Chapter 7

Petronius rupesi vihdoin pyytämään, että Nero ylentäisi juhlaa laulullaan, ennenkuin vieraat pahoin juopuivat. Kuorossa yhtyivät vieraat hänen pyyntöönsä, mutta Nero vastusti. Hän ei tällä kertaa puhunut yksin sentähden, että häneltä puuttui rohkeutta, vaikka sitä tosin aina puuttui häneltä... Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt esiintymästä, sillä täytyihän tehdä jotakin taiteen hyväksi. Koska Apollo oli antanut hänelle ääntä, niin eihän jumalten lahjoja sopinut jättää käyttämättä. Hän kyllä ymmärsi, että se kuului hänen velvollisuuksiinsa valtakuntaa kohtaan. Mutta tänään hänen äänensä todella oli käheä. Yöllä hän kyllä oli pitänyt lyijypainoja rinnallaan, mutta se ei ollut auttanut... Hän aikoi pian lähteä Antiumiin hengittämään meri-ilmaa.

Lucanus yltyi nyt kiihkeästi rukoilemaan häntä taiteen ja ihmisyyden nimessä. Kaikki tiesivät, että jumalallinen runoilija ja laulaja Venuksen kunniaksi oli laatinut uuden ylistyslaulun, jonka rinnalla Lucretiuksen laulu oli kuin vuoden vanhan naarassuden ulvonta. Tulkoon tästä juhlasta todellinen juhla. Älköön lempeä hallitsija niin kauheasti kiduttako alamaisiaan. »Älä ole julma, oi Caesar!»

"Älä ole julma!" toistivat kaikki, jotka istuivat likimpänä.

Nero levitti kätensä merkiksi, että hän myöntyi. Kaikkien kasvot kävivät nyt kiitollisen näköisiksi ja kaikki kääntyivät katsomaan häneen. Mutta Caesar käski ensin ilmoittaa Poppaealle, että hän tulee laulamaan. Samalla hän myöskin selitti vierailleen, ettei Poppaea sairauden takia ollut voinut saapua juhlaan, vaan koska hänen laulunsa vaikuttaa häneen paremmin kuin kaikki lääkkeet, niin olisi sääli jättää tilaisuutta käyttämättä.

Pian Poppaea tulikin. Hän oli kyllä tähän saakka pitänyt Neroa valtansa alla kuin mitäkin alamaista, mutta vaarallista olisi ollut loukata hänen itserakkauttaan laulajana, vaununohjaajana ja runoilijana. Sentähden Poppaea saapui saliin, kauniina kuin jumalatar, puettuna ametistin värisiin vaatteisiin kuten Nerokin ja kaulalla kallisarvoinen helminauha--joka joskus oli ryöstetty Massinissalta. Hän oli kultatukkainen ja makea ja näytti nuorelta tytöltä, vaikka jo olikin ehtinyt erota kahdesta miehestä.

Häntä tervehdittiin suurilla huudoilla ja nimitettiin »jumalalliseksi Augustaksi». Lygia ei eläessään ollut nähnyt mitään niin kaunista, hän tuskin uskoi omia silmiään; sillä hänelle oli kerrottu, että Poppaea Sabina oli huonoimpia naisia maailmassa. Pomponia oli sanonut, että hän yllytti Caesarin murhaamaan äitinsä ja vaimonsa. Auluksen talon vieraat olivat niinikään puhuneet hänestä. Lygia oli kuullut, että hän öisin oli käynyt kaupungilla viskelemässä kuvapatsaita maahan. Kaupungin muureille oli ilmestynyt uhkauskirjoituksia, ja niiden kirjoittajille oli määrätty mitä hirveimpiä rangaistuksia, mutta silti niitä joka aamu taas uudestaan tavattiin muureilta. Nähdessään kuuluisan Poppaean, joka Kristuksen tunnustajien silmissä oli itse rikos ja pahuus ruumiillistetussa muodossa, tuli Lygia ajatelleeksi, että tuon näköisiä mahtavat olla enkelit ja muut taivaalliset olennot. Hän ei voinut riistää silmiään hänestä, ja välittömänä huudahduksena pääsi häneltä kysymys:

"Oi Marcus, onko se mahdollista?"

Viini oli huumannut Marcuksen. Sitäpaitsi häntä hermostutti, että tuollaiset asiat saattoivat vetää puoleensa tytön huomiota ja erottaa häntä hänen seurastaan ja sanoistaan.

"Niin," virkkoi hän, "onhan hän kaunis, mutta sinä olet sata kertaa kauniimpi. Et tunne itseäsi, muuten rakastuisit omaan itseesi, niinkuin Narcissus... Poppaea kylpee aasinmaidossa, mutta sinua on Venus kylvettänyt omassaan. Sinä et tunne itseäsi, silmäteräni...! Älä katsele häntä. Käännä silmäsi minuun, silmäteräni...! Kosketa huulillasi tätä viinipikaria, niin minä sitten kosketan huulillani samaa kohtaa..."

Marcus tuli yhä likemmä, mutta Lygia rupesi turvautumaan Acteen. Samassa sentään syntyi huoneessa kuolon hiljaisuus, sillä Caesar nousi seisomaan. Laulaja Diodoros ojensi hänelle luutuntapaisen soittokoneen, jota sanottiin deltaksi, ja toinen laulaja, Terpnos, jonka piti soitolla säestää hänen lauluaan, likeni, kädessään nablium-niminen soittokone. Nero nojasi deltan pöytää vastaan ja nosti silmänsä. Hetkisen aikana vallitsi tricliniumissa syvä hiljaisuus. Vain ruusut kahisivat, putoellessaan alas katosta.

Sitten hän kahden luutun säestämänä alkoi laulaa, tai oikeammin sanoen laulaen lausua ylistyslauluaan Venukselle. Ääni, joskin hiukan käheä, ei ollut huono, ei liioin runokaan. Lygia-raukkaa rupesivat omantunnonvaivat taasen kalvamaan, sillä ylistyslaulu oli hänen mielestään kaunis, vaikka olikin tehty irstaan, pakanallisen Venuksen kunniaksi, ja Nero itse, laakeriseppele otsalla, silmät korotettuina ylöspäin, teki komean vaikutuksen eikä ensinkään tuntunut niin hirvittävältä ja vastenmieliseltä kuin juhlan alussa.

Vieraat puhkesivat myrskyisiin suosionosoituksiin. Kuului huutoja: »oi taivaallinen ääni!» Muutamat naiset nostivat ihastuksensa merkiksi kätensä ylös ja pitivät niitä sillä lailla laulun loputtuakin. Toiset pyyhkivät kyyneliä silmistään; koko salissa kävi hyörinä kuin mehiläispesässä. Poppaea nosti kultatukkaista päätään, vei huulilleen Neron käden ja piti sitä siinä kauan sanaakaan lausumatta. Nuori, erinomaisen kaunis kreikkalainen nimeltä Pytagoras--sama, jonka kanssa Nero myöhemmin, ollessaan jo puoleksi mielipuolena, kaikella muotoa tahtoi pakottaa pappeja vihkimään itsensä, jopa kaikilla tavanmukaisilla juhlamenoilla--heittäytyi polvilleen hänen eteensä. Mutta Nero katseli levottomana Petroniukseen, jonka kiitos aina oli ollut hänelle tärkein.

"Mitä musiikkiin tulee," virkkoi Petronius, "niin mahtaa Orfeus tällä hetkellä olla kateudesta pakahtumaisillaan, kuten tässä läsnäoleva Lucanuskin on; säkeisiin nähden taas haikeasti valitan, etteivät ne ole huonompia, jotta löytäisin sanoja niitä ylistääkseni."

Lucanus ei laisinkaan pahastunut, vaikka häntä syytettiin kateudesta. Päinvastoin hän loi Petroniukseen kiitollisen katseen, mutta oli kuitenkin olevinaan pahalla tuulella ja mutisi:

"Kirottu kohtalo, joka määräsi minut elämään tuollaisen runoilijan aikalaisena. Olisin saattanut saada sijan ihmisten muistossa ja Parnassilla, mutta nyt olen tuomittu sammumaan, kuten kynttiläkruunun valo himmenee auringon rinnalla."

Petronius, jolla oli aivan hämmästyttävä muisti, rupesi nyt toistamaan erityisiä kohtia ylistyslaulusta. Hän lausui yksityisiä säkeitä, kehui ja selitteli kauneimpia kohtia. Lucanus hurmaantui siihen määrään, että hän unhotti kateutensa ja kehui kilpaa Petroniuksen kanssa. Neron kasvoista paistoi ihastus ja ääretön turhamaisuus. Se ei enää ollut mielettömyyden rajoilla, vaan täydellisesti sen tasalla. Hän toisti nyt itsekin ne säkeet, joita piti kauneimpina, ja rupesi vihdoin lohduttamaan Lukanusta: ei hänen pitänyt kadottaa rohkeuttaan; tosin ihminen pysyy sinä, miksi hän on syntynyt, mutta eihän kunnioitus, jonka ihmiset Jupiterille suovat, estä heitä kunnioittamasta muitakin jumalia.

Sitten hän nousi saattamaan Poppaeaa, joka todella oli sairas ja jonka täytyi jättää juhla. Vieraat olivat nousseet seisomaan, mutta Nero kehoitti heitä istumaan paikoilleen ja lupasi palata. Pian hän palasikin, sillä hän halusi hengittää enemmän suitsutusta ja ottaa osaa temppuihin, jotka hän itse, Petronius ja Tigellinus olivat juhlaa varten valmistaneet.

Taasen luettiin runoja tai lausuttiin vuoropuheluja, joissa omituisuus voitti sukkeluuden. Sitten kuuluisa miimikko, Paris, esitti Ion, Inachuksen tyttären seikkailuja. Vieraista, varsinkin Lygiasta, joka oli tottumaton tällaisiin näytäntöihin, tuntui se kaikki ihmeeltä ja noituudelta. Käsien ja ruumiin liikkeillä osasi Paris saada aikaan sellaista, mitä ei tanssillakaan olisi voinut ilmaista. Käsillään hapuili hän ilmaa ja loihti esiin pilven, joka loisti, eli ja väreili. Pilvestä kääriytyi esiin nainen, puoleksi horroksissa, ruumis hekumallisesti väristen. Ei ollut tarkoituskaan esittää mitään tanssia. Esitettävänä oli kuva, joka katsojille ilmaisi rakkauden salaisuuksia, kuva loistava ja hurmaava, mutta vailla kaikkea kainoutta. Tämän kadottua tuli huoneeseen korybantteja ja sitrojen, huilujen, symbaalien ja rumpujen soidessa rupesivat he syyrialaisten tyttöjen kanssa tanssimaan hurjaa tanssia, tuontuostakin yhtyen kirkaisemaan ja mellastamaan aivan raivoisasti. Silloin Lygiasta tuntui, että tuli poltti hänen suonissaan, että salaman täytyi iskeä tähän taloon tai katon rämähtää vieraitten päälle.

Mutta lakeen kiinnitetystä kultaisesta verkosta tippui ainoastaan ruusuja, ja Vinitius, joka oli jo puoleksi humalassa, virkkoi hänen viereltään:

"Minä näin sinut suihkulähteen luona Auluksen talossa ja rakastuin sinuun. Oli varhainen aamu, ja sinä luulit ettei kukaan sinua nähnyt, mutta minä näin sinut... Ja samanlaisena näen sinut nytkin, vaikka peplum sinua verhoaa. Heitä se yltäsi, kuten Crispinilla on tehnyt. Näetkö! Jumalat ja ihmiset etsivät rakkautta. Ilman rakkautta ei löydy mitään maailmassa. Nojaa pääsi rintaani vastaan ja sulje silmäsi."

Raskaasti tykkivät suonet tytön ohimoilla ja käsissä. Hänet valtasi tunne että hän kiiti johonkin syvään kuiluun ja että Vinitius, joka tähän saakka oli tuntunut hänestä niin likeiseltä ja luotettavalta, nyt veti häntä syvyyteen, vaikka hänen olisi pitänyt pelastaa. Hän suri häntä, hän pelkäsi sekä tätä juhlaa että häntä ja itseään. Ääni, joka oli kuin Pomponian ääni, puhui vielä hänen sydämessään: Lygia, pelasta itsesi! mutta samalla luuli hän kuulevansa toisen äänen sanovan, että jo oli myöhäistä, että se, joka kerran on leimahtanut sellaiseen liekkiin, joka on ottanut osaa sellaisiin juhliin, jonka sydän on niin sykkinyt kuin hänen, kun Vinitius hänelle puhui, ja joka on tuntenut sellaista huumausta kuin hän Marcuksen likeisyydessä--jo on auttamattomasti kadotettu. Hänen voimansa heikkenivät. Hänestä tuntui siltä kuin hänen täytyisi pyörtyä ja kuin silloin tapahtuisi jotakin kamalaa. Hän tiesi, että sitä, joka ennen Caesaria nousee pöydästä, kohtaa hänen vihansa. Mutta tuskin olisi hänellä ollut voimaa nousta, jollei tätä vaaraa olisi ollutkaan.

Kemut eivät vielä läheskään olleet loppumaisillaan. Orjat kantoivat pöytään yhä uusia ruokia ja täyttivät lakkaamatta pikareja. Pöydän eteen astui nyt kaksi voimistelijaa tarjoamaan vieraille paininäytelmää.

He alkoivat kamppailla. Heidän väkevät, öljystä kiiltävät ruumiinsa leipoutuivat yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi, luut ritisivät rautaisten käsivarsien alla ja kiristettyjen hampaiden välitse tunki uhkaavaa korinaa. Välistä ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa töminä permannolla, jolle oli siroitettu safrania. Välistä he seisoivat niin liikkumattomina, että olisi luullut heitä kivestä veistetyksi ryhmäksi. Roomalaisten silmät seurasivat ihastuneina taistelevien äärimmilleen pingoitettuja säärien ja käsivarsien jänteitä. Mutta kamppailu ei kestänyt kauankaan, sillä Crotonia, miekkailumestaria ja miekkailukoulun johtajaa, ei turhaan pidetty valtakunnan väkevimpänä miehenä. Hänen vastustajansa hengitys kävi yhä läähättävämmäksi ja korisevammaksi, hänen kasvonsa sinettyivät, suusta pursui veri, ja vihdoin hän hervahti maahan.

Taistelun tulosta tervehdittiin pauhaavilla kättentaputuksilla. Croton laski jalkansa vastustajansa olkapäälle, pani sitten käsivartensa ristiin rinnalleen ja silmäili voittoisin katsein ympäri salia.

Sitten esiintyivät eläintenmatkijat, kulharit ja narrit, mutta heitä ei paljoakaan katsottu, sillä viini oli jo ehtinyt himmentää katsojien silmät. Juhlat muuttuivat juomingeiksi ja irstaiksi ramakesteiksi. Syyrialaiset tytöt, jotka äsken olivat ottaneet osaa hurjaan tanssiin, sekaantuivat vieraitten joukkoon. Soitto kävi sotkuiseksi ja villiksi. Sitrat, luutut, armenialaiset symbalit, egyptiläiset sistrot, torvet ja puhaltimet rämisivät. Kun muutamat vieraista tahtoivat puhua, rupesivat he huutaen käskemään pois soittoniekkoja. Ilma oli käynyt raskaaksi, sillä lemuavat kukat, väkevä öljy, jota herttaiset pienet pojat juhlan alussa olivat pirskoittaneet juhlivien jaloille, safrani ja ihmisten hengitys oli täyttänyt sen ylenmäärin. Lamput paloivat himmeällä valolla, seppeleet juhlivien päässä retkottivat vinossa, kasvot kalpenivat ja otsille pusertui hikikarpaloja.

Vitellius keikahti pöydän alle. Nigidia pudotti humaltuneen, lapsellisen päänsä Lucanuksen rinnalle. Lucanus, joka niinikään oli humalassa, rupesi puhaltamaan kultajauhoja hänen hiuksistaan ja nosti ihastuksissaan silmänsä korkeutta kohti. Juopuneen itsepintaisuudella kertoili Vestinus ainakin kymmenettä kertaa Mopsuksen vastausta varakonsulin suljettuun kirjeeseen. Tullius, joka oli jumalten pilkkaaja, puuttui nyt puhumaan, ääntään venytellen ja tuontuostakin nikottaen:

"Jos Ksenofaneen Spheros todella on pyöreä, niin sittenhän sellaista jumalaa voisi potkimalla kierittää edessään kuin mitäkin tynnyriä."

Mutta Domitius Aferia, vanhaa pahantekijää ja ilmiantajaa, loukkasi tämä puhe, ja vimmoissaan kaatoi hän tunikansa täyteen falernoviiniä. Hän oli aina uskonut jumaliin. Ihmiset ennustivat, että Rooma kerran häviää, mutta toiset väittivät, että se jo paraikaa on häviämässä. Ovat oikeassa! Mutta jos niin tapahtuu, niin syy siihen on se, ettei nuorisolla ole uskoa, mutta ilman uskoa ei saata olla hyvettäkään. Ankarat, vanhat tavatkin ovat hylätyt, eikä kenenkään päähän pälkähdä, etteivät epikurolaiset pysty antamaan barbareja selkään. Se olisi aivan turhaa! Sääliä nuorisoa, joka elää tällaisina aikoina! Huvituksista täytyy sen hakea turvaa tuskia vastaan, jotka muuten piankin tekisivät siitä lopun.

Näin sanoen veti hän luokseen syyrialaisen tanssijatytön ja rupesi hampaattomalla suullaan koskettamaan hänen kaulaansa ja olkapäitään. Tämän nähdessään hymähti konsuli Memmius Regulus, nosti kaljua päätään, jonka takaraivolla keikkui seppele, ja virkkoi:

"Kuka sanoo, että Rooma häviää...? Sulaa tyhmyyttä...! Tottahan minä konsulina sen tiedän... _Videant consules!_... Kolmekymmentä legionaa vartioi Rooman vallan turvallisuutta!"

Äkkiä hän nosti nyrkit ohimoilleen ja rupesi täyttä kurkkua huutamaan:

"Kolmekymmentä legionaa--kolmekymmentä legionaa! Britanniasta aina parttein rajoille asti!"

Samassa hän pysäytti puheensa, laski sormen otsalleen ja huusi:

"Jumal'avita, niitä onkin kolmekymmentäkaksi..."

Samassa hän keikahti pöydän alle ja antoi ylen sekä flamingonkielet että paistetut ja jäädytetyt sienet, hunajassa keitetyt heinäsirkat, kalat ja lihat--kaikki mitä oli syönyt ja juonut.

Rooman rauhaa vartioivat legionalaumat eivät saattaneet rauhoittaa Domitiusta.

"Ei, ei! Rooman täytyy hävitä, sillä usko jumaliin ja ankarat tavat ovat hävinneet! Rooman täytyy hävitä, ja se on vahinko! sillä elämä on sentään hauskaa, Caesar on armollinen ja viini on hyvää. Voi mikä vahinko!"

Hän kätki päänsä syyrialaisen tanssijatytön kainaloon ja rupesi itkemään.

"Mitä siitä tulevasta elämästä!... Achilles oli oikeassa, että parempi on olla orjana auringonalaisessa maailmassa kuin kuninkaana kimmeriläisillä mailla. Mutta tuo kysymys, onko jumalia olemassa, se on epäuskoa ja turmelee nuorison."

Sillaikaa oli Lucanus saanut puhalletuksi kaikki kultajauhot Nigidian hiuksista, ja tarpeeksi juotuaan Nigidia oli nukahtanut. Lucanus otti murattiköynnökset vieressään seisovan vaasin ympäriltä ja seppelöi niillä nukkuvan. Tämän työn päätyttyä rupesi hän ihastunein ja kysyvin katsein silmäilemään läsnäoleviin.

Sitten kietoi hän itsensäkin ympärille murattia ja toisti moneen kertaan syvällä vakaumuksella:

"En ole mikään ihminen. Olen fauni."

Petronius ei ollut humalassa, mutta Nero, joka »jumalallisen» äänensä takia alussa oli ollut varovainen, oli lopulla kaatanut kurkkuunsa pikarin toisensa perästä ja juopunut. Hän tahtoi taasen esittää runojaan, tällä kertaa kreikankielisiä, mutta ei muistanutkaan niitä, vaan lauloi vahingossa erään Anakreonin odin. Pytagoras, Diodorus ja Terpnos koettivat häntä säestää, mutta jättivät sikseen koko puuhan, koska yhteistyö näyttäytyi mahdottomaksi. Nero rupesi nyt tuntijana ja estetikkona ihailemaan Pytagoraan vartaloa ja suutelemaan hänen käsiään. Näin kauniit kädet oli hän nähnyt vain kerran ... mutta missä?

Hän nosti kätensä hiestyneelle otsalleen ja rupesi miettimään. Hetkisen perästä kuvastui hänen kasvoillaan kauhu.

"Niin todella! äidillähän ne olivatkin, Agrippinalla!"

Hänen eteensä nousi synkkä kuva.

"Sanotaan hänen öisin kuutamossa kulkevan merellä Baiaen ja Baulin tienoilla. Ei puhu mitään, kävelee vain kävelemistään, ikäänkuin etsisi jotakin. Liketessään venettä hän katsoo siihen ja astuu taas eteenpäin, mutta kalastaja, johon hän on katsonut, kuolee."

"Hyvä aihe" huomautti Petronius.

Vestinius kurotti kuin kurki pitkää kaulaansa ja kuiskasi salaperäisesti:

"En usko jumaliin, mutta henkiin uskon--oi!"

Nero ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.

"Olen aina viettänyt lemuraliaa, vainajien juhlaa, jottei minun tarvitsisi nähdä häntä. Siitä on jo viidettä vuotta. Täytyihän minun, täytyihän minun toimittaa hänet hengiltä, koska hän lähetti kimppuuni murhaajia. Jollen olisi langettanut hänen tuomiotaan, ette tänä päivänä olisi kuulleet minun laulavan."

"Kiitos, Caesar, kaupungin ja maailman nimessä!" huusi Domitius Afer.

"Viiniä! ja soikoot tympanit!"

Melu pääsi entiseen vauhtiin. Lukanus oli kietoutunut aivan murattiköynnöksen peittoon. Hän tahtoi voittaa Caesarin, nousi ja huusi:

"En ole ihminen, vaan fauni ja elän metsässä. Ho-ho-hooi!"

Vihdoin juopui Caesar, juopuivat miehet ja naiset. Vinitius on yhtä juovuksissa kuin muutkin, ja himon lisäksi valtasi hänet riidanhalu, kuten aina, kun hän oli nauttinut liikaa. Hänen ruskeat kasvonsa kalpenivat, ja käskevällä äänellä hän kangertaen lausui:

"Suutele minua! Tänään tai huomenna, yhdentekevä! Tätä jo riittää. Caesar otti sinut Auluksen talosta lahjoittaakseen sinut minulle, ymmärrätkö! Huomenna varhain tulen sinua noutamaan, ymmärrätkö!... Caesar lupasi sinut minulle, ennenkuin lähetti sinua hakemaan... Sinun täytyy tulla omakseni! Suutele minua! en tahdo odottaa huomiseen ... suutele pian!"

Hän kietoi käsivartensa tytön ympärille, mutta silloin Acte rupesi häntä puolustamaan ja Lygia itsekin kokosi viimeiset voimansa, sillä hän tunsi, että turmio tulee. Turhaan hän sentään ponnisti voimiaan, koettaen molemmilla käsillään irroittaa ympäriltään hänen karvatonta käsivarttaan; hän rukoili, ettei hän olisi tällainen, vaan kuten ennen, ja armahtaisi häntä. Suru ja kauhu vapisi hänen äänessään, mutta ei mikään auttanut. Hänen täytyi yhä likempää tuntea hänen hengitystään, joka tuli viiniltä. Yhä likemmä siirtyivät hänen kasvonsa. Ei se ollut enää entinen, hyvä, rakastettu Vinitius, vaan juopunut, ilkeä satyri, joka herätti inhoa ja kauhua. Tytön voimat heikkenivät heikkenemistään. Turhaan koetti hän kääntää pois päätään, välttääkseen hänen suudelmiaan. Vinitius nousi pystyyn, kävi molemmin käsin kiinni häneen, veti hänen päänsä rinnalleen ja rupesi läähättäen suutelemaan hänen kalpeita huuliaan.

Mutta sinä hetkenä joku hirvittävä voima irroitti hänen käsivartensa tytön kaulasta, aivan ponnistuksetta, ikäänkuin ne olisivat olleet lapsen käsivarret vain, ja nuorukainen viskattiin syrjään kuin mikäkin kuiva oksa tai kuihtunut lehti. Mitä tämä merkitsi? Kummissaan rupesi Vinitius hieromaan silmiään ja huomasi samassa rinnallaan jättiläiskokoisen lygiläisen orjan, nimeltä Ursus, johon hän oli tutustunut Auluksen talossa.

Lygiläinen seisoi siinä aivan tyynenä, mutta hänen siniset silmänsä tuijottivat Vinitiukseen niin oudosti, että veri nuorukaisen suonissa miltei lakkasi kiertämästä. Hetken perästä nosti hän prinsessansa käsivarsilleen ja läksi tyynin, äänettömin askelin tricliniumista.

Acte seurasi heitä.

Vähän aikaa istui Vinitius kuin kivettyneenä paikallaan, mutta sitten hän sävähti seisoalleen ja karkasi käytävää kohti.

"Lygia, Lygia!" huusi hän.

Mutta intohimo, hämmästys, raivo ja viini olivat tehneet hänen jalkansa raskaiksi. Jonkun aikaa hän horjahteli sinne tänne, sitten hän koppasi tanssijatytön paljaan käsivarren, räpytteli silmiään ja kysäsi:

"Mitä on tapahtunut?"

Tyttö tarttui viinipikariin, ojensi sen Vinitiukselle, hymyili ja katseli häneen kuumin silmin.

"Juo!"

Vinitius joi ja retkahti maahan.

Suurin osa vieraista oli jo pöytien alla. Toiset kulkivat vielä horjuvin askelin pitkin tricliniumia, toiset nukkuivat penkeillään pöydän ääressä kuorsaten tai unissaan oksentaen. Mutta juopuneitten konsulien ja senaattorien, juopuneitten ritarien, runoilijain ja filosofien, juopuneitten tanssijattarien ja ylimysnaisten--koko tämän tosin vielä kaikkivaltiaan, mutta hengettömän, seppelöidyn ja irstaan, mutta jo sammuvan seurueen ylle putoeli putoelemistaan katon kultaverkosta ruusuja.

Ulkona tuntui jo päivän salo.

KAHDEKSAS LUKU.

Kukaan ei pidättänyt Ursusta eikä liioin vaatinut häntä tilille hänen menettelystään. Vieraat, jotka eivät maanneet pöytien alla, olivat kumminkin jo jättäneet varsinaiset paikkansa. Kun palvelijat näkivät jättiläiskokoisen miehen kantavan naista pois tricliniumista, arvelivat he, että se oli joku orja, joka nouti juopunutta emäntäänsä. Olihan sitäpaitsi Acte heidän mukanaan, ja hänen läsnäolonsa turvasi heidät kaikilta epäluuloilta.

Pakenevat tulivat tricliniumin viereiseen huoneeseen ja siitä käytävään, joka vei Acten asunnolle.

Lygia oli käynyt niin voimattomaksi, että hän hervottomana kuin kuollut makasi Ursuksen käsissä. Vasta kun puhdas, viileä aamuilma tulvi häntä vastaan, avasi hän silmänsä. Aamu valkeni vaikenemistaan. He astelivat pylväikön läpi ja tulivat pääportille, mutta eivät poikenneet pihaan, vaan palatsin puutarhaan, jossa aamurusko jo punaili sypressien ja pinjojen latvoja. Tämä osa palatsia oli tyhjänä, meluava soitto ja juhlivien huudot etenivät etenemistään. Lygiasta tuntui siltä kuin hänet olisi riistetty helvetistä ja tuotu jumalaisen päivän valkeuteen. Olihan maailmassa sentään vielä jotakin muutakin kuin tuo iljettävä triclinium: oli taivas, aamurusko, oli valoa ja hiljaisuutta. Äkkiä purskahti tyttö itkuun, nojautui jättiläisen olkapäätä vastaan ja vaikeroi siinä:

"Mennään kotiin, Ursus! Mennään kotiin, Auluksen taloon!"

"Mennään vaan!" sanoi Ursus.

He olivat tulleet pieneen atriumiin, joka kuului Acten asuntoon, ja Ursus laski Lygian marmoripenkille, vastapäätä suihkulähdettä. Acte rupesi rauhoittamaan tyttöä ja kehoitti häntä nukkumaan, vakuuttaen, ettei häntä tällä hetkellä uhannut mikään vaara, koska juopuneet vieraat varmaan nukkuvat iltaan asti. Mutta Lygia ei pitkiin aikoihin voinut rauhoittua. Hän vaan piteli käsillään ohimojaan ja toisti toistamistaan kuin lapsi:

"Mennään kotiin! Mennään Aulukselle!"

Ursus oli kyllä siihen valmis. Tosin porteilla seisoo pretoriaani-sotamiehiä, mutta entä sitten! Sotamiehet eivät pidätä kulkijoita. Porttikaaren luona vilisee kantotuoleja ja ihmisiä lappaa myötäänsä. Ei kukaan heitä estä menemästä. He sekaantuvat kansan tulvaan ja lähtevät suoraa päätä kotiin. Mitä hänellä muuten onkaan sanomista tähän asiaan! Prinsessa käskee, ja hän tottelee. Sitä vartenhan hän on olemassa.

"Niin, Ursus, mennään," toisteli Lygia.

Mutta Acte rupesi puhumaan heille järkeä. Mennään! niin! Ei kukaan estä. Mutta Caesarin talosta ei kukaan saa karata, ja joka sen tekee, loukkaa hänen majesteettiaan. Sopii lähteä, mutta illalla tuo sadanpäämies kuolemantuomion Aulukselle ja Pomponia Graecinalle. Lygia kuljetetaan takaisin palatsiin, ja sitten hän on auttamattomasti hukassa. Jos taas Auluksen perhe ottaa hänet luokseen, niin sitä varmaan odottaa kuolema.

Lygian kädet vaipuivat helmaan. Ei ollut mitään neuvoa. Turmion täytyi kohdata joko Plautiuksen perhettä tai häntä itseään. Muuta valikoimisen varaa ei ollut. Juhlaan mennessään oli hän saattanut toivoa, että Vinitius ja Petronius saisivat Caesarin lupaamaan hänet takaisin Pomponialle, mutta nyt hän tiesi, että Caesar juuri heidän yllytyksestään oli siirtänyt hänet Aulukselta. Ei ollut mitään neuvoa. Ainoastaan ihmeen kautta hän voi pelastua tästä kuilusta, ihmeen ja Jumalan voiman kautta.