Chapter 51

Apostoli Pietari ei pitkiin aikoihin uskaltanut näyttäytyä Petroniuksen talossa. Eräänä iltana Nazarius kuitenkin ilmoitti hänen aikovan saapua. Lygia, joka jo oli pystyssä, ja Vinitius karkasivat häntä vastaan ja syleilivät hänen jalkojaan; mutta hän tervehti heitä suurella mielenliikutuksella, sillä harvoja lampaita oli jäänyt siihen laumaan, jonka Kristus oli uskonut hänen kaittavakseen ja jonka kohtalo sai hänen ylevän sydämensä tuskasta itkemään. Vinitius sanoi: »Sinun ansiosi on, että Vapahtaja palautti hänet minulle!» Mutta Pietari vastasi: »Uskosi tähden Hän hänet sinulle palautti. Sitäpaitsi ei Hän sallinut kaikkien nimensä tunnustajien huulten vaieta.» Hän lausui sanat sangen surullisesti, sillä varmaan hän ajatteli tuhansia lapsiaan, jotka villit pedot olivat repineet kappaleiksi, ristejä, jotka metsänä olivat täyttäneet arenat, ja palavia paaluja »Pedon» puutarhoissa. Vinitius ja Lygia huomasivat, että hänen hapsensa olivat käyneet aivan valkeiksi, että hänen vartalonsa oli käyristynyt ja että hänen kasvoihinsa oli uurtunut sellainen surun ja kärsimyksen ilme, että olisi luullut hänen itsensä saaneen kärsiä saman tuskan ja kidutuksen, jonka Neron julmuuden ja hurjuuden uhrit olivat saaneet kärsiä. Mutta he ymmärsivät jo molemmat, ettei kukaan pääse vapaaksi vaivoista, koska Kristus itsekin alistui tuskaan ja kuolemaan. Sydäntä kuitenkin vihlaisi, kun he näkivät apostolin noin vuosien, vaivojen ja kärsimysten murjomana. Vinitiuksen tarkoitus oli muutaman päivän perästä lähteä viemään Lygiaa Napoliin, jossa heidän piti tavata Pomponia, sekä sitten eteenpäin, Siciliaan. Nyt hän rupesi rukoilemaan, että apostoli jättäisi Rooman yhdessä heidän kanssaan.

Mutta apostoli laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:

"Kuulen hengissä Herran sanat, jotka Hän minulle Tiberian meren rannalla lausui: »Koska sinä olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja menit, kuhunkas tahdoit, mutta koskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja toinen vyöttää sinut ja vie, kuhunka et sinä tahdo.» On siis oikein ja kohtuullista, että seuraan laumaani."

He vaikenivat, sillä eivät he ymmärtäneet mitä hän sanoi, mutta hän jatkoi:

"Työni likenee loppuaan, mutta asuinsijan ja rauhan saan vasta Herran huoneessa."

Sitten hän kääntyi heidän puoleensa ja lausui: »Muistelkaa minua, sillä minä olen teitä rakastanut niinkuin isä lapsiaan ja tehkää kaikki, mitä te elämässä teette, Herran kunniaksi.»

Näin sanoen nosti hän vanhat, vapisevat kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä, mutta he painuivat hellästi hänen puoleensa, sillä he tunsivat, että tämä ehkä oli viimeinen siunaus, jonka he hänen kädestään saivat vastaanottaa.

Kerran he sentään vielä saivat nähdä hänet. Muutamia päiviä myöhemmin toi Petronius huonoja tietoja Palatinukselta. Oli saatu selville, että muuan Caesarin vapautetuista oli kristitty, ja häneltä oli löydetty apostoli Pietarin, Paavali Tarsolaisen, Jaakopin, Judaksen ja Johanneksen kirjoittamia kirjeitä. Tigellinus oli kyllä aikoja sitten tietänyt, että Pietari oleskeli Roomassa, mutta hän oli luullut hänen saaneen surmansa tuhansien muiden kristinopin tunnustajien mukana. Nyt kävi selville, että molemmat uuden opin päämiehet elivät ja olivat pääkaupungissa. He olivat saatavat kiinni ja vangittavat mistä hinnasta hyvänsä. Vasta heidän kuoltuaan saataisiin vihatun lahkon idut revityiksi juurineen maasta. Vestinukselta kuuli Petronius Caesarin antaneen käskyn, että Pietarin ja Paavali Tarsolaisen kolmen päivän kuluessa tulee olla mamertinilaisessa vankilassa sekä että kokonaisia pretorianiosastoja oli lähetetty Tiberin taakse tarkastamaan kaikkia taloja.

Kun Vinitius sai tiedon tästä, päätti hän lähteä varoittamaan apostolia. Illalla hän ja Ursus pukeutuivat gallialaisiin viittoihin, peittivät kasvonsa ja läksivät Miriamin kotiin, jossa Pietari oleskeli ja joka oli Tiberin-takaisen kaupunginosan syrjällä, Janiculus-kukkulan juurella. Tiellä näkivät he jo sotamiesten piirittävän taloja ja kuljettavan pois tuntemattomia ihmisiä. Koko kaupunginosa oli kuohuksissa. Uteliaita oli kerääntynyt joukoittain. Siellä täällä kuuluivat sadanpäämiehet urkkivan vangituilta tietoja Simon Pietarista ja Paavali Tarsolaisesta.

Ursus ja Vinitius pääsivät sotamiesten edelle ja saapuivat onnellisesti Miriamin asunnolle, jossa tapasivat Pietarin ja kourallisen uskollisia. Timoteus, Paavali Tarsolaisen apulainen, ja Linus olivat myöskin saapuvilla.

Kun he saivat kuulla, että vaara oli niin likellä, vei Nazarius heidät kaikki kalatietä puutarhan pienelle portille ja siitä autioon kivilouhikkoon, joka oli muutaman sadan askeleen päässä Janiculuksen portilta. Ursuksen täytyi kantaa Linus, jonka jalka kidutettaessa oli mennyt poikki ja joka ei vieläkään ollut parantunut. Kun he olivat päässeet kuoppaan, tuntui turvalliselta. Nazarius sytytti soihdun, ja sen valossa alettiin keskustella, kuinka apostolin kallis henki olisi pelastettava.

"Herra," virkkoi Vinitius, "johdattakoon Nazarius sinut huomenna kaupungista Albanian vuoristoon. Siellä tapaamme toisemme ja lähdemme Antiumiin, jossa meitä odottaa laiva, valmiina viemään meidät Napoliin ja Siciliaan. Onnellinen päivä ja hetki, jolloin tulet talooni ja siunaat kotilieteni."

Ilomielin kuulivat toiset hänen sanansa. Hekin kehoittivat apostolia seuraamaan hänen neuvoaan.

"Varjele itseäsi, paimenemme," sanoivat he, "äläkä jää Roomaan. Suojele elävää totuutta, ettei se katoaisi maailmasta, kun me ja sinä katoamme. Kuule meitä, jotka rukoilemme sinua kuin isäämme."

"Tee se Kristuksen nimeen!" huusivat toiset ja tarttuivat hänen vaatteensa liepeeseen.

Hän vastasi heille:

"Lapseni! Kuka tietää, koska Herra määrää elämämme lopun."

Mutta hän ei myöskään sanonut jäävänsä Roomaan. Hän ei itsekään tietänyt mitä hänen piti tehdä, sillä hänen sielunsa pohjalla oli jo kauan kytenyt epävarmuus, vieläpä levottomuuskin. Mutta hänen laumansa oli hajoitettu ja työ tehty tyhjäksi. Seurakunnan, joka ennen tulipaloa oli kukoistanut kuin kaunis puu, oli »peto» tallannut maahan. Kaikki oli hävitetty. Ainoastaan kyyneleet ja tuskan ja kuoleman muistot olivat jääneet jäljelle. Kylvö oli lupaillut runsasta satoa, mutta saatana oli tallannut sen maahan. Enkelijoukot eivät olleet rientäneet onnettomien avuksi, vaan Nero hallitsi maailmaa kunniassa, julmana, entistä mahtavampana, merten ja kaikkien maiden herrana. Monesti Jumalan kalamies yksinäisyyden hetkinä oli nostanut kätensä taivasta kohti ja kysynyt: »Herra! mitä minun pitää tehdä? miten minun tulee menetellä? Kuinka minä, voimaton vanhus, saatan taistella pahuuden ääretöntä voimaa vastaan, jonka olet sallinut päästä valtaan ja voittoon?»

Niin hän oli huutanut ahdistetun sydämensä syvyydestä, hengissä yhä toistaen: »Ei ole enää lampaita, joita käskit minun kaitsea, ei ole enää seurakuntaa, autio ja alakuloinen on pääkaupunkisi--mitä siis nyt käsket minun tehdä? Tännekö minun tulee jäädä, tuleeko minun johtaa laumasi tähteet jonnekin merten taa, jotta me siellä hiljaisuudessa ylistäisimme Sinun nimeäsi?»

Hän ei ymmärtänyt mitä hänen piti tehdä. Tosin hän tiesi, ettei elävä totuus häviä, vaan että sen täytyy voittaa, mutta välistä hän arveli, ettei sen aika vielä ollut tullut. Ehkäpä se tulee vasta silloin, kun Herra tuomiopäivänä astuu maan päälle kunniassa ja voimassa, sata kertaa mahtavampana kuin Nero.

Monesti hän myöskin ajatteli, että jos hän jättää Rooman, niin uskovaiset seuraavat häntä, ja silloin hän johdattaa heidät kauas pois, Galilean varjoisiin lehtoihin, Tiberian meren tyynille rannoille, paimenten joukkoon, jotka lempeinä kuin kyyhkyset tai lampaat siellä kaitsevat karjojaan tymbron ja narduksen seassa. Ja yhä kiihkeämmin alkoi kalastajan sydän ikävöidä lepoa ja rauhaa, yhä valtavammaksi kävi halu päästä merelle ja Galileaan, yhä useammin puhkesi kyyneliä vanhuksen silmiin.

Hän oli jo tehnyt päätöksensä, mutta samassa hänet valtasi pelko ja levottomuus. Kuinka hän saattaisi jättää kaupungin, jossa sellaiset määrät marttyyrien verta oli valunut hiekkaan, jossa niin monen kuolevan huulet olivat todistaneet totuutta? Tuliko hänen välttää heidän kohtaloaan? Ja mitä hän vastaisi Herralle, kun kuulisi sanat: »He kuolivat uskonsa todistajina, mutta sinä pakenit»?

Yöt päivät hän vietti tuskassa ja ahdistuksessa. Ne, jotka jalopeurat repivät, jotka naulittiin risteihin ja jotka poltettiin Caesarin puutarhoissa, pääsivät hetkellisen tuskan perästä Herran luokse, mutta Pietari ei voinut nukkua, ja hänen tuskansa olivat suuremmat kuin ne, mitä pyövelit keksivät uhreilleen. Aamun koi valaisi monesti talojen kattoja, kun hän yhä vielä ahdistetun sydämensä syvyydestä huusi:

"Herra, miksi käskit minun tulla tänne, rakentamaan pääkaupunkiasi tähän pedon pesään?"

Kolmeenkymmeneen neljään vuoteen Herransa kuoleman jälkeen ei hän ollut nauttinut lepoa. Sauva kädessä hän oli kiertänyt maailmaa julistamassa »hyvää sanomaa». Matkat ja vaivat olivat kuluttaneet hänen voimiaan, ja kun hän vihdoin tässä maailman pääkaupungissa oli todistanut Mestarin tekoja, oli ainoa tulinen henkäys pahuuden suusta tehnyt tyhjäksi hänen työnsä, ja hän huomasi, että taistelu oli alettava uudelleen. Ja mikä taistelu! Toisella puolen Caesar, senaatti, kansa ja legionat, jotka rautaisena vanteena ympäröivät koko maailmaa, sen lukemattomia linnoituksia ja lukemattomia maita, mahti, jonka vertaista ei ihmissilmä ollut nähnyt--toisella puolen hän, Pietari, vuosien ja työn rasittamana, niin heikkona, että matkasauva tuskin pysyi vapisevassa kädessä.

Sentähden hän monesti vakuutti itselleen, ettei hän saata mitata voimiaan Caesarin kanssa, vaan että yksin Kristus itse voi päättää työn.

Kaikki nämä ajatukset lensivät nytkin hänen huolestuneeseen mieleensä, kun hän kuuli viimeisten uskollistensa pyynnöt. He asettuivat yhä ahtaampaan piiriin hänen ympärilleen ja toistelivat rukoillen:

"Varjele itseäsi, rabbi, ja johdata meidät pois pedon kynsistä."

Vihdoin käänsi Linuskin kidutetut kasvonsa hänen puoleensa.

"Herra!" virkkoi hän, "Vapahtaja käski sinun ruokkia lampaitaan, mutta niitä ei enää ole täällä, tai huomenna ne jo kaikki ovat poissa--mene siis sinne, missä niitä vielä taidat löytää. Eläähän Jumalan sana vielä Jerusalemissa, Antiokiassa, Efesossa ja muissa kaupungeissa. Mitä sinä voit tehdä, jos jäätkin Roomaan? Jos kuolet, niin vain suurennat pedon voittoa, Eihän Herra Johanneksenkaan elämälle pannut määrää. [Johanneksesta luultiin, ettei hän kuolisi ennenkuin saisi nähdä Herran tulemisen päivän.] Paavali taas on Rooman kansalainen, joten ei häntä taideta rangaista ilman tuomiota, mutta jos helvetin voima sortaa sinut, opettaja, niin silloin kaikki, joiden sydämet jo ovat särkyneet, kysyvät: kuka on suurempi Neroa? Sinä olet kallio, jonka päälle Jumalan seurakunta on rakennettu. Anna meidän kuolla, mutta älä salli Antikristuksen voittaa Jumalan huoneenhaltijaa äläkä palaa tänne ennenkuin Jumala on musertanut ne, jotka viatonta verta vuodattivat."

"Katso meidän kyyneliämme!" toistelivat kaikki läsnäolijat.

Kyyneleet valuivat Pietarinkin poskille. Hetkisen perästä hän nousi, ojensi kätensä polvistuvien puoleen ja lausui:

"Ylistetty olkoon Herran nimi ja tapahtukoon Hänen tahtonsa!"

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.

Varhain seuraavana aamuna kulki kaksi mustaa haamua pitkin Appian tietä Campanian tasangolle päin.

Toinen oli Nazarius, toinen apostoli Pietari, joka nyt jätti Rooman ja ahdistetut uskonveljensä.

Idän taivaalla oli jo autereinen, vihreä kajastus, jonka alalaita vähitellen kävi safraninkarvaiseksi. Hopealehtiset puut, valkeat marmorihuvilat ja vesijohtokaaret, jotka pitkin tasankoja kiertelivät kaupunkiin, erottautuivat jo pimeästä. Vihreä kajastus taivaalla vaihtui vähitellen kullankarvaiseksi. Sitten alkoi itä punoittaa. Albanian vuoret hohtivat ihanina, sinipunertavina, ikäänkuin ne olisivat olleet ruskopilviä.

Sarastus heijastui kastehelmiin, jotka väreilivät puitten lehdillä. Sumu hälveni ja näköala tasangolle laajeni, avaten katsojan eteen rakennuksia, hautausmaita, pikku kaupunkeja ja puuryhmiä, joiden välitse pilkoitti temppeleiden valkeita pylväikköjä.

Tie oli autio. Maalaiset, jotka aikoivat viedä ruokatavaroita kaupunkiin, eivät nähtävästi vielä olleet ruvenneet valjastamaan juhtiaan. Tie oli laskettu kivillä aina vuorille asti, ja kun matkamiehet käyttivät puukenkiä, syntyi siitä hiljainen kopina.

Vihdoin nousi aurinko vuorten kaaren takaa, ja samassa sattui apostolin silmiin ihmeellinen näky. Kultainen kiekko ei kohonnutkaan taivaan korkeutta kohti, vaan ulkoni vuorista ja rupesi kieppumaan pitkin tietä.

Pietari seisahtui ja virkkoi:

"Näetkö tuota kirkkautta, joka meitä likenee?"

"En näe mitään," vastasi Nazarius.

Pietari varjosti kädellä silmiään ja jatkoi hetkisen perästä:

"Joku ihminen tulee meitä kohti auringon kirkkaudessa."

Mutta he eivät kuulleet minkäänlaisia askelia. Kaikkialla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ainoastaan sen Nazarius huomasi, että puut etäällä värisivät, ikäänkuin joku olisi niitä ravistanut, sekä että kirkkaus yhä häikäisevämpänä valautui tasangolle.

Kummissaan hän alkoi katsella apostolia.

"Rabbi, mikä sinun on?" kysyi hän huolestuneena.

Mutta matkasauva vaipui Pietarin käsistä maahan, hän tuijotti vilkkumattomin silmin eteensä, suu oli auki ja kasvoilla kuvastui hämmästys, riemu ja ihastus.

Äkkiä hän heittäytyi polvilleen, ojensi molemmat käsivartensa ja huusi:

"Kriste! Kriste!..."

Hän lankesi kasvoilleen maahan ikäänkuin suudellakseen jonkun jalkoja.

Sitten oli kauan ihan hiljaista. Vihdoin pääsi vanhukselta nyyhkytyksensekainen huuto:

"_Quo vadis, Domine?_..." ["Minne menet, herra?..."]

Nazarius ei kuullut mitään vastausta, mutta Pietarin korva eroitti surumielisen, suloisen äänen lausuvan:

"Koska sinä hylkäät kansani, menen minä Roomaan toistamiseen ristiinnaulittavaksi."

Apostoli oli pitkänään maassa, kasvot hiekkaa vastaan, liikkumattomana, ääntä päästämättä. Nazarius luuli hänen menneen tainnoksiin tai kuolleen. Vihdoin hän kuitenkin nousi, nosti vapisevin käsin matkasauvan maasta ja kääntyi sanaa lausumatta kohti seitsemän kukkulan kaupunkia.

Kun poikanen sen huomasi, toisti hän kaikuna Pietarin kysymyksen:

"_Quo vadis, Domine?_..."

"Roomaan," vastasi apostoli hiljaa.

Ja hän kääntyi takaisin.

* * * * *

Paavali, Johannes, Linus ja kaikki uskovaiset vastaanottivat hänet hämmästyneinä ja suurella pelolla, varsinkin koska pretorianit heti hänen poistuttuaan olivat piirittäneet Miriamin asunnon, etsiäkseen apostolia. Mutta hän vastasi kaikkiin heidän kysymyksiinsä tyynenä ja täynnä riemua:

"Minä näin Herran!"

Ja vielä samana iltana hän läksi Ostrianumin hautausmaalle opettamaan ja kastamaan kaikkia, jotka tahtoivat tulla pestyiksi elämän vedessä.

Hän meni sittemmin sinne joka päivä, ja päivä päivältä kasvoivat ihmisjoukot, jotka häntä seurasivat. Näytti siltä kuin jokaisesta marttyyrien kyyneleestä olisi syntynyt uusia kristinopin tunnustajia ja kuin jokainen arenalta kohonnut valitus olisi herättänyt vastakaikua tuhansissa rinnoissa. Caesar ui veressä, Rooma ja koko pakanamaailma oli kuin hulluna. Mutta ne, joita veri ja hulluus jo oli alkanut inhoittaa, ne, joita oli poljettu, joiden elämä oli pelkkää tuskaa ja kärsimystä, kaikki sorretut, kaikki kärsivät, kaikki onnettomat riensivät kuulemaan kummaa sanomaa Jumalasta, joka oli niin rakastanut ihmisiä, että Hän antoi ristiinnaulita itsensä vapahtaakseen heidät heidän synneistään.

Kun he siis löysivät Jumalan, jota he saattoivat rakastaa, löysivät he sen, mitä ei siihenastinen maailma ollut voinut kenellekään antaa; nimittäin rakkauden onnen.

Mutta Pietari ymmärsi nyt, ettei Caesar eivätkä kaikki hänen legionansa saattaisi voittaa elävää totuutta, ettei veri eivätkä kyyneleet voisi sitä kuluttaa. Vasta nyt sen voittokulku alkoi. Hän ymmärsi senkin, miksi Herra oli kääntänyt hänet takaisin tieltä: korskeuden, rikosten, hillittömyyden ja voiman kaupunki oli oleva hänen kaupunkinsa. Kaksinkertaisesti oli se oleva hänen pääkaupunkinsa, sillä sieltä oli maailmaan vuotava herraus, joka hallitsisi sekä ihmisten ruumiit että sielut.

SEITSEMÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Vihdoin koitti molempien apostolienkin hetki. Mutta ikäänkuin palveluksen päättäjäisiksi oli Jumalan kalamiehen sallittu vankilassakin voittaa kaksi sielua. Sotamiehet Processus ja Martinianus, jotka vartioivat mamertinilaisessa vankilassa, kääntyivät kristinuskoon ja kastettiin. Vihdoin tuli tuskan hetki. Nero ei sillä haavaa ollut Roomassa. Helius ja Politetes, kaksi Neron vapautettua, joille Caesar poissaolonsa ajaksi oli uskonut Rooman hallituksen, langettivat tuomion. Ensin iäkästä apostolia ruoskittiin, kuten laki määräsi, ja seuraavana päivänä hänet kuljetettiin kaupunginmuurien ulkopuolelle, Vaticanuksen kukkulalle. Siellä hänen tuli kärsiä rangaistus, joka hänelle oli määrätty, kuolema ristinpuussa. Sotamiehet ihmettelivät kansanjoukkoa, joka oli kerääntynyt vankilan edustalle. Heidän käsityksensä mukaan ei yksinkertaisen miehen kuoleman--varsinkin koska mies oli muukalainen--olisi pitänyt herättää sellaista huomiota. He luulivat saattajia uteliaiksi katselijoiksi eivätkä tietäneet, että he olivat uskonheimolaisia, jotka tahtoivat saattaa suuren apostolin rangaistuspaikalle. Puolenpäivän jälkeen vankilan portit vihdoin avautuivat ja Pietari tuli ulos pretorianiosaston keskellä. Aurinko aleni jo Ostiaa kohti, ilta oli tyyni ja lämmin. Pietarin ei tarvinnut kantaa ristiään, koska hän oli vanha mies ja koska arveltiin, ettei hän jaksaisi liikuttaa sitä paikalta. Hänen kaulaansakaan ei pantu kahleita, koskei tahdottu vaikeuttaa hänen käyntiään. Hän astui vapaana, ja hänen ystävänsä saattoivat selvästi nähdä hänet. Sinä hetkenä, jolloin hänen valkea päänsä ilmestyi sotamiesten kypäröiden joukkoon, alkoi ihmisjoukosta kuulua nyyhkytyksiä, mutta pian ne vaikenivat, sillä vanhus oli niin hilpeä ja hänen kasvoistaan loisti sellainen riemu, että kaikki ymmärsivät uhrin kulkevan voittoa eikä tappiota kohti.

Voittoa kohti hän kulkikin. Kalamies, joka tavallisesti oli esiintynyt niin nöyränä, selkä kumarassa, astui nyt suorana, varreltaan korkeampana sotamiehiä, täysin arvokkaana. Hän ei vielä koskaan ollut näyttänyt niin majesteettiselta. Olisi luullut hallitsijan liikkuvan kansansa ja sotamiestensä ympäröimänä. Joka taholta kuului ääniä: »Pietari menee Herran luokse.» Kaikki näyttivät unohtaneen, että häntä odotti tuska ja kuolema. He astelivat juhlallisina ja vakavina, mutta ihan levollisina ja täydellisesti tietäen, että hänen kuolemansa--Herran kuoleman jälkeen--oli oleva suurin siihenastisista tapahtumista, sekä että hänen kuolemansa oli lunastava tämän kaupungin, kuten Herran kuolema lunasti koko maailman.

Kummissaan pysähtyivät ihmiset tiellä katselemaan vanhusta, mutta uskovaiset laskivat kätensä heidän olkapäilleen ja lausuivat tyynesti: »katsokaa, kuinka kuolee vanhurskas mies, joka on tuntenut Kristuksen ja julistanut rakkautta maailmalle.» Mutta he vaipuivat mietteisiin, läksivät pois ja puhuivat itsekseen: »totisesti ei tämä voinut olla pahantekijä!»

Etempänä vaikeni meteli, ja katumelu lakkasi kuulumasta. Saatto kulki vastamaalattujen rakennusten sivuitse, ohi valkeitten temppelipylväikköjen, joiden päällä kaarteli syvä, tyyni, sininen taivas. Se kulki aivan ääneti, vain silloin tällöin kalisivat sotamiesten aseet tai kuului rukouksen hyminää. Pietari kuunteli hyminää ja ilon loiste hänen kasvoissaan kävi yhä valoisammaksi: uskonheimolaisia oli tuhansia, hänen silmänsä tuskin ulottuivat näkemään heidän joukkoaan. Nyt hän tunsi, että hän oli täyttänyt tehtävänsä, että se totuus, jota hän koko elinaikansa oli julistanut, aallon lailla oli tempaava mukaansa kaikki ja ettei mikään saattaisi sitä pidättää. Mietteissään nosti hän silmänsä korkeutta kohti ja puhui itsekseen: »Herra, sinä käskit minun valloittaa kaupungin, joka hallitsee maailmaa. Minä olen sen valloittanut. Sinä käskit minun tehdä sen pääkaupungiksesi. Minä olen sen tehnyt. Se on nyt Sinun kaupunkisi, Herra, mutta minä tulen Sinun tykösi, sillä minä olen paljon työtä tehnyt.»

Astuessaan temppelien ohitse puheli hän niille: »te tulette olemaan Kristuksen temppelejä». Katsellessaan kansanjoukkoa, joka vilisi hänen silmiensä edessä, virkkoi hän sille: »sinun lapsesi tulevat olemaan Kristuksen palvelijoita», ja hän jatkoi matkaansa tuntien taistelleensa hyvän taistelun, täyttäneensä tehtävänsä, olevansa väkevä, tyyni ja suuri. Sotamiehet veivät hänet Pons Triumphaliksen kautta, siten tahtomattaan todistaen hänen voittokulkuansa, sekä siitä eteenpäin Naumachialle ja sirkukselle. Uskovaiset Tiberin takaa liittyivät kulkueeseen, ja syntyi sellainen tungos, että sadanpäämies, joka pretorianeja johti, vihdoin rupesi luulemaan saattavansa jotakin ylimmäistä pappia, jota hänen uskovaisensa ympäröivät, ja pelkäsi ottaneensa matkaan liian vähän sotamiehiä. Mutta tungoksesta ei kuulunut vähintäkään vihanpurkausta tai kiihoittavaa huutoa. Hetken suuruus kuvastui ihmisten kasvoilla, he kulkivat juhlallisina ja ikäänkuin odottaen. Muutamat uskonheimolaiset, jotka tulivat ajatelleeksi, että Herran kuollessa maa oli kauhusta halkeillut ja kuolleet nousseet haudoistaan, ajattelivat todella, että ehkä nytkin tapahtuu joitakin merkkejä, jotka kuluttamattomasti piirtävät apostolin kuoleman vuosisatojen aikakirjoihin. Toiset puhelivat keskenään: »entä jos Herra valitsee Pietarin kuolinhetken astuakseen alas taivaasta, niinkuin hän lupasi, ja tulee tuomitsemaan maailmaa». Siinä tapauksessa sulkeutuivat he Vapahtajan armolliseen huomaan.

Mutta kaikkialla vallitsi täydellinen hiljaisuus. Aurinko paahtoi vuoristoon, joka tuntui lepäilevän paahteessa. Saatto pysähtyi vihdoin sirkuksen ja Vaticanuksen kukkulan välille. Siihen rupesivat muutamat sotamiehet kaivamaan kuoppaa, toiset laskivat maahan ristin, vasarat ja naulat jäivät odottamaan valmistusten päättymistä. Kansanjoukko, levollisena ja vakavana kuten ennenkin, laskeutui polvilleen ympärille.

Auringon loisto ja kultaiset säteet ympäröivät apostolin päätä. Viimeisen kerran kääntyi hän kaupunkiin päin. Kaukana laaksossa vieri välkkyen Tiber; toisella rannalla näkyi Mars-kenttä, ylempänä Augustuksen mausoleumi, alempana äärettömät kylpylät, joita Nero juuri oli alkanut rakennuttaa, vielä alempana Pompejuksen teatteri, ja niiden takaa pilkoitti Septa Julia, porttikäytäviä, temppelejä, pylväikköjä, monikerroksisia rakennuksia. Kaukaisuudessa näkyi vihdoin mäenrinteitä, kirjavanaan taloja ja viliseviä ihmispesiä, jotka vähitellen haihtuivat siniseen autereeseen. Hänen edessään oli Rooma, rikosten ja voiman, mielettömyyden ja kauneuden pesä, joka oli kohonnut maailman pääksi ja sortajaksi, sen laiksi ja rauhan ylläpitäjäksi, kaikkivoipa, voittamaton, ikuinen Rooma.

Pietari seisoi sotamiesten ympäröimänä ja katseli sitä niinkuin valtias ja kuningas katselee perintömaataan. »Olet lunastettu ja olet minun», lausui hän sille. Mutta ei kukaan sotamiehistä, jotka kaivoivat kuoppaa ristiä varten, eikä edes kukaan uskonveljistä saattanut aavistaa, että heidän keskellään seisoi kaupungin todellinen haltija, että Caesarit olivat vaihtuvat ja barbarilaumat menevät menojaan, vaan että tuo vanhus oli täällä hallitseva lakkaamatta.

Yhä alemma laski aurinko Ostiaa kohti. Se kävi suureksi ja punaiseksi. Koko lännenpuolisella taivaalla paloi loistava rusko. Sotamiehet likenivät Pietaria riisuakseen hänet.

Mutta hän oli vaipunut rukoukseen ja oikaisi samassa suoraksi, kohottaen oikean käsivartensa korkealle ilmaan. Sotamiehet pysähtyivät ikäänkuin olisivat säikähtyneet hänen asentoaan; uskonheimolaiset odottivat henkeä pidätellen, että hän sanoisi jotakin. Hiljaisuus oli aivan hiiskumaton.

Mutta Pietari seisoi ääneti kummulla. Vihdoin hän alkoi liikuttaa oikeaa käsivarttaan ja teki sillä ristinmerkin, siten kuolinhetkenään siunaten kaupungin ja kansan:

"_Urbi et orbi!_"

* * * * *