Chapter 52

Samana ihanana iltana saattoi toinen pretorianiosasto Paavali Tarsolaista Ostian tietä paikalle, jonka nimi on Aquae Salviae. Heitäkin seurasi suuri joukko uskovaisia, joita Paavali oli kääntänyt. Hän tunsi likinnä seisovat tuttavat ja pysähtyi heitä puhuttelemaan, sillä vartijat soivat hänelle suurempia vapauksia, koska hän oli Rooman kansalainen. Portilla, jota nimitettiin Tergeminaksi, tapasi hän Plautillan, prefekti Flavius Sabinuksen tyttären, ja kun hän näki hänen nuorteat, itkettyneet kasvonsa, virkkoi hän hänelle: »Plautilla, iankaikkisen lunastuksen tytär, mene rauhaan. Anna minulle kuitenkin huntusi, jotta sillä sitoisin silmäni sinä hetkenä, jolloin menen Herran tykö.» Hän otti hunnun ja jatkoi matkaansa, mutta hänen kasvonsa olivat iloiset ja tyytyväiset niinkuin työmiehen, joka koko päivän on tehnyt ahkerasti työtä ja illalla palaa kotiin. Hänen ajatuksensa olivat--kuten Pietarinkin--tyynet ja valoisat kuni illan taivas. Mietteisiin vaipuneena katseli hän tasankoa, joka oli hänen edessänsä, ja Albanian vuoria, jotka loistivat häikäisevässä valossa. Hän muisteli matkojansa, vaivojansa ja töitänsä, muisteli taisteluja, jotka hän oli voittanut, seurakuntia, joita hän oli perustanut kaikkiin maihin ja kaikkien merten taakse, ja tunsi, että hän jo olikin rauhan tarpeessa. Olihan hänkin täyttänyt velvollisuutensa. Hän tunsi, ettei pahuuden tuuli enää saattaisi puhaltaa pois hänen siementään. Hän kulki kuolemaa kohti siinä varmassa tiedossa, että totuus, jonka hän oli julistanut maailmalle, oli voittava, ja ääretön riemu valtasi hänen sielunsa.

Tie rangaistuspaikalle oli pitkä, ja ilta alkoi jo langeta maille. Vuorten huiput kävivät purppurankarvaisiksi ja niiden juuret vähitellen vaipuivat varjoon. Karjat palasivat kotiin laitumelta. Tuon tuostakin tuli vastaan joukko orjia, työaseet olalla. Tien varrella olevien talojen pihamailla leikki lapsia ja ne jäivät uteliaina katselemaan ohitse kulkevia sotamiehiä. Illan kultainen kirkkaus henki lepoa, rauhaa ja sanomatonta hartautta, joka tuntui nousevan maasta taivaaseen. Paavali kuuli tämän hartauden sävelen, ja riemu täytti hänen sydämensä, kun hän ajatteli, että hänkin tähän maailman suureen soittoon oli liittänyt sävelen, jota siinä ei ollut ennen ollut ja jota vailla koko maailma oli ollut kuin »helisevä vaski ja kilisevä kulkunen».

Hän muisti opettaneensa ihmisille rakkautta, hän muisti neuvoneensa, että vaikka he antaisivat kaiken omaisuutensa köyhille ja vaikka he osaisivat kaikki kielet ja vaikka he tietäisivät kaikki salaisuudet ja vaikka heillä olisi kaikki tieto, niin eivät he mitään olisi ilman rakkautta, joka on laupias, kärsiväinen, joka ei pahaa pahalla palkitse, joka ei kunniaa vaadi, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki kestää.

Koko elämä häneltä oli kulunut tämän totuuden opettamiseen. Ja nyt hän hengissä virkkoi itsekseen: mikä voima sitä taitaa vastustaa ja mikä mahti sen taitaa voittaa? Turhaan tekee työtä Caesar, vaikka hänellä olisi kaksi vertaa enemmän legionia, kaupunkeja, meriä, maita ja kansoja.

Ja voittajana hän kulki saamaan palkkaansa.

Vihdoin poikkesi saatto valtatieltä ja kääntyi kaitaiselle polulle, joka vei Aquae Salviaelle. Aurinko punaili kanervia. Lähteellä sadanpäämies pysäytti sotamiehet, sillä oltiin perillä.

Mutta Paavali heitti käsivarrelleen Plautillan hunnun, jolla hänen piti sitoa silmänsä, loi viimeisen, sanomattoman levollisen katseen illan sammuviin ruskoihin ja rukoili. Niin! Hetki oli tullut. Mutta hänen eteensä avautui ikäänkuin leveä valotie, joka vei taivaaseen, ja hengissä lausui hän samat sanat, jotka hän vähää ennen, tietäen täyttäneensä tehtävänsä ja loppunsa likenevän, oli kirjoittanut: »Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt. Tästedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu.»

SEITSEMÄSKYMMENESTOINEN LUKU.

Roomassa jatkui hurja elämä entiseen tapaansa. Näytti siltä kuin kaupunki, joka oli valloittanut maailman, vihdoin itsekin olisi alkanut hajota johtajien puutteessa. Pison salaliitto oli saatu ilmi jo ennen apostolien kuolemaa, ja silloin oli Rooman ylhäisten päitä katkottu niin armottomasti, että Nero niidenkin silmissä, jotka pitivät häntä jumalana, lopulta kävi itse kuoleman jumalaksi. Suru valtasi kaupungin, kauhu täytti kodit ja sydämet, mutta portit seppelöitiin muratti- ja kukkaköynnöksillä, sillä kuolleita ei saanut surra. Aamulla herätessään kysyi jokainen itseltään, joko hänen vuoronsa tänään oli tuleva. Haamujen joukko, joka alituisesti seurasi Caesaria, kasvoi kasvamistaan.

Piso sai päällään maksaa salaliittohankkeensa, ja häntä seurasi Seneca ja Lucanus, Fenius Rufus ja Plautius Lateranus, Flavius Scevinus, Afranius Quinetianus, Caesarin hillitön mellastuskumppani Tullius Senecio, Proculus, Araricus, Tugurinus, Gratus, Silanus, Proximus, Subrius Flavius, joka aikoinaan koko sielustaan oli rakastanut Neroa, ja Sulpicius Asper. Toisten täytyi kuolla mitättömyytensä, toisten pelkonsa, toisten rikkautensa ja toisten rohkeutensa tähden. Caesar, jota salaliittolaisten suuri lukumääräkin pelästytti, asetti sotamiehiä kaupungin muurien ympärille ja piti sitä ikäänkuin piiritystilassa. Joka päivä lähetettiin sadanpäämiehiä epäiltyihin taloihin viemään kuolemantuomioita. Tuomitut alentuivat siihen määrään, että kirjoittivat Nerolle mairittelukirjeitä, joissa kiittivät Caesaria tuomiosta ja määräsivät hänelle osan omaisuudestaan, jotta lapsille pelastuisi edes osa. Näytti jo siltä kuin Nero tahallaan olisi tahtonut koetella, mille alhaisuuden asteelle roomalaiset olivat vaipuneet ja kuinka kauan he aikoivat sietää hänen veristä hallitustaan. Kosto kohtasi salaliittolaisten sukulaisia ja ystäviä, yksin tuttaviakin. Kun kauniiden, tulipalon jälkeen rakennettujen talojen asukkaat vain kävelivät kadulla, saattoivat he olla vakuutetut siitä, että näkisivät joukoittain hautaussaattoja. Pompejuksen, Cornelius Martialiksen, Flavius Nepoksen ja Statius Domitiuksen täytyi kuolla siitä syystä, etteivät he muka tarpeeksi rakastaneet Caesaria; Novius Priscus tuomittiin Senecan ystävänä; Rufius Crispukselta riistettiin »oikeus tuleen ja veteen» sentähden, että hän ennen oli ollut Poppaean mies. Suurelle Traseakselle tuotti turmion hänen hyveensä, monen täytyi kuolla ylhäisen syntyperänsä takia. Vihdoin teki Nero, äkkinäisen vihanpuuskan valtaamana, lopun Poppaeastakin.

Mutta senaatti yhä nöyrtyi hirveän hallitsijan edessä, rakensi temppelejä hänen kunniakseen, osoitti uhreilla kiitollisuuttaan hänen jumalallisesta äänestään, seppelöi hänen kuvapatsaitaan ja asetti pappeja hänen palvelukseensa, ikäänkuin hän todella olisi ollut jumala. Pelko sydämessä menivät senaattorit Palatinukselle ylistämään »Periodoniceksen» laulua ja mellastamaan yöllisissä juhlissa, alastomien ruumiiden, viinin ja kukkien keskellä. Mutta alhaalta, vainioilta, jotka veri ja kyyneleet olivat höystäneet, nousi hiljaa mutta voimakkaana Pietarin kylvämä oras.

SEITSEMÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

»Vinitius Petroniukselle:

Tiedämme täälläkin, rakkaani, mitä Roomassa tapahtuu, ja mitä emme tiedä, sen kertovat meille sinun kirjeesi. Kun heität kiven veteen, leviävät aallot yhä etemmä ja etemmä. Sellainen pahuuden ja ilkeyden aalto on Palatinukselta virrannut aina tänne asti. Kreikanmatkalla kävi täällä, Caesarin lähettämänä, Carinas ja hän ryösti kaupungit ja temppelit, jotta tyhjä valtion rahasto saataisiin täytetyksi. Ihmisten hien ja kyynelten kustannuksella rakennetaan Roomassa »domus aureaa». Luultavasti siitä tulee palatsi, jonka vertaista ei maailma vielä ole nähnyt, mutta ei sellaisia rikoksiakaan vielä ole nähty. Tunnethan sinä Carinaksen. Chilon oli hänen kaltaisensa, kunnes kuolemallaan sai sovittaa elämänsä. Likeisimpiin naapurikaupunkeihin hänen apulaisensa sentään eivät tulleet, luultavasti siitä syystä, ettei niissä ole temppelejä eikä aarteita. Sinä kysyt, olemmeko ihan turvassa. Vastaan sinulle ainoastaan, että elämme unohdettuina, ja se vastaus sinulle riittäköön. Porttiholvissa, jonka alla paraikaa kirjoitan, näen tyynen lahtemme. Ursus istuu veneessä ja laskee verkkoa tyyneen veteen. Vaimoni kehrää punaista lankaa vieressäni, ja puutarhassa, mantelipuiden varjossa laulavat orjamme. Oi tätä rauhaa, rakkaani! Täällä unohtuvat entiset tuskat ja kärsimykset. Mutta eivät kohtalottaret, kuten kirjoitat, puno elämämme lankaa näin suloiseksi, vaan Kristus, rakastettu Jumalamme ja Vapahtajamme meidät siunaa. Ei tuska eikä kyyneleet ole meille vieraat, sillä oppimme käskee meitä itkemään itkeväisten kanssa, mutta kyyneleetkin tuottavat meille lohtua, jommoista ette te tunne, sillä ajallisen elämämme loputtua kohtaamme kaikki rakkaamme, sekä ne, jotka jo ovat kuolleet, että ne, jotka tulevat kuolemaan jumalallisen opin todistajina. Meidän silmissämme eivät Pietari ja Paavali ole kuolleet, vaan he ovat uudestisyntyneet ja menneet kunniaan. Meidän henkemme näkee heidät, ja vaikka silmämme vuodattavatkin kyyneliä, niin sydämemme riemuitsee heidän riemustaan. Oi niin, rakkaani, olemme onnelliset, eikä meidän onneamme taida mikään järkyttää, sillä kuolemakin, joka teille on kaiken loppu, saattaa meidät yhä suurempaan rauhaan, suurempaan rakkauteen ja suurempaan riemuun.

Ja niin kuluvat täällä päivämme ja kuukautemme ainaisessa sydämen onnessa. Palvelijamme uskovat, kuten mekin, Kristukseen, mutta koska Hänen lakinsa on rakkaus, rakastamme kaikki toisiamme. Usein, kun aurinko laskee tai kun kuu päilyy veden kalvossa, puhelemme Lygian kanssa menneistä ajoista, jotka tuntuvat vain unennäöltä. Mutta kun ajattelen, että tuo kallis olento, jota nyt joka päivä saan sylkytellä sylissäni, on ollut niin likellä kidutusta ja kuolemaa, ylistän koko sydämestäni Herraa, sillä yksin Hän saattoi hänet riistää surman suusta, pelastaa hänet arenalta ja palauttaa minulle ainiaaksi. Oi Petronius, olet jo nähnyt kuinka tämä oppi suo lohtua ja kestävyyttä onnettomuudessa, kuinka se auttaa ihmistä kärsivällisesti ja rohkeasti katsomaan kuolemaa silmiin, tule siis katsomaan mitä onnea se valaa jokapäiväiseen arkielämään. Katso, ihmiset eivät tähän asti ole tunteneet Jumalaa, jota olisivat voineet rakastaa. Sentähden eivät he ole rakastaneet toisiaankaan, ja se on ollut syynä koko heidän onnettomuuteensa, sillä kuten aurinko levittää valoa, niin rakkauskin levittää onnea. Tätä totuutta eivät lainlaatijat eivätkä filosofit ole opettaneet, ei sitä ole tunnettu Kreikassa eikä Roomassa, ja kun minä sanon »Roomassa», niin merkitsee se »koko maailmassa». Stoikkojen kuiva ja kylmä oppi, johon siveät ihmiset turvautuvat, koventaa sydämen kuin vaski ja tekee sen välinpitämättömäksi eikä paremmaksi. Mutta miksi minä sanon tätä sinulle, joka olet saanut enemmän oppia ja joka ymmärrät asiat paremmin kuin minä. Olethan sinäkin tuntenut Paavali Tarsolaisen ja monesti ja pitkälti keskustellut hänen kanssaan, tiedät siis itse parhaiten, että koko teidän filosofienne ja puhujienne oppi sen opin rinnalla, jota hän julistaa, on helisevä vaski ja tyhjä sanojen kilinä, joka ei mitään merkitse. Muistatko, minkä kysymyksen hän sinulle teki? »Jos Caesar olisi kristitty, niin eiköhän teidän elämänne tuntuisi turvallisemmalta, etteköhän te varmemmin omistaisi, mitä omistatte, ja etteköhän levollisemmin katselisi huomista päiväänne?» Sinä sanoit minulle, että meidän oppimme on elämän vihollinen, mutta minä vastaan sinulle, että vaikka minä jo kirjeeni alussa lausuin sanat: »olen onnellinen!», niin eivät ne laisinkaan riitä kuvaamaan onneani. Tähän vastaat sinä varmaan, että onneni on Lygia! Niin on, rakkaani! Sentähden, että rakastan hänen kuolematonta sieluaan ja sentähden, että me rakastamme toisiamme Kristuksessa, mutta tämä rakkaus ei tunne eroa, petosta, muutosta, vanhuutta eikä kuolemaa. Sillä kun nuoruus ja kauneus katoavat, kun meidän ruumiimme kuihtuvat ja kuolema lähenee, niin rakkaus yhä pysyy, koska meidän sielumme pysyy. Olin Lygian tähden valmis polttamaan poroksi oman taloni jo ennenkuin silmäni avautuivat valoa näkemään, mutta nyt sanon sinulle: en silloin rakastanut häntä, sillä Kristus vasta minut opetti häntä rakastamaan. Hän on onnen ja rauhan lähde. Ei minun sanani mitään merkitse, mutta tosiasiat sen todistavat. Vertaapa teidän pelkoanne, ylellisyyttänne, teidän epävarmaa huomispäiväänne, nautintojanne ja hekumallisia juhlianne, jotka löyhkäävät kuin ruumiit haudassa--kristittyjen elämään, niin saat valmiin vastauksen kysymykseesi. Mutta tule meidän vuorillemme, missä tymbra lemuaa, meidän varjoisiin öljypuulehtoihimme ja rannoillemme, joita murattiköynnös peittää, niin käy vertausten tekeminen helpommaksi. Täällä sinua odottaa rauha, jommoista et pitkiin aikoihin ole tuntenut, ja sydämet, jotka sinua todella rakastavat. Sinun täytyy viihtyä täällä, sillä sydämesi on ylevä ja hyvä. Vilkas ajatuskykysi tarvitsee todella lepoa, ja kun sinä opit tuntemaan rauhamme, niin rakastut siihen, sillä ihminen saattaa vihata sitä, kuten Tigellinus ja Caesar tekevät, mutta välinpitämättömyydellä ei kukaan voi sitä kohdella. Oi Petroniukseni, sekä minä että Lygia toivomme hartaasti, että pian saamme sinut nähdä. Pysy terveenä ja onnellisena ja tule!»

Kun Vinitiuksen kirje tuli, oli Petronius Cumaessa. Hän oli nimittäin seurannut muita augustianeja, kun he Caesarin perässä olivat rientäneet sinne. Hänen ja Tigellinuksen monivuotinen taistelu likeni loppuaan. Petronius tiesi, että hänen täytyi kaatua, ja ymmärsi syyt siihen. Caesar alentui päivä päivältä näyttelemään yhä alhaisempaa ilveilijää, kulharia ja vaununohjaajaa, hän upposi yhä sairaalloisempaan, likaisempaan ja karkeampaan irstaisuuteen. Niin ollen hienostunut »arbiter elegantiae» tietysti kävi hänelle vain taakaksi. Kun Petronius vaikeni, piti Nero hänen vaikenemistaan pilkkana, ja kun hän kehui, selitti Nero hänen kiitoksensakin ivaksi. Loistava patricio loukkasi hänen itserakkauttaan ja herätti hänessä kateutta. Sitäpaitsi kaikkivaltiaan ministerin rupesi tekemään mieli hänen rikkauksiaan ja ihania taideteoksiaan. Petroniusta oli tähän asti säästetty vain siitä syystä, että hänen aistiaan ja asiantuntemustaan ehkä tarvittiin Kreikan-matkalla. Mutta vähitellen oli Tigellinus ruvennut selittämään Caesarille, että Carinas sekä aistinsa että tietojensa puolesta voittaa Petroniuksen ja että hän paljoa paremmin osaa järjestää sekä kilpaleikit että vastaanotot ja voittokulut Akaiassa. Senjälkeen ei Petronius enää ollut pelastettavissa. Kuolemantuomiota ei sentään uskallettu lähettää hänelle Roomaan. Caesar ja Tigellinus muistivat nimittäin varsin hyvin, että sama hemmoteltu estetikko, jonka oli tapana muuttaa yö päiväksi ja elää välittämättä muusta kuin nautinnosta, taiteesta ja juhlista, ollessaan varakonsulina Bityniassa ja sittemmin konsulina pääkaupungissa oli osoittautunut erinomaisen työkykyiseksi ja tarmokkaaksi mieheksi. He tiesivät, että hän kykeni mihin hyvänsä ja että häntä Roomassa rakasti sekä kansa että pretorianit. Ei kukaan Caesarin uskotuista saattanut aavistaa mitä hän tekisi, jos niiksi tulisi. Sentähden katsottiin parhaaksi toimittaa hänet pois kaupungista ja vasta maaseudulla käydä häneen käsiksi.

Hän sai siis käskyn muiden augustianien kanssa saapua Cumaehen ja noudattikin käskyä, vaikka hän kyllä aavisti salajuonta. Nähtävästi ei hän tahtonut ryhtyä julkiseen vastarintaan, tai ehkä hänen teki mieli vielä kerran näyttää Caesarille ja augustianeille iloiset, huolettomat kasvonsa ja vielä muutamia kertoja ennen kuolemaansa voittaa Tigellinus.

Tigellinus puolestaan syytti häntä sillaikaa ystävyydestä Scevinukseen, joka oli ollut sieluna Pison salaliitossa. Petroniuksen palvelijat, jotka olivat jääneet Roomaan, vangittiin ja pretorianit piirittivät talon. Petronius ei osoittanut vähintäkään pelkoa tai hämmennystä, kun hän sen sai tietää. Hymyillen hän lausui augustianeille, jotka paraikaa olivat vieraina hänen ihanassa huvilassaan Cumaessa:

"Vaskiparta ei pidä suorista kysymyksistä, saattepa nähdä, kuinka hän käy hämilleen, kun kysyn, hänkö on käskenyt vangita »familiani» pääkaupungissa."

Sitten hän kutsui heidät juhlaan, jonka hän aikoi viettää ennenkuin tästä lähtisi »pitemmälle matkalle». Hän oli juuri valmistamassa samaa juhlaa, kun Vinitiuksen kirje saapui.

Kun Petronius oli lukenut kirjeen, vaipui hän hetkiseksi ajatuksiin, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kävi ystävällisen näköiseksi kuten tavallisesti. Vielä samana iltana kirjoitti hän Vinitiukselle seuraavan kirjeen:

»Minä iloitsen teidän onnestanne ja ihmettelen teidän sydämiänne, rakkaani. En nimittäin saattanut ajatella, että kahdelta rakastuneelta riittäisi ajatuksia kolmannelle, joka lisäksi on niin kaukana. Mutta te ette ole yksin ajatelleet minua, vaan te kehoitatte lisäksi minua tulemaan Siciliaan ja tarjoudutte jakamaan kanssani leipänne ja Kristuksenne, joka, vakuutuksesi mukaan, on antanut teille onnea niin runsaassa määrin.

Kunnioittakaa häntä, jos niin on. Minä puolestani, rakkaani, olen sitä mieltä, että Ursus ja Rooman kansakin osaltaan ovat vaikuttaneet Lygiasi pelastukseen. Jos Caesar olisi toinen mies, niin melkeinpä luulisin, että vainot lakkautetaan, koska sinä sen pojantyttären kautta, jonka Tiberius aikoinaan naitti eräälle Vinitiukselle, olet sukua Caesarille. Mutta koska sinä tahdot antaa ansion Kristukselle, niin en tahdo väitellä kanssasi. Niin! viekää runsaat uhrit hänen alttarilleen. Uhrautuihan Prometheuskin kansan tähden, mutta eheu! Prometheus on luultavasti vain runoilijan mielikuva, kun sen sijaan luotettavat ihmiset vakuuttavat nähneensä Kristuksen omin silmin. Siinä suhteessa olen teidän kanssanne yhtä mieltä, että Hän on arvokkain kaikista jumalista.

Paavali Tarsolaisen kysymyksen kyllä muistan ja luulenpa, että minulla olisi aikaa käydä tervehtimässä teitä Siciliassa, jos Vaskiparta vain eläisi teidän oppinne mukaan. Silloin saisimme puitten varjossa ja lähteiden varsilla keskustella kaikista jumalista ja kaikista uskonnoista, mistä kreikkalaiset filosofit ikinä ovat keskustelleet. Mutta nyt minun täytyy tyytyä vain lyhyeen vastaukseen.

Tunnustan vain kaksi filosofia: toisen nimi on Pyrrho, toisen Anakreon. Kaikki muut ynnä koko kreikkalaisen ja meidän stoikkojemme koulun myyn sinulle halvasta hinnasta. Totuus asuu jossakin niin korkealla, etteivät meidän jumalamme voi sitä nähdä Olympon kukkuloilta. Sinä, rakkaani, luulet teidän Olymponne olevan vieläkin korkeammalla ja seisoessasi sen kukkulalla huudat minulle: »tule, ja sinä saat silmäillä näköaloja, joiden vertaisia et ikinä ole nähnyt!» Saatat olla oikeassa. Vastaukseni kuuluu kuitenkin: »ystävä, eivät minun jalkani pysty siihen!» Kunhan nyt olet lukenut loppuun tämän kirjeen, tunnustat minun olevan oikeassa.

Ei, sinä aamurusko-jumalattaren onnellinen puoliso! ei teidän oppinne sovi minulle! Pitäisikö minun rakastaa bitynilaisia, jotka kuljettavat kantotuoliani, egyptiläisiä, jotka lämmittävät kylpyjäni, Vaskipartaa ja Tigellinusta? Kautta sulotarten valkeain polvien vakuutan sinulle, etten voi, vaikka tahtoisinkin! Roomassa löytyy ainakin satatuhatta ihmistä, joiden hartiat ovat vinot, polvet paksut tai pohkeet kuivuneet, joiden silmät ovat kierot tai päät liian suuret. Käsketkö minun rakastaa heitäkin? Mistä minä sen rakkauden saan, kun ei sydämeni tunne sitä? Mutta jos teidän jumalanne tahtoo, että minä heitä kaikkia rakastaisin, niin miksei hän kaikkivaltiudessaan tehnyt heitä esimerkiksi Niobidien kaltaisiksi, joiden kuvan olen nähnyt Palatinuksella? Sen, joka rakastaa kauneutta, on mahdoton rakastaa rumuutta. Ei meidän jumaliimme tarvitse uskoa, heitä saattaa kyllä silti rakastaa, kuten Feidias, Praxiteles, Myron, Scopas ja Lysias tekivät.

Jos tahtoisinkin seurata sinua sinne, minne pyydät minua saattaa, niin en voisi. Mutta minä en edes tahdo. Minun on siis kaksinkerroin mahdoton sinne joutua. Sinä tiedät, kuten Paavali Tarsolainenkin, että te joskus, Styx-virran tuolla puolen, jonkinlaisilla Elysiumin kentillä saatte nähdä Kristuksenne. Hyvä! Voithan silloin itse kysyä, olisiko hän ottanut vastaan minut ynnä gemmani, myronilaisen vaasini, Sosiuksen toimittamat kirjalaitokseni ja Kultatukkaiseni. Tätä ajatellessa täytyy minun nauraa, rakkaani, sillä sanoihan Paavali Tarsolainenkin, että Kristuksen tähden täytyy erota ruususeppelistä, juhlista ja nautinnoista. Tosin hän lupasi minulle toisenlaista onnea, mutta minä vastasin hänelle heti, että olen liian vanha vaihtaakseni onneani uuteen, että aina tahdon antaa silmieni nauttia ruusuista sekä että orvokkien lemu aina tulee olemaan minulle mieluisampi kuin haiseva suburralainen »lähimäiseni».

Nyt tiedän mitkä syyt tekevät, ettei teidän onnenne sovi minulle. Yksi syy on sentään vielä mainitsematta, sillä sen olen tahtonut säästää viimeiseksi. Katso, Thanatos kutsuu minua. Teidän elämässänne alkaa aamu vasta koittaa, mutta minun aurinkoni on jo laskenut, ja hämärä ympäröi minua. Toisin sanoen: minun täytyy kuolla, rakkaani.

Ei siitä kannata puhua pitemmältä. On aivan luonnollista, että loppu on tällainen. Sinä, joka tunnet Vaskiparran, ymmärrät sen helposti. Tigellinus on voittanut minut, tai oikeammin sanoen: hän ei ole voittanut minua, mutta minun voittoni ovat loppuneet. Olen elänyt oman mieleni mukaan ja kuolen niin kuin hyväksi näen.

Älköön sydämesi käykö murheelliseksi. Jumalat eivät ole luvanneet minulle kuolemattomuutta, en siis saata pettyä missään suhteessa. Sitäpaitsi sinä erehdyt, Vinitius, väittäessäsi että yksin teidän uskontonne opettaisi ihmisiä kuolemaan levollisesti. Ei! Meidän maailmamme tiesi ennenkuin te olitte syntyneetkään, että kun viimeinen pikari on tyhjennetty, niin on aika lähteä kotiin ja panna levolle--ja sen se vieläkin osaa tehdä tyynin mielin. Plato sanoo, että hyve on musiikkia, mutta viisaan elämä harmoniaa. Jos tämä pitää paikkansa, niin kuolen, kuten olen elänytkin, hyveellisenä ihmisenä.

Lopuksi tahtoisin vielä tervehtiä jumalallista vaimoasi samoilla sanoilla, joilla kerran tervehdin häntä Auluksen talossa: »Monta erilaista kansaa olen nähnyt, mutta sinun kaltaisiasi en tunne.»

Jos ihmisen sielu on enemmän kuin Pyrrho edellyttää, niin minun sieluni liitäessään Oceanuksen ääriä kohti lentää teidän luoksenne ja istuutuu talonne läheisyyteen perhosen tai, kuten egyptiläiset luulevat, haukan muodossa.

Toisella lailla en enää saata tulla. Mutta se sikseen!

Muuttukoon Sicilia teille Hesperidien yrttitarhaksi, sirotelkoot ketojen, metsien ja lähteiden jumalattaret kukkia tiellenne, ja pesikööt jokaiseen akantuskukkaan, joka teidän talonne pilareja koristaa, valkeat kyyhkyset.»

SEITSEMÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

Petronius ei erehtynyt. Kaksi päivää myöhemmin lähetti nuori Nerva, joka aina oli osoittautunut Petroniuksen uskolliseksi ystäväksi, vapautettunsa Cumaehen ilmoittamaan kaikki, mitä Caesarin hovissa oli tapahtunut.

Petroniuksen kuolema oli jo päätetty asia. Ylihuomisiltana oli tarkoitus lähettää hänen luokseen sadanpäämies, jonka piti käskeä hänen pysyä Cumaessa odottamassa lähempiä määräyksiä. Seuraavan lähetin piti saapua muutaman päivän perästä ja tuoda hänelle kuolemantuomio.

Petronius otti vastaan vapautetun ilmoitukset aivan levollisena ja virkkoi:

"Vie herrallesi yksi minun vaaseistani. Annan sen paikalla mukaasi. Sano hänelle minun puolestani, että kiitän häntä sydämeni pohjasta, sillä nyt voin ryhtyä toimenpiteihin ennen tuomiota."

Hän purskahti äkkiä nauruun, ikäänkuin hän olisi keksinyt hyvän tuuman, josta jo edeltäkäsin saattoi iloita.

Samana iltana kiertelivät orjat kutsumassa kaikkia Cumaessa oleskelevia augustianeja juhlaan arbiter elegantiarumin ihanaan huvilaan.

Petronius itse vietti aamupäivänsä kirjastossa. Kirjoitettuaan hän kylpi, antoi vestiplican järjestää pukunsa ja astui vihdoin loistavana ja uljaana kuin jumala tricliniumiin tarkastamaan valmistuksia. Sitten hän läksi puutarhaan, missä pojat ja nuoret, saarilta tuodut kreikkalaistytöt sitoivat ruususeppeleitä iltaa varten.