisälsivät nuo sanat: vaimon siemen on rikkipolkeva käärmeen pään, olisi koko suku ollut täydellisessä epätoivossa; mutta tämä lupaus ilmotti, että Jumalalla oli suunnitelma suvun hyväksi. Kun Jumala vannoi Aabrahamille, että hänen siemenessään kaikki sukukunnat maan päällä tulisivat siunatuiksi, sisälsi se kaikkien ylösnousemisen eli ennalleenasettamisen, sillä monet olivat silloin kuolleet, ja toiset ovat sen jälkeen kuolleet, ilman että he ovat tulleet siunatuiksi. Kuitenkin on lupaus edelleen varma: kaikki tulevat siunatuiksi, kun ennalleenasettamisen ja virvotuksen ajat koittavat. (Ap. t. 3: 19.) Sitä paitsi, koska siunaus sisältää suosion, ja koska, synnin seurauksesta, Jumalan suosio, otettiin pois ja kirous tuli sijalle, niin sisälsi tämä lupaus, tulevasta siunauksesta, kirouksen poisottamisen ja näin ollen hänen suosionsa palaamisen. Tämä sisälsi samalla sen, että joko Jumala luopuisi vaatimuksistaan, muuttaisi päätöksensä ja vapauttaisi syyllisen suvun, tai myös sen, että hänellä oli suunnitelma, jonka kautta suku voitaisiin _lunastaa_, siten että toinen kärsisi ihmisen rangastuksen.

Jumala ei jättänyt Aabrahamia epäilykseen hänen suunnitelmansa suhteen, vaan osotti lukuisien esikuvauksellisten uhrien kautta, joita niiden, jotka lähestyivät Jumalaa, täytyi uhrata, ettei hän voinut antaa perään eikä myöskään tehnyt sitä, eikä antanut syntiä anteeksi, sekä että ainoa tapa poistaa ja ehkäistä rangastus oli riittävän suuren uhrin uhraaminen, joka kykenisi vastaamaan rangastusta. Tämä esitettiin Aabrahamille paljon merkitsevässä esikuvassa: Aabrahamin pojan, johon luvattu siemen keskittyi, täytyi ensin tulla uhriksi, ennenkuin hän voi siunata, ja esikuvaksi tästä sai Aabraham hänet takaisin kuolemasta. (Hebr. 11: 19.) Tässä kuvasi Iisak totista siementä, Kristusta Jeesusta, joka kuoli lunastaakseen ihmiset, jotta kaikki lunastetut saisivat luvatun siunauksen. Jos Aabraham olisi ajatellut, että Herra antaisi anteeksi ja vapauttaisi syylliset, olisi hän tuntenut, että Jumala on muuttuvainen, eikä olisi silloin voinut täysin luottaa hänelle annettuihin lupauksiin. Hän olisi voinut ajatella näin: Jos nyt Jumala kerran muuttaa päätöksen, minkätähden ei hän jälleen voisi sitä muuttaa? Jos hän luopuu kuoleman kirouksesta, eikö hän voisi jälleen katua luvattua suosiota ja siunausta? Mutta Jumala ei jätä meitä mihinkään sellaiseen epävarmuuteen. Hän takaa meille täydelleen sekä vanhurskautensa että muuttumattomuutensa. Hän ei voinut vapauttaa syyllisiä, joskin hän rakasti heitä niin suuresti, ettei hän "säästänyt omaa poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi [kuolemaan] meidän kaikkien edestä".

Niinkuin koko suku oli Aadamissa, kun hänet tuomittiin kadotukseen, ja hänen kauttaan menetti elämänsä, niin kuoli myös, kun ihminen Jeesus Kristus lunasti Aadamin elämän, mahdollinen suku hänen kupeessaan. Kuolemassaan maksoi Jeesus siten vastaavan, täysin riittävän hinnan kaikkien ihmisten hyvitykseksi, ja on hänellä siten täysi valta tai oikeus ennalleenasettaa kaikki, jotka tulevat Jumalan luokse hänen kauttaan.

"Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille vanhurskauttamiseksi, joka tuottaa elämän; sillä niinkuin tuon yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta ne monet ovat joutuneet syntisten asemaan, niin myöskin tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat vanhurskasten asemaan." (Room. 5: 18, 19.) Ajatus on selvä: Kaikille niille, jotka Aadamin synnin tähden tulivat osallisiksi kuolemantuomiosta, tulee Herra Jeesus tarjoamaan elämänoikeudet, hän, joka maksoi vastaavan hinnan, joka tuli Aadamin sijaiseksi eli edustajaksi loukatun lain edessä, ja joka siten "antoi itsensä lunastushinnaksi kaikkien puolesta". Hän kuoli "vanhurskas vääräin puolesta, jotta hän veisi meidät Jumalan luokse". (1 Piet. 3: 18.) Kuitenkaan ei tule koskaan jättää huomioonottamatta sitä, että kaikissa Jumalan suunnitelmissa sukumme hyväksi tunnustetaan inhimillinen tahto yhdeksi tekijäksi jumalallisten suosiolahjojen voittamisessa, joita niin runsaasti on varattu. Muutamat ovat laiminlyöneet tämän piirteen tutkiessaan äsken mainittua Raamatun kohtaa, Room. 5: 18, 19. Apostolin esitys on kuitenkin se, että samoinkuin kiroustuomio ulottui koko Aadamin sukuun, niin on myöskin Herramme Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuden kautta Isän suunnitelmaa kohtaan, uhraamalla itsensä meidän puolestamme, vapaa lahja ulotettu kaikkiin -- anteeksiantamuksen lahja, joka tulee sen vastaanottajan vanhurskauttamaan tai muodostamaan perustuksen hänen ikuiselle elämälleen. Ja "niinkuin tuon yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta ne monet ovat _joutaneet_ syntisten asemaan, niin myöskin tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat [_vastaisuudessa_ eivätkä _joutuneet_ ennen] vanhurskasten asemaan". Jos lunastus itsessään ilman meidän vastaanottamistamme tekisi meidät vanhurskaiksi, niin olisi sanottu: yhden kuuliaisuuden kautta ne monet _joutuivat_ vanhurkasten asemaan. Mutta joskin Lunastaja on maksanut lunastuksen ja Jehova on ottanut sen vastaan, niin ovat evankeliumiaikana ainoastaan muutamat harvat tulleet vanhurskaiksi, joskin tuhatvuotiskautena monet vanhurskautetaan "uskomalla hänen vereensä". Koska Kristus on sovinto (riittävä hyvitys) koko maailman syntien puolesta, voidaan kaikki ihmiset tämän perustuksella lunastaa ja voi hän vapauttaa heidät Aadamin synnin rangastuksesta -- uuden liiton vallitessa.

Ei mitään vääryyttä ole Jumalassa, sentähden "jos me tunnustamme meidän syntimme, niin hän on uskollinen ja _vanhurskas_, niin että hän antaa anteeksi meidän syntimme ja puhdistaa meitä kaikesta vääryydestä". (1 Joh. 1: 9.) Koska hänen puolestaan olisi ollut väärin vapauttaa meitä lausutusta rangastuksesta, ennenkuin siitä oli annettu täysi hyvitys, niin sallii hän meidän tässä myös käsittää, että olisi väärin, jos hän kieltäisi meidän ennalleenasettamisemme, koska hänen oman järjestelmänsä mukaan meidän rangastuksemme on meidän puolestamme suoritettu. Sama järkähtämätön oikeus, joka kerran tuomitsi ihmisen kuolemaan, takaa kaikkien niiden vapauttamisen, jotka, tunnustaen syntinsä, anovat elämää Kristuksen kautta. "Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus on se, joka on kuollut, niin, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme." -- Room. 8: 33, 34.

Lunastuksen täydellisyys on mahdollisimman voimakas todistus kaikkien niiden ihmissuvun jäsenten ennalleenasettamisesta, jotka vastaanottavat sen tarjotuilla ehdoilla. (Ilm. 22: 17.) Itse Jumalan vanhurskas ja kunniantuntoinen luonne on sen vakuutena. Jokainen lupaus, jonka hän on antanut, sisältää sen, ja jokainen esikuvauksellinen uhri viittasi tuohon suureen ja riittävään uhriin -- "Jumalan Karitsaan, joka ottaa pois _maailman synnin_" -- joka "on meidän [seurakunnan] synteimme sovitus [täysi hyvitys]; eikä ainoastaan meidän, vaan koko maailmankin syntien". (Joh. 1: 29; 1 Joh. 2: 2.) Koska kuolema on synnin rangastus tai palkka, niin täytyy synnin poistuttua, sen palkan aikanaan lakata. Jokainen muu ajatus olisi sekä tyhmä että väärä. Se seikka, ettei mitään ennalleenasettamista aadamilaisesta hävityksestä ole suoritettu loppuun, joskin Jeesuksen kuolemasta on kulunut lähes kaksituhatta vuotta, todistaa yhtä vähän ennalleenasettamista vastaan kuin se, että neljätuhatta vuotta ennen hänen kuolemaansa, todistaa sitä vastaan, ettei Jumala olisi tehnyt lunastussuunnitelmaa ennen maailman perustamista. Sekä kaksituhatta vuotta jälkeen Kristuksen kuoleman että neljätuhatta vuotta sitä ennen olivat määrättyjä aikoja työn toisia osia varten, valmistuksia "kaiken ennalleenasettamisen aikaa varten".

Älköön kukaan liian nopeasti otaksuko, että tämä käsitys olisi jollakin tavalla ristiriidassa sen Raamatun opin kanssa, että usko Jumalaan, synnin katuminen ja luonteen parannus ovat välttämättömiä asioita pelastusta varten. Tämä piirre käsitellään laveammin vähän edempänä, mutta me teemme tässä ainoastaan viittauksen siihen, että vaan muutamilla on koskaan riittävässä määrin ollut valoa osottaakseen täydellistä uskoa, katumista ja elämän parannusta. Muutamia on osaksi, toisia on kokonaan tämän maailman jumala soaissut, ja heidät täytyy ennalleenasettaa sokeudestaan samoinkuin kuolemasta, jotta he, _kukin kohdastaan_, saisivat _täyden_ tilaisuuden tottelevaisuuden ja tottelemattomuuden kautta osottamaan arvollisuuttaan tai arvottomuuttaan ijankaikkiseen elämään. Sen jälkeen tulevat ne, jotka osottautuvat arvottomiksi elämää varten, kuolemaan jälleen -- toisen kuoleman -- josta ei ole mitään lunastusta eikä siis mitään ylösnousemusta. Se kuolema, joka johtuu Aadamin synnistä, ja kaikki ne epätäydellisyydet, jotka sitä seuraavat poistetaan lunastuksen perustuksella, joka on Jeesuksessa Kristuksessa; mutta se kuolema, joka on tulos yksityisestä tahallisesta lankeemuksesta, on päättymätön. Sitä syntiä ei koskaan anneta anteeksi, ja sen rangastus, toinen kuolema, tulee olemaan _ikuisesti kestävä_ -- ei ikuinen kuoleminen, vaan ikuisesti kestävä kuolema -- kuolema, jota ei katkaise ylösnouseminen.

Lunastussuunnitelman perusteellista tutkimusta tullaan käsittelemään eräässä seuraavassa osassa, Tässä me ainoastaan perustaudumme siihen tosiasiaan, että lunastus Jeesuksen Kristuksen kautta tulee yhtä laajalti koskemaan ihmiskuntaa, siunatuissa tuloksissaan ja tilaisuuksissaan, kuin Aadamin synti tuhoamisessa ja hävittämisessä -- niin että kaikki, jotka tuomittiin kadotukseen ja kärsivät Aadamin tähden, voivat yhtä varmasti "aikanaan" vapautua kaikesta tästä pahasta Kristuksen tähden. Kuitenkaan ei kukaan voi omaksua tätä Raamatun todistusta, joka ei hyväksy sitä Raamatun julistusta, että kuolema -- elämän sammuminen -- on synnin palkka. Ne, jotka pitävät kuolemaa elämänä vaivassa, eivät, ainoastaan jätä huomioonottamatta _kuolema_- ja _elämä_-sanojen merkitystä, jotka ovat toistensa vastakohtia, vaan joutuvat vielä kahteen mahdottomuuteen. On mahdotonta ajatella, että Jumala piisi jatkanut Aadamin olemassaoloa vaivassa edes jonkun synnin tähden, jonka hän voisi tehdä, ja erittäinkin sen verrattain pienen rikoksen tähden, joka oli kielletyn hedelmän syömisessä. Ja jos meidän Herramme Jeesus Kristus lunasti ihmissuvun, kuoli meidän puolestamme, tuli meidän lunastushinnaksemme, meni kuolemaan, jotta me siitä vapautuisimme, niin eikö ole selvää, että se kuolema, jonka hän kärsi väärien puolesta, oli aivan samankaltainen kuin se, johon koko ihmiskunta on tuomittu. Kärsiikö hän siis ikuisia tuskia meidän puolestamme? Ellei, niin on yhtä varmaa, kuin että hän _kuoli_ meidän synteimme tähden, että meidän synteimme rangastus oli kuolema eikä elämä millään tavalla tai missään olosuhteissa.

Mutta on ihmeellistä, että joskin muutamat huomaavat, että oppi ijankaikkisesta vaivasta ei sovi yhteen näiden sanojen kanssa, että "Herra antoi kaiken meidän vääryytemme kohdata häntä", ja että "Kristus kuoli meidän synteimme tähden", ja käsittävät, että jompikumpi näistä kahdesta täytyy sovittamattomana raueta, niin pitävät he kuitenkin kiinni kuvitellusta ikuisesta vaivasta ja pitävät sen niin korkeassa arvossa kuin jonkun makupalan, niin että he sivuuttamalla Raamatun hyväksyvät sen ja harkiten kieltävät, että Jeesus maksoi maailman lunastushinnan, vaikkakin Raamattu kauttaaltaan todistaa tämän totuuden.

Onko ennalleenasettatninen mahdollinen.

Muutamat ovat ajatelleet, että jos ne tuhannet miljoonat kuolleet herätettäisiin, niin ei maan päällä olisi heille tilaa, ja jos heille olisi tilaa, niin ei maa kykenisi ravitsemaan niin suurta väen paljoutta. Muutamat väittävät, että maa on yhtenä ainoana hautausmaana, ja jos kaikki kuolleet herätettäisiin, niin tallaisivat he toinen toisiaan tilan puutteen tähden.

Tämä on tärkeä kohta. Kuinka ihmeellistä olisikaan havaita, että kun Raamattu opettaa kaikkien ihmisten ylösnousemisen, ettei niillä kuitenkaan olisi riittävää jalansijaa maan päällä! Katsokaamme tätä asiaa! Laskekaa ja te saatte nähdä, että edellä mainittu otaksuma on väärä. Te saatte nähdä, että löytyy tilaa yltäkyllin "kaikkien ennalleenasettamiseksi", kuten "Jumala on puhunut kaikkien profeettainsa suun kautta".

Edellyttäkäämme,että kuusituhatta vuotta on kulunut ihmisen luomisesta, ja että tuhatta kuusisataa miljoonaa ihmistä elää nykyään maan päällä. _Yksi_ ihmispari alkoi meidän sukumme, mutta olkaamme hyvin vapaamielisiä laskussamme ja otaksukaamme, että alussa oli yhtä monta ihmistä kuin nyt, sekä edelleen, ettei ole koskaan ollut vähempää lukua kuin nyt on, joskin todellisuudessa vedenpaisumus vähensi ihmisten luvun kahdeksaan henkilöön. Olkaamme jälleen runsaskätisiä ja laskekaamme kolme sukupolvea kutakin vuosisataa kohti tai sukupolven keski-ijäksi kolmekymmentäkolme vuotta, joskin 1 Moos. 5 mukaan oli ainoastaan yksitoista sukupolvea Aadamista vedenpaisumukseen, joka aika oli tuhatta kuusisataa viisikymmentäkuusi vuotta tai noin sata viisikymmentä vuotta jokaista sukupolvea kohti. Katsokaamme nyt: kuusituhatta vuotta on kuusikymmentä vuosisataa, kolme sukupolvea kutakin vuosisataa kohti tekisi sata kahdeksankymmentä sukupolvea Aadamista alkaen, ja kun lasketaan tuhatta kuusisataa miljoonaa kutakin sukupolvea kohti, niin saadaan kaksisataa kahdeksankymmentä kahdeksantuhatta miljoonaa (288,000,000,000) sukumme kokonaistulokseksi aina luomisesta nykyaikaan asti, tämän runsaan laskun mukaan, joka luultavasti on enemmän kuin kaksi kertaa todellista lukua suurempi.

Missä löydämme riittävän tilan tätä suurta määrää varten? Mitatkaamme maata ja katsokaamme. Suomen [Laskelman, joka alkutekstissä on sovitettu Amerikan oloja varten, on suomentaja sovittanut Suomen oloihin.] pinta-ala on kolmesataa seitsemänkymmentä kolmetuhatta neliökilometriä. Kun kukin neliökilometri sisältää miljoonan neliömetrejä, niin saamme koko pinta-alaksi kolmesataa seitsemänkymmentä kolmetuhatta miljoonaa (373,000,000,000) neliömetriä. Jos kunkin kuolleen peittämä pinta-ala on keskimäärin 0,7 neliömetriä, niin sopisi Suomeen, jos se kokonaisuudessaan olisi hautausmaana viisisataa kolmekymmentä kolmetuhatta (533,000,000,000) miljoonaa ruumista tai melkein kaksi kertaa niin paljon kuin meidän liioiteltu laskumme osotti eläneen ihmisiä maan päällä. Henkilö tarvitsee seisoessaan n. 0,1 neliömetriä suuren alan. Tämän mukaan voisi koko maan asukasluku, joka viimeisten laskelmain mukaan tekee noin tuhat kuusisataa miljoonaa, seisoa sadankuudenkymmenen miljoonan neliömetrin suuruisella pinta-alalla, joka ala on paljon Lontoon pinta-alaa pienempi ja pienempi kuin useampien suomalaisten pitäjien pinta-alat. Ja meidän liiotellun laskumme mukaan sopii melkein koko ihmiskunta seisomaan Turun ja Porin läänin suuruiselle alalle, jonka pinta-ala on 24,171 km2. Ei ole siis vaikeata torjua tätä väitöstä. Ja kun me muistamme Jesajan ennustuksen (35: 1--6), että maa on antava kasvunsa ja erämaa on iloitseva ja kukoistava kuin kukkainen, että vedet virtaavat korvessa ja joet erämaassa, niin me näemme, että Jumala ilmottaa pitäneensä huolta suunnitelmansa yhteydessä olevista välttämättömyyksistä ja tulee runsaasti pitämään huolta tuotujensa tarpeista, kuten näyttää, hyvin luonnollisella tavalla.

Ennalleenasettaminen kehityksen vastakohtana.

Muutamat väittänevät, että Raamatun oppi ihmisten ennalleenasettamisesta alkuperäiseen tilaan ei ole sopusoinnussa tieteen opin kanssa, joka _näennäisillä_ syillä kiinnittää katseemme tämän yhdeksännentoista vuosisadan suurempaan valistukseen ja esittää tämän todistuksena siitä, että alkuajan ihmisellä täytyi olla verrattain puutteellinen ymmärrys, jonka ymmärryksen he väittävät olevan tuloksena kehityksestä. Tältä kannalta katsoen ei ennalleenasettaminen olisi ensinkään toivottavaa ja olisi se aivan varmaan siunauksen vastakohta.

Ensi näkemältä voi sellainen päätteleminen tuntua luultavalta, ja monet ovatkin taipuvaisia omaksumaan sen totuutena, yhtyessään erään kuuluisan Brooklyn-saarnaajan lausuntoon: Jos Aadam ensinkään lankesi niin oli hänen lankeemuksensa ylöspäin, ja kuta enemmän ja pikemmin me lankeamme hänen alkuperäisestä tilastaan sitä parempi meille ja kaikille.

Siten tahtovat viisaat saarnastuolistakin tehdä tyhjäksi Jumalan sanan ja jos mahdollista uskotella meille, että apostolit olivat hulluja, kun he selittivät, että kuolema ja kaikki paha tuli ensimäisen ihmisen tottelemattomuuden kautta, sekä että kuolema voitiin poistaa ja ihminen asettaa ennalleen jumalalliseen suosioon ja elämään ainoastaan lunastajan kautta. (Room. 5: 10, 12, 17--19, 21; 8: 19--22; Ap. t. 3: 19--21; Ilm. 21: 3--5.) Älkäämme nopeasti päättäkö, että tämä viisaitten päätelmä on järkähtämätön, sillä jos meidän silloin täytyisi hyljätä apostolien opit synnin ja kuoleman alkuperästä ja opin ennalleenasettamisesta alkuperäiseen tilaan, min täytyisi meidän, jos tahtoisimme olla rehellisiä, hyljätä heidän todistuksensa kokonaan ja pitää jokainen heidän käsittelemänsä aine sellaisena, joka ei voi olla hengen elähyttämä eikä siis mistään arvosta tai merkityksestä. Tarkastakaamme siis tosiasiain valossa tätä yhä yleisempää käsitystä, ja katsokaamme kuinka syvä totuus siinä on.

Eräs tämän päätelmän esitaistelijoista ja edustajista sanoo: "Ihminen oli alussa sellaisessa olotilassa jossa hänen aistillinen luontonsa oli vallalla ja jolloin melkein puhtaasti ruumiilliset halut häntä hallitsivat; sitten on ihminen kulkenut toisesta olotilasta toiseen, kunnes hän kohta on tullut siihen asemaan, että voidaan sanoa aivojen häntä hallitsevan, Siten voidaan tätä aikakautta pitää ja kutsua aivojen aikakaudeksi. Aivot toimeenpanevat päivän suuret yritykset. Aivot ottavat hallitusohjakset haltuunsa, ja maan elementit, ilma ja vesi alistetaan sen alle. Ihminen saa käsiinsä kaikki luonnonvoimat ja voittaa hitaasti, mutta varmasti sellaisen vallan luonnon voimien yli, joten on selvää että hän lopulta voi Alexander Selrikin kanssa huudahtaa: 'Minä olen kaiken sen valtias minkä minun katseeni käsittää'."