Chapter 5

"Jutelkaamme levollisesti," vastasi Petronius. "Teräs on, kuten näet, rautaa vahvempi, ja vaikkapa sinun yhdestä olkapäästäsi saattaisi tehdä kaksi minun olkapäätäni, niin ei minun tarvitse pelätä sinua. Minä vain säälin sinua raakuutesi takia, ja jos ihmisten kiittämättömyys yleensä saattaisi hämmästyttää minua, niin ehkä hämmästelisin sinunkin kiittämättömyyttäsi."

"Missä Lygia on?"

"Ryövärien luolassa, se merkitsee: Caesarin talossa."

"Petronius!"

"Rauhoitu ja istu! Pyysin Caesarilta kahta asiaa: ensinnäkin, että hän ottaisi Lygian Auluksen talosta, ja toiseksi, että hän antaisi hänet sinulle. Eikö sinulla siellä togasi poimuissa ole veistä? Ehkä pistät minut kuoliaaksi! Neuvoisin sinua sentään odottamaan pari päivää, sillä veisivät sinut vankeuteen, ja Lygia saisi sillaikaa olla sinun talossasi ikävissään."

He vaikenivat molemmat. Jonkun aikaa Vinitius miettivästi silmäili Petroniukseen; sitten hän puhui:

"Katso minuun. Minä rakastan häntä ja rakkauteni on pannut ajatukseni ihan sekaisin."

"Nyt saat sinä hämmästyä minua, Marcus. Toissa päivänä virkoin Caesarille näin: sisarenpoikani Vinitius on siihen määrin rakastunut erääseen tyttö-huitukkaan, jota kasvatetaan Auluksen talossa, että pelkät huokaukset ovat muuttaneet koko hänen kotinsa täydelliseksi höyrykylvyksi. Sinä Caesar, sanoin, tai minä, jotka tiedämme, kummoisen todellisen kaunottaren tulee olla, emme antaisi hänestä tuhatta sestertsiäkään, mutta poika on aina ollut tyhmä kuin kolmijalka, ja nyt hän on kadottanut viimeisenkin järkensä."

"Petronius!"

"Jollet ymmärrä, että minä tämän sanoin turvatakseni Lygiaa, niin todella olen valmis uskomaan, että puhuin totta. Vakuutin Vaskiparralle, ettei niin suuri esteetikko kuin hän saata pitää sellaista tyttöä kauniina, ja Nero, joka ei koskaan tähän asti ole uskaltanut katsella asioita muuten kuin minun silmilläni, ei tietysti nytkään tule tunnustamaan häntä kauniiksi. Ja kun ei tunnusta kauniiksi, niin ei tietysti vaadi omakseenkaan. Näin oli apina saatettava vaarattomaksi ja kytkettävä talutusnuoraan. Hän ei ensinkään tutustu Lygiaan. Sen sijaan huomaa Lygian Poppaea ja hän puolestaan varmaan tekee kaiken voitavansa karkoittaakseen hänet palatsista. Mutta välinpitämättömästi jatkoin minä puhettani Vaskiselle Parralle tähän tapaan: »ota Lygia ja anna hänet Vinitiukselle. Sinulla on oikeus tehdä se, sillä tyttö on panttivanki, ja samalla voit katkeroittaa Auluksen elämää.» Nero suostui. Eihän hänellä ollut vähintäkään syytä olla suostumatta, varsinkin kun annoin hänelle tilaisuutta kiusoittaa rehellisiä ihmisiä. Sinut määrätään panttivangin lailliseksi vartijaksi ja niin uskotaan lygiläinen aarre sinun käsiisi. Sinä taas urhoollisten lygien liittolaisena ja samalla Caesarin uskollisena palvelijana tietysti koetat--et ainoastaan hoitaa aarrettasi niin, ettei siitä mitään menisi hukkaan, vaan niin, että se lisääntymistään lisääntyisi. Näön vuoksi pitää Caesar häntä nyt muutamia päiviä palatsissa ja lähettää hänet sitten sinun insulaasi, sinä onnen poika!"

"Onko se totta? Eikö häntä uhkaa vaara Caesarin talossa?"

"Jos hänen pitäisi jäädä sinne asumaan, niin Poppaea varmaan neuvottelisi hänestä myrkynsekoittajatar Locustan kanssa, mutta kun on kysymys muutamasta päivästä, niin ei mikään uhkaa häntä. Caesarin palatsin väestö nousee tähän aikaan kymmeneen tuhanteen henkeen. On hyvin mahdollista, ettei Nero laisinkaan näe tyttöä, varsinkaan koska hän uskoi koko asian minun haltuuni. Sadanpäämies kävi juuri luonani ilmoittamassa, että hän saattoi neidon palatsiin ja uskoi hänet Acten käsiin. Acte on hyvä ihminen. Sentähden käskinkin uskoa hänet hänen haltuunsa. Pomponia Graecina mahtaa olla samaa mieltä, koska hänkin kuuluu kirjoittaneen hänelle. Huomenna pitää Nero kemut. Toimitin sinulle paikan Lygian vieressä."

"Suo anteeksi hätiköimiseni, Cajus," lausui Vinitius. "Luulin sinun käskeneesi tuoda hänet itsellesi tai Caesarille."

"Hätiköimisen kyllä suon anteeksi, mutta vaikeampi minun on suoda anteeksi alhaiset tapasi, tyhmät huutosi ja raa'an äänesi, joka muistutti moranpelaajia. En pidä sellaisista, Marcus. Tiedä, että Neron urkkijana toimii Tigellinus, tiedä myöskin, että jos minä olisin tahtonut toimittaa tytön itselleni, niin katselisin sinua nyt suoraan silmiin ja sanoisin: Vinitius, otan Lygiasi ja pidän hänet, kunnes kyllästyn häneen."

Näin sanottuaan iski hän Vinitiukseen pähkinänkarvaiset silmäteränsä, ja hänen kasvoihinsa tuli kylmä, röyhkeä ilme. Nuori mies hämmentyi kokonaan.

"Minä olen syyllinen," huudahti hän. "Sinä olet hyvä ja rehellinen, ja minä kiitän sinua koko sielustani. Salli minun sentään vielä kysyä, mikset käskenyt tuoda Lygiaa suoraan minun talooni?"

"Siksi että Caesar tahtoo säilyttää säädyllisyyden varjon. Tietysti kaupungilla tullaan puhumaan siitä, että panttivankina olemme ottaneet Lygian huostaamme. Olkoon hän Caesarin palatsissa niin kauan kuin näitä puheita kestää. Sitten lähetämme hänet kaikessa hiljaisuudessa sinun luoksesi, ja niin loppuu koko loru. Vaskiparta on pelkuri koira. Hän tietää, että hänen valtansa on rajaton, ja kuitenkin hän koettaa saada teoilleen säädyllisyyden muotoa. Joko sinä olet tyyntynyt niin, että kanssasi voi puhua filosofisista asioista? Monasti olen miettinyt, minkätähden rikos, vaikkapa olisinkin mahtava kuin itse Caesar ja varma, ettei sitä kohtaa rangaistus, kuitenkin aina koettaa toimia oikeuden, rehellisyyden ja hyveen varjon alla?... Minkätähden se näkee niin paljon vaivaa? Minä myönnän, että veljen, äidin ja puolison murhaaminen sopisi jollekin aasialaiselle pikkukuninkaalle, mutta ei Rooman Caesarille; vaan jos nyt kerran olisin tullut nuo teot tehneeksi, niin en minä kirjoittelisi selityskirjeitä senaatille... Nero kirjoittaa--Nero koettaa säilyttää säädyllisyyden varjon, sillä Nero on pelkuri. Tiberius ei ollut mikään pelkuri ja kuitenkin hänkin aina selitti menettelynsä oikeudenmukaisiksi. Minkätähden? Ihme ja kumma, että paheen aina pitää alistua hyveen alle! Mutta tiedätkö miksi? Siksi, että rikos on jotakin rumaa, mutta hyve on jotakin kaunista. Siis: todellinen esteetikko on aina mitä hyveellisin ihminen. Siis: minäkin olen hyveellinen ihminen. Tänään täytyy minun valaa hiukan viiniä Protagoraan, Prodicuksen ja Gorgiaan varjoille, sillä huomaan, että sofisteistakin voi olla jotakin hyötyä. Mutta kuuntele, sillä nyt puhun eteenpäin. Otin Lygian Aulukselta antaakseni hänet sinulle. Hyvä. Mutta Lysippuspa osaisi muovaella teistä ihanan ryhmän. Te olette molemmat kauniit, siis minun menettelynikin on kaunis. Ja ollen kaunis ei se saata olla huono. Katso Marcus, tässä istuu sinun edessäsi Petroniuksen hahmoon ruumistunut hyve! Jos Aristides eläisi, niin hänen täytyisi tulla luokseni ja uhrata minulle sata minaa tästä lyhyestä puheestani hyveen kunniaksi."

Mutta Vinitiukselle merkitsi nykyhetki enemmän kuin kaikki esitelmät hyveestä.

"Huomenna," huudahti hän, "saan nähdä Lygian, ja sitten on hän kotonani aina ja ikuisesti, kuolemaan saakka."

"Niin, sinun luonasi on Lygia aina ja alituisesti, mutta minun kimpussani on Aulus. Hän syytää päälleni kaikkien pimeyden jumalien koston. Jospa se peto edes sitä ennen ottaisi kunnollisia lausuntotunteja... Mutta ehkä hän kohtelee minua kuten entisellä ovenvartijallani oli tapa kohdella turvattejani. Lähetin hänet muuten juuri siitä syystä maalle kuritushuoneeseen."

"Aulus kävi luonani. Lupasin lähettää hänelle tietoja Lygiasta."

"Kirjoita hänelle, että Caesarin »jumalallinen» tahto on yläpuolella oikeuden ja että annat ensimmäiselle pojallesi nimen Aulus. Täytyyhän vanhusta jollakin lailla lohduttaa. Lupaanpa vaikka pyytää Vaskipartaa kutsumaan hänet huomisiin kemuihin. Sitten hän saa nähdä sinut tricliniumissa Lygian rinnalla."

"Älä tee sitä," sanoi Vinitius. "Minun käy heitä kumminkin sääli, varsinkin Pomponiaa."

Hän istuutui ja kirjoitti kirjeen, joka sitten vanhalta soturilta riisti viimeisetkin toiveet.

SEITSEMÄS LUKU.

Siihen aikaan, jolloin Acte oli Neron rakastettu, olivat Rooman ylhäisimmätkin päät taipuneet hänen edessään. Hän ei koskaan ollut halunnut sekaantua yleisiin asioihin, ja jos hän joskus oli käyttänyt hyväkseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan, oli hän tehnyt sen rukoillakseen armoa jollekin. Hiljaisena ja nöyränä oli hän saanut osakseen paljon kiitollisuutta, eikä hänellä ollut yhtään vihamiehiä. Ei edes Octavia ollut saattanut kadehtia häntä. Sillä kadehtijoiden mielestä täytyi hänen tuntua aivan liian turvattomalta. Kaikki tiesivät, että hän yhä rakasti Neroa surumielisellä, sairaalloisella rakkaudella, joka ei saanut ravintoa toivosta, vaan ainoastaan muistoista niiltä ajoilta, jolloin Nero oli sekä nuorempi ja rakastavaisempi että parempi. Kaikki tiesivät, ettei hän noista muistoista saattanut erottaa ajatuksiaan ja sieluaan. Koska ei taas ollut vähintäkään pelkoa siitä, että Caesar palaisi hänen luokseen, pidettiin häntä täydellisesti turvattomana olentona, ja siitä syystä sai hän elää rauhassa. Poppaeakin piti häntä hiljaisena palvelijana, joka on niin vaaraton, ettei häntä kannata ruveta edes palatsista karkoittamaan.

Koska Caesar kerran oli rakastanut häntä ja sitten hylännyt hänet ilman minkäänlaista raivoa, aivan levollisesti ja melkein kuin leikillä, niin häntä vieläkin kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Vapautettuaan hänet oli Nero palatsistaan antanut hänelle asunnon, jossa oli erityinen cubiculum ja tarpeeksi palvelijoita. Ja niinkuin aikoinaan Pallas ja Narcissus, vaikka olivatkin Klaudiuksen vapautettuja, olivat saaneet istua Klaudiuksen kemuissa, jopa mahtavina ministereinä kunniapaikoilla, niin Actekin vielä joskus kutsuttiin Caesarin pöytään. Mahdollisesti hänen kauneudellaan tahdottiin koristaa kemuja. Ystäviensä seurassa ei Caesar enää viime aikoina ollut välittänyt mistään. Hänen pöydässään istui mitä kirjavin joukko kaikista säädyistä ja ammateista. Siellä oli senaattoreja--pääasiallisesti sentään sellaisia, jotka samalla suostuivat olemaan narreinakin--, oli patriseja, sekä nuorempia että vanhempia, joita houkutteli herkut, juomingit ja mellastus. Siellä oli ylhäisiä naisia, jotka häikäilemättä illalla pukeutuivat vaaleaan valetukkaan ja läksivät huvittelemaan pimeille kaduille. Oli korkeita virkamiehiä ja pappeja, jotka täyden pikarin ääressä olivat valmiit tekemään pilkkaa omista jumalistaan. Sitäpaitsi kaikenkarvaista roskaväkeä, mikä laulajana, mikä näyttelijänä, soittoniekkana, tanssitaiturina tai tanssijattarena, mikä runoilijana, joka lausuessaan omia runojaan vain ajatteli kolikoita, jotka lankesivat hänen kouraansa siitä hyvästä, että hän kehui Caesarin runoja. Nälkäiset filosofit seurasivat ahnein katsein ruokia. Vihdoin mainittakoon vielä kuuluisat vaununohjaajat, ilveilijät, silmänkääntäjät, sadunkertojat, narrit ja kaikkinaiset maankulkijat, jotka muoti ja tyhmyys oli korottanut lyhytikäiseen kuuluisuuteen ja joista useat koettivat pitkillä hiuksilla peittää korvansa, niissä kun vielä oli läpi, orjanmerkki.

Suuret vieraat istuutuivat suoraa päätä pöytään, pienemmät pitivät aterian aikana huolta huvituksista ja odottivat kiihkeästi hetkeä, jolloin palvelijat sallisivat heidän päästä ruoka- ja juomajätteiden kimppuun. Tällaisten vieraiden hankkimisesta pitivät Tigellinus, Vatinius ja Vitellius huolta, ja monasti heidän myöskin oli täytynyt hankkia vieraille vaatteet, ennenkuin he saattoivat tulla Caesarin huoneisiin. Caesar muuten piti juuri senkaltaisesta seurasta, sillä siellä hän saattoi käyttäytyä vapaasti. Hovin ylellisyys kultasi kaikki ja peitti kaikki loistollaan. Ylhäiset ja alhaiset, suurten sukujen jälkeläiset ja roskaväki kaupungin kaduilta, mahtavat taiteilijat ja kurjat, ala-arvoiset kyvyt--kaikki pyrkivät hoviin, saadakseen häikäistyille silmilleen tyydytystä tuosta loistosta, jonka säteilyä tuskin ihmismieli pystyi käsittämään, ja päästäkseen likelle tuota kaiken armon, rikkauden ja hyvyyden lähdettä, jonka ainoa silmäys saattoi polkea ihmisen maan tasalle, mutta myöskin ylentää määrättömiin.

Tänä päivänä piti Lygiankin ottaa osaa tuollaisiin kemuihin. Ei ollut kumma, että näin heti muuton jälkeen pelko, epävarmuus ja jonkinlainen huumaus täytti hänen mielensä ja että häntä halutti asettua vastarintaan. Hän pelkäsi Caesaria, pelkäsi ihmisiä, pelkäsi palatsia, jonka melu pani ajatukset sekaisin, pelkäsi kemujakin, joiden häpeällisyydestä hän oli kuullut Auluksen, Pomponia Graecinan ja heidän ystäviensä puhuvan. Vaikka hän oli nuori tyttö, ei hän ollut tietämätön, sillä näihin aikoihin oli miltei mahdotonta estää tietoja pahuudesta tunkeutumasta lastenkin korviin. Lygia tiesi kyllä, että häntä tässä palatsissa uhkasi turmio. Olihan Pomponia eronhetkenäkin varoittanut siitä. Mutta Lygia oli nuori ja turmeltumaton, hän tunnusti korkeaa oppia, jota kasvatusäiti kaikin voimin oli teroittanut hänen mieleensä, ja hän päätti varjella itseään turmiolta. Hän tahtoi tehdä sen sekä äidin että itsensä ja tuon jumalallisen opettajan tähden, johon hän uskoi ja jota hän rakasti koko lapsellisen sydämensä voimalla hänen suloisen oppinsa, katkeran kuolemansa ja ylösnousemisensa kunnian takia.

Koska hän tiesi, ettei Aulus eikä Pomponia Graecina enää olleet vastaamassa hänen käytöksestään, niin hän mietti, eikö olisi paras kieltäytyä menemästä kemuihin. Toiselta puolen pelko ja levottomuus ääneen huusivat hänen mielessään, toiselta puolen heräsi hänessä halu osoittaa rohkeutta ja kärsivällisyyttä, alistua tuskiin, jopa kuolemaankin. Olihan jumalallinen opettaja niin käskenyt. Olihan hän itse antanut esikuvan. Olihan Pomponia sanonut, että hänen uskonsa tunnustajat koko sielustaan halajavat tuollaista koetusta ja tulisesti rukoilevat sitä. Lygiankin, hänen vielä ollessaan Auluksen talossa, oli väliin vallannut halu kokea sitä. Hän oli kuvitellut itsensä marttyyrina, käsissä ja jaloissa haavat, lumivalkeana, yliluonnollisen kauniina olentona, jota valkeat enkelit kantoivat taivaan sineä kohti. Ja sellaisia näkyjä hänen mielikuvituksensa yhtämittaa oli luonut. Niissä oli paljon lapsen haaveilua, mutta samalla niissä oli jonkinlaista itseihailua, josta Pomponia oli moittinut. Nyt kun tottelemattomuus Caesarin tahtoa vastaan saattoi tuottaa hirveän rangaistuksen ja kun unelmoidut kärsimykset saattoivat muuttua todellisiksi, liittyi kauniisiin mielikuviin ja haaveiluihin jonkinlainen kauhunsekainen uteliaisuus: minkähänlaisen rangaistuksen ja minkähänlaisia kidutuksia he hänelle määräisivät?

Hänen puoleksi lapsellinen mielensä häilyi sinne tänne. Mutta kun Acte sai selville syyn hänen päättämättömyyteensä, katseli hän häneen kummissaan, ikäänkuin hän olisi luullut tytön puhuvan kuumehoureissaan. Nousta vastustamaan Caesarin tahtoa! Heti ensi hetkestä yllyttää vastaansa hänen vihansa! Niin saattoi puhua ainoastaan lapsi, joka ei tietänyt, mitä sanoi. Omilla sanoillaanhan Lygia niinmuodoin osoitti, ettei hän ollut mikään panttivanki, vaan kansansa hylkäämä tyttö, jota ei enää suojellut hänen kansansa oikeus. Ja entä jos suojelisikin, niin olihan Caesar niin mahtava, että hän kiukkuisuuden hetkenä saattoi polkea kaikki oikeudet jalkainsa alle. Koska Caesar nyt oli suvainnut ottaa hänet tänne, niin hän määräsi hänen kohtalonsa. Hän oli vallan alla, jonka yläpuolella ei ollut toista maailmassa.

"Niin," jatkoi hän, "minäkin olen lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä ja tiedän, että maailman yläpuolella hallitsee Jumala ja Jumalan Poika, joka on noussut kuolleista, mutta maailmaa hallitsee vain Caesar. Älä unohda sitä, Lygia. Tiedän senkin, ettei sinun uskosi salli sinun ruveta siksi, mikä minä olen ollut, ja että teidän, kuten stoikkojen, joista Epictetus on kertonut minulle, täytyy valita kuolema, jos valittavaksenne sattuu kuolema tai häpeä. Mutta mistä sinä tiedät, että sinua odottaa juuri kuolema eikä häpeä? Etkö ole kuullut puhuttavan Sejanuksen tyttärestä? Hän oli vielä aivan nuori tyttö, ja koska laki kieltää kuolemalla rankaisemasta neitsyttä, niin käski Tiberius, jottei tätä lakia loukattaisi, ensin häväistä hänet. Lygia, Lygia, älä ärsytä Caesaria! Kun tulee ratkaiseva hetki, jolloin sinun täytyy valita häpeä tai kuolema, niin menettele kuten oikeutesi käskee, mutta älä vapaaehtoisesti etsi turmiota äläkä turhien syitten takia ärsytä maallista, hirveää jumalaa."

Acte oli puhunut suurella hellyydellä ja innostuksella ja koska hän oli likinäköinen, toi hän suloiset kasvonsa likemmä Lygian kasvoja, ikäänkuin saadakseen selville, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet.

Lygia kiersi lapsellisella luottamuksella käsivartensa hänen kaulaansa ja virkkoi:

"Sinä olet niin hyvä, Acte!"

Actea liikutti hänen luottamuksensa ja kiitoksensa ja hän painoi tytön rintaansa vastaan. Samassa hän sentään irroitti hänet syleilystään ja puhui:

"Onneni on mennyt ja iloni on mennyt, mutta paha en ole."

Sitten hän kiirein askelin alkoi astella edestakaisin huoneessa ja puheli itsekseen, ikäänkuin epätoivoissaan:

"Ei! Hänkään ei ollut paha! Siihen aikaan piti hän itseään hyvänä ja tahtoi olla hyvä. Minä sen parhaiten tiedän. Kaikki muu tapahtui myöhemmin ... sitten, kun hän lakkasi rakastamasta... Toiset hänet tekivät tällaiseksi ... niin, toiset--ja Poppaea."

Hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Jonkun aikaa Lygia katseli häntä sinisillä silmillään, mutta virkkoi vihdoin:

"Säälitkö häntä, Acte?"

"Säälin!" vastasi kreikatar synkästi.

Ja taasen hän alkoi astella, väännellen käsiään ikäänkuin tuskissaan, kasvoissa neuvoton ilme.

Mutta Lygia jatkoi arasti kyselyään:

"Rakastatko häntä, Acte?"

"Rakastan..."

Hetkisen perästä hän lisäsi:

"Minä olenkin ainoa, joka häntä rakastan."

He vaikenivat molemmat, ja Acte koetti koota mielenmalttinsa, joka muistojen kautta oli tullut järkytetyksi. Kun hänen kasvonsa vihdoin olivat saaneet takaisin tavallisen, tyynen surumielisyytensä, puhkesi hän puhumaan:

"Puhukaamme sinusta, Lygia. Älä ajattelekaan Caesarin tahdon vastustamista. Se olisi hulluutta. Muutoin voit olla aivan levollinen. Minä tunnen tämän talon perinpohjin ja tiedän, ettei sinua Caesarin puolelta uhkaa mikään vaara. Jos Caesar olisi käskenyt ryöstää sinut itseään varten, ei sinua olisi tuotu Palatinukselle. Täällä hallitsee Poppaea ja nyt, synnytettyään Nerolle tyttären, on hän entistä itsevaltiaampi... Ei. Nero tosin on käskenyt sinun saapumaan kemuihin, mutta eihän hän vielä ole nähnyt eikä kysynyt sinua eikä siis välitä sinusta. Mahdollisesti hän sinut riisti Aulukselta ja Pomponialta vain kiusoitellakseen heitä. Petronius kirjoitti minulle, että ottaisin sinut huostaani, ja saman kirjoitti, kuten tiedät, Pomponia. Luultavasti he ovat keskenään sopineet asiasta. Tai ehkä Petronius teki sen Pomponian pyynnöstä. Jos niin on, että hänkin Pomponian pyynnöstä valvoo kohtalojasi, niin ei sinulla ole mitään hätää, ja kuka tietää, vaikka hän saisi Neron lähettämään sinut takaisin Auluksen taloon. En tiedä, pitääkö Nero Petroniuksesta, mutta ainakin hän harvoin uskaltaa olla toista mieltä kuin Petronius."

"Oi Acte," vastasi Lygia, "Petronius kävi meillä vähää ennen kuin minut vietiin kotoa, ja äiti oli vakuutettu siitä, että Nero hänen kehoituksestaan päätti noudattaa minut."

"Se olisi paha!" huudahti Acte.

Hetkisen mietittyään jatkoi hän:

"Ehkä Petronius jonakin iltana vain tuli kertoneeksi Nerolle Auluksen talossa nähneensä lygien panttivangin, ja ehkä Nero, joka saattaa kadehtia omaa valtaansakin, vaati pois sinut ainoastaan siitä syystä, että panttivangit kuuluvat Caesarille. Hän muuten ei pidä Auluksesta eikä Pomponiasta... Ei. Jos Petroniuksen tarkoitus olisi ollut ryöstää sinut Aulukselta, niin olen varma, että hän olisi menetellyt toisin... En tiedä, onko Petronius parempi kuin muut Caesarin likeiset, mutta toisenlainen hän kumminkin on... Ehkä muuten keksit jonkun toisenkin, joka tahtoisi ajaa asiaasi. Etkö Auluksen luona nähnyt ketään Caesarin likeisistä?"

"Näinhän minä Vespasianuksen ja Tituksen."

"Caesar ei pidä heistä."

"Ja Senecan."

"Senecan neuvosta olisi seuraus, että Caesar menettelisi aivan päinvastoin."

Lygian kasvoille nousi heleä puna.

"Ja Vinitiuksen."

"Häntä en tunne."

"Hän on Petroniuksen sukulainen ja hiljan palannut Armeniasta."

"Luuletko että Nero pitää hänestä?"

"Kaikki pitävät Vinitiuksesta."

"Luuletko että hän suostuisi ajamaan asiaasi?"

"Kyllä."

Acte hymyili hellää hymyä ja lausui:

"Sitten varmaankin näet hänet kemuissa. Sinun täytyy mennä niihin, ensiksi jo sentähden, että sinun täytyy... Ainoastaan sellainen lapsi kuin sinä voi muuta ajatellakaan! Toiseksi sentähden, että jos tahdot palata Auluksen taloon, täytyy sinun saada tilaisuus pyytää Petroniusta ja Vinitiusta käyttämään vaikutusvaltaansa hyväksesi. Jos he olisivat täällä, niin he aivan varmaan sanoisivat aivan samaa kuin minä: että olisi hulluutta nousta vastarintaan. Mahdollisesti Caesar ei huomaisi poissaoloasi, mutta jos hän huomaisi ja tulisi ajatelleeksi, että olet uskaltanut vastustaa hänen tahtoaan, niin ei sinua enää mikään pelastaisi. Mene, Lygia... Kuuletko melua talosta? Aurinko alenee, ja pian alkavat vieraat saapua."

"Olet oikeassa, Acte," vastasi Lygia. "Minä seuraan neuvoasi."

Ei hän itsekään tietänyt, mikä oikeastaan ratkaisevasti vaikutti hänen päätökseensä. Hänen teki kyllä mielensä tavata Vinitius ja Petronius, mutta naisellisella uteliaisuudella halusi hän myöskin edes kerran eläessään nähdä kemut, Caesarin, hovin, kuuluisan Poppaean ja kaikki muut tuollaiset kaunottaret, sekä koko tuon sanomattoman komeuden, josta koko Rooma kertoi kummallisia asioita. Ja Acte oli oikeassa, sen tyttö selvästi tunsi. Hänen täytyi mennä. Kun siis sekä täytymys että selvä järki ja salainen halu veivät aivan samaan tulokseen, niin hän lakkasi epäilemästä.

Acte vei hänet nyt omaan unctuariumiinsa voidellakseen ja pukeakseen hänet. Eihän Caesarin talossa ollut puutetta orjattarista; Actenkin palveluksessa niitä oli joukottain, mutta koska Acte tahtoi osoittaa erityistä ystävällisyyttä neitoa kohtaan, jonka viattomuus ja kauneus oli valloittanut hänen sydämensä, päätti hän itse pukea hänet. Pian saattoikin huomata, että nuoressa, surumielisessä kreikattaressa, vaikka hän oli lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä, oli säilynyt suuri määrä muinais-helleniläistä henkeä, johon ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaammin kuin kaikki muu maailmassa. Kun hän oli riisunut Lygian ja näki hänen sekä notkean että täyteläisen vartalonsa, joka oli kuin helmistä ja ruusuista rakennettu, pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. Hän astui pari askelta taapäin, katseli ihastuksissaan hänen verrattoman kaunista, keväistä vartaloaan ja puhkesi vihdoin puhumaan:

"Lygia, sinä olet tuhat kertaa kauniimpi Poppaeaa!"

Mutta tyttö, kasvatettuna Pomponian ankarassa talossa, jossa kainous vallitsi silloinkin, kun oli koolla vain naisia, seisoi hänen edessään ihanaisena kuin unennäkö, sopusuhtaisena kuin Praxiteleen veistämä kuva tai laulu, ujo puna poskilla, polvet koossa, kädet rinnoilla ja silmät luotuina maahan. Vihdoin hän äkkinäisellä liikkeellä irroitti kätensä, aukaisi hiuspalmikkonsa ja samassa hetkessä heilautti päätään, niin että ne aukenivat ja verhosivat hänet kuin viittaan.

Acte likeni häntä ja virkkoi, silitellen hänen tummia hiuksiaan:

"Oi, kummoiset hiukset sinulla on!... En pane niihin kultajauhoa, ne loistavat itsestään ikäänkuin kiharoihin olisi siroitettu kultaa... Ehkä sentään sinne tänne siroitan vähän kiiltoa, mutta aivan, aivan vähän, vaan, ikäänkuin säteenä loistamaan... Ihana mahtaa olla lygiläinen maanne, koska siellä kasvaa tällaisia neitoja."

"En muista sitä," vastasi Lygia. "Mutta Ursus on kertonut, että siellä on metsiä, metsiä, metsiä."

"Juuri metsissä kukat kukkivat," sanoi Acte, upottaen kätensä vaasiin, joka oli täynnä verbena-öljyä, ja alkaen sillä voidella Lygian hiuksia.