Chapter 53

Hänen kasvoillaan ei saattanut huomata huolen varjoakaan. Palvelijat päättelivät kuitenkin, että jotakin erinomaista oli tekeillä, koska isäntä käski jakaa tavattomia palkintoja niille, joihin hän oli tyytyväinen, ja vain keveät raipat kaikille niille, joiden työ ei ollut hänelle mieleen tai joiden selkäsaunat ja muut rangaistukset ennen olivat jääneet antamatta. Sitransoittajat ja laulajat saivat edeltäkäsin runsaan makson. Vihdoin istuutui Petronius puutarhaan, pyökin alle, jonka lehtiverkon läpi aurinko paistoi sirotellen valopilkkuja hiekalle, ja kutsui luokseen Euniken.

Tyttö tuli, puettuna valkeihin vaatteisiin, myrttiseppel päässä, ihanana kuin sulotar. Petronius istutti hänet viereensä, silitti kevein käsin hänen ohimojaan ja alkoi katsella häntä ihastuksella, jommoisella tuntija katselee mestarin käsistä lähtenyttä jumalallista kuvaa.

"Eunike," virkkoi hän, "tiedätkö, ettet enää pitkiin aikoihin ole ollut orjatar?"

Tyttö loi häneen tyynet, taivaansiniset silmänsä, ravisti päätään ja vastasi:

"Olenhan, herra, aina."

"Ehket tiedä," jatkoi Petronius, "että tämä huvila, orjat, jotka tuolla punovat seppeliä, kaikki, mitä täällä on, vainiot ja karjatkin tästä päivästä alkaen ovat sinun omasi."

Nämä sanat kuultuaan Eunike säpsähti ja riistäytyi irti. Hänen äänessään värisi levottomuus, kun hän kysyi:

"Miksi sinä sanot tämän minulle, herra?"

Hän likeni taasen Petroniusta ja rupesi pelästynein silmin katselemaan häneen. Hetkisen perästä hän kalpeni kuin vaate, mutta Petronius yhä hymyili, vastaten hänen katseeseensa ainoalla sanalla:

"Niin."

Molemmat vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin tuulen heikko suhina pyökin latvassa.

Petronius saattoi todella luulla, että hänen edessään oli valkea marmorikuva.

"Eunike," virkkoi hän, "tahdon kuolla tyynesti."

Tyttö loi häneen silmänsä, ja hänen hymynsä oli sydäntäsärkevä.

"Tottelen sinua, herra," kuiskasi hän.

Illalla alkoi kutsuttuja saapua tulvimalla. Olivathan he monesti olleet Petroniuksen vieraina ja tiesivät, että Caesarinkin juhlat hänen kutsuihinsa verraten olivat alhaiset ja raa'at. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että heidän edessään oli viimeinen »symposion». Tosin monet tiesivät, että Caesarin suuttumus pilvenä oli kierrellyt hienostunutta arbiteria, mutta sellaista oli sattunut monesti ennenkin, ja aina Petronius taitavalla tempulla tai ainoalla rohkealla sanalla oli osannut kääntää asiat parhain päin. Ei kukaan siis saattanut edellyttää, että kysymyksessä olisi vakava vaara, ja Petroniuksen iloiset kasvot ja tavallinen huoleton hymy olivat omiaan tekemään kaikki epäilykset tyhjiksi. Ihana Eunike, jolle hän oli ilmoittanut haluavansa kuolla tyynesti ja jolle jokainen hänen sanansa oli tuomion sana, esiintyi aivan tyynenä. Ainoastaan hänen silmissään kiilui outo tuli, mutta sitä saattoi pitää riemunkin ilmauksena. Tricliniumin ovella seisoi pieniä poikia, hiukset kytkettyinä kultaisiin verkkoihin. He asettivat vieraitten päähän ruususeppeleet ja kehoittivat heitä, vanhan tavan mukaan, ensinnä nostamaan oikean jalan kynnyksen yli. Salissa tuntui vieno orvokkien lemu; valo tulvi erivärisistä aleksandrialaisista laseista. Lavitsojen vieressä seisoi kreikkalaisia tyttöjä, joiden tehtävänä oli vilvoitella vieraitten jalat hyvänhajuisilla voiteilla. Seinustalla odottivat atenalaiset sitransoittajat ja laulajat johtajansa merkkiä.

Pöytä oli katettu loistavalla ylellisyydellä, mutta loisto ei häirinnyt eikä painanut. Päinvastoin se tuntui ikäänkuin itsestään puhjenneen kukkimaan. Ilo ja huolettomuus sekaantui orvokkien lemuun ja raikui pitkin salia. Vieraat tunsivat, ettei täällä tarvitse pelätä pakkoa eikä vaaraa, kuten Caesarin luona, jossa voi menettää henkensä, jos sattuu kehumaan laulua tai runoja liian vähän tai liian paljon. Kun he näkivät valon ja murattiköynnöksillä koristetut viiniruukut, jotka olivat asetetut lumella täytettyihin astioihin jäähtymään, sekä mitä valituimmat ruoat, alkoivat heidän sydämensä sykkiä ilosta. Puhe soi yhtenä surinana, ikäänkuin mehiläisparvi olisi surissut kukkivan omenapuun ympärillä. Tuon tuostakin kuului iloinen naurunpurkaus, ylistysten tulva tai suutelo, joka liian äänekkäästi painettiin jonkun valkealle olkapäälle.

Juodessaan viiniä varistivat vieraat pikareistaan muutamia pisaroita kuolemattomille jumalille, sulkeakseen isäntäväen heidän huomaansa ja suosioonsa. Se ei merkinnyt mitään, etteivät useimmat uskoneet jumaliin. Tapa ja taikausko sen vaati. Petronius lepäsi Euniken rinnalla, jutteli Rooman uutisista, viimeisistä avioeroista, rakkaudesta, lemmenseikkailuista, kilpa-ajoista, Spiculuksesta, joka viimeaikoina oli tullut kuuluisaksi arenalla, ja uusimmista kirjoissa, jotka olivat ilmestyneet Atractuksen ja Sosiuksen kirjakauppoihin. Varistellessaan viiniä pikaristaan sanoi hän tekevänsä sen ainoastaan Kypron herrattaren kunniaksi, koska hän on vanhin ja suurin jumalien joukossa ja koska hän yksin on kuolematon, uskollinen ja kaikkivaltias.

Hänen puheensa oli kuin säteilevä auringonpaiste, joka kunakin hetkenä valaisee uutta esinettä, tai kuin kesäinen tuuli, joka liikuttelee kukkia puutarhassa. Vihdoin hän antoi merkin soittajille, ja silloin alkoivat sitrat hiljaa soida ja nuorteat äänet liittyivät niihin. Sitten rupesivat tanssijattaret liikuttelemaan ruusunkarvaisia jäseniään. He olivat kotoisin Kos-saarelta, Euniken syntymäseudulta, ja verhotut läpikuultaviin huntuihin. Lopuksi ennusti egyptiläinen noita-akka vieraille tulevia asioita sateenkaarenväristen kultakalojen liikkeistä, jotka olivat suljetut kristalliastioihin.

Kun tähänkin huviin oli kyllästytty, kohosi Petronius syyrialaisilta patjoiltaan ja virkkoi:

"Ystävät! suokaa anteeksi, että minä näin juhlassa käännyn puoleenne pyynnöllä: soisin, että jokainen ottaisi lahjaksi sen pikarin, josta hän ensinnä varisti viiniä jumalten kunniaksi ja minun menestyksekseni."

Petroniuksen pikarit olivat kullasta, jalokivillä koristetut ja mestarillista tekoa. Vieraat ilostuivatkin sentähden suuresti, vaikka lahjojen jakeleminen Roomassa oli sangen tavallista. Toiset kiittelivät ja ylistelivät häntä ääneensä; toiset sanoivat, ettei Jupiterkaan Olympossa anna jumalilleen sellaisia lahjoja; toiset epäilivät, ottaisivatko vastaan lahjan, se kun tuntui heistä liian kallisarvoiselta.

Petronius nosti ilmaan myronilaisen vaasin, joka välkkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja jonka arvo oli suorastaan korvaamaton, ja virkkoi:

"Kas tässä malja, josta minä valoin viiniä Kypron herrattaren kunniaksi. Älkööt tämän jälkeen kenenkään huulet koskettako sitä ja älkööt kenenkään kädet valako siitä viiniä toiselle jumalattarelle."

Hän viskasi kallisarvoisen astian permannolle, joka oli peitetty sinipunertavilla safranikukilla, joten se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Nähdessään läsnäolijain hämmästyneet kasvot puhkesi hän puhumaan:

"Rakkaat ystävät, iloitkaa älkääkä vaipuko mietteisiin! Vanhuus, voimattomuus ja alakuloisuus ovat ihmiselämän loppuvuosien uskollisia tovereita. Mutta minä annan teille hyvän esimerkin ja hyvän neuvon: ihmisen ei tarvitse odottaa niitä, hän saattaa lähteä matkalle vapaaehtoisesti, kuten minä teen."

"Mitä sitten aiot tehdä?" kuului levottomia ääniä.

"Aion pitää hauskaa, juoda viiniä, kuunnella musiikkia, katsella näitä jumalallisia muotoja, jotka näette tässä rinnallani, ja sitten nukkua, seppel kulmilla. Olen jo sanonut hyvästi Caesarille, ja tahdotteko kuulla, mitä tässä olen kirjoittanut hänelle viimeisenä tervehdyksenäni?"

Hän veti purppuraisen patjan alta esiin kirjeen ja rupesi lukemaan:

"Tiedän, oi Caesar, että kärsimättömänä odotat tuloani sekä että uskollinen sydämesi yöt, päivät ikävöi minua, ystävääsi. Tiedän, että tahtoisit antaa minulle pretorianiprefektin viran ja lähettää Tigellinuksen sinne, minne jumalat hänet määräsivät--kaitsemaan muuleja maasi ääriin, jotka perit myrkytettyäsi Domitianuksen. Suo minulle kuitenkin anteeksi, sillä vannon kautta Hadeksen ja kautta äitisi, vaimosi ja veljesi ja Senecan varjojen, etten saata tulla luoksesi. Elämä on suuri aarre, rakkaani, ja minä olen tästä aarteesta osannut valita kalleimmat jalokivet, mutta elämässä on myöskin paljo sellaista, jota en enää jaksa sietää. Oi ystäväni, älä luule minun sitä moittivan, että tapoit äidin, vaimon ja veljen, että poltit Rooman ja lähetit kaikki kelpo miehet valtakunnastasi Manalaan. Ei, sinä Chronoksen jälkeläinen! Kuolema on ihmissuvun osa, ja sinulta totisesti ei olisi saattanut odottaa toisenlaista menettelyä. Mutta minun on mahdoton jaksaa vuosikausia kiduttaa korviani laulullasi, katsella kuinka sinä tanssit pyrrikhe-tanssia ja heiluttelet ohkaisia, Domitianukselta perimiä sääriäsi, kuunnella soittoasi, lausuntaasi ja runojasi, sinä kurja esikaupungin runoilija!--tätä eivät voimani kestä, ja siksi haluan kuolla. Rooma pitelee korviaan kuunnellessaan sinun esityksiäsi, maailma nauraa sinulle, ja minä puolestani en enää tahdo enkä taida punastua tähtesi. Kerberoksen ulvonta, rakkaani, vaikka se suuresti muistuttaakin sinun lauluasi, tulee olemaan minulle mieluisampi, sillä enhän ikinä ole ollut Kerberoksen ystävä eikä minulla niinmuodoin ole syytä hävetä sen ääntä. Jää terveheksi, vaan älä laula! Murhaa, mutta älä kirjoita runoja, myrkytä ihmisiä, mutta älä tanssi, polta kaupunkeja, mutta älä soita sitraa--tätä kaikkea toivoo, lähettäen sinulle viimeisen ystävällisen neuvonsa, Arbiter elegantiae.»"

Vieraat kauhistuivat, sillä he tiesivät, ettei valtakunnan kadottaminen olisi saattanut olla Nerolle niin hirveä kolaus kuin tämä kirje. He ymmärsivät myöskin, että miehen, joka sen oli kirjoittanut, täytyi kuolla, ja lopuksi he itse puolestaan kävivät kalmankalpeiksi, kun huomasivat, että olivat kuulleet kirjeen sisällön.

Petronius yhä vain hymyili huoletonta, iloista hymyään, ikäänkuin olisi ollut kysymys jostakin pienestä leikinteosta. Äkkiä hän kääntyi läsnäolijain puoleen ja lausui:

"Iloitkaa ja karkoittakaa huolet kauas luotanne! Eihän kenenkään ole pakko kerskailla kuulleensa tämän kirjeen sisältöä, ja minä puolestani tulen kerskailemaan siitä ainoastaan Charonille, kun hän kuljettaa minua joen poikki."

Hän viittasi luokseen kreikkalaisen lääkärin ja ojensi hänelle ranteensa. Silmänräpäyksessä sitoi taitava kreikkalainen sen kultaisella vyöllä ja avasi käden taipeen kohdalta suonen. Veri purskahti patjalle ja Euniken vaatteille. Tyttö, joka piteli Petroniuksen päätä, kumartui hänen puoleensa ja lausui:

"Luuletko, herra, että minä sinut heitän? Vaikka jumalat lupaisivat minulle kuolemattomuuden tai Caesar maailman vallan, niin kuitenkin seuraisin sinua."

Petronius hymähti, kohoutui hiukan, kosketti huulillaan Euniken suuta ja sanoi:

"Tule mukaani."

Hetkisen perästä hän lausui:

"Sinä olet siis todella rakastanut minua, jumalattareni!..."

Tyttö ojensi lääkärille ruusunkarvaisen käsivartensa, ja hetkisen perästä alkoi hänenkin verensä vuotaa, sekaantuen Petroniuksen vereen.

Petronius viittasi kuoron johtajalle, ja sitrat ja laulu rupesi taasen soimaan. Ensin laulettiin Harmodios ja sitten Anakreonin laulu, jossa runoilija valittaa kerran löytäneensä oven edestä Afroditen viluisen, itkevän lapsen; hän otti sen, lämmitti sitä, kuivasi siivet, mutta palkaksi ampui kiittämätön lapsi nuolensa hänen sydämeensä ja samassa rauha jätti hänet...

Petronius ja Eunike kuuntelivat laulua, toisiinsa nojaten, jumalallisen kauniina, hymyillen ja kalpenemistaan kalveten. Laulun loputtua käski Petronius tuoda lisää viiniä ja ruokia, jutteli vieraiden kanssa, jotka istuivat likinnä, kaikenkaltaisista hauskoista pikkuseikoista, jommoisista juhlissa tavallisesti jutellaan. Vihdoin hän kutsui kreikkalaisen ja käski hänen hetkiseksi sitoa suonensa. Hänen oli nimittäin tullut uni, ja hän sanoi vielä tahtovansa antautua »Hypnoksen» helmaan, ennenkuin Thanatos ikipäiviksi nukuttaisi hänet.

Hän vaipuikin uneen, ja hänen herätessään lepäsi tytön pää jo valkeana kukkana hänen rinnallaan. Silloin hän laski sen patjalle ja katseli sitä vielä kerran. Sitten suoni taasen avattiin.

Laulajat olivat hänen viittauksestaan virittäneet uuden Anakreonin laulun, ja sitrat säestivät hiljaa, joten saattoi eroittaa joka sanan. Petronius kalpeni kalpenemistaan, mutta kun viimeiset sävelet olivat vaienneet, kääntyi hän vielä vieraitten puoleen ja lausui:

"Ystävät, myöntäkää, että meidän kanssamme katoaa..."

Lause jäi kesken. Hänen käsivartensa kiertyi vielä viimeisellä liikkeellään syleilemään Eunikeä, sitten vaipui pää patjoille--hän oli kuollut.

Läsnäolijat katselivat kalpeita ruumiita, jotka olivat kuin ihanat kuvapatsaat, ja käsittivät, että heidän kanssaan todella katosi kaikki, mitä heidän maailmaansa oli jäänyt jäljelle ja mitä saattoi sanoa sisällöksi, nimittäin runous ja kauneus.

JÄLKIKIRJOITUS.

Kapina, jonka gallialaiset legionat Vindexin johdolla olivat nostaneet, näytti alussa sangen viattomalta. Caesar oli vasta yhdennelläneljättä ikävuodellaan, eikä kukaan uskaltanut toivoa, että maailma jo pääsisi rauhaan painajaisestaan. Muistettiinhan, että edellistenkin hallitsijain aikana monesti oli syttynyt kapinoita ja että ne olivat menneet menojaan, tuottamatta minkäänlaista hallitsijanmuutosta. Tiberiuksen aikana oli Drusus kukistanut pannonialaisten legionain kapinan ja Germanicus reiniläisten. »Kuka sitäpaitsi--sanoivat ihmiset--voisi periä vallan Neron jälkeen, kun melkein kaikki jumalallisen Augustuksen sukulaiset ovat saaneet surmansa hänen käskystään?» Toiset katselivat jättiläiskokoista kuvapatsasta, joka esitti häntä Herkuleksena, ja tulivat ehdottomasti ajatelleiksi, ettei mikään maan mahti pysty kukistamaan sellaista voimaa. Oli niitäkin, jotka ikävöivät häntä kun hän oli Akaian-matkallaan, sillä Helius ja Polythetes, joille hän oli uskonut Rooman ja Italian hallituksen, hallitsivat vieläkin verisemmin kuin hän.

Kukaan ei ollut varma elämästään eikä omaisuudestaan. Laki lakkasi suojelemasta. Ihmisarvo ja hyve menettivät merkityksensä, perhesiteet höltyivät ja sydämet kävivät niin pelkurimaisiksi, etteivät uskaltaneet edes toivoa. Mutta Kreikasta kertoi huhu, että Caesar oli saavuttanut aivan kuulumattoman kunnian ja voittanut tuhansia seppeleitä ja kilpailijoita. Maailma oli muuttunut pelkäksi veriseksi, hullunkuriseksi mellastukseksi. Ihmiset luulivatkin hyveen ja vakavuuden aikakauden loppuneen ja tanssin, musiikin, hekuman ja veren aikakauden alkaneen. Sillä lailla kaiketi jatkuisi elämää! Caesar puolestaan, jolle kapina oli antanut hyvän tilaisuuden uusiin ryöstöretkiin, välitti vähät legionien kapinasta ja Vindexistä. Päinvastoin hän monesti ilmoitti olevansa hyvillään kapinasta. Akaiasta ei hän olisi tahtonut lähteä millään. Vasta kun Helius ilmoitti, että viivyttelemisestä saattaa seurata valtakunnan menettäminen, läksi hän Napoliin.

Siellä hän taasen lauloi ja soitti eikä ottanut korviinsakaan tietoja asiain kulusta. Turhaan Tigellinus selitti, ettei entisten legionien kapinoissa ollut johtajaa, mutta että tämän kapinan etunenässä seisoi mies, joka oli vanhaa aquitanialaista kuningassukua ja oivallinen ja tottunut soturi. »Täällä--vastasi Nero--kuuntelevat minua kreikkalaiset, ainoat, jotka osaavat kuunnella lauluani ja jotka ovat sen arvoiset.» Hän huomautti, että taide ja kunnia ovat hänen ensimäinen päämääränsä. Mutta kun hän vihdoin sai kuulla Vindexin arvostelleen häntä huonoksi taiteilijaksi, suuttui hän ja riensi Roomaan. Haavat, jotka Petronius oli iskenyt hänen sydämeensä ja jotka Kreikassa olivat menneet umpeen, avautuivat taasen, ja hän päätti pyytää senaatilta hyvitystä kuulumattomasta solvauksesta, jonka hän oli kärsinyt.

Matkalla hän sattumalta näki pronssiin valetun ryhmän, joka esitti roomalaisen ritarin voittamaa gallialaista päällikköä. Tätä hän piti hyvänä enteenä ja sittemmin ei hän enää muistanutkaan legionien kapinaa eikä Vindexiä, jollei mahdollisesti tehdäkseen niistä pilkkaa. Hänen tulonsa Roomaan oli niin loistava, ettei sellaista ikinä ollut nähty. Hän ajoi samoissa vaunuissa, joissa Augustus muinoin oli tehnyt voittokulkunsa. Yksi sirkuksen kaarista oli revittävä, jotta saatto pääsisi kulkemaan. Senaatti, ritarit ja lukemattomat ihmislaumat olivat häntä vastassa. Muurit tärisivät huudoista: »Terve Augustus, terve Herkules! terve jumalallinen, ainoa, olympolainen, pytholainen, kuolematon!» Hänen perässään kannettiin voitettuja seppeleitä ja tauluja. Viimemainittuihin oli kirjoitettu kaupunkien nimet, joissa hän oli voittanut, ja mestarien nimet, jotka hän oli voittanut. Nero itse oli kuin humalassa. Mielenliikutuksessaan hän tuon tuostakin kääntyi augustianien puoleen, jotka häntä ympäröivät, ja sanoi: »mitä Caesarin voittokulku oli tämän rinnalla?» Kuinka joku kuolevainen uskaltaisi satuttaa kätensä sellaiseen mestariin ja puolijumalaan? Mahdotonta oli sellaisen ajatuksen mahtua hänen päähänsä. Hän tunsi todella olevansa olympolainen ja siten kaiken vaaran yläpuolella. Hänen mielensä oli tulena ja liekkinä, ja joukkojen kiihko yhä kiihoitti häntä. Olihan luonnollista, että tällaisena voiton päivänä sekä Caesar että kaupunki ja koko maailma kadotti järkensä.

Kukkien ja seppelten takaa ei kukaan saattanut nähdä vaaran kuilua. Vielä samana iltana olivat temppelien muurit ja pylväät täynnä kirjoituksia, joissa lueteltiin Caesarin rikoksia, ennustettiin, että häntä pian kohtaa kosto, ja tehtiin pilkkaa hänen taiteestaan. Suusta suuhun kulki lause: "Hän lauloi, kunnes herätti kukot (gallos)." Kaupungissa alkoi liikkua huolestuttavia huhuja, jotka kiertäessään kasvoivat aivan kammottaviksi. Augustianit kävivät levottomiksi. Edellisten aikojen epävarmuus oli tehnyt ihmiset niin aroiksi, etteivät he uskaltaneet lausua ainoaakaan toivomusta, tuskinpa tuntea ja ajatellakaan.

Nero yhä vain eli teatterin ja musiikin maailmoissa. Häntä huvitti tällä haavaa kaikenlaiset vasta keksityt soittokoneet, varsinkin uudet, vedellä käyvät urut, ja kokeita tehtiin tuon tuostakin Palatinuksella. Lapsellisena ja kykenemättömänä kaikkiin järkeviin tuumiin ja tositoimiin kuvitteli hän voivansa torjua vaaran suunnittelemalla suurenmoisia näytelmiä ja kilpaleikkejä. Kun hänen likeisimpänsä huomasivat, ettei hän laisinkaan välitä järkikeinoista eikä sotaväestä, vaan keskittää kaikki ajatuksensa keksimään sattuvia ja vaaraa kuvaavia lausetapoja, kävivät he aivan neuvottomiksi. Toiset päättelivät hänen koettavan lauseillaan huumata sekä itseään että muita, vaikka hänen sieluaan kalvoi pelko ja levottomuus. Hänen käytöksensä muuttui todella kuumeentapaiseksi. Hänen päähänsä pälkähti joka päivä tuhansia uusia tuumia. Välistä hän valmistui syöksymään suin päin vaaraa vastaan, käski panna sitrat ja luutut kuormavankkureihin, pukea nuoret orjattaret amazoneiksi ja lähteä johtamaan legioneja itää kohti. Samassa hän sentään tuli ajatelleeksi, että oli paras kukistaa gallialaisten legionien kapina laululla eikä sodalla. Ja hänen täytyi hymyillä, kun hän ajatteli sotajoukkoa, jota vastaan mennään laululla. Sotamiehet kerääntyvät hänen ympärilleen vedet silmissä, mutta hän hyräilee heille voittolaulua, ja sitten alkaa sekä hänelle että Roomalle kultainen aikakausi. Välistä hän huusi verta ja kostoa, välistä hän vakuutti tyytyvänsä Egyptin herrauteen. Välistä hän muisti noitien ennustaneen, että hänestä tulee Jerusalemin hallitsija, toisinaan taas hän nautti siitä ajatuksesta, että niin mainio laulaja kuin hän aina ansaitsee leipänsä missä tahansa. Jos hän lakkaa olemasta maanpiirin Caesar, niin maat ja manteret tulevat ihailemaan häntä kirjailijana, jonka vertaista ei ihmiskunta vielä ole nähnyt.

Hän reuhasi, raivosi, soitti, lauloi, muutti mieltä, muutti mielilauseita, muutti elintapansa ja koko maailman mahdottomaksi fantastiseksi, hirveäksi mellastukseksi, joka vilisi mahtipontisia huudahduksia, kurjia runoja, valitusta, kyyneliä ja verta. Mutta pilvi idässä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Mitta oli täysi, hurja näytelmä kallistui nähtävästi loppuansa kohti.

Kun hän sai kuulla, että Galba ja Espanja olivat liittyneet kapinaan, valtasi hänet vimma ja raivo. Hän rikkoi kesken kemujen pikarit ja kaatoi nurin pöydät sekä antoi sellaisia käskyjä, ettei Helius eikä edes Tigellinus uskaltanut täyttää niitä. Hän saattoi käskeä, että kaikki Roomassa asuvat gallialaiset surmattaisiin, että kaupunki uudestaan sytytettäisiin tuleen, että pedot päästettäisiin irti arenarioista tai että Aleksandria muutettaisiin pääkaupungiksi. Kaikki tämä oli hänen silmissään suurta, ihmeellistä ja sangen helposti toimeenpantavaa. Mutta hänen kaikkivaltiutensa päivät olivat jo menneet ja hänen entiset rikostoverinsakin rupesivat pitämään häntä hulluna.

Vindexin kuolema ja epäsopu kapinallisten legionien kesken näytti kuitenkin taasen kallistavan vaakaa hänen puolelleen. Uudet juhlat, voitot ja kuolemantuomiot olivat täydessä vauhdissa Roomassa, kun eräänä yönä pretorianien leiristä vaahtoavan hevosen selässä tulla karautti airut ilmoittamaan, että sotamiehet itse kaupungissa olivat kohottaneet kapinallisen lipun ja huutaneet Galban Caesariksi.

Caesar nukkui kun airut saapui, mutta herättyään hän turhaan huusi vartijaa, jonka öisin piti vartioida makuuhuoneen oven edessä. Palatsi oli aivan autio. Orjat ryöstelivät minkä vain irti saivat etäisemmissä nurkissa. Kun he näkivät Caesarin, pelästyivät he, mutta hän sai yksinään harhailla pitkin taloa, huutaen peloissaan ja epätoivoissaan minkä jaksoi.

Vihdoin hänen vapautettunsa, Phaon, Spirus ja Epaphroditos tulivat hänen avukseen. He kehoittivat häntä pakenemaan ja vakuuttivat, ettei ole vähääkään aikaa vitkastelemiseen, mutta hän yhä kuvitteli, ettei ole mitään hätää. Entä jos hän pukeutuisi surupukuun ja puhuisi senaatille, niin eiköhän senaatti heltyisi hänen kyynelistään ja hänen sanoistaan? Jos hän käyttäisi hyväkseen koko kaunopuheisuuttaan, puhujataitoansa ja näytelmäkykyänsä, niin voisiko kukaan maailmassa häntä vastustaa? Eiköhän hänen annettaisi olla edes Egyptin prefektinä?

Mutta he olivat niin tottuneet imarteluun, etteivät he vieläkään uskaltaneet sanoa hänelle totuutta, huomauttivat ainoastaan, että kansa voi repiä hänet kappaleiksi ennenkuin hän pääsee Forumille, ja uhkasivat heittää hänet yksin, jollei hän paikalla nousisi hevosen selkään.

Phaon tarjosi hänelle tyyssijaa huvilassaan Nomentanan portin tuolla puolen. Hetkisen perästä he istuivat hevosen selässä, pää viitan peitossa, ja riensivät kaupungin ulkopuolelle päin. Yö alkoi jo häipyä. Kaduilla vallitsi harvinaisen vilkas liike. Siellä täällä kaupungilla liikkuili sotamiehiä, yksitellen tai pienissä ryhmissä. Ei ollut enää pitkä matka leirille, kun Caesarin hevonen äkkiä pelästyi ruumista, joka sattui olemaan tiellä, ja nousi takajaloilleen. Silloin valui viitta ratsastajan päästä, ja sotamies, joka juuri kulki hänen ohitseen, tunsi hänet hallitsijaksi. Odottamaton kohtaus ällistytti hänet kuitenkin niin, ettei hän muuta voinut kuin tehdä kunniaa. Kun he ratsastivat pretorianien leirin sivuitse, kuulivat he myrskyisiä huutoja Galban kunniaksi. Silloin Nero vihdoinkin ymmärsi, että kuoleman hetki oli tulossa. Hänet valtasi kauhu ja omantunnonvaivat. Hän sanoi näkevänsä mustan pilven, josta kohoili ihmisten kasvoja. Äidin, vaimon ja veljen kasvot hän tunsi. Pelko pani hampaat hänen suussaan kalisemaan, mutta samalla kauhistuksen hetki jollakin lailla hurmasi hänen kulharisieluaan. Maailman kaikkivaltias herra kadottaa kaikkensa--kas siinä traagillisuuden huippu! Hän oli uskollinen itselleen ja näytteli osansa loppuun asti. Hänet valtasi oikea siteeramisen kuume, ja hän teki kaiken voitavansa saadakseen läsnäolijoita säilyttämään jokaisen hänen sanansa tulevaisuudelle. Välistä hän sanoi tahtovansa kuolla ja kutsui Spiculusta, joka kaikista miekkailijoista osasi varmiten antaa kuoliniskun. Välistä hän lausui: »Äiti, vaimo, isä mua kuoloon kutsuvat!» Tuon tuostakin välähti hänen mieleensä lapsellinen ja turha toivon kipinä. Toiselta puolen hän tiesi kuoleman likenevän, toiselta puolen ei hän uskonut siihen.

Nomentanan portti oli auki. He kulkivat Ostrianumin ohitse, missä Pietari oli opettanut ja kastanut. Aamun koittaessa he saapuivat Phaonin huvilalle.