Chapter 50

Odotusta ei enää kestänyt kauaa. Äkkiä alkoi kuulua messinkitorvien läpitunkevia toitotuksia. Tämä merkki avasi ristikon vastapäätä Caesarin podiumia, ja petojen karjuessa tulla karautti arenalle hurja germanilainen härkä, sarvissa kantaen naisen ruumista.

"Lygia, Lygia!" huusi Vinitius.

Sitten hän painoi kätensä ohimojaan vastaan, väänteli niinkuin ihminen, jonka sisään on pistetty terävä tikari, ja rupesi käheällä, oudolla äänellä toistelemaan:

"Uskon! uskon!... Kristus! ihmettä!!"

Hän ei edes tuntenut, että Petronius samassa peitti hänen päänsä togalla. Hän luuli kuoleman tai tuskan sumentaneen silmänsä. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Hirveä tyhjyyden tunne oli vallannut hänet. Hänen päähänsä ei jäänyt ainoatakaan ajatusta, ainoastaan huulet ääntelivät kuin mielisairauden tilassa:

"Uskon! uskon! uskon!"

Amfiteatterissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Augustianit nousivat kaikki paikoiltaan, sillä arenalla tapahtui kummia. Kun tuo nöyrä ja kuolemaan valmistunut lygilainen näki prinsessansa villin pedon sarvissa, säpsähti hän ikäänkuin tuli olisi karannut hänen suoniinsa, oikaisi selkänsä suoraksi ja rupesi juoksemaan raivoisan pedon perässä.

Kaikkien rinnoista tunki lyhyt hämmästynyt huuto, jota seurasi synkkä hiljaisuus: lygilainen oli silmänräpäyksessä saavuttanut raivostuneen härän ja käynyt kiinni sen sarviin.

"Katso!" huudahti Petronius, riistäen togan Vinitiuksen silmien edestä.

Vinitius kokosi voimansa, kurotti eteenpäin kalmankalpeat kasvonsa ja rupesi lasittunein, tajuttomin silmin katselemaan arenalle.

Yleisö ei uskaltanut edes hengittää. Amfiteatterissa olisi saattanut kuulla kärpäsen surinan. Ihmiset eivät olleet uskoa omia silmiään. Sellaista ei ollut ikinä nähty, niin totta kuin Rooma oli Rooma.

Lygilainen piti villiä petoa sarvista. Hänen jalkansa kaivautuivat nilkkoja myöten hiekkaan, selkä taipui kuin jännitetty jousi, pää upposi hartioiden väliin, käsivarsien lihakset pingoittuivat niin, että iho oli halkeamaisillaan niiden pulleudesta, mutta härkä ei päässyt paikoiltaan. Sekä mies että peto pysyivät niin liikkumattomina, että katselijat luulivat näkevänsä Herkuleksen tai Theseuksen urotöitä esittävän kuvan tai kiveen hakatun ryhmän. Mutta tuon näennäisesti rauhaisen kuoren alla kamppaili kaksi äärimmilleen jännitettyä voimaa. Sekä härkä että mies painoivat jalkansa hiekkaan, mutta härän tumma, karvainen ruumis kiemuroi niin, että se oli kuin jättiläiskokoinen kerä. Kumpi väsyy, kumpi ensinnä kaatuu? Se kysymys merkitsi tänä hetkenä kamppailutaidon tuntijoille ja harrastajille enemmän kuin heidän oma kohtalonsa, koko Rooma ja sen maailmaa hallitseva valta. Lygilainen oli heidän silmissään puolijumala, joka ansaitsi sekä kunniaa että kuvapatsaita. Jo nousi Caesarkin seisomaan. Kuullessaan puhuttavan miehen voimista olivat hän ja Tigellinus tahallaan päättäneet panna toimeen tällaisen näytelmän. Leikkiä laskien olivat he puhuneet keskenään: »voittakoon vain Crotonin-surmaaja härän, jonka hänen kanssakamppailijakseen valitsemme», mutta nyt he kummissaan katselivat kuvaa, joka oli heidän edessään, ikäänkuin eivät olisi voineet käsittää sitä todelliseksi. Amfiteatterissa oli ihmisiä, jotka olivat nostaneet kätensä ilmaan ja jääneet siihen asentoon. Toisten otsalta valui virtoina hiki, ikäänkuin he itse olisivat kamppailleet pedon kanssa. Koko sirkuksessa ei kuulunut muuta kuin lamppujen sihinää ja soihduista putoilevien karsien kahahdukset. Ääni kuoli katselijain huulille, mutta sydän löi sen sijaan niin, että rinta oli haljeta. Kaikista tuntui kamppailu kestävän vuosisatoja.

Mutta mies ja peto pysyivät yhä paikoillaan kauheassa jännityksessä, ikäänkuin maahan naulattuina.

Kumea, härän mylvinnän kaltainen ääni kuului nyt arenalta, ja samassa pääsi kaikkien katselijain rinnoista parahdus. Sitten hiljeni kaikki. Ihmiset luulivat näkevänsä unta: jo rupesi härän ääretön pää kiertymään barbarin kourissa.

Lygiläisen kasvot, niska ja käsivarret kävivät niin punaisiksi kuin purppura, ja hänen selkänsä taipui vieläkin enemmän. Saattoi huomata, että hän keräsi viimeiset yliluonnolliset voimansa sekä ettei niitä enää kauaa riittäisi.

Härän mylvinä kävi yhä kumeammaksi, käheämmäksi ja tuskallisemmaksi. Jättiläisen rinnassa kulki hengitys sihisten. Pedon pää kiertyi kiertymistään, ja kidassa loksahti pitkä, vaahtoinen kieli.

Hetken perästä kuulivat likinnä istuvat katselijat ikäänkuin luiden ritinää, sitten kaatui peto maahan: sen niska oli vääntynyt nurin.

Jättiläinen irroitti silmänräpäyksessä nuoran sen sarvista, otti tytön syliinsä ja rupesi hengittämään hätäisesti.

Hänen kasvonsa kalpenivat, hiki uitti hiukset läpimäriksi, hartiat ja käsivarret olivat kuin veteen kastetut. Hetkisen hän seisoi kuin tiedotonna, sitten hän nosti silmänsä ja loi katseensa yleisöön.

Koko amfiteatteri joutui riemun raivoon.

Muutaman tuhannen katselijan suosionosoitukset panivat rakennuksen seinät tärisemään. Sellaista innostusta ei ollut nähty koko näytäntöjen aikana. Ylärivien katselijat jättivät paikkansa ja rupesivat lappamaan alas sekä tunkeutuivat käytäviin, jotta paremmin näkisivät jättiläisen. Kaikkialta kuului ääniä, jotka pyysivät armoa, intohimoisia, itsepintaisia ääniä, jotka pian paisuivat valtavaksi huudoksi. Jättiläinen oli käynyt ruumiillista voimaa ihailevan yleisön lemmikiksi ja Rooman ensimäiseksi henkilöksi.

Hän puolestaan ymmärsi, että joukko anoi hänelle elämää ja vapautta, mutta kaikesta päättäen hän ei ajatellut yksin omaa itseään. Hetkisen hän katseli ympärilleen, sitten hän likeni Caesarin podiumia ja sylkyttäen impeä käsivarsillaan nosti silmänsä, joissa oli rukoileva ilme. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa:

"Armahtakaa häntä! pelastakaa hänet! hänen tähtensä minä sen tein!"

Yleisö käsitti täydellisesti mitä hän tarkoitti. Sekä kansan että ritarien ja senaattorien sydän heltyi, kun he näkivät neidon lygiläisen sylissä. Hän oli jättiläisen rinnalla kuin pieni lapsi. Hänen hienot, alabasterinkarvaiset kasvonsa, hänen avuttomuutensa, hirveä vaara, josta jättiläinen hänet oli pelastanut, hänen kauneutensa ja rakkautensa--kaikki oli omiaan liikuttamaan mieliä. Toiset arvelivat näkevänsä isän, joka rukoilee armoa lapselleen. Säälin tunne puhkesi äkkiä ilmoille kuin liekki. Johan verta oli vuodatettu tarpeeksi, johan kuolemaa ja kidutusta oli nähty yllin kyllin. Yleisö alkoi anoa armoa molemmille, ja äänissä värisi kyynelten kaiku.

Ursus kierteli arenaa, yhä kiikutellen neitoa käsivarsillaan ja silmillään ja liikkeillään rukoillen, että hän saisi elää. Mutta Vinitius kimmahti äkkiä paikoiltaan, hypähti rintanojan yli, joka erotti ensimäiset istumapaikat arenasta, riensi Lygian luo ja peitti togallaan hänen alastoman ruumiinsa.

Sitten hän repäisi auki tunican rintansa kohdalta, paljasti haavojen arvet, jotka hän oli saanut Armenian sodassa, ja ojensi käsivartensa kansan puoleen.

Silloin syntyi amfiteatterissa innostus, jonka vertaista ei ikinä ole vielä nähty. Kansanjoukko tömisteli jalkojaan ja ulvoi. Armoa anovat äänet kävivät suorastaan uhkaaviksi. Ihmiset eivät puolustaneet ainoastaan jättiläistä, vaan sekä neitoa että soturia ja heidän rakkauttaan. Tuhannet katselijat kääntyivät Caesarin puoleen, heidän silmistään säihkyi viha ja kädet pusertuivat nyrkeiksi. Mutta Caesar viivytteli eikä tietänyt, mitä tehdä. Tosin hän ei erityisesti vihannut Vinitiusta, eikä Lygiankaan kuolema saattanut tuottaa hänelle mitään hyötyä, mutta hän olisi tahtonut nähdä härän sarvillaan lävistävän tytön ruumiin tai tallaavan sen mäsäksi jalkojensa alle. Hänen synnynnäinen julmuutensa, eläimistynyt mielikuvituksensa ja himonsa nautti sellaisista näytelmistä. Ja nyt tahtoi kansa riistää häneltä nautinnon aivan silmien edestä. Viha leimahti hänen pöhöttyneille kasvoilleen, kun hän sitä ajatteli. Ei itserakkauskaan olisi sallinut hänen alistua joukon tahdon alle, mutta hänen myötäsyntyinen pelkuruutensa esti häntä ryhtymästä sitä vastustamaan.

Hän rupesi nyt tähystelemään eikö hän edes augustianien joukossa näkisi sormia, jotka viittaisivat alaspäin, s.o. antaisivat kuolon merkkiä. Petroniuksen käsi oli pystyssä, ja hänen kasvonsa tähtäsivät miltei uhkaavasti Caesariin. Taikauskoinen mutta haaveiluun taipuvainen Vestinus, joka pelkäsi henkiä, mutta ei ihmisiä, antoi armon merkin. Samoin teki Scevinus, Nerva, Tullius Senecio, vanha, kuuluisa päällikkö Ostorius Scapula, Antistus, Piso, Vetus, Crispinus, Minutius Termus, Pontius Telesinus ja Traseas, jota kansa kunnioitti. Kun Caesar tämän näki, otti hän loukkaantuneena ja harmissaan smaragdin silmänsä edestä, mutta samassa Tigellinus, joka kaikella muotoa tahtoi vahingoittaa Petroniusta, kumartui hänen puoleensa ja virkkoi:

"Älä anna perään, jumalallinen. Onhan meillä pretorianit!"

Nero käänsi nyt katseensa sinnepäin, missä ankara Subrius Flavius pretorianeineen oli. Tämä herra oli tähän asti koko sieluineen ja mielineen ollut Caesarin puolella, mutta nyt sai Caesar nähdä kummia. Vanhan tribunin ankarat kasvot olivat kyynelten vallassa, ja hän piti kättään korkealla ilmassa, armoa anoen.

Kansanjoukko kiihtyi kiihtymistään. Tömistelevien jalkojen alla tuprusi tomua niin, että se täytti koko amfiteatterin. Melun seasta saattoi eroittaa huudot: »Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»

Nero pelästyi. Sirkuksessa oli kansa kaikkivaltiaana herrana. Tosin edelliset Caesarit, varsinkin Kaligula, silloin tällöin olivat uskaltaneet asettua sen tahtoa vastaan; ja seurauksena oli aina ollut mellakoita, jopa verenvuodatustakin. Mutta Neron asema oli aivan toinen. Ensinnäkin hän näyttelijänä ja laulajana oli kansan suosion tarpeessa, toiseksi hän tahtoi pitää kansaa puolellaan vastapainona senaattoreille ja patricioille, vihdoin hän Rooman palon jälkeen kaikin voimin oli koettanut voittaa puolelleen kansaa ja kääntää sen vihaa kristittyjä vastaan. Hän ymmärsi siis, että vastusteleminen saattoi käydä suorastaan vaaralliseksi. Sirkuksessa alkanut mellakka saattoi levitä koko kaupunkiin ja seuraukset saattoivat olla arvaamattomat.

Vielä kerran hän katsahti Subrius Flaviukseen, senaattorin sukulaiseen centurio Scevinukseen ja sotamiehiin, ja kun hän joka taholla näki rypistyneitä kulmakarvoja, kiihoittuneita kasvoja ja silmiä, jotka tuijottivat suoraan häneen, antoi hän armon merkin.

Silloin täytti kättentaputusten myrsky amfiteatterin laesta lattiaan asti. Kansa oli nyt täysin vakuutettu tuomittujen turvallisuudesta, sillä tästälähtien oli se heidän holhoojanaan, ja silloin ei Caesarinkaan ollut hyvä uhata heitä kostollaan.

KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Neljä bitynilaista orjaa kantoi varovasti Lygian Petroniuksen taloon. Vinitius ja Ursus astelivat vieressä kiiruhtaen minkä ikinä voivat saadakseen Lygian niin pian kuin suinkin kreikkalaisen lääkärin käsiin. He astelivat äänettöminä; päivän tapahtumien jälkeen ei tehnyt mieli ryhtyä keskusteluun. Vinitius oli tähän asti ollut ikäänkuin tajutonna. Hän toisti toistamistaan, että Lygia on pelastettu, ettei häntä uhkaa vankila eikä kuolema sirkuksessa enää, että kaikki onnettomuudet jo ovat menneet menojaan ja että hän paraikaa vie häntä kotiin, elääkseen erottamattomasti hänen kanssaan yhteydessä. Mutta hänestä tuntui sittenkin siltä, kuin tämä kaikki olisi ollut uuden elämän alkua eikä todellisuutta. Tuon tuostakin hän kumartui katsomaan kantotuolissa lepääviä rakkaita kasvoja. Kuun valossa näytti siltä kuin Lygia vain olisi nukkunut, ja Vinitius toisteli toistelemistaan itsekseen: "se on hän! Kristus on hänet pelastanut!" Hänen mieleensä muistui, että spolariumiin, jonne hän ja Ursus olivat kantaneet Lygian, oli tullut joku vieras lääkäri ja tämä oli vakuuttanut, että neito elää ja jää henkiin. Sitä ajatellessa valtasi Vinitiuksen sellainen riemu, että hän luuli rintansa halkeavan. Hän kävi tuon tuostakin niin voimattomaksi, että hänen täytyi nojautua Ursuksen käsivarteen, sillä hän ei omin voimin olisi päässyt paikalta. Mutta Ursus katseli taivasta, joka oli tähtiä täynnä, ja rukoili.

He riensivät katujen poikki, joilla vastarakennetut valkeat talot häikäisevästi paistoivat kuun valossa. Kaupunki oli autiona. Vain siellä täällä porttikäytävissä tanssi ja lauloi ihmisiä, murattiseppeleet kulmilla, huilujen soidessa. Olihan yö ihana, ja juhlapäiviä oli kestänyt siitä asti, kun kilpaleikit alkoivat. Vähää ennen kuin saavuttiin kotitalolle, lakkasi Ursus rukoilemasta ja virkkoi hiljaa, ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä Lygian:

"Herra, Vapahtaja hänet pelasti kuolemasta. Kun minä näin hänet härän sarvissa, olin hengissä kuulevinani äänen lausuvan: »puolusta häntä!» ja varmaan se oli Karitsan ääni. Vankila oli kuluttanut voimani, mutta Hän palautti ne minulle siksi hetkeksi ja Hän pehmitti kovakouraisen kansan mielen niin, että se rukoili hänen puolestaan. Tapahtukoon Hänen tahtonsa!"

Vinitius lausui:

"Siunattu olkoon Hänen nimensä!"

Enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä itkunpuuska alkoi äkkiä tärisyttää hänen rintaansa. Hänet valtasi vastustamaton halu heittäytyä maahan kiittämään Vapahtajaa armosta ja ihmeestä.

Samassa he kuitenkin saapuivat kotiin. Palvelijat, joille orja edeltäkäsin oli lähetetty viemään sanaa, olivat kaikki vastassa. Paavali Tarsolainen oli jo Antiumissa kääntänyt suurimman osan heistä kristinuskoon, ja he tunsivat tarkalleen koko Vinitiuksen onnettomuuden. Heidän ilonsa oli siis ääretön, kun he näkivät uhrit, jotka olivat pelastuneet ilkeän Neron kynsistä, ja heidän ilonsa yhä suureni, kun parantaja Theokles, tutkittuaan Lygian, ilmoitti, ettei hän ollut saanut ainoatakaan vaarallista vammaa. Vankilakuumetta oli vain seurannut heikkous, mutta kun hän siitä tointuisi, niin hän paranisi.

Samana yönä hän jo pääsi tajuihinsa. Hän heräsi kauniissa, korinttilaisten lamppujen valaisemassa cubiculumissa, keskellä verbena-lemua, eikä käsittänyt missä hän oli ja mitä hänelle tapahtui. Se hetki, jolloin hänet sidottiin kahleisiin kytketyn härän sarviin, oli jäänyt hänen mieleensä ja kun hän nyt näki Vinitiuksen kasvot lamppujen lempeässä, punertavassa valossa, arveli hän, etteivät he enää ole maan päällä. Ajatukset hänen heikontuneessa päässään olivat vielä sekaisin; hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että he hänen väsymyksensä ja heikkoutensa takia olivat pysähtyneet lepäämään matkalla. Hän ei tuntenut minkäänlaista tuskaa, vaan hymyili Vinitiukselle ja aikoi kysyä, missä he ovat, mutta ei saanut huuliltaan kuin heikon kuiskauksen, josta Vinitius vaivoin eroitti nimensä.

Vinitius laskeutui polvilleen hänen vuoteensa ääreen, pani keveästi kätensä hänen otsalleen ja lausui:

"Kristus sinut pelasti ja palautti minulle!"

Hänen huulensa liikkuivat taasen, mutta kuiskauksesta oli mahdoton saada selvää. Hetkisen perästä hänen silmänsä sulkeutuivat, kevyt hengitys alkoi kohotella rintaa ja hän vaipui syvään uneen. Sitä parantaja Theokles juuri oli odottanut, sillä unen hän oli sanonut palauttavan terveyden.

Mutta Vinitius viipyi hänen luonaan polvillaan, rukoukseen vaipuneena. Koko hänen sielunsa oli sulanut rakkaudeksi, ja hänen tunteensa oli niin ääretön, että hän kokonaan unohtui siihen. Muutaman kerran kävi Theokles cubiculumissa, silloin tällöin työnsi kultatukkainen Eunikekin syrjään oviverhoa, ja vihdoin alkoivat kurjet, joita puutarhassa pidettiin, huudoillaan ilmoittaa päivän koittoa, mutta Vinitius viipyi yhä vielä hengissään Kristuksen jalkain juuressa. Ei hän kuullut eikä nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui, hänen sydämensä oli leimahtanut kiitollisuuden uhrituleksi, ja autuus oli hänet käsittänyt.

Hän eli kuin puoleksi taivaan mailla.

KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Petronius, joka ei tahtonut loukata Caesaria, läksi heti Lygian vapaaksi päästyä muiden augustianien mukana Palatinukselle. Hän halusi kuulla, mitä siellä puhuttaisiin ja varsinkin vieläkö Tigellinus hautoisi uusia tuhotuumia neitoa vastaan. Tosin hän ja Ursus nyt olivat ikäänkuin kansan suojeluksen alaisina, ja varmaan olisi noussut aika meteli, jos joku olisi yrittänyt satuttaa kättänsä heihin, mutta Petronius, joka tunsi kaikkivaltiaan pretorianiprefektin vihan virkeyden, edellytti, että hän yhä koettaisi keksiä joitakin kostokeinoja sisarenpojalle, koskei hän saattanut vahingoittaa suorastaan Petroniusta itseään.

Nero oli harmistunut ja äreä, sillä näytelmä oli loppunut aivan toisin kuin hän oli toivonut. Alussa hän ei tahtonut edes katsoa Petroniukseen, mutta Petronius likeni häntä kylmäverisesti ja vapaana, kuten »arbiter elegantiarumin» sopi.

"Tiedätkö, jumalallinen," virkkoi hän, "mikä ajatus mieleeni juolahti? Kirjoitapa laulu neidosta, jonka maailmanvaltiaan käsky pelasti villin härän sarvista ja antoi sulhaselle. Kreikkalaiset ovat herkkäsydämisiä, ja varmaan sellainen laulu hurmaa heidät."

Neron täytyi kesken suuttumustaan mieltyä tuumaan. Siihen oli kaksikin syytä: ensinnä hän piti laulun aiheesta ja toiseksi se tarjosi hänelle tilaisuutta ylistää omaa itseään ylevämielisenä maailman valtiaana. Hetkisen perästä hän katsahti Petroniukseen ja virkkoi:

"Niin! taidat olla oikeassa! Mutta sopiiko minun ylistää omaa hyvyyttäni?"

"Eihän sinun tarvitse mainita omaa nimeäsi. Joka roomalainen arvaa ilmankin kenestä on kysymys, ja Roomasta leviää tieto pitkin koko maailmaa."

"Oletko varma, että siitä pidetään Akaiassa?"

"Kautta Polluxin!" huudahti Petronius.

Ja tyytyväisenä hän palasi kotiin, sillä hän oli nyt vakuutettu, ettei Nero, jonka elämäntarkoitus oli käyttää hyväkseen kaikkia todellisuuden tapahtumia kirjallisuudessa, pilaisi aihetta. Samalla hän sitäpaitsi sitoisi Tigellinuksen kädet. Tästä huolimatta Petronius yhä pysyi siinä vakaumuksessa, että Vinitiuksen on paras lähteä Roomasta niin pian kuin Lygian terveydentila vain sallii. Kun hän seuraavana päivänä näki Vinitiuksen, sanoi hän hänelle:

"Vie hänet Siciliaan. Asiat ovat järjestyneet niin, ettei teitä Caesarin puolelta uhkaa mikään vaara, mutta Tigellinus on valmis käyttämään keinonaan vaikkapa myrkkyä. Jollei hän teitä vihaakaan, niin hän vihaa minua."

Vinitius hymähti ja vastasi:

"Lygia oli villin härän sarvissa, ja kuitenkin Kristus hänet pelasti."

"Sopiihan sinun uhrata hekatombi hänen kunniakseen," vastasi Petronius hiukan kärsimättömästä, "mutta älä käske hänen toista kertaa pelastaa häntä... Muistatko, kuinka Aeolus otti vastaan Odysseuksen, kun tämä toistamiseen tuli pyytämään suotuisaa tuulta? Jumalat eivät mielellään toista tekojaan."

"Kunhan Lygia paranee," puhui Vinitius, "vien hänet Pomponia Graecinan luo."

"Se on oikein, varsinkin koska Pomponia on sairaana. Auluksen sukulainen, Antistius, kertoi sen minulle. Sillaikaa tapahtuu täällä kaikkinaisia asioita ja ihmiset unohtavat teidät. Onnellisimmat ovat näihin aikoihin unohdetut. Olkoon Fortuna aurinkonanne talvella ja varjonanne kesällä!"

Sen sanottuaan jätti Petronius Vinitiuksen nauttimaan onnestaan ja läksi Theoklekselta kysymään Lygian terveyden tilaa.

Kaikki vaara oli jo ohi. Kellarissa olisi huonon ilman ja kaikkinaisen puutteen täytynyt tappaa hänet, sillä vankilakuume oli tehnyt hänet hyvin heikoksi, mutta nyt häntä vaalittiin niin huolellisesti kuin suinkin ja häntä ympäröi mukavuus, jopa ylellisyyskin. Kahden päivän perästä hänet Theokleksen käskystä kannettiin puutarhaan, joka oli huvilan ympärillä, ja siellä hän sai viipyä tuntikausia. Vinitius koristi hänen kantotuolinsa orvokeilla ja varsinkin iris-kukkasilla, jotka muistuttivat Auluksen talon atriumia. Usein he, istuen käsi kädessä suurten puiden varjossa, puhelivat entisistä tuskistaan ja kärsimyksistään. Lygia sanoi, että Kristus tahallaan oli kuljettanut Vinitiusta kärsimysten tietä. Hän oli tahtonut muuttaa hänen sielunsa ja vetää häntä puoleensa. Vinitius puolestaan tunsi hänen olevan oikeassa: häneen ei todella ollut jäänyt mitään entisestä patriciosta, jonka ainoana lakina oli ollut oma tahto. Menneet muistot eivät sentään olleet vähääkään katkerat. Molempien mielestä tuntui siltä, kuin hirveä menneisyys jo olisi jäänyt kauas, monien vuosien taakse. Heitä ympäröi rauha, jonka vertaista he eivät ikinä olleet kokeneet. He elivät uutta, sanomattoman autuasta elämää, joka oli vallannut heidät. Mellastakoon Roomassa Caesar ja täyttäköön maailman kauhulla--heitä varjelee valtias, joka on sata kertaa väkevämpi. Eivät he enää pelkää Caesarin häijyyttä ja hurjuutta, heidän silmissään on hän lakannut olemasta elämän ja kuoleman herra. Kerran auringon laskettua kuulivat he jalopeurojen ja muiden villien petojen kiljunnan etäisistä vivarioista. Ennen olivat äänet pahoina enteinä kauhistuttaneet Vinitiusta. Nyt he vain hymyillen katselivat toisiinsa ja nostivat silmänsä illan ruskoja kohti. Usein Lygia, joka vielä oli hyvin heikko ja joka ei omin voimin kyennyt liikkumaan, nukkui puutarhan hiljaisuudessa ja Vinitius vartioi häntä. Katsellessaan nukkuvan kasvoja tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, ettei se enää ollut sama Lygia, jonka hän oli nähnyt Auluksen puutarhassa. Vankeus ja tauti olivat kyllä ottaneet osansa hänen hurmaavasta kauneudestaan. Silloin kun Vinitius oli nähnyt hänet Auluksella, ja myöhemminkin, kun hän oli tullut ryöstämään häntä Miriamin talosta, oli hän ollut ihanainen kuin kuva tai kukkanen. Nyt olivat hänen kasvonsa miltei läpikuultavat, kädet laihat, ruumis taudin kalvama, huulet kalpeat. Yksin silmätkin näyttivät vähemmän sinisiltä kuin ennen. Kultatukkainen Eunike, joka kantoi hänelle kukkia ja peitti hänen jalkansa kallisarvoisilla kankailla, oli hänen rinnallaan kuin kyprolainen jumalatar. Turhaan koetti estetikko Petronius löytää Lygiasta entistä hurmaavaisuutta. Hän kohautti olkapäitään ja ajatteli itsekseen, ettei tuon tytön tähden totisesti olisi kannattanut nähdä kaikkia niitä vaivoja, tuskia ja huolia, jotka olivat olleet viemäisillään Vinitiukselta hengen. Sehän oli kuin varjo Elysiumin kentiltä! Mutta Vinitius, joka nykyään rakasti hänen sieluaan, rakasti häntä entistä enemmän, ja kun hän valvoi nukkuvan lemmittynsä vuoteen ääressä, tuntui hänestä siltä kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut kokonainen maailma.

KUUDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Sanoma Lygian ihmeellisestä pelastuksesta levisi nopeasti kristittyjen joukkoon, jotka vastaiseksi olivat pelastuneet onnettomuudesta ja jotka elivät hajallaan siellä täällä. Uskonheimolaiset riensivät silloin katsomaan niitä, joille Kristus niin selvästi oli osoittanut armoaan. Ensinnä saapui nuori Nazarius ja Miriam, joiden kodissa apostoli Pietaria pidettiin piilossa, sitten tuli muitakin. Kaikki he, myöskin Vinitius, Lygia ja Petroniuksen kristityt orjat, kummissaan kuuntelivat Ursuksen kertomusta äänestä, joka oli ruvennut soimaan hänen sisässään ja joka oli käskenyt häntä taistelemaan villiä petoa vastaan. Mutta kaikkien mielet valtasi lohdutuksen ja toivon tunne: ei Kristus toki salli tallata maahan kaikkia tunnustajiaan ennenkuin Hän itse tulee hirveälle tuomiolle. Ja tämä toivo rohkaisi heidän sydämiään, sillä ei vaino vielä ollut lakannut. Jokaisen, jonka yleisön ääni vain mainitsi kristityksi, ottivat kaupungin vartijat kiinni ja kuljettivat vankeuteen. Tosin uhrien lukumäärä oli suuresti vähentynyt, sillä useimmat kristityt olivat jo vangitut ja kidutetut kuoliaiksi. Ne, jotka vielä olivat säilyneet, pakenivat Roomasta ja asettuivat jonnekin kaukaiseen maakuntaan odottamaan, että rajuilma menisi ohitse, tai piiloutuivat niin, etteivät uskaltaneet kokoontua pitämään yhteisiä rukouksiakaan kuin hiekkakuopissa ulkopuolella kaupunkia. Heitä vainottiin kuitenkin yhä vielä, sillä vaikka varsinaiset kilpaleikit jo olivat loppuneet, niin heitä säästettiin seuraaviin tai heidät surmattiin paikalla. Rooman kansa tosin ei enää heitä pitänyt kaupungin murhapolttajina, mutta se katsoi heitä sen sijaan ihmissuvun ja valtansa vihollisiksi, ja julistus, joka oli annettu heitä vastaan, pysyi yhä voimassa.