Part 11

Raamattu selittää, että kaikki luotiin Herran tahdosta (Ilm. 4: 11.) -- epäilemättä tahtoi hän ilmottaa siunauksiansa ja toimia ihanan olentonsa ominaisuuksien mukaan. Ja joskin hän rakkaudesta rikkaita aikomuksiansa toimeenpannessaan sallii pahan olemassaolon ja niiden, jotka tekevät pahaa, näytellä oleellista osaa nykyisessä maailmassa, niin ei se ole pahan tähden, tai siksi, että hän olisi liitossa synnin kanssa; sillä hän selittää, ettei hän "ole se Jumala, jolle jumalatoin meno kelpaa." (Ps. 5: 5.) Joskin Jumala on kaikissa suhteissa pahan vihollinen, niin _sallii_ hän sen (s.o. ei estä sitä) joksikin aikaa, koska hänen viisautensa näkee tavan, jolla se voi palvella hänen luotuja olentojaan antamalla heille pysyväisen ja arvokkaan opetuksen. On itsestään selvä totuus, että jokaista oikeaa periaatetta vastaa väärä periaate, kuten esimerkiksi totuus ja viekkaus, rakkaus ja viha, vanhurskaus ja vääryys. Me erotamme nämä vastakkaiset periaatteet oikeina ja väärinä niiden seurauksista, kun ne ovat voimassa. Sitä periaatetta, jonka lopputulos, kun se on voimassa, tekee hyvän vaikutuksen ja saa lopulta aikaan järjestystä, sopusointua ja onnea, me kutsumme _oikeaksi_ periaatteeksi; ja sen vastakohtaa, joka aikaansaa epäsointuisuutta, onnettomuutta ja turmiota, me kutsumme _vääräksi_ periaatteeksi. Näiden periaatteitten vaikutuksen tulosta me kutsumme _hyväksi_ ja _pahaksi_, ja sitä järjellä varustettua olentoa, joka kykenee erottamaan oikean periaatteen väärästä ja joka vapaaehtoisesti antaa toisen tai toisen itseään johtaa, me kutsumme joko hyveelliseksi tai syntiseksi.

Tätä kykyä, ratkaista oikean ja väärän periaatteen välillä, kutsutaan _oikeustietoisuudeksi_ tai _omaksitunnoksi_. Tämän oikeustietoisuuden kautta, jonka Jumala on antanut ihmiselle, me kykenemme arvostelemaan Jumalan ja ymmärtämään, että hän on hyvä. Juuri tähän oikeustietoisuuteen vetoaa Jumala aina todistaessansa vanhurskaudestansa ja oikeudestansa, ja saman oikeustietoisuuden perustuksella voi Aadam tietää, että synti tai vääryys oli jotakin _pahaa_, vieläpä ennenkuin hän tunsi sen seurauksiakaan. Jumalan alemmat luodut olennot eivät ole varustetut tällä oikeustietoisuudella. Koira omistaa jonkun verran järkeä, mutta ei tällaisessa määrässä, joskin se voi oppia ymmärtämään, että sen herra hyväksyy ja palkitsee toisia töitä ja paheksuu toisia. Jos se varastaisi tai tappaisi, niin ei sitä kutsuttaisi syntiseksi, ja jos se suojelesi omaisuutta tai elämää, niin ei sitä kutsuttaisi hyveelliseksi -- koska se on tietämätön töittensä siveellisestä laadusta.

Jumala olisi voinut tehdä ihmissuvun kykenemättömäksi erottamaan oikean ja väärän välillä tai antaa sille kyvyn erottaa ja tehdä ainoastaan sitä, mikä on oikein; mutta jos ihminen olisi tehty sellaiseksi, olisi siitä tullut ainoastaan elävä kone eikä hänen luojansa kuva, mitä sielun kykyihin tulee. Tai olisi hän voinut tehdä ihmisen täydelliseksi ja varustaa hänet vapaalla tahdolla, niinkuin hän myös teki, ja sen jälkeen suojellut häntä Saatanan kiusauksilta. Siinä tapauksessa olisi hän, koska hänen kokemuksensa olisivat rajottuneet hyvään, ollut aina ulkoapäin tulevan pahan kiusauksien ja sisältäpäin tulevien halujen esineenä, jotka olisivat tehneet meidän ijäisen tulevaisuutemme epävarmaksi, ja tottelemattomuuden ja epäjärjestyksen purkaus olisi ollut aina mahdollinen. Sitäpaitsi ei hyvää olisi koskaan ilman sen vastakohtaa pahaa niin korkeaksi arvosteltu.

Jumala antoi luotujensa ensin tutustua hyvään ympäröidessään heidät Eedenin ihanuudella, ja jälestäpäin, rangastukseksi tottelemattomuudesta, antoi hän heidän vakavasti oppia tuntemaan pahan. Karkotettuina Eedenistä ja erotettuina oleskelusta siellä, antoi Jumala heidän tuntea sairautta, kipua ja kuolemaa, jotta he siten ainaisesti tuntisivat pahan ja synnin tyhmyyden ja ylenmääräisen syntisyyden.

Vertaamalla seurauksia tulivat he ymmärtämään ja riittävässä määrässä kykeneviksi arvostelemaan kumpaakin, ja Herra sanoi: "Katso ihminen on tullut niinkuin yksi meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan". (1 Moos. 3: 22.) Tämä on heidän jälkeläistensä yhteinen kokemus, joskin he oppivat tuntemaan ensin _pahan_ eivätkä voi täysin käsittää, mitä hyvä on, ennen kuin he tuhatvuotiskautena saavat kokea sitä, joka on tulos heidän lunastuksestansa hänen kauttansa, joka silloin tulee olemaan heidän tuomarinansa ja kuninkaanansa.

Oikeustietoisuus tai kyky oikean ja väärän arvostelemiseen sekä vapaus käyttää sitä hyväkseen, jonka kaiken Aadam omisti, olivat tärkeitä piirteitä hänen yhtäläisyydestään Jumalan kanssa. Oikean ja väärän laki oli kirjotettu itse hänen olentoonsa. Se oli osa hänen luonnostaan, samoinkuin se on osa jumalallisesta luonnosta. Mutta älkäämme unhottako, että tämä kuva tai yhtäläisyys Jumalan kanssa, tämä ihmisen luonto, johon laki alkujaan oli kirjoitettu, on menettänyt paljon alkuperäisestä selvyydestään synnin hävittävän ja alentavan vaikutuksen kautta. Tietenkään ei se nyt ole sitä, mitä se oli ensimäisessä ihmisessä. Kyky rakastaa sisältää kyvyn vihata. Tästä voimme päättää, ettei luoja voinut tehdä ihmistä kuvakseen, kyvyllä rakastaa ja tehdä oikein, ilman vastaavaa kykyä vihata ja tehdä väärin. Tämä valintavapaus, jota kutsutaan toimintavapaudeksi tai vapaaksi tahdoksi, on osa ihmisen alkuperäisistä lahjoista, ja tämä yhdessä hänen täysin järjellisten ja siveellisten ominaisuuksiensa kanssa teki hänestä Luojansa kuvan. Tänä päivänä, kuudentuhannen vuoden alennuksen jälkeen, on synti niin paljon hävittänyt alkuperäisestä yhtäläisyydestä Jumalan kanssa, joten me emme ole vapaita, vaan suuremmassa tai vähemmässä määrin sidottuja synnin ja sen seurausten kautta, niin että synti langenneelle sukukunnalle tuntuu nyt helpommalle ja viehättävämmälle kuin vanhurskaus.

Emme tarvitse asettaa kysymyksen alaiseksi, etteikö Jumala olisi voinut antaa Aadamille niin elävää vaikutusta synnin monista pahoista seurauksista, että se olisi pelottanut hänet siitä, mutta me uskomme, että Jumala näki ennakolta, että pahan todellinen kokeminen tulisi olemaan varmin ja pysyväisin opetus, josta tulisi olemaan ihmiselle ikuista hyötyä, ja tästä syystä ei Jumala estänyt vaan salli ihmisen valita ja tuntea pahan seurauksia. Ellei tilaisuutta syntiin olisi sallittu, niin ei ihminen olisi voinut sitä vastustaa; silloin ei oikean tekeminen olisi myöskään ollut hyve eikä ansio. Jumala etsii sellaisia rukoilijoita, jotka rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa. Hän tahtoo tietoista ja halukasta kuuliaisuutta ennemmin kuin tiedotonta, koneellista palvelusta. Hänellä oli jo toimessa elottomia koneellisia voimia, jotka tekivät hänen tahtonsa, mutta hänen aikomuksensa oli tehdä jotakin jalompaa, järjellinen olento, joka oli hänen kuvansa kaltainen, maan herra, jonka uskollisuus ja oikeamielisyys perustuisi oikeaan käsitykseen oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Oikea ja väärä ovat aina olleet _periaatteina_ olemassa ja tulevat aina olemaan, ja kaikki täydelliset, järjellä varustetut, Jumalan kuviksi luodut olennot täytyvät omistaa vapauden valita jommankumman välillä, joskin oikean periaate on _ainoa_, joka aina tulee olemaan voimassa. Raamattu ilmottaa meille, että kun pahan periaate on kyllin kauvan ollut voimassa täyttääkseen Jumalan aikomuksen, tulee sen toiminta ainaisesti lakkautettavaksi, ja kaikki, jotka yhä edelleen antavat sen itsessään hallita, menettävät ainaisesti olemassaolonsa. (1 Kor. 15: 25; Hebr. 2: 14.) Ainoastaan oikean tekeminen ja ne, jotka tekevät oikein, tulevat pysymään ijankaikkisesti.

Mutta kysymys tulee jälleen toisessa muodossa: Eikö Jumala olisi voinut opettaa ihmistä tuntemaan pahaa muulla tavalla kuin kokemusten kautta? Löytyy neljä tapaa saada tietää jostakin, nimittäin välittömästi, havainnollisesti, kokemalla tai saamalla tiedon sellaisesta lähteestä, joka otaksutaan eittämättömästi todeksi. Välitön tieto ei tarvitse käyttää järjen päätelmiä tai todisteluita. Sellainen tieto kuuluu ainoastaan jumalalliselle Jehovalle, kaiken viisauden ja totuuden ikuiselle lähteelle, joka välttämättömästi ja itse asian luonteeseen nähden on kaikkien luotujensa yläpuolella. Sentähden ei ihmisen tieto hyvästä ja pahasta voinut olla välitön. Ihmisien tieto olisi voinut tulla havainnon kautta, mutta sitä varten olisi välttämättömästi täytynyt löytyä jokin esitys pahasta ja sen seurauksista ihmisten havaitsemista varten. Tämä olisi sisältänyt pahan sallimisen jossakin jonkinlaisten olentojen keskuudessa, ja miksikä ei yhtähyvin ihmisten keskuudessa maan päällä, kuin jossakin muualla.

Minkätähden ei juuri ihminen tulisi täksi havaintovälikappaleeksi ja saisi tietoa käytännöllisen kokemuksen kautta? Mutta niin onkin asianlaita: ihminen on juuri saamassa käytännöllistä kokemusta itseään varten ja on samalla havaintovälikappale toisia varten, olemme "tulleet näytelmäksi... enkeleitä varten." (1 Kor. 4: 9.)

Aadam tiesi jo pahasta ulkoapäin tulleen ilmotuksen kautta, mutta tämä tieto ei riittänyt pidättämään häntä tekemästä koetta. Aadam ja Eeva tunsivat Jumalan Luojanaan ja siis sellaisena, jolla oli oikeus käskeä ja johtaa heitä; ja Jumala oli sanonut kielletystä puusta: "Jona päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." Heillä oli sentähden tieto pahasta, joskaan he eivät koskaan olleet havainneet tai kokeneet sen seurauksia. Luonnollisesti eivät he myöskään käsittäneet Luojansa rakkaudestarikasta holhousta ja hänen hyvää tekevää lakiansa, ei myöskään niitä vaaroja, joista hän sen kautta aikoi suojella heitä. He lankesivat sentähden siihen kiusaukseen, jonka Jumala viisaudessaan on sallinut vaikuttaa, ja jonka lopullisen hyödyn hänen viisautensa tiesi.

Harvat käsittävät sen kiusauksen vaikeata laatua, johon meidän esivanhempamme lankesivat, ja Jumalan vanhurskautta, liittäessään niin ankaran rangastuksen siihen, mikä monesta näyttää vähäpätöseltä erehdykseltä; mutta vähänenkin harkinta on selvittävä kaikki. Raamattu kertoo yksinkertaisesti miten nainen tuo heikompi olento petettiin ja niin lankesi rikokseen. Vieläpä hänen kokemuksensa ja tuntemuksensa Jumalasta oli rajotetumpi kuin Aadamin, joka luotiin ensin, ja Jumala oli suorastaan hänelle ennen vaimon luomista ilmottanut synnin rangaistuksen, kun Eeva luultavasti sai tiedon siitä Aadamin kautta. On selvää, ettei hän, syötyään hedelmästä, käsittänyt rikoksensa kantavuutta -- sillä uskoihan hän Saatanan petolliseen ja väärään esitykseen -- joskin hän tunsi jonkinlaisia aavistuksia ja lieviä epäilyksiä siitä, ettei kaikki ollut oikein. Mutta Paavali sanoo, että hän, petoksesta huolimatta, teki rikoksen, vaikkakaan hän ei ollut niin syyllinen, kuin jos hän olisi tehnyt rikoksen suurempaa valoa vastaan.

Aadamista sanotaan, ettei häntä kuten Eevaa petetty (1 Tim. 2: 14); tietenkin on hän rikkonut käsittäen täydellisemmin synnin ja sen rangaistuksen, tietäen että hänen täytyi kuolla. Me näemme selvästi, mikä kiusaus sai hänet täten alistumaan lausutun rangastustuomion alle. Kun me muistamme, että he olivat täydellisiä olentoja, Jumalan kuvia siveellisessä ja järjellisessä suhteessa, niin me ymmärrämme, että jumalallinen ominaisuus, rakkaus, esiintyi erittäin huomattavalla tavalla täydellisen miehen suhteessa rakastettuun "apuunsa", täydelliseen vaimoon. Käsittäen Eevan synnin ja peläten hänen kuolemaansa, ja siten omaa tappiotaan (ja sitä, ilman takaisin saamisen toivoa, sillä mitään sellaista toivoa ei ollut annettu), päätti Aadam epätoivossaan, ettei hän eläisi ilman häntä. Pitäen oman elämänsä onnettomana ja arvottomana ilman vaimon seuraa, otti hän tahallaan osaa hänen tottelemattomuuteensa saadakseen osansa siitä kuoleman tuomiosta, johon todennäköisesti vaimo oli joutunut. Molemmat olivat sentähden "rikkoneet", kuten apostoli todistaa. (Room. 5: 14; 1 Tim. 2: 14.) Mutta Aadam ja Eeva olivat yksi, eivätkä "kaksi"; sentähden tuli Eeva osalliseksi siitä tuomiosta, johon hän käytöksellänsä saattoi Aadamin joutumaan -- Room. 5: 2, 17--19.

Jumala tiesi ennakolta niin hyvin sen, että ihminen, saatuaan valintavapauden, omaksuisi synnin, koska häneltä puuttui _täysi_ käsitys synnin sisällöstä ja sen seurauksista, kuin myöskin sen, että ihminen opittuaan tuntemaan synnin vielä valitsisi sen, koska tämä tuttavuus siinä määrin heikontaisi hänen siveellistä luonnettansa, että paha alkaisi tuntua hänestä sulosemmalle ja toivottavammalle kuin hyvä. Kuitenkin päätti Jumala _sallia pahan olemassaolon_, koska, hän, omatessaan parannuskeinon ihmisen vapauttamiseksi sen seurauksista, näki, että lopputulos tästä kokemuksesta tulisi olemaan ihmisen saattaminen täyteen käsitykseen _"_synnin ylenmääräisestä synnillisyydestä" ja hyveen erinomaisesta kirkkaudesta sen rinnalla. Siten oppisi hän niin paljon enemmän rakastamaan ja kunnioittamaan Luojaansa, joka on kaiken hyvän alku ja lähde, sekä ainaisesti karttamaan sitä, mikä matkaansaattoi niin paljon murhetta ja kurjuutta. Siis tulee lopputulos olemaan suurempi rakkaus Jumalaan ja suurempi viha kaikkea sitä kohtaan, joka on ristiriidassa hänen tahtonsa kanssa, josta seuraa kaikkien niiden vankka lujittaminen ikuiseen vanhurskauteen, jotka käytävät hyväkseen niitä opetuksia, joita Jumala nyt antaa, salliessaan synnin ja sen sukuisten pahojen asioitten tapahtua. Kuitenkin täytyy meidän tehdä jyrkkä ero sen eittämättömän tosiasian välillä, että Jumala on sallinut synnin olemassaolon, ja sen vaarallisen harhaopin välillä, joka syyttää Jumalaa synnin alkuunpanijaksi. Tämä jälkimmäinen mielipide on sekä Jumalaa häväisevä että ristiriidassa Raamatun esittämäin tosiasiain kanssa. Tähän esitykseen joutuvat tavallisesti ne, jotka koettavat löytää toisen pelastussuunnitelman kuin sen, minkä Jumala on valmistanut Kristuksen _uhrissa_ meidän lunastushintanamme. Jos he onnistuvat vakuuttamaan itseänsä ja toisia siitä, että Jumala on edesvastuussa kaikesta synnistä, pahuudesta ja rikollisuudesta, sekä että ihminen viattomana välikappaleena Jumalan kädessä pakotettiin syntiin, niin ovat he raivanneet tietä sille opille, ettei tarvittu mitään uhria meidän synteimme tähden eikä myöskään armoa missään muodossa, vaan ainoastaan _oikeutta_. Samalla laskevat he perustuksen väärän päätelmänsä toiseen puoleen, nimittäin universalismiin, väittäessään, että koska Jumala oli syypää kaikkeen siihen syntiin, pahuuteen ja rikollisuuteen, mikä löytyy kaikissa, niin on hän myös vapauttava koko ihmissukukunnan synnistä ja kuolemasta. Ja kun he päättelevät, että Jumala tahtoi ja aikaansai synnin, ja ettei häntä voinut vastustaa, niin väittävät he, että kun hän tulee tahtomaan vanhurskautta, niin tulevat kaikki samaten olemaan kykenemättömiä vastustamaan häntä. Mutta kaikissa tällaisissa päätelmissä sivuuttavat he kokonaan ihmisen jaloimman ominaisuuden: tahto- tai _valinta_-vapauden, joka hänessä on huomatuin yhteinen piirre Luojansa kanssa, ja täten tulisi ihminen alennetuksi ainoastaan koneeksi, joka toimii siinä määrin kuin siihen vaikutetaan. Jos niin olisi asianlaita, olisi ihminen maan herran asemasta hyönteistenkin alapuolella, sillä _niillä_ on epäilemättä tahto tai kyky valita. Pikkuinen muurahainenkin on saanut tahtomiskyvyn, jota ihminen suuremmalla kyvyllään tosin voi vastustaa ja ehkäistä, mutta ei tehdä tyhjäksi.

Jumalalla on tosin kyky pakottaa ihmistä joko syntiin tai vanhurskauteen, mutta hänen sanansa selittää, ettei hänellä ole mitään sellaista aikomusta. Johdonmukaisesti ei hän voisi pakottaa ihmistä syntiin, samasta syystä kun hän "ei voisi kieltää itseänsä". Sellainen ei sopisi yhteen hänen vanhurskaan luonteensa kanssa ja olisi siis mahdottomuus. Ja hän etsii ainoastaan sellaisten rukousta ja rakkautta, jotka rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa. Tätä tarkotusta varten on hän antanut ihmiselle _tahdonvapauden_, joka on hänen omansa kaltainen, jotta ihminen _valitsisi_ vanhurskauden. Se, että hän _sallii_ ihmisen valita omasta puolestansa, johti tämän lankeamaan Jumalan yhteydestä, suosiosta ja siunauksista, kuolemaan. Kokemalla syntiä ja kuolemaa oppii ihminen käytännöllisesti sen, minkä Jumala olisi tietopuolisesti hänelle opettanut, ilman että hän olisi tarvinnut kokea syntiä ja sen seurauksia. Jumalan ennakoltatietämistä, mitä ihminen tulee tekemään, ei käytetä hänen puolustamisekseen, alentamaan häntä ainoastaan koneen kaltaiseksi olennoksi: päinvastoin käytetään sitä ihmisen hyödyksi, sillä Jumala, tietäessään minkä suunnan ihminen tulisi ottamaan, jos hän saisi täyden vapauden valita puolestansa, ei estänyt häntä kokemasta syntiä ja sen seurauksia; mutta Jumala alkoi heti huolehtia ihmisen ennalleenasettamisesta, vapauttaakseen, hänet ensimäisestä rikoksestaan valmistamalla lunastajan, suuren vapahtajan, joka kykenisi täydelleen pelastamaan kaikki ne, jotka hänen kauttansa _kääntyisivät Jumalan puoleen_. Tämäntähden -- että ihmisellä olisi vapaa _tahto_ ja kuitenkin voisi hyötyä ensimäisestä väärinkäytöksestä johtuvasta lankeemuksesta, tottelemattomuudesta Jumalan tahtoa vastaan -- ei Jumala ole pitänyt ainoastaan huolta kaikkien _lunastuksesta_, vaan myöskin siitä, että tieto täten tarjotusta tilaisuudesta, tulla sovintoon hänen kanssansa, vakuutettaisiin aikanaan kaikille. -- 1 Tim. 2: 3--6.

Rangastuksen ankaruus ei ollut Jumalan puolelta mikään vihan tai pahuuden ilmaus, vaan tarpeellinen ja välttämätön lopputulos pahasta, jonka Jumala siten antoi ihmisten nähdä ja tuntea. Jumala voi ylläpitää elämää, niin kauvan kuin hän näkee sen hyväksi, vieläpä pahan hävittävän vaikutuksen alla, mutta aivan yhtä mahdotonta olisi Jumalalle ylläpitää ikuisesti sellaista elämää, kuin että Jumala valehtelisi. Se on _siveellinen mahdottomuus_. Sellaisesta elämästä tulisi yhä suurempi onnettomuuden lähde sekä itselleen että toisille; sentähden on Jumala liian hyvä ylläpitääkseen niin hyödytöntä ja sekä itselleen että toisille vahingollista olemassaoloa, ja kun ylläpitävä voima otetaan pois täytyy hävityksen, pahan luonnollisen lopputuloksen, seurata. Elämä on suosionosotus, Jumalan lahja, ja tulee ijankaikkisesti olemaan ainoastaan niillä, jotka ovat tottelevaisia.

Aadamin jälkeläisille ei ole tapahtunut mitään vääryyttä siinä, ettei kutakin erikseen ole koeteltu. Jehova ei ollut millään tavoin velvollinen lahjottamaan meille olemassaoloa, ja annettuaan sen, ei minkäänlainen oikeuden tai välttämättömyyden laki velvoittanut häntä antamaan meille ijankaikkista elämää, ei edes asettamaan meitä koetukselle lupaamalla meille ijankaikkisen elämän, jos me tottelisimme. Ota tarkka vaari tästä kohdasta. Nykyinen elämä, joka kehdosta hautaan asti on ainoastaan kuolemista, on kaikesta pahasta ja pettymyksistä huolimatta, jotka siihen liittyvät, jotakin hyvää suosionosotusta, joskaan ei tämän jälkeen löytyisi mitään muuta. Suuri enemmistö on tätä mielipidettä. Poikkeukset (itsemurhaajat) ovat verrattain harvinaiset, ja tuomioistuimemme ovat lukemattomia kertoja selittäneet näiden olevan mielenvikaisia, koska he eivät olisi muuten sillä tavalla erottautuneet nykyisistä siunauksista. Sitä paitsi osottaa täydellisen miehen Aadamin käytös, mitä hänen lapsensa olisivat tehneet samanlaisissa olosuhteissa.

Monet ovat omaksuneet sen väärän käsityksen, että Jumala asetti sukumme koetukselle joko elämää tai _ikuista vaivaa_ varten, joskaan ei rangastusmääräyksessä annettu edes viittauskaan mihinkään sellaiseen. Jumalan suosion tai siunauksen osotus kuuliaisia lapsiaan kohtaan on elämä -- jatkuva elämä -- vapaana sairaudesta, kivusta ja kaikista muista kadotuksen ja kuoleman vaikutuksista. Aadam sai tämän siunauksen täydessä määrässä, mutta häntä varotettiin ja hänelle ilmotettiin, että hän menettäisi tämän "lahjan", jos hän rikkoisi Jumalata vastaan. -- "Jona päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman". Hän ei tiennyt mitään _elämästä_ ikuisessa vaivassa synnin rangastuksena. Ikuista elämää ei luvata kellekään muille kuin tottelevaisille. Elämä on Jumalan lahja, ja kuolema, sen vastakohta on se rangastus, jonka hän määrää.

Ikuisesta vaivasta ei mainita mitään vanhan testamentin kirjoituksissa, ja muutamat harvat lauseet uudessa testamentissa voidaan niin väärin tulkita että ne näennäisesti antavat tukea tällaiselle opille. Nämä tavataan joko ilmestyskirjan kuvauksissa tai Jeesuksen vertauksissa ja hämärissä lausunnoissa, joita kansa, joka niitä kuuli, _ei ymmärtänyt_ (Luuk. 8: 10), ja joita tänäkään päivänä tuskin paremmin ymmärretään. [Ne, jotka tästä asiasta tahtovat lähempää selvitystä, voivat hankkia itselleen kirjan "Mitä sanoo Raamattu helvetistä?"] "Synnin palkka on kuolema." (Room. 6: 23.) "Se sielu, joka syntiä tekee, pitää kuoleman." -- Hes. 18: 4.

Monet ovat pitäneet Jumalan tehneen väärin tuomitessaan koko ihmissuvun syylliseksi Aadamin synnin tähden, sen sijaan, että hän olisi antanut kullekin saman mahdollisuuden ikuista elämää varten, kuin Aadamilla oli. Mutta mitä sanovat nämä, kun nyt osottautuu, että maailma tulee saamaan tällaisen tilaisuuden ja koetus elämää varten tulee olemaan paljon suotuisampi, kuin Aadamin oli -- ja tämä juuri sentähden, että Jumalan suunnitelman mukaan Aadamin suku luonnollisella tavalla tuli osalliseksi hänen rangastuksestaan. Me luulemme, että asianlaita on näin ja koetamme tehdä sen selväksi.

Jumala vakuuttaa meille, että samoinkuin kirous _tuli_ kaikkien osaksi Aadamissa, niin on Jumala pitänyt huolta uudesta päästä, uudesta isästä tai suvun elonantajasta, johon kaikki siirretään uskon kautta, ja samoinkuin kaikki Aadamissa tulevat osallisiksi kuolemantuomiosta, niin tulevat myös kaikki Kristuksessa, vanhurskauduttuaan uskomalla hänen vereensä, osallisiksi elämän siunauksesta, (Room. 5: 12, 18, 19.) Siten oli Jeesuksen kuolema, hänen joka oli saastatoin ja synnitöin, Jumalan edessä täydellinen hyvitys Aadamin synnin puolesta. Koska yksi mies oli tehnyt syntiä ja kaikki hänessä tulivat osallisiksi kirouksesta, hänen rangastuksestaan, niin lunasti Jeesus, kun hän hyvitti tämän yhden syntisen rangastuksen, ei ainoastaan Aadamin, vaan kaikki hänen jälkeläisensä -- kaikki ihmiset -- jotka perinnön kautta tulivat osallisiksi hänen heikkoudestaan ja synnistään sekä sen seurauksesta, kuolemasta. Meidän Herramme, "_ihminen_ Kristus Jeesus", itse nuhteeton, koeteltu ja täydellinen siemen tai suku itsessään, joka ei ollut syntynyt synnistä eikä ollut tullut siitä saastutetuksi, antoi _kaiken_, mikä kuului inhimilliseen elämään ja sen oikeutettuihin vaatimuksiin, täydellisenä _lunastushintana_ Aadamin ja hänessä silloin olevan suvun tai siemenen puolesta, kun hänet tuomittiin. Täten täydelleen lunastettuaan Aadamin ja hänen sukunsa elämän, tarjoutuu Kristus siemenenään, lapsinaan, ottamaan Aadamin suvusta kaikki ne, jotka tahtovat omistaa hänen uuden liittonsa ehdot ja siten uskon kautta tulla hänen perheeseensä -- Jumalan perheeseen -- ja saada ijankaikkisen elämän. Siten saa Lunastaja "nähdä _siemenensä_ [niin monta Aadamin siemenestä, kuin tahtoo tulla hänen _ottolapsikseen_ hänen ehdoillaan] ja jatkava päiviään [ylösnouseminen inhimillistä korkeampaan tasoon, jonka taivaallinen Isä hänelle myönsi palkintona hänen kuuliaisuudestaan]", kaikki tämä mitä uskomattomimmalla tavalla -- uhraamalla elämän ja jälkeläiset. (Jes. 53: 10.) Ja siten on kirjotettu: "Niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, _samoin_ myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa." -- 1 Kor. 15: 22.