Chapter 47

"Olen sairas, Marcus," virkkoi Lygia. "Minun täytyy kuolla, en tiedä täälläkö vai arenalla... Mutta sitä minä rukoilin, että ennen kuolemaani saisin nähdä sinut. Sinä tulitkin: Kristus kuuli rukoukseni!"

Vinitius ei vieläkään saattanut puhua, hän vain painoi häntä rintaansa vastaan.

"Näin sinut Tullianumin ikkunasta," jatkoi Lygia, "ja näin, että tahdoit tulla luokseni. Nyt on Vapahtaja tänä hetkenä antanut minun pysyä tajuissani, jotta voisimme sanoa toisillemme jäähyväiset. Minä menen hänen luokseen, Marcus, mutta minä rakastan sinua ja olen aina rakastava sinua."

Vinitius kokosi voimansa, tukahutti tuskansa ja koetti puhua niin levollisesti kuin suinkin:

"Ei, armaani! Et sinä kuole! Apostoli käski minun uskoa ja lupasi rukoilla puolestasi. Tunsihan hän Kristuksen, ja rakastihan Kristus häntä: ei Hän saata kieltää häneltä mitään... Jos sinun pitäisi kuolla, niin ei Pietari olisi käskenyt minun uskoa, mutta hän sanoi minulle: »usko!»--Ei, Lygia! Kristus armahtaa minua. Hän ei tahdo sinun kuolemaasi, ei Hän anna sinun kuolla!... Minä vannon sinulle Vapahtajan nimeen, että Pietari rukoilee puolestasi!"

He vaikenivat. Lamppu oven yläpuolella sammui, mutta kuun valoa tuli tulvimalla ristikkoaukosta. Kellarin toisessa päässä kitisi lapsi, mutta vaikeni pian. Ulkoa kuului pretorianien ääniä. Vuoron vaihduttua pelasivat he muurin juurella »skriptae duodecimia».

"Oi Marcus!" huudahti Lygia, "itse Kristus huusi Isälle: »ota pois minulta tämä katkera kalkki!» ja kuitenkin Hän sen tyhjensi. Itse Kristus kuoli ristinpuussa, ja nyt kuolevat tuhannet hänen mukanaan--miksi Hän siis yksin minua säästäisi? Kuka minä olen, Marcus? Kuulin Pietarin sanovan odottavansa marttyyrikuolemaa, ja mikä minä olen hänen rinnallaan? Kun pretorianit tulivat meille, pelkäsin kuolemaa ja tuskaa, mutta nyt en enää pelkää. Katso, kuinka hirveä tämä vankila on, mutta minä menen taivaaseen. Muista, että täällä hallitsee Caesar, mutta siellä hallitsee Vapahtaja, laupiaana ja täynnä armoa! Ei siellä ole kuolemaa. Sinä rakastat minua, ajattele siis kuinka onnelliseksi minä tulen. Oi armahin Marcus, muista, että sinä tulet minun luokseni."

Hän vaikeni ja veti hätäisesti ilmaa kipeään rintaansa. Sitten hän vei Vinitiuksen käden huulilleen ja kuiskasi:

"Marcus!"

"Mitä, rakkaani?"

"Älä itke minua, vaan muista, että tulet luokseni. Elämäni oli lyhyt, mutta antoihan Jumala minulle sinun henkesi. Kerron Kristukselle, ettet rikkonut Hänen tahtoaan vastaan ja että aina rakastat Häntä, vaikka minä kuolin, vaikka sinä näit minun kuolevan ja vaikka jäit suureen suruun. Tahdotko sinä todella aina rakastaa Häntä ja kärsivällisesti kantaa kuolemani?... Sillä silloin Hän meidät yhdistää. Mutta minä rakastan sinua ja tahdon olla sinun kanssasi..."

Hän ei enää jaksanut jatkaa, ja viimeiset sanat tulivat tuskin kuuluvana kuiskauksena:

"Vanno minulle se, Marcus!..."

Vinitius sulki hänet vapisevin käsivarsin syliinsä ja vastasi:

"Kautta sinun pyhän pääsi!--vannon!..."

Kuun kalpeassa valossa saattoi nähdä kuinka Lygian kasvot kirkastuivat. Vielä kerran hän nosti huulilleen hänen kätensä ja kuiskasi:

"Olenhan sinun vaimosi!..."

Pretorianit, jotka muurin juurella pelasivat »scriptae duodecimia», olivat joutuneet äänekkääseen riitaan, mutta Lygia ja Vinitius unohtivat vankilan, tuskat ja koko maailman. Enkelien rauha oli vallannut heidän sielunsa, ja he vaipuivat rukoukseen.

KUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Kolmen päivän--tai oikeammin sanoen kolmen yön--aikana ei kukaan häirinnyt heidän rauhaansa. Kun tavalliset työt vankilassa olivat tehdyt, s.o. kuolleet erotetut elävistä ja sairaimmat terveemmistä, ja kun väsyneet vartijat olivat panneet levolle käytäviin, läksi Vinitius kellariin, jossa Lygia oli. Hän viipyi siellä siihen asti, kun aamun sarastus alkoi pilkistää sisään ristikon lomitse, Lygia painoi päänsä hänen rinnalleen, ja sitten he kuiskaten puhuivat rakkaudesta ja kuolemasta. Vähitellen heidän ajatuksensa ja puheensa, yksin halunsa ja toiveensakin irtaantuivat elämästä. He kadottivat maalliset tunteensa. He olivat ikäänkuin laivalla lähteneet maista, eivät enää nähneet rantaa ja hävisivät häviämistään äärettömyyteen. Heidän mielialansa kävi vähitellen surulliseksi, he sulautuivat omaan keskinäiseen rakkauteensa ja Kristuksen rakkauteen ja valmistuivat lentämään muille maille. Mutta ajoittain tuli tuska vielä tuulenpuuskana repimään Vinitiuksen rintaa, silloin tällöin välähti vielä toivo kuin salama hänen mielessään, tuntui siltä kuin usko ristiinnaulitun Herran laupeuteen olisi antanut toivolle siivet--mutta päivä päivältä hänkin sentään yhä enemmän irtaantui maailmasta ja antautui kuoleman haltuun. Kun hän aamulla tuli vankilasta, katseli hän jo maailmaa, kaupunkia, tuttavia ja kaikkia elämää koskevia asioita ikäänkuin unennäköä. Kaikki tuntui hänestä niin vieraalta, etäiseltä, turhalta ja mitättömältä. Hän ei enää pelännyt uhkaavia tuskiakaan, sillä hänellä oli se tunne, että jos ihminen vaivuttaa sielunsa hartauteen ja kääntää katseensa toisaalle, niin eivät nekään mitään merkitse. Heitä molempia ympäröi jo iäisyys. He puhuivat rakkaudesta ja siitä, kuinka he haudan tuolla puolen elävät yhdessä ja rakastavat toisiaan. Jos heidän ajatuksensa vielä hetkiseksi palasivat maallisiin asioihin, tapahtui se ohimennen, ikäänkuin pitkälle matkalle aikovat puhuvat matkavalmistuksista. Heidän ympärillään vallitsi mahtava hiljaisuus. He olivat kuin kaksi unohdettua patsasta jossakin etäällä erämaassa. Heidän ainoana huolenaan oli, ettei Kristus heitä erottaisi, mutta hetki hetkeltä he tulivat yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, ettei Hän sitä tee, ja samalla he rupesivat rakastamaan Häntä jäsenenä, joka heidät yhdistää, loppumattoman onnen ja rajattoman rauhan antajana. Maan tomu oli, heidän vielä ollessaan maan päällä, irroittunut heidän jaloistaan, heidän sielunsa olivat kirkastuneet puhtaiksi kuin kyyneleet. Kuoleman varjon alla, tuskassa ja kärsimyksessä, vankilan kurjuudessa avautui heille jo taivas, sillä se ojensi heille ikäänkuin kätensä ja vei heidät lunastettuina ja pyhitettyinä elämän ikuiselle lähteelle.

Petronius näki ihmeissään, että ilme Vinitiuksen kasvoissa yhä tyyntyi ja että ne rupesivat omituisesti loistamaan. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista ja arveli jo, että Vinitius oli keksinyt uuden pelastuskeinon. Se häntä vain loukkasi, ettei Vinitius uskonut hänelle salaisuuttaan.

Vihdoin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan puhutteli häntä:

"Nyt näytät aivan toiselta kuin ennen. Älä nyt salaa minulta mitään, sillä minä tahdon ja voin sinua auttaa: oletko saanut aikaan mitään?"

"Olen," vastasi Vinitius, "mutta et sinä voi minua auttaa. Aion hänen kuoltuaan tunnustaa itseni kristityksi ja seurata hänen jälkiään."

"Eikö sinulla siis ole toivoa?"

"On kyllä. Kristus antaa hänet minulle eikä ikinä enää eroita meitä."

Petronius rupesi astelemaan edestakaisin atriumin permannolla, ja hänen kasvoillensa nousi pettymyksen ja kärsimättömyyden ilme.

"Siihen ei tarvita teidän Kristuksenne apua," virkkoi hän vihdoin. "Saman palveluksen meidän Thanatoksemmekin [Kuoleman haltia.] tekee."

Vinitius hymähti surumielisesti ja vastasi:

"Ei, rakkaani, mutta sinä et tahdo sitä ymmärtää."

"En tahdo enkä voi, sanoi Petronius. Tässä ei ole aikaa selityksiin, mutta muistatko mitä sanoit, kun ei meidän onnistunut vapauttaa häntä Tullianumista? Minä kadotin silloin kaiken toivon, mutta kotiin palattuamme sanoit sinä: »mutta minä uskon, että Kristus voi palauttaa hänet minulle.» Palauttakoon nyt hänet sinulle! Jos viskaan kallisarvoisen pikarin mereen, niin ei kukaan meidän jumalistamme kykene palauttamaan sitä minulle. Jollei teidän jumalanne ole parempi, niin en ymmärrä, mistä syystä minun pitäisi kunnioittaa häntä enemmän kuin entisiä jumalia."

"Hän hänet minulle palauttaakin!" vakuutti Vinitius.

Petronius kohautti olkapäitään.

"Tiedätkö," kysyi hän, "että kristityt huomenna pannaan valaisemaan Caesarin puutarhaa?"

"Huomennako?" kysyi Vinitius.

Likenevä hirveä todellisuus sai hänen sydämensä vapisemaan pelosta ja tuskasta. Seuraava yö oli ehkä viimeinen, jonka hän saisi viettää Lygian luona, hän sanoi siis Petroniukselle hyvästi ja läksi kiireesti »kuoppien» johtajan luo pyytämään tesseraansa.

Mutta siellä nousi hänen tiensä pystyyn, sillä johtaja ei tahtonut antaa hänelle mitään merkkiä.

"Suo anteeksi, herra," virkkoi hän. "Olen sinun hyväksesi tehnyt kaiken voitavani, mutta henkeäni toki en voi panna alttiiksi. Tänä yönä viedään kristittyjä Caesarin puutarhaan. Vankila tulee olemaan täynnä sotamiehiä ja viranomaisia. Jos sinut sattuisivat tuntemaan, olisin lapsineni päivineni surman oma."

Vinitius käsitti, että olisi ollut turhaa koettaa taivuttaa häntä. Hän toivoi sentään, että sotamiehet, jotka ennestään tunsivat hänet, ehkä päästäisivät hänet vankilaan ilman merkkiä. Yön tullessa hän siis pukeutui tavalliseen hautaaja-tunicaansa, köytti huivin suunsa eteen ja suuntasi kulkunsa vankilan portille.

Mutta sinä päivänä tarkastettiin merkit tavallista ankarammin, ja lisäksi tapahtui, että sadanpäämies Scevinus, ankara herra, joka koko sielullaan ja, mielellään totteli Caesaria, tunsi Vinitiuksen.

Nähtävästi hänen rautaisessa rinnassaan sentään vielä oli kipinä inhimillistä sääliä, sillä hän ei heläyttänytkään peistänsä kilpeä vastaan, kuten oli tapana, kun tahdottiin nostaa melu jostakin, vaan vei Vinitiuksen syrjemmälle ja virkkoi:

"Herra, lähde kotiin. Tunnen sinut, mutta vaikenen, sillä en tahdo syöstä sinua turmioon. Vankilaan en saata päästää sinua, vaan mene kotiin, ja jumalat sinua lohduttakoot!"

"Vai et voi päästää minua," lausui Vinitius. "Mutta salli minun edes seisoa tässä, jotta näen keitä kuljetetaan pois vankilasta."

"Se ei ole vastoin käskyäni," vastasi Scevinus.

Vinitius jäi portille odottamaan vankien kuljetusta. Puoliyön aikana avautuivat vankilan leveät portit, ja pitkänä jonona läksivät vangit liikkeelle. Siinä oli miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmin puolin kulki aseellisia pretorianiosastoja.

Oli täysikuun aika ja yö hyvin valoisa, joten selvästi saattoi nähdä sekä onnettomien vartalot että kasvonpiirteet. He astelivat parittain, pitkässä, synkässä saatossa, aivan ääneti. Ei kuulunut muuta kuin aseitten kalske. Vankeja oli niin paljo, että olisi luullut kaikkien kellarien tyhjentyneen.

Kulkueen päässä huomasi Vinitius selvästi parantaja Glaucuksen, mutta Ursus ja Lygia eivät olleet tuomittujen joukossa.

KUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Hämärä ei vielä ollut langennut maille, kun jo ensimäiset ihmisaallot rupesivat virtaamaan Caesarin puutarhaan. Juhlavaatteissa, seppeleet kulmilla, iloisina, laulaen ja osaksi humalaisinakin riensivät ihmiset katselemaan uutta komeaa näytelmää. Huudot »Semaxii! Sarmentitii!» kaikuivat Via Tectalta Aemiliuksen sillalle, Tiberin taakse, Via Triumphalikselle, pitkin Neron sirkusta ja aina Vaticanuksen kukkulalle asti. Tosin Roomassa ennenkin oli nähty poltettavan ihmisiä paaluihin sidottuina, mutta näin paljon tuomittuja ei vielä koskaan ollut nähty. Caesar ja Tigellinus, jotka tahtoivat tehdä lopun kristityistä ja samalla ehkäistä vankiloista lähtevän tartunnan leviämisen kaupungille, olivat käskeneet tyhjentää kaikki vankilat. Ainoastaan muutamia kymmeniä kristittyjä säästettiin kilpaleikkien päättäjäisiin. Kun ihmiset astuivat sisään puutarhan porteista, teki hämmästys heidät aivan mykiksi. Sekä pää- että sivukäytävät, jotka kulkivat puiston halki, niityt, saaret, lammikkojen rannat ja kukkakentät olivat ahdetut täyteen paaluja ja kuhunkin paaluun oli sidottu kristitty. Korkealla sijaitsevilta paikoilta, missä eivät puut olleet häiritsemässä näköalaa, saattoi nähdä jonottain pikeen kastettuja paaluja, kukilla, myrtinlehvillä ja murattiköynnöksillä koristettuine ruumiineen. Paalumetsää, joka maanpinnan mukaan milloin nousi ja milloin laski, riitti niin kauas, että kun likimmät paalut olivat korkeat kuin laivan mastot, niin etäisimmät näyttivät paljaalle silmälle vain kirjavilta tyrsos-sauvoilta tai heittokeihäiltä. Tällaista paalujen paljoutta ei kansanjoukkokaan ollut saattanut odottaa. Näytti siltä kuin kokonainen kansa Rooman ja Caesarin huviksi olisi köytetty paaluihin. Ihmisjoukot seisahtuivat yksityisten mastojen eteen, joissa uhrien vartalo tai sukupuoli jollakin lailla oli omiaan herättämään uteliaisuutta, tarkastelivat kasvoja, seppeleitä, murattiköynnöksiä ja jatkoivat sitten matkaansa, kummissaan kysyen: »Onko syyllisiä todella näin paljo, ja kuinka lapset, jotka tuskin omin jaloin kykenivät liikkumaan, saattoivat sytyttää Rooman tuleen?» Ja heidän hämmästyksensä muuttui vähitellen rauhattomuudeksi.

Mutta oli jo tullut pimeä ja tähdet alkoivat syttyä taivaalle. Jokaisen pahantekijän eteen asettui nyt orja, kädessä palava soihtu. Ja kun puutarhan eri kulmilta alkoi kuulua torventoitotuksia, jotka ilmoittivat näytännön alkamista, laskivat he kukin soihtunsa paalun juurelle.

Kukkien alla oli pikeen kastettuja olkia, ja ne humahtivat paikalla ilmituleen. Liekki levisi leviämistään, tarttui murattiköynnökseen, kiipesi ylöspäin ja saavutti uhrin jalat. Yleisö vaikeni, ja valitukset ja tuskan huudot täyttivät koko puutarhan. Muutamat uhrit nostivat silmänsä tähtitaivasta kohti ja rupesivat veisaamaan Kristuksen kunniaa. Kansa kuunteli. Kovimmatkin sydämet valtasi kauhu, kun matalimpien paalujen päistä tuskalliset lapsenäänet alkoivat huutaa: »äiti! äiti!» Humalaisetkin katselijat säpsähtivät, kun he näkivät lasten pienet päät ja viattomat, tuskan vääntämät kasvot ja kun he näkivät niiden pyörtyvän savuun, joka jo oli ruvennut tukahuttamaan muitakin uhreja. Mutta liekit leimusivat korkeuteen ja sytyttivät tuleen yhä uusia ruususeppeleitä ja murattiköynnöksiä. Sekä pää- että syrjäkäytävät syttyivät palamaan, syttyivät puiden latvat, niityt ja kukkakentät, vesi lätäköissä ja lammikoissa kävi punaiseksi, puiden värisevät lehdet ruusunkarvaisiksi. Yö oli valoisa kuin päivä. Kun kärvennetyn lihan haju alkoi täyttää puutarhan, pirskoittelivat orjat katselijoiden joukkoon myrrhaa ja aloeta. Sitä varten oli nimittäin erityisesti valmistettu suitsutusastioita. Tuon tuostakin kuului kansan joukosta huutoja, mutta aiheutuivatko ne säälistä vaiko nautinnosta ja ihastuksesta--sitä ei saattanut tietää. Huudot kasvoivat samassa määrin kuin tuli, joka jo nuoleskeli paaluja, kiipesi uhrien rinnoille, tarttui heidän hiuksiinsa, viskasi huntunsa heidän mustuneille kasvoilleen ja puski vieläkin korkeammalle, ikäänkuin voitonriemulla ylistääkseen sitä voimaa, jonka käskystä hävitystyö tapahtui.

Näytelmän alussa oli Caesar saapunut kansansa joukkoon. Hän seisoi komeissa sirkuskilpa-ajovaunuissa, joiden eteen oli valjastettu neljä valkeaa orhia, puettuna vaununohjaajan pukuun ja oman hovinsa puolueen, s.o. »Vihriäin» väreihin. Hänen perässään tuli muita vaunuja, täynnä vaaleapukuisia hovilaisia, senaattoreja, pappeja, alastomia bakkhantinaisia, seppeleet kulmilla, viiniruukut käsissä, osaksi humalaisina ja päästellen villejä huutoja. Heidän rinnallaan soittivat fauneiksi ja satyreiksi puetut soittoniekat sitroja, forminkseja, huiluja ja torvia. Toisissa vaunuissa ajoi iäkkäitä roomalaisnaisia tyttärineen. He olivat hekin humalassa ja puolialastomina. Kilpa-ajovaunujen rinnalla juoksi miehiä, heiluttaen nauhoilla koristettuja tyrsos-sauvoja tai lyöden rumpua ja sirotellen tielle ruusuja. Koko tämä loistava seurue liikkui »evoe»-huutoja raiuttaen puutarhan pääkäytävää eteenpäin, savun ja ihmissoihtujen keskitse. Caesar oli ottanut Tigellinuksen ja Chilonin vaunuihinsa. Hän tahtoi erityisesti nauttia Chilonin kauhusta. Itse hän ohjasi hevosiaan, ajoi käyttöä, katsellen palavia ruumiita ja kuunnellen kansan huutoja. Seisoessaan kultaisissa kilpa-ajovaunuissa, ympärillä ihmisaallot, jotka kumartuivat hänen jalkainsa juureen, tulen loistossa, päässä sirkusvoittajan kultainen seppel, oli hän korkeampi kaikkia hovilaisia ja koko kansaa, hän näytti jättiläiseltä. Hänen äärettömät käsivartensa olivat ojollaan ohjaksissa ja näyttivät siunaavan kansaa. Hänen kasvoillaan ja hänen räpyttelevissä silmissään asui hymy, hän paistoi kansan yläpuolella kuin aurinko, kuni hirveä, mutta komea ja mahtava jumala.

Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan jotakin tyttöä, jonka rintoja liekki juuri oli alkanut käryyttää, tai lasta, jonka kasvot vääntyivät tuskasta. Sitten hän taasen jatkoi matkaansa, kuljettaen perässään hurjaa ja hullaantunutta joukkoa. Tuon tuostakin hän tervehti kansaa, kumartui taaksepäin, veti ohjaksia kireämmälle ja puhutteli Tigellinusta. Kun hän vihdoin oli päässyt suurelle suihkulähteelle, joka sijaitsi kahden tien risteyksessä, astui hän alas vaunuista, viittasi seurueelleen ja sekaantui ihmisjoukkoon.

Häntä tervehdittiin huudoilla ja kättentaputuksilla. Bakkhantinaiset, nymfit, senaattorit, augustianit, papit, faunit, satyrit ja sotamiehet häärivät hänen ympärillään hurjassa piirissä. Itse hän, toisella puolellaan Tigellinus, toisella Chilon, kiersi suihkulähteen, jonka vierellä paloi muutamia kymmeniä paaluja. Hän pysähtyi jokaisen eteen ja teki kaikenlaisia huomautuksia uhreista, tai laski leikkiä vanhasta kreikkalaisesta, jonka kasvoilla kuvastui rajaton epätoivo.

Vihdoin he seisahtuivat korkean maston eteen, joka oli koristettu myrtti- ja viiniköynnöksillä. Tulen punaiset liekit ulottuivat jo uhrin polviin, mutta kasvoja ei heti saattanut nähdä, sillä kuivat oksat olivat vasta sytytetyt palamaan ja savu peitti kasvot. Hetken perästä kevyt öinen tuuli hajoitti savun, ja silloin paljastuivat vanhuksen kasvot ja harmaa parta, joka valui rinnalle.

Kasvot nähdessään alkoi Chilon kiemurrella kuin haavoitettu käärme, ja hänen suustaan pääsi huuto, joka enemmän muistutti korpin rääkynää kuin ihmisen ääntä:

"Glaucos! Glaucos!..."

Parantaja Glaucus häntä todella katseli palavasta paalusta.

Hän eli vielä ja hänen kärsivät kasvonsa olivat alas painetut, ikäänkuin hän vielä kerran olisi tahtonut katsella murhaajaansa, joka oli hänet pettänyt, ryöstänyt häneltä vaimon ja lapset ja yrittänyt tappaa hänet. Kaiken tämän hän Kristuksen nimessä oli saanut anteeksi ja sittenkin hän uudestaan oli antanut hänet murhaajien käsiin. Julmempaa ja verisempää vääryyttä ihminen tuskin koskaan oli toiselle tehnyt. Ja nyt paloi uhri, köytettynä pikeen kastettuun puuhun, ja murhaaja seisoi paalun juurella. Glaucuksen silmät eivät hetkeksikään kääntyneet pois kreikkalaisen kasvoista. Välistä peitti savu hänen kasvonsa, mutta kun tuuli haihdutti sen, näki Chilon taasen samat silmäterät tuijottamassa itseensä. Hän kokosi voimansa ja päätti paeta, mutta ei voinut. Äkkiä hänestä tuntui siltä, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lyijystä ja kuin joku näkymätön käsi yliluonnollisella voimalla olisi pidellyt häntä paalun juurella. Hän ikäänkuin kivettyi. Sen hän vain tunsi, että hänen rintansa täyttyi ylen täyteen, että siellä ikäänkuin särkyi jotakin, että tuskaa ja verta jo on ollut tarpeeksi, että elämä nyt loppuu, että kaikki, mitä hänen ympärillään on, Caesar, hovi, kansanjoukot--kaikki häviää. Jäljelle jää vain ääretön, hirveä, musta erämaa, josta tuon marttyyrin silmät loistavat, tuomiolle kutsuen. Glaucuksen pää painui yhä alemma ja silmät tuijottivat rävähtämättä Chiloniin. Läsnäolijat arvasivat, että noiden molempien miesten välillä tapahtui jotakin, mutta hymy kuoli heidän huuliltaan, sillä Chilonin kasvot olivat kauhean näköiset. Niissä kuvastui sellainen hätä ja tuska, että olisi luullut tulikielen polttavan hänen omaa ruumistaan. Äkkiä hän säpsähti, ojensi käsivartensa paalua kohti ja huusi hirveällä, läpitunkevalla äänellä:

"Glaucos! anna anteeksi! Kristuksen nimeen!!!"

Kaikki läsnäolijat vaikenivat: väristys kävi heidän ruumiinsa läpi, ja vaistomaisesti nosti jokainen silmänsä ylöspäin.

Marttyyrin pää liikahti hiukan, sitten kuului maston latvasta valittava ääni:

"Minä annan anteeksi!..."

Chilon lankesi kasvoilleen maahan, ulvoi kuin villi peto, otti kourallaan multaa maasta ja sirotteli sitä hiuksilleen. Liekit leimahtelivat, nuolivat Glaucuksen rintaa ja kasvoja, irroittivat myrttikruunun hänen päästään ja tarttuivat nauhoihin, jotka koristivat paalun huippua. Koko paalu hulmahti kirkkaaseen, räikeänkarvaiseen tuleen.

Mutta hetken perästä nousi Chilon, ja hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet, että augustianit luulivat näkevänsä toisen ihmisen. Hänen silmänsä paloivat kummallisesti, ryppyiseltä otsalta loisti innostus: ennen niin mitättömän näköinen kreikkalainen oli nyt kuin pappi, joka jumalansa käskystä valmistuu ilmoittamaan tuntemattomia totuuksia.

"Mikä hänen on? Hän on tullut hulluksi!" huudahtivat jotkut.

Chilon kääntyi kansan puoleen, nosti oikean kätensä taivasta kohti ja rupesi huutamaan, tai oikeammin sanoen kirkumaan niin lujaan, että sekä augustianit että kansanjoukko kuuli hänen sanansa:

"Rooman kansa! Kautta kuolemani vannon, että nämä ihmiset kuolevat viattomina. Murhapolttaja on--tuo tuossa!!!"

Hän osoitti sormellaan Neroa.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Hovilaiset olivat aivan kankeina kauhusta. Chilon viittasi yhä vapisevalla kädellään Caesariin. Äkkiä nousi myrsky. Kuten laine, jonka tuulenpuuska nostaa, karkasi kansanjoukko likemmä vanhusta, voidakseen paremmin nähdä hänet. Kuului huutoja: »maltappas!» tai: »voi meitä!» Kansanjoukko rähisi ja nielusi: »Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»

Sekamelska kasvoi kasvamistaan. Bakkhantinaiset hakivat kirkuen turvaa vaunuista. Äkkiä kaatui muutamia hiiltyneitä paaluja, kipinät räiskyivät yltympärille, ja sekasorto yhä kasvoi. Sokea, sakea ihmisaalto riisti Chilonin mukaansa ja vei hänet syvälle puutarhaan.

Paalut olivat enimmäkseen jo hiiltyneet ja kaatuilivat ristiin rastiin teiden poikki, täyttäen käytävät savulla, kipinöillä, palaneen puun ja palaneen ihmisrasvan hajulla. Sekä likeisimmät että kaukaisimmat valot sammuivat. Puutarha kävi pimeäksi. Levottomina, synkkinä ja alakuloisina tunkeutuivat joukot portteja kohti. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiersi suusta suuhun muutettuna ja liioiteltuna. Toiset kertoivat, että Caesar oli pyörtynyt, toiset, että hän itse oli tunnustanut polttaneensa Rooman, toiset, että hän oli vaarallisesti sairastunut, ja toiset, että hän vaunuihin kannettaessa oli ollut kuin kuollut. Siellä lausuttiin kristittyjen hyväksi joku säälin sana: »Eivät he ole polttaneet Roomaa--miksi siis vuodattaa niin paljon verta? miksi saada aikaan niin paljon tuskaa ja vääryyttä? Eivätköhän jumalat vain tule kostamaan viattomien puolesta?» Sanoja »innoxia corpora!» toistettiin yhä useammin. Naiset surkuttelivat ääneen lapsia, joita joukoittain oli viskattu petojen eteen, naulattu ristiin tai poltettu kirotuissa puutarhoissa. Vihdoin muuttui sääli vihaksi, joka kohdistui Caesariin ja Tigellinukseen. Oli sellaisiakin ihmisiä, jotka äkkiä seisahtuivat ja kysyivät itseltään ja muilta: »mikä jumala se onkaan, joka kuolemassa antaa sellaisen voiman?» Ja mietteisiin vaipuneina he palasivat kotiin.

Chilon yhä vielä harhaili puutarhassa, tietämättä minne mennä, minne kääntyä. Hän oli taasen heikko, turvaton, sairas vanhus. Tuon tuostakin hän kompastui hiiltyneisiin ruumiisiin tai töytäsi kekäleitä vastaan, jotka lähettivät hänen perässänsä laumoittain kipinöitä. Välistä hän istuutui ja tuijotti ympärilleen tajuttomin katsein. Puutarha oli miltei jo pimeä; puiden välitse pilkoitti vain kalpea kuu, valaisten himmeällä valolla puukujia, hehkuvia paaluja, joita oli kaatunut ristiin rastiin, ja uhrien muodottomia jäännöksiä. Vanhan kreikkalaisen silmissä näytti siltä, kuin kuulla olisi ollut Glaucuksen kasvot ja kuin Glaucuksen silmät yhä lakkaamatta olisivat tuijottaneet häneen. Hänen täytyi paeta valoa. Vihdoin hän kuitenkin uskalsi astua esiin varjosta ja silloin hän, ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana, rupesi kulkemaan suihkulähdettä kohti, jossa Glaucus oli heittänyt henkensä.

Äkkiä joku käsi kosketti hänen olkapäätään.

Vanhus kääntyi ja näki edessään vieraan miehen.

"Kuka siellä? Kuka olet?" huusi hän pelästyneenä.

"Apostoli Paavali Tarsolainen."

"Minä olen kirottu!... Mitä tahdot?"

Apostoli vastasi: