Chapter 48

"Tahdon tuoda sinulle pelastusta."

Chilon nojasi puuta vasten.

Hänen jalkansa eivät kannattaneet häntä, ja kädet vaipuivat hervottomina alas.

"Minua ei voi pelastaa!" lausui hän synkästi.

"Etkö ole kuullut, että Jumala armahti katuvaa ryöväriä ristinpuulla?" kysyi Paavali.

"Etkö tiedä, mitä minä olen tehnyt?"

"Olen nähnyt sinun tuskasi ja kuullut oikean todistuksesi."

"Oi herra!!..."

"Ja kun Kristuksen palvelijakin tuskan ja kuoleman hetkellä oli valmis antamaan sinulle anteeksi, niin kuinka ei Kristus sinulle anteeksi antaisi?"

Chilon kävi molemmin käsin kiinni päähänsä, ikäänkuin hän olisi tulemaisillaan hulluksi, ja toisti toistamistaan:

"Anteeksi! Voisinko minä saada anteeksi?"

"Meidän Jumalamme on laupeuden Jumala," vastasi apostoli.

"Minullekin!" toisti Chilon.

Hän vaikeroi, ikäänkuin ei hän enää olisi jaksanut kantaa tuskaansa ja hätäänsä. Mutta Paavali virkkoi:

"Nojaa minuun ja seuraa minua."

Paavali talutti häntä, ja he suuntasivat kulkunsa tienhaaraa kohti. Heidän askeleitaan säesti suihkulähde, joka yön hiljaisuudessa tuntui itkevän marttyyrien kuolemaa.

"Meidän Jumalamme on laupeuden Jumala," toisti apostoli. "Jos sinä seisoisit meren rannalla ja heittäisit sinne kiviä, niin voisitko sinä niillä täyttää meren syvyyden? Mutta minä sanon sinulle, että Kristuksen armo on niinkuin meri ja että ihmisen rikokset ja synnit uppoavat siihen niinkuin kivet syvyyteen. Ja minä sanon sinulle, että se on niinkuin taivas, joka peittää vuoret, maat ja meret, sillä se pysyy aina, eikä sillä loppua ole. Sinä kärsit Glaucuksen paalun juurella, ja Kristus näki kärsimyksesi. Sinä huusit katsomatta siihen, mitä huomenna saattaa tapahtua: »tuossa on murhapolttaja!» ja Kristus muistaa sanasi. Sillä ne ovat muuttaneet pahuutesi ja valheellisuutesi, eikä sinun sydämeesi muuta ole jäänyt kuin rajaton tuska... Seuraa minua ja kuule mitä sinulle sanon: katso, minäkin vihasin Häntä ja vainosin Hänen valittujansa. En tahtonut suostua Häneen enkä uskonut Häneen ennenkuin Hän ilmestyi minulle ja kutsui minua. Ja katso, nyt on Hän minulle sula rakkaus. Mutta nyt on Hän sinua murheella, tuskalla ja vaivalla etsinyt, jotta Hän sinut luoksensa kutsuisi. Sinä olet vihannut häntä, mutta Hän on sinua rakastanut. Sinä olet Hänen tunnustajansa ylenantanut tuskaan, mutta Hän tahtoo antaa sinulle anteeksi ja vapahtaa sinut."

Hirveä hätä raivosi kurjan miehen rinnassa, ja tuska tärisytti hänen sieluansa pohjia myöten. Mutta Paavali kävi häneen käsiksi, valloitti ja sitoi hänet, kuten sotamies sitoo vangin.

Hetkisen perästä hän taasen rupesi puhumaan:

"Seuraa minua, ja minä vien sinut Hänen tykönsä. Miksi minä olisin tullut sinun luoksesi, jollen sitä varten? Kaskihan Hän minun rakkautensa nimessä koota ihmissieluja, täytän siis Hänen käskynsä. Sinä luulet olevasi kirottu, mutta minä sanon sinulle: usko Häneen, ja sinua odottaa vapahdus. Sinä luulet että sinua vihataan, mutta minä sanon sinulle vielä kerran, että Hän rakastaa sinua. Katso minua! Silloin, kun en Häntä omistanut, en omistanut muuta kuin pahuuden, joka asui sydämessäni, mutta nyt hänen rakkautensa korvaa minulle isän ja äidin, rikkauden ja vallan. Hänessä yksin on pelastus, Hän yksin hätäsi poistaa, parantaa haavasi, karkoittaa pelkosi ja kantaa sinut kotiin."

Näin sanoen vei hän hänet suihkulähteelle, jonka hopeinen säde kiilteli etäällä kuunvalossa. Ympärillä oli autiota ja hiljaista, sillä orjapalvelijat olivat jo korjanneet pois paalujen kekäleet ja marttyyrien ruumiit.

Chilon heittäytyi vaikeroiden polvilleen, kätki kasvot käsiinsä ja pysyi siinä liikkumattomana. Mutta Paavali nosti silmänsä tähtiä kohden ja rupesi rukoilemaan:

"Herra, katso tämän syntisen, hänen hätänsä, kyyneltensä ja tuskansa puoleen! Laupeuden Herra, joka vuodatit veresi meidän syntiemme tähden, anna hänelle anteeksi piinasi, kuolemasi ja ylösnousemisesi tähden!"

Hän vaikeni, mutta jäi yhä katselemaan korkeutta kohti ja rukoili.

Mutta hänen jalkaansa juuresta nousi valittavina huutoina:

"Kriste!... Kriste! ... anna minulle anteeksi!"

Silloin Paavali astui suihkulähteelle, otti käteensä vettä ja kääntyi polvistuvan puoleen:

"Chilon! katso, nyt kastan minä sinut nimeen Isän ja Pojan ja Hengen! amen!"

Chilon nosti päätään, liitti kädet ristiin ja jäi siihen liikkumattomaksi. Kuu valaisi koko kirkkaudellaan hänen valkeita hiuksiaan ja kalpeita kasvojaan, joiden ilme oli liikkumaton ja ikäänkuin kivettynyt. Hetket kuluivat; Domitianuksen puiston siipikarjatarhoissa alkoivat kukot jo laulaa, mutta hän viipyi yhä vielä polvillaan, liikkumattomana kuin kuvapatsas hautausmaalla.

Vihdoin hän heräsi, nousi, kääntyi apostolin puoleen ja kysyi:

"Mitä minun pitää tehdä ennen kuolemaani, herra?"

Paavali oli vaipunut ajattelemaan rajatonta voimaa, joka saattoi valloittaa sellaisetkin sielut kuin tämän kreikkalaisen. Hänkin heräsi nyt mietteistään ja vastasi:

"Usko ja todista totuutta."

He läksivät molemmat liikkeelle. Puutarhan portilla apostoli vielä kerran siunasi vanhuksen, sitten he erosivat. Chilon tahtoi nimittäin itse niin, koska hän arvasi, että Caesar ja Tigellinus äskeisten tapahtumain johdosta alkaisivat vainota häntä.

Eikä hän erehtynytkään. Kotiin palatessaan tapasi hän talonsa ympärillä pretorianeja, jotka Scevinuksen johdolla ottivat hänet kiinni ja veivät Palatinukselle. Caesar oli jo lähtenyt levolle, mutta Tigellinus oli valveella ja odotti. Kun hän näki onnettoman kreikkalaisen, tervehti hän häntä ulkonaisesti tyynenä, mutta kasvoissa pahaaennustava ilme.

"Olet loukannut majesteettia," virkkoi hän "ja rangaistus odottaa sinua. Mutta jos huomenna amfiteatterissa todistat olleesi juovuksissa ja hulluna sekä että kristityt ovat tulipalon alkuunpanijat, niin rangaistuksesi päättyy raippoihin ja maanpakolaisuuteen."

"En voi, herra!" vastasi Chilon hiljaa.

Tigellinus läheni häntä hitain askelin ja kysyi häneltä hillityllä, uhkaavalla äänellä:

"Kuinka et voi, kreikkalainen koira? Etkö muka ollut juovuksissa, etkö ymmärrä, mikä sinua odottaa? Katso tuonne!"

Hän viittasi atriumin nurkkaan, jossa pitkän, puisen lavitsan vieressä puolipimeässä seisoi neljä trakilaista orjaa, liikkumattomina, ruoskat ja pihdit käsissä.

Chilon vastasi:

"En voi, herra."

Tigellinus raivostui, mutta koetti hillitä mieltään.

"Näitkö," virkkoi hän, "kuinka kristityt kuolevat? Tahdotko kuolla samalla tavalla?"

Vanhus nosti kalpeat kasvonsa: jonkun aikaa hänen huulensa vavahtelivat, sitten hän virkkoi:

"Minäkin uskon Kristukseen."

Tigellinus katseli häneen kummissaan:

"Koira, olet totisesti tullut hulluksi!"

Äkkiä puhkaisi hänen rintaansa kerääntynyt vimma kuorensa. Hän syöksyi Chilonin kimppuun, tarttui molemmin käsin hänen partaansa, viskasi hänet maahan, potki häntä ja huusi, suu vaahdossa:

"Sinä peruutat sanasi. Peruutat kun peruutatkin!..."

"En voi!" vastasi Chilon maasta.

"Kiduttakaa häntä!"

Käskyn kuultuaan ottivat trakilaiset vanhuksen ja panivat hänet lavitsalle, sitten he sitoivat hänet köysillä ja rupesivat pihdeillä nipistelemään hänen laihoja sääriään. Mutta Chilon oli, kun häntä sidottiin, nöyrästi suudellut trakilaisten käsiä, sitten hän oli sulkenut silmänsä ja kaiken aikaa pysynyt liikkumattomana kuin kuollut.

Hän eli sentään, sillä kun Tigellinus kumartui hänen puoleensa kysymään: »peruutatko?», liikkuivat hänen kalpeat huulensa, ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:

"En ... voi!..."

Tigellinus käski lakata kiduttamasta ja alkoi astella edestakaisin atriumissa. Hänen kasvonsa olivat sekä kiukun vääntämät että neuvottomat. Vihdoin hänen päähänsä nähtävästi pälkähti uusi tuuma, sillä hän kääntyi taasen trakilaisten puoleen ja virkkoi:

"Reväiskää kieli hänen suustaan!"

KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Kun draama »Aureolus» esitettiin teatterissa tai amfiteatterissa, avautui katselijoille tavallisesti ikäänkuin kaksi eri näyttämöä. Caesarin puutarhoissa esitetyn näytännön jälkeen tästä tavasta kuitenkin luovuttiin, sillä pääpaino pantiin nyt siihen, että mahdollisesti suurin katselijakunta näkisi ristiinnaulitun orjan kuoleman, vaikka hän itse draamassa kuoli karhujen repimänä. Teatterissa näytteli karhun osaa tavallisesti nahkoihin puettu näyttelijä, mutta tällä kertaa oli näytäntö oleva »todellinen». Uuden tuuman keksijä oli Tigellinus. Caesar sanoi ensin, ettei hän tule koko näytäntöön, mutta suosikkinsa pyynnöstä hän muutti mielensä. Tigellinus selitti nimittäin, että hänen äskeisen tapausten johdosta puutarhassa vasta olikin näyttäydyttävä kansalle, ja takasi, ettei ristiinnaulittu orja pääsisi häntä solvaamaan, kuten Crispus oli tehnyt. Kansa oli jo hiukan kyllästynyt ja väsynyt verenvuodatukseen. Sentähden sille taas oli jaettu arpajaisvoittoja ja lahjoja ja sentähden tämä juhlakin pantiin toimeen illalla, runsaasti valaistussa amfiteatterissa.

Hämärän tullessa oli amfiteatteri jo täpösen täynnä. Augustianit saapuivat sinne mieslukuisina, Tigellinus etunenässä. He tahtoivat tietysti olla nauttimassa näytelmästäkin, mutta etupäässä osoittamassa uskollisuuttaan Caesarille ja paheksumistaan Chilonin menettelyn johdosta, josta koko Rooma puhui.

Huhu kertoi, että Caesar palattuaan Domitianuksen puutarhasta oli raivonnut niin, ettei hän sitten voinut nukkua, että raivokohtaukset ja oudot näyt yhä vielä vaivasivat häntä ja että hän siitä syystä oli päättänyt kiireen kautta lähteä Akaiaan. Toiset väittivät näitä huhuja valheeksi ja vakuuttivat, että hän tästälähin tulee kohtelemaan kristittyjä entistä leppymättömämmin. Ei puuttunut niitäkään, jotka ennustivat, että solvaus, jonka Chilon kansanjoukon läsnäollessa oli viskannut Caesarin silmille, oli tuottava mitä pahimpia seurauksia. Oli vihdoin sellaisiakin ihmisiä, jotka ihmisyyden nimessä rukoilivat Tigellinusta, että hän tekisi lopun vainoista.

"Katsokaa nyt, mihin te olette joutuneet," puhui Barcus Soranus. "Tarkoituksenne oli tyydyttää kansan kostonhimo ja saada se vakuutetuksi, että rangaistus kohtaa syyllisiä. Mutta tulos on aivan päinvastainen."

"Totta!" puuttui Antistius Verus puheeseen, "nyt sanotaan yleisesti, että he ovat viattomat. Jolleivät asiat muutu, oli Chilon todella oikeassa, kun hän sanoi, etteivät teidän aivonne täyttäisi edes pähkinänkuorta."

Tigellinus kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi:

"Kerrotaan niinikään, Barcus Soranus, että tyttäresi Servilia ja vaimosi, sinä Antistius, kätkivät kristityt orjansa ja niinmuodoin pelastivat heidät Caesarin tuomiosta."

"Se ei ole totta!" huudahti Barcus huolissaan.

"Teidän eronneet vaimonne kadehtivat minun vaimoni siveyttä ja tahtoisivat siitä syystä syöstä hänet turmioon! lausui Antistius Verus, niinikään huolissaan."

Toiset keskustelivat Chilonista.

"Mikä hänelle tuli?" kysyi Eprius Marcellus. "Itse hän heidät antoi Tigellinuksen käsiin. Kerjäläisestä pääsi hän rikkaaksi mieheksi, olisi rauhassa voinut päättää päivänsä, saada juhlalliset hautajaiset ja muistopatsaan haudalleen. Mutta eipäs!! Hän päästää vain kaikki käsistään ja syöksee surman suuhun. Eihän sitä voi käsittää muulla tavalla, kuin että hän tuli hulluksi!"

"Ei hän tullut hulluksi, mutta hän tuli kristityksi," huomautti Tigellinus.

"Ei ikipäivinä!" huudahti Vitellius.

"Mitä minä teille sanoin!" puuttui Vestinus puheeseen. "Te voitte surmata kristittyjä, mutta ette te voita heidän jumalaansa. Se ei ole mikään leikinasia!... Näette nyt miten käy! Minä en ole polttanut Roomaa, mutta jos Caesar vain sallii, olen heti paikalla valmis uhraamaan hekatombin heidän jumalalleen. Teidän pitäisi kaikkien tehdä samoin, sillä sen minä sanon teille, että tässä on leikinteko kaukana! Muistakaa vain, että minä sen olen sanonut teille."

"Minäkin olen sanonut sanasen, vaikka toiseen suuntaan," virkkoi Petronius. "Tigellinus nauroi, kun väitin heidän puolustautuvan. Nyt sanon vieläkin enemmän: sanon, että he voittavat!"

"Kuinka? Kuinka?" kysyivät muutamat äänet.

"Kautta Polluxin!... Jollei tuollainen Chilonkaan voi heitä vastustaa, niin kuka sen sitten voi tehdä? Jos te arvelette, etteivät kidutusnäytelmät lisää kristittyjen lukumäärää, niin tunnette huonosti Rooman. Paras olisi, että rupeaisitte kuparisepiksi tai partureiksi, niin tietäisitte paremmin mitä kansa ajattelee ja mitä kaupungissa tapahtuu."

"Hän puhuu täyttä totta, kautta Dianan pyhän peplumin!" huudahti Vestinus.

Barcus kääntyi Petroniuksen puoleen:

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Lopetan siihen, mistä alotinkin: verta on jo vuodatettu tarpeeksi!"

Tigellinus loi häneen ilkeän silmäyksen ja virkkoi:

"Ei! vähän lisää!"

"Jollei oma pääsi riitä," vastasi Petronius, "niin onhan keppisi nenässä toinen samanlainen."

Siihen keskustelu päättyi, sillä Caesar saapui amfiteatteriin, istuutui paikoilleen ja istutti Pythagoraksen rinnalleen. Samassa alkoi »Aureoluksen» esitys, mutta sitä ei paljoakaan seurattu, sillä kaikki ajattelivat Chilonia. Katselijat olivat ikävystyneet kidutukseen ja vereen. He puhelivat kaiken aikaa keskenään, päästivät tuon tuostakin huudahduksia, jotka eivät suinkaan olleet hoville suosiolliset, ja vaativat, että karhunäytelmä kiireen kautta esitettäisiin, sillä yksin siitä he toivoivat huvia. Jollei joukko olisi odottanut saavansa nähdä Chilonia ja vastaanottaa lahjoja, ei se ikinä olisi viitsinyt istua paikoillaan.

Vihdoin koitti odotettu hetki. Ensinnä toivat sirkuksen palvelijat arenalle puisen ristin, joka oli niin matala, että karhu takajaloilleen noustessaan saattoi ulottua marttyrin rintaan asti, Sitten talutti, tai oikeammin sanoen laahasi kaksi miestä paikalle Chilonin. Hän nimittäin ei itse voinut kävellä, koska hänen jalkansa oli poikki. Asettaminen ristille ja naulaaminen tapahtui niin nopeasti, etteivät uteliaat augustianit ehtineet kunnolleen tarkastaa häntä, ennenkuin risti jo oli pantu vartavasten kaivettuun kuoppaan. Silloin kääntyivät kaikki silmät uhriin. Mutta harvat saattoivat tuntea miestä entiseksi Chiloniksi, Häntä oli Tigellinuksen käskystä kidutettu siihen määrään, ettei hänen kasvoihinsa ollut jäänyt ainoaakaan veripisaraa. Ainoastaan valkeassa parrassa saattoi vielä nähdä punaisen merkin, joka oli tullut siihen, kun kieli oli reväisty irti. Läpikuultavan ihon alta paistoivat luut. Hän näytti paljo vanhemmalta kuin tavallinen, harmaahapsinen vanhus. Mutta hänen kasvoissaan, jotka ennen olivat olleet täynnä ilkeyttä ja levottomuutta, ja hänen silmissään, joista aina oli loistanut epävarmuus ja pelko, oli nyt tyyni ja lempeä, joskin tuskallinen ilme. Hänestä henki nukkuvan tai kuolleen rauha. Ehkäpä usko johti hänen mieleensä ryövärin ristinpuulla, jonka synnit Kristus oli antanut anteeksi, ehkäpä hän hengissä puhui laupiaalle Jumalalle: »Herra, minä olen purrut kuin myrkyllinen mato, sentähden olen koko ikäni pysynyt kerjäläisenä. Olen ollut nälkään kuolemaisillani, ihmiset ovat tallanneet minut jalkainsa alle, lyöneet ja polkeneet minua. Olen, oi Herra, ollut köyhä ja sangen onneton, minua on kidutettu ja nyt minut lopuksi on naulattu ristin puuhun. Älä siis Sinä, laupias Jumala, hylkää minua kuoleman hetkellä!» Ilmeisesti valui hänen kiusattuun sydämeensä rauha. Katselijoita ei naurattanut vähääkään, sillä ristiinnaulittu mies oli niin nöyrä, hän näytti niin vanhalta, turvattomalta, heikolta ja armoa anovaiselta, että jokaisen ehdottomasti täytyi kysyä: kuinka saattaa kiduttaa ja ristiinnaulita ihmistä, joka jo muutenkin on kuolemaisillaan? Kansanjoukko vaikeni. Vestinus, joka istui muiden augustianien seassa, kääntyi vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan ja kuiskasi kauhistuksissaan: »katsokaa, kuinka he kuolevat!» Toiset odottivat karhua ja toivoivat sydämen pohjasta, että näytelmä loppuisi niin pian kuin suinkin.

Vihdoin kömpi karhu arenalle. Sen pää oli riipuksissa, ja se käänteli sitä sekä oikealle että vasemmalle ja katsella murjotti ympärilleen, ikäänkuin se olisi tuumaillut tai etsinyt jotakin. Vihdoin se huomasi ristin ja alastoman ruumiin, likeni ristiä ja nousi pystyyn, mutta pudottautui samassa takaisin etukäpälilleen, istuutui ristin juurelle ja rupesi murisemaan, ikäänkuin ihmisrääsy senkin eläimellisessä sydämessä olisi herättänyt sääliä.

Sirkuksen palvelijat päästelivät ärsyttäviä huutoja, mutta yleisö vaikeni. Chilon nosti hitaasti päätänsä, ja jonkun aikaa hänen silmänsä harhailivat pitkin katselijain joukkoa. Vihdoin hänen katseensa pysähtyi jonnekin amfiteatterin yläriville, ja rinta alkoi nousta ja laskea entistä vilkkaammin. Hänen menettelynsä pani katselijat kummastelemaan ja ihmettelemään. Sillä hymy levisi hänen kasvoilleen ja teki ne kirkkaiksi, otsasta tulvi ikäänkuin säteitä, silmät kohosivat ennen kuolemaa korkeutta kohti, ja niistä pusertui kaksi suurta kyyneltä, jotka hiljalleen valuivat alas poskille.

Hän kuoli.

Samassa huusi mahtava miehen ääni korkealta, velariumin alta;

"Rauha marttyyreille!!"

Amfiteatterissa vallitsi synkkä hiljaisuus.

KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Caesarin puutarhoissa annetun näytännön jälkeen olivat vankilat tuntuvasti tyhjentyneet. Tosin kaikki, joiden luultiin tunnustavan itämaalaista harhaoppia, vieläkin otettiin kiinni ja vangittiin, mutta ahdistajien saalis kävi yhä niukemmaksi, uhreja saatiin tuskin niin paljon, että ne riittivät seuraaviin näytäntöihin, jotka niinikään alkoivat kallistua loppuaan kohti. Kansassa, jota oli juotettu verellä, saattoi huomata yhä ilmeisempiä kyllästymisen oireita, ja vangittujen syyllisten kuulumaton lukumäärä teki sen yhä levottomammaksi. Taikauskoisen Vestinuksen pelko valtasi tuhannet mielet. Kaupungilla kerrottiin mitä kummallisimpia juttuja kristillisen jumalan kostonhimosta. Vankilakuume, joka oli levinnyt kaupungille, oli omiaan lisäämään pelkoa. Hautajaisia nähtiin yhtämittaa, ja yleinen mielipide oli, että tuntematonta jumalaa oli lepytettävä uusilla »piaculoilla». Temppeleissä uhrattiin Jupiterille ja Libitinalle. Vihdoin levisi kaikista Tigellinuksen ja hänen kätyriensä ponnistuksista huolimatta huhu, joka voitti yhä enemmän alaa, nimittäin se, että kaupunki oli poltettu Caesarin käskystä ja että kristityt kärsivät syyttömästi.

Mutta juuri siitä syystä Nero ja Tigellinus eivät suinkaan lakkauttaneet vainoja. Kansan rauhoittamiseksi jaettiin yhä uudelleen jyviä, viiniä ja oliveja. Julistettiin määräyksiä, joiden mukaan talojen rakentaminen tuli paljoa huokeammaksi kuin ennen, ja päätettiin kuinka leveitä katujen tuli olla sekä kummoisia aineita rakentaessa sai käyttää, jotta valkeanvaara tulevaisuudessa vältettäisiin. Caesar itse otti osaa senaatin istuntoon ja neuvotteli innokkaasti »isien» kanssa kansan ja kaupungin onnesta, mutta uhrien osalle ei langennut armon varjoakaan. Maailman valtiaille oli pääasia, että kansa uskoisi armottoman rangaistuksen kohtaavan yksin syyllisiä. Ei ainoakaan senaattori korottanut ääntään puolustamaan kristittyjä, sillä kukaan ei uskaltanut loukata Caesaria. Mutta ihmiset, joiden katse ulottui hiukan kauemma tulevaisuuteen, vakuuttivat, että tämä uskonto oli järkyttävä roomalaisen herrauden perustukset.

Ainoastaan kuolevat ja kuolleet luovutettiin sukulaisille, sillä Rooman laki ei määrännyt kostoa kuolleille. Vinitiusta lohdutti se tieto, että hän, jos Lygia kuolee, saa haudata hänet perhehautaansa ja itse levätä hänen rinnallaan. Hän ei enää vähimmässäkään määrin toivonut voivansa pelastaa häntä kuolemasta ja eli itsekin ikäänkuin ulkopuolella elämää, kokonaan vaipuneena Kristukseen. Hän ei enää ajatellutkaan elämää muualla kuin iäisyydessä, ja hänen uskonsa oli käynyt niin järkähtämättömäksi, että iäisyys hänen silmissään näytti paljoa todellisemmalta ja kouraantuntuvammalta kuin ajallinen elämä, jossa hän siihen asti oli elänyt. Hartaus täytti hänen sydämensä. Hän muuttui, vielä eläessään maailmassa, ruumiittomaksi olennoksi, joka ikävöi täydellistä vapautusta sekä itselleen että toiselle rakastetulle sielulle. Hän kuvitteli, että he Lygian kanssa käsi kädessä lähtevät taivaaseen. Siellä Kristus siunaa heidät ja sallii heidän asua kirkkaudessa, joka on rauhaisa ja ääretön niinkuin rusko taivaalla. Ainoastaan sitä hän rukoili Kristukselta, että Kristus vapauttaisi Lygian kidutuksesta sirkuksessa ja sallisi hänen rauhallisesti nukkua vankilassa. Vinitius oli aivan vakuutettu, että hän kuolisi yhtaikaa kuin Lygia. Hän käsitti, ettei hän siihen verimereen nähden, joka oli vuodatettu, saanut toivoa että yksin Lygia pelastuisi. Olihan hän Pietarilta ja Paavalilta kuullut, että heidänkin täytyisi kärsiä marttyyrikuolema. Nähtyään Chilonin ristinpuulla oli hän sitäpaitsi käsittänyt, että kuolema, yksin marttyyrikuolemakin, saattoi olla suloinen. Sentähden hän vain toivoi, että kuolema pian tulisi heille molemmille ja muuttaisi heidän huonon, surullisen ja raskaan kohtalonsa paremmaksi.

Ajoittain hän jo tunsi haudantakaisen elämän esimakua. Surusta, joka kaiken aikaa oli pitänyt heidän molempien sieluja kahleissaan, katosi katoamistaan entinen kirpeä katkeruus, ja vähitellen se muuttui pyhitetyksi, tyyneksi nöyrtymiseksi Jumalan tahdon alle. Vaivoin Vinitius ennen oli purjehtinut vastatuuleen, hän oli taistellut ja väsynyt. Nyt hän antoi mennä myötätuuleen ja oli vakuutettu, että aallot vievät hänet iäisen rauhan satamaan. Hän arvasi, että Lygia, samaten kuin hänkin, valmistautuu kuolemaan. Vaikka siis vankilanmuurit heitä eroittavat, niin he jo kulkevat yhdessä. Ja sitä ajatellessa hymähti Vinitius onnellisena.

Heidän ajatuksensa kulkivat todella aivan rinnan, ikäänkuin he joka päivä pitkän aikaa olisivat vaihtaneet niitä. Lygiakaan ei toivonut eikä ikävöinyt mitään muuta kuin elämää haudan tuolla puolen. Kuolema tuotti hänelle pelastuksen hirveistä vankilanmuureista, Caesarin ja Tigellinuksen käsistä; kuolema tuotti hänelle vapautuksen ja yhdisti hänet ja Vinitiuksen. Tämän järkähtämättömän varmuuden rinnalla kävi kaikki muu mitättömäksi. Kuoleman jälkeen oli Lygialle alkava maallinenkin onni, sentähden hän tavallaan odotti kuolemaa niinkuin morsian odottaa häiden aikaa.