Chapter 8

"Acte," huusi hän epätoivoissaan, "kuulitko Vinitiuksen sanovan, että Caesar oli luvannut minut hänelle ja että hän tänä iltana lähettäisi orjansa noutamaan minut luokseen?"

"Kuulin," vastasi Acte.

Hän oikaisi käsivarsiaan ja vaikeni. Lygian epätoivo ei herättänyt hänessä vastakaikua. Olihan hän itse ollut Neron rakastettuna, ja vaikka hän oli hyväsydäminen, ei hän käsittänyt tällaisen suhteen häpeällisyyttä. Entisenä orjattarena oli orjan käsityskanta liian syvään syöpynyt häneen, ja sitäpaitsihan hän yhä vielä rakasti Neroa. Jos Nero olisi tahtonut palata hänen luokseen, olisi hän ollut valmis ojentamaan kätensä häntä vastaan niinkuin itse onnea tavoittaakseen. Hän ymmärsi, että Lygian täytyi joko antautua nuoren, komean Vinitiuksen rakastetuksi tai syöstä sekä itsensä että Auluksen talo perikatoon--eikä käsittänyt, kuinka hän saattoi horjua.

"Kyllä sinä," virkkoi hän hetken perästä, "Vinitiuksen luona olet yhtä hyvässä turvassa kuin Caesarinkin talossa."

Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen sanansa, vaikka olivatkin todet, merkitsivät: »tyydy kohtaloosi ja rupea Vinitiuksen rakastajattareksi». Mutta Lygia tunsi vielä huulillaan hänen eläimellisen intohimoiset ja polttavat suudelmansa ja niitä muistellessa kohosi häpeän puna hänen kasvoilleen.

"Ei ikinä!" huusi hän kiivaasti. "En jää tänne enkä mene Vinitiuksen luo."

Actea hämmästytti hänen kiivautensa.

"Vihaatko sinä sitten Vinitiusta?" kysyi hän.

Siihen kysymykseen ei Lygia voinut vastata. Hän purskahti uudestaan itkuun. Acte sulki hänet syliinsä ja rupesi rauhoittamaan häntä. Ursus hengitti raskaasti ja heristeli jättiläisnyrkkejään, sillä hän rakasti koiran uskollisuudella prinsessaansa eikä saattanut nähdä hänen itkevän. Hänen lygiläisessä, puolivillissä sydämessään syntyi hurja halu palata saliin ja kuristaa sekä Vinitius että tarpeen vaatiessa Caesarkin. Hän ei sentään uskaltanut sitä tehdä, sillä hän pelkäsi vahingoittavansa emäntäänsä, sitäpaitsi ei hän varmaan tietänyt, olisiko sellainen teko--vaikka se hänestä tuntui kerrassaan viattomalta--sovelias ristiinnaulitun Karitsan tunnustajalle.

Acte hyväili Lygiaa ja virkkoi uudelleen:

"Vihaatko häntä?"

"En," vastasi Lygia, "en saa vihata, sillä olen kristitty."

"Tiedän, Lygia. Tiedän myöskin Paavali Tarsolaisen kirjeistä, että teidän tulee säilyttää siveytenne ja pelätä syntiä enemmän kuin kuolemaa, mutta salliiko sinun oppisi tuottaa kuolemaa?"

"Ei."

"Kuinka sinä sitten voit saattaa Caesarin koston Auluksen talolle?"

Syntyi hetkisen äänettömyys. Lygian eteen avautui taasen pohjaton syvyys.

Nuori vapautettu jatkoi:

"Minä kyselen, sillä minun käy sääli sinua, sääli hyvää Pomponiaa, Aulusta ja heidän lastaan. Mutta minä olen tarpeeksi kauan elänyt tässä talossa tunteakseni mitä Caesarin kosto merkitsee. Ei! Te ette saata karata. Sinulla on vain yksi keino: rukoile Vinitiusta, että hän saattaa sinut takaisin Pomponian luo."

Mutta Lygia heittäytyi polvilleen ja kääntyi nyt rukouksessa erään toisen puoleen. Hetkisen perästä Ursuskin oli polvillaan, ja molemmat rupesivat rukoilemaan--Caesarin palatsissa, aamuruskon hohteessa.

Acte, joka ensi kerran oli näkemässä tällaista rukousta, ei saattanut riistää silmiään Lygiasta. Hän katseli hänen puhtaita kasvonpiirteitään, hänen päätänsä ja käsiänsä, jotka olivat korotetut taivasta kohti, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut pelastusta. Aamurusko valoi kirkkauttaan hänen tummille hiuksilleen ja valkealle peplumilleen. Tässä häikäisevässä valossa näytti hän itsekin olevan pelkkää valoa. Hänen kalpeista kasvoistaan, huulista, jotka olivat hiukan auenneet, käsistä ja silmistä, jotka olivat korotetut taivasta kohti, henki yliluonnollinen hartaus. Nyt Acte käsitti, ettei Lygia saattanut ruveta kenenkään rakastajattareksi. Neron entisen rakastetun silmien edestä poistui ikäänkuin peite ja hänen eteensä avautui ihan toinen maailma kuin se, mihin hän oli tottunut. Tuo harras rukous tässä rikoksen ja häpeän pesässä pani hänet hämmästyksiin. Vielä hetkinen sitten oli Lygia hänen mielestään ollut auttamattomasti hukassa. Nyt hän rupesi uskomaan, että tapahtuu jotakin eriskummallista, että apuun ehtii pelastus voimakkaampi Caesariakin, että taivaasta tulee siivekäs sotajoukko neittä vapauttamaan tai että aurinko levittää säteensä hänen jalkainsa alle ja nostaa hänet luokseen. Hän oli kuullut puhuttavan, että kristittyjen joukossa tapahtui suuria ihmeitä, ja tuli nyt vakuutetuksi, että puhe niistä oli totta, koska Lygia noin rukoili.

Vihdoin Lygia nousi ja toivo säteili hänen kasvoistaan. Ursuskin nousi, likeni penkkiä ja loi katseen emäntäänsä, ikäänkuin hänen käskyjään odotellen.

Mutta tytön silmät sumenivat ja hetken perästä vieri kaksi suurta kyyneltä hänen poskilleen.

"Jumala siunatkoon Pomponiaa ja Aulusta," lausui hän. "Minä en saa syöstä heitä perikatoon, sentähden en ikinä enää näe heitä."

Sitten hän kääntyi Ursuksen puoleen ja lausui hänelle, ettei hänellä nyt enää ollut ketään muita maailmassa, vaan että Ursuksen täytyi olla sekä hänen isänään että holhoojanaan. He eivät saattaneet hakea turvaa Auluksen talosta, koska he siten yllyttäisivät Caesarin vihan sitä vastaan. Mutta ei hän liioin saattanut jäädä Caesarin eikä Vinitiuksen haltuun. Ursuksen täytyi saattaa hänet pois kaupungista ja kätkeä jonnekin, jonne ei Vinitius eivätkä hänen palvelijansa löydä. Vielä tänä päivänä hän lähtisi Ursuksen mukaan, vaikkapa merten ja vuorten taakse, barbarivaltakuntiin, missä ei tunneta Rooman nimeä ja minne ei Caesarin valta ulotu. Pelastakoon hänet Ursus, sillä hän on hänen ainoa turvansa maailmassa.

Lygiläinen oli valmis mihin tahansa ja kuuliaisuutensa merkiksi kumartui hän maahan ja kiersi käsivartensa Lygian jalkojen ympäri. Mutta Acten kasvoilla kuvastui pettymys, sillä hän oli odottanut ihmettä. Vai eikö se rukous saanutkaan aikaan sen enempää? Se, joka karkaa Caesarin talosta, tekee itsensä syypääksi majesteettirikokseen, jota seuraa rangaistus. Ja jos Lygian onnistuukin paeta, niin Caesar kostaa Aulukselle. Jos hän välttämättä tahtoo paeta, niin paetkoon edes Vinitiuksen talosta; Caesar ei mielellään sekaannu muiden asioihin, ehkei hän edes huoli auttaa Vinitiusta etsimään Lygiaa. Ainakaan ei hänen tekoaan silloin pidetä majesteettirikoksena.

Mutta Lygia itse ajatteli: kotiväet eivät saa tietää mitään hänen olinpaikastaan, ei Pomponiakaan... Hän kyllä karkaa, mutta ei Vinitiuksen talosta, vaan jo matkalla sinne. Juovuspäissään Vinitius tuli kertoneeksi, että hän illalla lähettää orjansa häntä noutamaan. Varmaankaan ei hän selvänä olisi ilmoittanut sitä. Luultavasti hän, ehkäpä yhdessä Petroniuksen kanssa, jo ennen juhlaa oli ottanut Caesarilta lupauksen, että hän seuraavan päivän illalla saa lähettää noutamaan häntä. Ja jos he tänään unohtaisivatkin asian, niin lähettävät he hakemaan häntä huomenna. Mutta Ursus hänet pelastaa. Hän tulee, nostaa hänet kantotuolista, niinkuin hän hänet pelasti tricliniumistakin, ja niin he pakenevat maailman ääriin. Ursusta ei kukaan saata vastustaa. Hänen rinnalleen ei pääse se hirveä painiskelijakaan, joka eilen sai voiton tricliniumissa. Mutta koska Vinitius voi lähettää kovin paljon orjia, on parasta, että Ursus menee pyytämään neuvoa ja apua piispa Linnukselta. Piispa heitä kyllä armahtaa eikä jätä Vinitiuksen käsiin. Hän voi heidän avukseen lähettää kristityitä, jotka voittavat Vinitiuksen väet ja pelastavat Lygian. Sitten Ursus kyllä vie hänet kaupungista ja piiloittaa niin, ettei Rooman valta löydä.

Hänen kasvoilleen valui puna ja hän rupesi hymyilemään, sillä lohdutus oli taasen täyttänyt hänen mielensä ja pelastuksen toivo muuttunut miltei varmuudeksi. Äkkiä hän heittäytyi Acten kaulaan, vei sulavat huulensa hänen poskeaan vastaan ja kuiskasi:

"Ethän sinä ilmaise aikomustamme, Acte, ethän?"

"Kautta äitini varjon," vastasi vapautettu "en ilmaise aikomustanne. Mutta rukoilen Jumalaanne, että Ursuksen onnistuisi sinut pelastaa."

Jättiläisen lapselliset sinisilmät säteilivät onnesta. Hänpä ei ollut osannut keksiä tätä keinoa, vaikka kuinka oli vaivannut päätänsä, mutta käytäntöön hän kyllä osaa panna sen. Yöllä tai päivällä--se on ihan yhdentekevää! Hän käy piispan puheilla, piispa osaa lukea taivaan merkkejä ja tietää sanoa, mitä pitää tehdä ja mitä jättää tekemättä. Mitä taas kristittyihin tulee, niin heitä hän kyllä saa kokoon omin neuvoin. Vähäkös heitä oli hänen tuttavissaan, sekä orjissa että miekkailijoissa ja vapaissa miehissä, sekä Suburrassa että siltojen takana. Saisi heitä kokoon pari tuhatta, helpostikin. Kyllä hän tästä neitinsä vapauttaa, johdattaa hänet pois kaupungista ja seuraa häntä. Siihen hän toki kykenee. Menevät sitten vaikkapa maailman ääriin, missä ei ole kuultu puhuttavankaan roomalaisista.

Hän jäi miettiväisenä silmäilemään eteensä, ikäänkuin saadakseen selville tulevaisia, kaukaisia asioita. Sitten hän virkkoi:

"Lähdetäänkö metsään? Hei vaan niitä metsiä, niitä metsiä!"

Hetken perästä hän sentään riistäytyi irti tulevaisuusunelmistaan ja palasi todellisuuteen.

Kas, nyt hän paikalla lähtee piispan puheille, ja illalla on jo sata päätä odottamassa kantotuolia. Ja olkoon sitten neittä kuljettamassa vaikka miten paljon orjia, vaikkapa pretoriaani-sotamiehiä!... Paras on vaan olla likenemättä hänen nyrkkejään, vaikkapa rauta-asussa... Mitäs vahvaa se rauta sitten on! Kun vaan osuu oikein tönäisemään, niin kyllä se ihmisen pää raudankin sisästä halkeaa.

Lygia nosti lapsellisen vakavana sormensa ja lausui:

"Ursus! »ei sinun pidä tappaman»."

Lygiläinen nosti kouransa, joka oli kuin nuija, niskaansa, mutisi jotakin ja rupesi kiivaasti raapimaan korvantaustaansa: täytyyhän hänen ennen kaikkea pelastaa neitinsä, »silmäinsä valkeus»... Olihan neiti itsekin sanonut, että nyt on hänen aikansa tullut... Kyllähän hän tekee parastaan. Mutta entä jos sitten käy hullusti?... Täytyyhän hänen ennen kaikkea pelastaa neiti! Ja jos nyt täytyisi joku nutistaa, niin kyllä hän sitten katuu ja pyytää anteeksi viattomalta Karitsalta ja rukoilee, että ristiinnaulittu Karitsa armahtaisi häntä, syntistä... Eihän hän tahtoisi Karitsaa loukata, mutta kun hänellä kerran on sellaiset tukevat kädet...

Suuri hellyys henki hänen kasvoistaan, mutta hän koetti sitä salata, kumarsi ja virkkoi:

"Ja nyt minä lähden pyhän piispan luo."

Acte kiersi käsivartensa Lygian kaulaan ja rupesi itkemään. Taasen hän tunsi, että on olemassa maailma, jonka kärsimyksetkin antavat enemmän onnea kuin Caesarin komea palatsi kaikkine rikkauksineen. Taasen avautui hänen eteensä valkeuteen johtava ovi, mutta samassa hän tunsi, ettei hän ole otollinen kulkemaan siitä ovesta.

YHDEKSÄS LUKU.

Lygian kävi sääli Pomponia Graecinaa, jota hän rakasti sydämensä pohjasta, sääli koko Auluksen taloa. Epätoivon tunne häneltä sentään vähitellen oli kadonnut. Tuntui suloiselta ajatella, että hän uskonsa tähden uhraa ylellisyyden ja mukavuuden ja antautuu tuntemattomaan kulkurielämään. Mahdollisesti hänen lapsellista uteliaisuuttaan jossakin määrin viehätti elämä kaukaisissa maissa, barbarien ja villien petojen joukossa, mutta johtavana voimana hänessä kuitenkin oli luottava usko siihen, että koska hän nyt menettelee »jumalallisen Mestarin» käskyn mukaan, Hän pitää huolta tottelevaisesta ja uskollisesta lapsestaan. Ja mitä hänelle niin ollen voi tapahtua? Jos kärsimyksiä tuleekin, niin hän kantaa ne Hänen nimessään. Jos taas odottamaton kuolema häntä kohtaa, niin Hän hänet korjaa, ja sitten, jahka Pomponia kuolee, saavat he elää yhdessä iankaikkisesti. Monasti hän, vielä ollessaan Auluksen talossa, oli surrut, ettei hän kristittynä saata tehdä mitään Ristiinnaulitun hyväksi, josta Ursuskin niin suurella hellyydellä oli puhunut. Nyt, nyt oli hetki tulossa. Onnellisuuden tunne valtasi Lygian mielen, ja hän rupesi Actelle kertomaan onnestaan. Ei Acte häntä kuitenkaan ymmärtänyt. Vapaaehtoisesti heittää kaikki: koti, rikkaus, kaupunki, puutarhat, temppelit, pylväiköt, kaikki, mikä on kaunista, heittää tämä aurinkoinen maa ja rakkaat ihmiset, kaikki, kaikki--ja minkätähden? Vain siitä syystä, että tahtoo paeta nuoren, kauniin ritarin rakkautta!... Eivät nämä asiat tahtoneet mahtua Acten päähän. Joskus hän ikäänkuin välähdykseltä tunsi, että tyttö ehkä saattaa olla oikeassa, että ehkä saattaa olla olemassa joku ääretön, salaperäinen onni, mutta selvää käsitystä ei hän voinut muodostaa itselleen, varsinkin kun Lygian edessä vielä oli yritys, joka saattoi päättyä sangen huonosti, jossa hän suorastaan saattoi menettää henkensä. Acte oli luonteeltaan arka ja pelolla ja vavistuksella hän ajatteli seuraavaa iltaa. Ei hän sentään Lygialle maininnut mitään pelostaan. Päivä oli valjennut ja aurinko paistoi jo atriumiin. Acte ehdotti, että pantaisiin levolle, koska yö oli kulunut aivan unetonna. Lygia ei pannut vastaan, ja he läksivät cubiculumiin, joka oli tilava ja komeasti sisustettu,--vielä niiltä ajoilta, jolloin Acte oli Caesarin rakastettu. Siellä he laskeutuivat levolle toinen toisensa viereen, mutta Acte ei väsymyksestään huolimatta saanut unta. Hän oli kyllä pitkän aikaa ollut surullinen ja onneton, mutta nyt kalvoi häntä levottomuus, jota hän ei ikinä ennen ollut tuntenut. Tähän saakka oli hänen elämänsä muodostunut päivien raskaaksi sarjaksi--nyt se äkkiä tuntui hänestä häpeälliseltä.

Hänen päänsä meni yhä enemmän sekaisin. Ovi valkeuteen vuoroin avautui, vuoroin sulkeutui, mutta niinä hetkinä, jolloin se oli auki, häikäisi hänen silmiään sellainen kirkkaus, ettei hän selvästi voinut eroittaa mitään. Hän ainoastaan aavisti, että tuon kirkkauden sisään on kätketty joku rajaton onni, jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä. Jos esimerkiksi Caesar hylkäisi Poppaean ja uudestaan rakastuisi Acteen, olisi sekin siihen verraten turhuutta. Samassa pälkähti hänen päähänsä ajatus, ettei Caesarkaan, jota hän rakasti ja jota hän oli kunnioittanut miltei puolijumalana, ollut parempi kuin joku orja, ja että tämä palatsi numidilaisesta marmorista rakennettuine pylväikköineen oikeastaan oli vain kiviläjä. Vihdoin kuitenkin nämä ajatukset, joista hän ei mitenkään saanut selvää, rupesivat väsyttämään. Hän olisi tahtonut nukkua, mutta levottomuus yhä kiusasi, eikä hän voinut. Vihdoin hän päätti ruveta puhumaan Lygian kanssa iltaisesta pakoretkestä. Hän arveli nimittäin, ettei Lygiakaan, jota uhkaa sellaiset hirveät vaarat, saata nukkua, ja kääntyi sentähden häneen päin.

Mutta Lygia nukkui rauhallisesti. Pimeään cubiculumiin lankesi verhojen raosta kimppu kirkkaita säteitä, joissa tomuhituset hyppelivät. Säteiden valossa näki Acte hänen suloiset kasvonsa, painuneina paljasta käsivartta vastaan, suljetut silmät ja puoleksi avautuneet huulet. Hänen hengityksensä oli nukkuvan tasaista huokumista.

"Hän nukkuu, hän saattaa nukkua!" mietti Acte. "Hän on vielä lapsi."

Hetkisen perästä hänen taasen täytyi ruveta ajattelemaan tuota lasta, joka mieluummin pakenee kuin rupeaa Vinitiuksen rakastetuksi, joka valitsee puutteen mieluummin kuin häpeän, joka hylkää Vinitiuksen komean talon Carinaessa ja valitsee maankiertäjän elämän, joka luopuu vaatteista, kalleuksista, kesteistä, luuttujen ja sitrojen soitosta.

"Ja minkätähden?"

Hän alkoi katsella Lygiaa, ikäänkuin hänen nukkuvilta kasvoiltaan löytääkseen vastauksen. Hän katseli hänen puhdasta otsaansa, kulmakarvojen kaunista kaarevuutta, tummia palmikkoja, huulia, jotka olivat hiukan auki, ja neitseellistä povea, joka nousi ja laski tyynen hengityksen mukaan. Ja taasen hänen täytyi vaipua ajatuksiin.

"Kuinka toisenlainen Lygia on kuin minä!"

Lygia kävi hänen mielikuvituksessaan joksikin ihmeeksi, joksikin taivaalliseksi näyksi tai jumalten suosikiksi, joka on sata kertaa kauniimpi kaikkia kukkasia Caesarin puutarhassa ja kaikkia kuvapatsaita hänen palatsissaan. Mutta kreikattaren sydämessä ei ollut tilaa kateudelle. Päinvastoin hänet valtasi suuri säälin tunne, kun hän ajatteli kaikkia vaaroja, mitkä tyttöä uhkasivat. Hänen sydämessään heräsi äidillinen tunne: Lygia ei ollut hänen mielestään ainoastaan kaunis kuin uni, vaan myöskin sanomattoman rakas. Hän vei huulensa hänen tummille hiuksilleen ja rupesi suutelemaan niitä.

Mutta Lygia vain nukkui rauhallisesti kuin kotonaan Pomponia Graecinan siipien suojassa. Hän nukkui kauan, sillä puolenpäivän aika oli jo ohi, kun hän avasi siniset silmänsä ja suurella hämmästyksellä rupesi tarkastamaan cubiculumia.

Hän nähtävästi kummasteli, ettei ollutkaan kotona Auluksen talossa.

"Vai sinäkö, Acte?" huudahti hän vihdoin, kun hän hämärässä huomasi kreikattaren kasvot.

"Niin, Lygia."

"Onko jo ilta?"

"Ei vielä, lapsi, mutta puolenpäivän aika on jo ohi."

"Eikö Ursus vielä ole palannut?"

"Eihän Ursus luvannutkaan palata, lupasi ainoastaan illalla kristittyjen kanssa odottaa kantotuolia."

"Niin, todellakin."

He läksivät cubiculumista ja menivät kylpyyn. Acte kylvetti Lygian, vei hänet sitten syömään ja johdatti vihdoin palatsin puutarhaan, jossa ei tällä kertaa ollut odotettavissa mitään vaarallista kohtausta, koska sekä Caesar että hänen likeisimmät hovilaisensa vielä nukkuivat. Lygia näki nyt ensi kerran eläessään nuo ihanat puutarhat, täynnä sypressejä, pinjoja, tammia, öljypuita ja myrttejä, joiden joukossa yleni veistokuvien valkea kansa. Lammikot levittivät tyyniä, kiiltäviä pintojaan, suihkulähteet kastelivat pärskeellään kukkivia ruusupensaita. Missä tuntui muratti- tai viiniköynnösverkon ympäröimä, salaperäinen luola kutsuvan luokseen, missä uiskenteli vesillä hopeankarvaisia joutsenia. Mutta kuvapatsaiden ja puiden joukossa käyskeli gaselleja, joita oli tuotu Afrikan erämaista asti, ja lenteli kirjavia lintuja, joita oli noudettu kaikilta maailman kulmilta.

Puisto oli tyhjä. Ainoastaan siellä täällä näkyi joku orja lapio kädessä, hiljaa hyräillen laulua; toiset orjat käyttivät hyväkseen lomahetkeä ja istuivat lampien varsilla tai varjossa tammien alla, joiden lehtien lomitse auringon säteet väräellen tunkeutuivat, toiset kastelivat ruusuja tai kalpeita, sinipunertavia safranikukkia. Acte ja Lygia astelivat kauan yhdessä, katsellen kaikkia puiston ihmeellisyyksiä. Vaikkei Lygia ollutkaan levollisessa mielentilassa, oli hän kuitenkin siksi lapsi, että hän uteliaasti katseli tätä kaikkea. Hänestä tuntui hauskalta. Hän tuli ajatelleeksi, että jos vain Caesar olisi hyvä ihminen, niin hän tässä puutarhassa ja palatsissa olisi oikein onnellinen.

Vihdoin he hiukan väsyivät ja istuutuivat penkille, tiheiden sypressien peittoon. He juttelivat asiasta, joka raskaimmin painoi heidän sydäntään, nimittäin Lygian iltaisesta paosta. Acte oli paljo levottomampi yrityksen onnistumisesta kuin Lygia. Ajoittain se hänestä tuntui sulalta hulluudelta, jonka oli mahdoton onnistua. Yhä enemmän hänen kävi sääli Lygiaa. Hän tuli ajatelleeksi, että olisi sata kertaa vaarattomampaa koettaa vaikuttaa Vinitiukseen, ja hetkisen perästä alkoi hän kysellä, kuinka kauan Lygia oli tuntenut Vinitiuksen ja eikö hän luulisi, että hänet saisi taivutetuksi lähettämään hänet Pomponian luo.

Lygia ravisti surullisena mustatukkaista päätään.

"Ei, Auluksen talossa Vinitius oli aivan toisenlainen. Silloin hän oli hyvä, mutta eilisen juhlan jälkeen pelkään häntä ja tahdon paeta lygiläisten luo."

"Mutta rakastitko häntä silloin, kun hän oli Auluksen talossa?"

"Kyllä," vastasi Lygia ja painoi alas päänsä.

"Sinä et koskaan ole ollutkaan orjatar, kuten minä," huudahti Acte hetken mietittyään. "Sinut Vinitius saattaisi naida. Sinä olet panttivanki ja lygiläisten kuninkaan tytär. Aulus ja hänen vaimonsa rakastavat sinua kuin omaa lastaan, ja olen varma, että he ovat valmiit ottamaan sinut tyttärekseen. Vinitius saattaisi naida sinut, Lygia."

Mutta tyttö vastasi hiljaa, vieläkin surullisempana:

"Mieluummin pakenen lygien luo."

"Lygia, tahdotko että paikalla lähden Vinitiusta puhuttelemaan? Jos hän nukkuu, niin herätän hänet ja sanon hänelle sen, minkä juuri sanoin sinulle. Niin, rakkaani, lähden hänen luokseen ja sanon hänelle: Vinitius, hän on kuninkaan tytär ja kuuluisan Auluksen rakas lapsi; jos rakastat häntä, niin palauta hänet Auluksen taloon ja vie hänet vaimonasi hänen vanhempiensa kodista."

"Menen lygiläisten luo," virkkoi tyttö niin hiljaa, että Acte tuskin saattoi kuulla hänen sanansa.

Ja kaksi suurta kyyneltä jäi riippumaan ripseihin, jotka reunustivat alaspainuneita silmiä.

Samassa katkesi keskustelu, sillä tieltä alkoi kuulua likenevien askelten töminää. Tuskin Acte ennätti nähdä kuka tulija olikaan, ennenkuin penkin edessä seisoi Sabina Poppaea, pieni orjajoukko mukanaan. Kaksi orjattarista piteli hänen päänsä päällä kultavartaitten neniin kiinnitettyjä kamelikurjen sulkia, joita he hiljaa löyhyttelivät ja joilla he samalla suojelivat häntä syysauringon kuumilta säteiltä. Poppaean edellä kulki etiopialainen imettäjä, musta kuin ebenholtsi, rinnat täynnä maitoa ja kantaen käsivarsillaan lasta, joka oli kääritty kultareunaiseen purppuraan. Acte ja Lygia nousivat, arvellen, että Poppaea kulkisi heidän penkkinsä ohitse kiinnittämättä huomiota heihin, mutta hän pysähtyikin ja puhutteli heitä.

"Acte," virkkoi hän, "tiu'ut, jotka lähetit nukelle, olivat huonosti neulotut. Lapsi repi irti yhden ja pisti sen suuhunsa. Onneksi Lilith ajoissa huomasi sen."

"Suo anteeksi, jumalainen," vastasi Acte, laskien kätensä ristiin rinnalle ja painaen alas päänsä.

Nyt Poppaea alkoi katsella Lygiaa.

"Mikä orjatar tämä on?" kysyi hän vähän ajan perästä.

"Ei hän ole orjatar, jumalallinen Augusta, vaan Pomponia Graecinan kasvatti ja lygien kuninkaan tytär, joka joskus on annettu panttivangiksi roomalaisille."

"Onko hän tullut sinua tervehtimään?"

"Ei, Augusta. Pari päivää sitten muutti hän palatsiin."

"Oliko hän eilen kemuissa?"

"Oli, Augusta."

"Kenen käskystä?"

"Caesarin käskystä."

Poppaea rupesi vieläkin tarkemmin katselemaan Lygiaa, joka seisoi hänen edessään, pää kumarassa, milloin uteliaasti avaten loistavat silmänsä, milloin päästäen silmäluomet niitä peittämään. Äkkiä Augustan kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy. Kadehtien omaa kauneuttaan ja valtaansa, eli hän ainaisessa pelossa, että jonakin kauniina päivänä joku onnellinen kilpailijatar vielä tuhoaa hänet, kuten hän itse oli tuhonnut Octavian. Sentähden jokaiset kauniit kasvot, jotka vaan palatsin sisäpuolelle joutuivat, herättivät hänessä epäluuloa. Tuntijan silmällä mittasi hän heti ensi hetkenä Lygian kiireestä kantapäähän asti, tarkasti jokaista hänen kasvojensa ilmettä ja pelästyi. »Sehän on täydellinen nymfi», tunnusti hän itselleen. »Venus itse hänet on synnyttänyt.» Ja samassa lensi hänen päähänsä ajatus, jota ei vielä ainoakaan kaunotar ollut hänessä herättänyt, nimittäin, että hän itse on melkoisesti vanhempi! Haavoitettu itserakkaus pani hänet vavahtamaan, levottomuus valtasi hänet, ja kaikenlaiset epäilykset alkoivat risteillä hänen päässään. Mahdollisesti Nero ei ole nähnyt häntä, tai ehkei hän, smaragdin läpi katsoessaan, ole huomannut hänen kauneuttaan. Mutta kuinka käy, jos hän kohtaa hänet tällaisen ihanan, aurinkoisen päivän valossa?... Päällepäätteeksi tyttö ei ole edes orjatar, vaan prinsessa--tosin barbarikuninkaan tytär, mutta kuninkaan tytär joka tapauksessa!... Oi te kuolemattomat jumalat! Hän on aivan yhtä kaunis kuin minä, mutta nuorempi! Rypyt Poppaean kulmakarvojen välissä kävivät yhä syvemmiksi, ja silmiin, jotka katselivat kultaisten ripsien alta, syntyi jäähdyttävä loisto.

Vihdoin hän kääntyi Lygian puoleen ja rupesi ilkkuvan tyynesti kyselemään:

"Oletko puhunut Caesarin kanssa?"

"En, Augusta."

"Miksi sinä tahdot olla täällä etkä Auluksen luona?"

"En tahdo olla täällä. Petronius yllytti Caesaria ottamaan minut Pomponialta. Olen täällä vastoin tahtoani, oi herratar!"

"Tahtoisitko palata Pomponian luo?"

Viime sanat lausui Poppaea pehmeämmällä ja lempeämmällä äänellä. Lygian sydämessä heräsi äkkiä toivon kipinä.

"Herratar!" huudahti hän, ojentaen kättään hänen puoleensa, "Caesar lupasi luovuttaa minut orjattareksi Vinitiukselle, mutta asetu sinä minun puolelleni ja palauta minut Pomponialle."

"Yllyttikö siis Petronius Caesaria ottamaan sinut Aulukselta luovuttaakseen sinut Vinitiukselle?"