Chapter 46

"Älä heitä uhkaa, Crispus, sillä vielä tänä päivänä ovat he sinun kanssasi paratiisissa. Arveletko sinä, että he tulevat kadotetuiksi ja tuomituiksi? Mutta kuka heitä tuomitsee? Jumalako, joka heidän tähtensä antoi Poikansa? Kristusko, joka heidät lunastaakseen kuoli, niinkuin hekin nyt kuolevat Hänen nimensä tähden? Kuinka Se, joka heitä rakastaa, saattaa tuomita heidät kadotukseen? Kuka saattaa syyttää Herran valittuja? Kuka saattaa sanoa tätä verta kirotuksi?..."

"Herra, minä olen vihannut vääryyttä," huudahti vanha pappi.

"Mutta Kristus käski vielä enemmän rakastaa ihmisiä kuin vihata vääryyttä, sillä Hänen oppinsa on rakkautta eikä vihaa..."

"Olen syntiä tehnyt kuoleman hetkellä," sanoi Crispus.

Ja hän rupesi lyömään rintoihinsa.

Istuinrivien vartija likeni samassa apostolia ja kysyi:

"Kuka sinä olet, joka puhuttelet tuomittuja?"

"Rooman kansalainen," vastasi Paavali tyynesti.

Sitten hän kääntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi:

"Luota siihen, että tämä on armon päivä, ja kuole rauhassa, Herran palvelija."

Kaksi maurilaista tuli nyt Crispuksen luokse, laskeakseen hänet puun päälle, mutta Crispus katsahti vielä kerran ympärilleen ja huusi:

"Veljeni, rukoilkaa puolestani!"

Hänen kasvoistaan katosi entinen ankaruus; kivettyneet piirteet kävivät tyyniksi ja lempeiksi. Itse hän oikaisi käsivartensa ristin poikkipuulle, helpottaakseen vartijoiden työtä, käänsi silmänsä taivasta kohti ja vaipui hartaaseen rukoukseen. Hän näytti olevan aivan tunnotonna, sillä hänen ruumiinsa ei edes vavahtanut eikä kasvoihin ilmaantunut vähintäkään tuskan merkkiä, kun naulat upotettiin käsiin. Hän rukoili, kun nauloja lyötiin jalkoihin, ja rukoili, kun risti nostettiin pystyyn, rukoili silloinkin, kun kuoppa täytettiin ja poljettiin kovaksi. Vasta kun ihmisjoukko meluten ja nauraen rupesi lappamaan amfiteatteriin, rypisti vanhus hiukan kulmakarvojaan, ikäänkuin häntä olisi harmittanut, että pakanallinen kansa tuli häiritsemään hänen suloisen kuolemansa rauhaa.

Kun kaikki ristit olivat nostetut pystyyn, oli arena kuin metsä, jonka puihin on ripustettu ihmisiä. Ristien haaroille ja marttyyrien kasvoille lankesi auringon valo, mutta arenalla muodostivat ristien jyrkät varjot ikäänkuin punotun verkon, jonka lomitse keltainen hiekka pilkisteli. Tämä näytelmä tarjosi kansalle hitaan kuoleman nautinnon. Ei kukaan vielä ollut nähnyt sellaista ristien tungosta. Arena oli niin täynnä ristejä, että palvelijat töin tuskin pääsivät tunkemaan niiden välitse. Sivuilla riippui parhaasta päästä naisia, mutta johtavana miehenä oli Crispus nostettu vastapäätä Caesarin podiumia, äärettömän suurelle ristille, jonka juuren ympäri oli kiedottu köynnöksiä. Uhrit olivat kaikki vielä hengissä, mutta muutamat niistä, jotka ensinnä olivat ristiinnaulitut, olivat menneet tainnoksiin. Kukaan ei valittanut eikä rukoillut armoa. Toiset riippuivat nojaten päätään olkaansa vastaan, toisten pää oli vaipunut rinnalle, ikäänkuin he olisivat nukkuneet; toiset näyttivät miettivän, toiset tuijottivat taivaaseen ja liikuttelivat hiljaa huuliaan. Mieliala tässä hirveässä ristien metsässä, jossa kaikki uhrit vaikenivat, venytettyjen ruumiiden keskellä, oli uhkaava, pahaa ennustava. Kansa, joka kesteissä oli syönyt vatsansa täyteen, tuli meluten ja mitä parhaimmalla tuulella sirkukseen, mutta vaikeni äkkiä eikä tietänyt, mihin ruumiiseen kiinnittää silmänsä ja mitä ajatella. Venytettyjen naisruumiitten alastomuus ei enää tehnyt mitään vaikutusta. Ei kukaan lyönyt vetoa, kuka ensinnä heittäisi henkensä, kuten katselijat tavallisesti tekivät kun arenalla oli useita uhreja. Tuntui siltä kuin Caesarkin jo olisi ikävystynyt, sillä hän käänteli päätään, korjasi laiskasti kaulakoristettaan ja näytti uniselta.

Vastapäätä riippuvan Crispuksen silmät olivat jonkun aikaa olleet kiinni, ikäänkuin hän olisi ollut tainnoksissa tai kuolemaisillaan. Äkkiä ne avautuivat ja iskivät Caesariin.

Crispuksen kasvot kävivät taasen niin armottomiksi ja hänen silmissään paloi sellainen tuli, että augustianit rupesivat kuiskailemaan keskenään ja osoittamaan häntä sormillaan. Lopulta Caesarkin kiinnitti huomionsa häneen ja nosti smaragdin silmänsä eteen.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Kaikkien silmät olivat tähdätyt Crispukseen, joka koetti liikuttaa oikeaa kättään, ikäänkuin olisi tahtonut irroittaa sen puusta.

Hetkisen perästä hänen rintansa kohosi niin, että kylkiluut selvästi erottautuivat, ja hän puhkesi puhumaan:

"Äidinsurmaaja!--voi sinua!"

Kun augustianit kuulivat tällaisen kuolettavan solvauksen viskattavan suoraan maailman herran silmille tuhansiin nousevan kansanjoukon läsnäollessa, pelästyivät he niin, että he tuskin uskalsivat hengittää. Chilon kävi aivan kankeaksi. Caesar säpsähti, ja smaragdi putosi hänen käsistään.

Yleisökin istui henkeä pidätellen. Mutta Crispuksen ääni kaikui yhä voimakkaampana läpi koko amfiteatterin:

"Voi sinua, vaimon ja veljen surmaaja, voi sinua, Antikristus! Syvyyden kuilu sinun eteesi aukeaa, kuolema sinua tavoittelee, hautasi on jo valmiina. Voi sinua, elävä raato, sillä kauhuun sinä kuolet ja kirottu sinä olet oleva iankaikkisesti!..."

Turhaan koetti hän kiskoa kättään irti puusta. Hän oli hirvittävän näköinen, kamala katsella kuin elävä luuranko ja horjumaton kuin itse kohtalo. Hän nyökäytti valkeaa partaansa Neron podiumia kohti, ja ruususeppeleestä, joka oli hänen päälaellaan, putoili lehtiä.

"Voi sinua, murhamies! mittasi on täysi, ja hetkesi likenee!..."

Hän oikaisi itseään vieläkin kerran. Näytti jo siltä kuin hän olisi ollut saamaisillaan kätensä irti rististä ja uhaten ojentamaisillaan niitä Caesaria kohti, mutta äkkiä hänen laihat käsivartensa oikenivat suoriksi, ruumis kävi hervottomaksi ja pää retkahti rintaa vastaan. Hän oli kuollut.

Ristimetsässäkin olivat jo heikoimmat nukkuneet kuolon uneen.

VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

"Herra," virkkoi Chilon, "meri on rasvatyvenenä ja aalto tuntuu nukkuvan... Lähtekäämme Akaiaan. Siellä sinua odottaa Apollon kunnia, siellä sinua odottavat seppeleet ja voitot siellä ihmiset sinua jumaloivat ja jumalat tervehtivät vertaisenaan. Täällä sen sijaan, herra..."

Hän keskeytti puheensa, sillä hänen alahuulensa vapisi niin, että sanat muuttuivat käsittämättömiksi ääniksi.

"Lähdemme heti, kun kilpaleikit ovat loppuneet," vastasi Nero. "Tiedän, että täällä jo muutenkin sanotaan kristittyjä »vahingoittumattomiksi ruumiiksi», »innoxia corpora». Jos minä lähtisin tieheni, kävisi puhe aivan yleiseksi. Mitä sinä pelkäät, senkin musta tatti?"

Nero rypisti kulmakarvojaan ja loi Chiloniin kysyvän katseen, ikäänkuin pyytääkseen selitystä. Hän oli olevinaan tyyni, vaikka hänen mielensä oli kuohuksissa. Hän oli nimittäin viime näytännössä itsekin pelästynyt Crispuksen sanoja. Kotiin päästyään ei hän ollut saanut unta, sillä viha, häpeä ja pelko olivat häntä kalvaneet.

Taikauskoinen Vestinus, joka ääneti oli kuunnellut Neron ja Chilonin keskustelua, katsahti varovasti ympärilleen ja virkkoi salaperäisellä äänellä:

"Kuulitko, herra, mitä tuo vanhus sanoi. Kristityt ovat kummallista väkeä... Heidän jumalansa tekee heidän kuolemansa helpoksi, mutta taitaa olla kostonhimoinen."

Nero vastasi hätäisesti:

"Minä en ole pannut toimeen kilpaleikkejä. Tigellinus sen on tehnyt..."

"Niin onkin! Minä sen olenkin tehnyt," vastasi Tigellinus, joka kuuli Caesarin vastauksen. "Minä sen olen tehnyt ja minä teen pilkkaa kaikista kristittyjen jumalista. Vestinus, oi herra, on taikauskolla täytetty rakko, ja tuo urhea kreikkalainen voi menehtyä pelästyksestä, jos hän näkee rutkavan kanan nostavan höyhenet pystyyn puolustaakseen poikasiaan."

"Hyvä on," virkkoi Nero, "mutta anna käsky, että kristityiltä tästälähin leikataan kieli tai että heidän suunsa tukitaan."

"Kyllä tuli heidän suunsa tukkii."

"Voi minua!" vaikeroi Chilon.

Mutta Caesar, jota Tigellinuksen ylenkatseellinen varmuus oli rohkaissut, rupesi nauramaan, osoitti vanhaa kreikkalaista ja virkkoi:

"Katsokaapa miltä, Akilleksen jälkeläinen näyttää. Chilon oli todella hirvittävän näköinen. Hiustähteet hänen päälaellaan olivat käyneet ihan valkeiksi, ääretön levottomuus, pelko ja ahdistus kuvastui hänen kasvoillaan. Ajoittain hän oli kuin tiedotonna, pyörryksissään. Monesti hän ei laisinkaan vastannut kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, toisinaan hän vimmastui ja saattoi käydä niin myrkylliseksi, että augustianit pitivät viisaimpana jättää hänet rauhaan."

Sellainen tuuli tuli hänelle nytkin.

"Tehkää minulle mitä tahdotte," huusi hän epätoivoissaan ja näpäytti sormiaan, "mutta minä vain en enää lähde kilpaleikkeihin!"

Hetken kuluttua Nero katsahti häneen ja virkkoi, kääntyen Tigellinuksen puoleen:

"Pidäpä huolta siitä, että tämä stoikko puutarhassa joutuu minun likeisyyteeni. Tahdonpa nähdä minkä vaikutuksen soihtumme häneen tekevät."

Caesarin äänessä väreili uhka, joka pelästytti Chilonia.

"Herra," huudahti hän, "en tule näkemään mitään, sillä yöllä en saata eroittaa mitään."

Mutta Caesar hymyili hirveää hymyä ja vastasi:

"Yö on oleva valoisa kuin päivä."

Sitten hän kääntyi toisten augustianien puoleen ja rupesi puhumaan kilpa-ajoista, jotka hän aikoi panna toimeen kilpaleikkien päätyttyä.

Petronius tuli Chilonin luo, kosketti hänen olkapäätään ja virkkoi:

"Enkö sanonut sinulle, ettet sinä kestäisi näytelmää?"

Chlion vastasi:

"Minua janottaa..."

Ja hän ojensi vapisevan kätensä ottamaan maljaa, mutta ei jaksanut viedä sitä huulilleen. Kun Vestinus sen näki, otti hän maljan ja auttoi Chilonia. Sitten hän tuli ihan hänen korvansa juureen ja kysyi uteliaana ja hätääntyneenä:

"Ovatko raivottaret sinun kimpussasi? Mitä?..."

Vanhus tuijotti häneen suu auki, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt kysymystä, ja rupesi siristelemään silmiään.

Vestinus uudisti kysymyksensä:

"Ovatko raivottaret kimpussasi?"

"Ei," vastasi Chilon, "mutta edessäni on yö."

"Kuinka? Yökö... Olkoot jumalat sinulle armolliset! Mitä sinä sanoit? Yökö?"

"Hirveä yö ja hämäryys, jossa on jotakin, joka liikkuu ja likenee minua. Mutta minä en tiedä mitä se on, vaan pelkään."

"Olen aina ollut vakuutettu, että löytyy noitia. Etkö ole nähnyt unia?"

"En, sillä en ole maannut. En saattanut ajatella, että heitä rangaistaisiin sillä tavalla."

"Säälitkö sinä heitä?"

"Miksi te vuodatatte niin paljon verta? Kuulitko, mitä se ukko huusi ristiltä? Voi meitä!"

"Kuulin," vastasi Vestinus. "Mutta ovathan he murhapolttajia."

"Eivät ole!"

"Ovathan he ihmissuvun vihollisia."

"Eivät ole!"

"Ovathan he myrkyttäneet veden."

"Eivät ole!"

"Ja surmanneet lapsia..."

"Eivät ole!"

"Kuinka!" kysyi Vestinus kummissaan. "Itsehän sinä niin sanoit ja itsehän sinä heidät annoit Tigellinuksen käsiin?"

"Juuri sentähden minua nyt ympäröi yö ja kuolema likenee minua... Välistä minusta tuntuu siltä kuin jo olisin kuollut, ja te muut samaten."

"Ei! He kuolevat ja me jäämme henkiin. Mutta sanoppa minulle: mitä he kuollessaan näkevät?"

"Kristuksen..."

"Vai onko se heidän jumalansa? Onko väkeväkin jumala?"

Chilon vastasi hänkin kysymyksellä:

"Mitä soihtuja aiotaan sytyttää puutarhaan? Kuulitko mitä Caesar sanoi?"

"Kuulin kyllä ja tiedän muutenkin. Ne ovat nimeltään »sarmentitii» ja »semaxii»... Kristityt puetaan kidutustunicaan, joka on kastettu pikeen, sitten heidät sidotaan paaluihin ja sytytetään palamaan... Kunhan ei heidän jumalansa vain kostaisi kaupungille... Semaxii!! se on hirveä rangaistus."

"On se minusta sentään parempi kuin verenvuodatus," vastasi Chilon. "Käskepä orjan ojentaa malja huulilleni. Minun on jano, mutta viini voi läikähtää, kun käteni vapisee vanhuuttaan..."

Toiset augustianit keskustelivat niinikään kristityistä. Vanha Domitius Afer teki heistä pilkkaa.

"Heitä on niin paljo," sanoi hän, "että he huoleti voisivat nostaa sisällisen sodan, ja kuten muistatte pelkäsimmekin, että he ryhtyisivät puolustukseen. Mutta he kuolevat kuten lampaat."

"Koettakootpa muuta!" huusi Tigellinus.

Petronius puuttui samassa puhumaan:

"Te erehdytte. Kyllä he puolustautuvat."

"Millä lailla?"

"Kärsivällisyydellä."

"Se on aivan uusi keino."

"Niin on. Tai voitteko väittää heidän kuolevan pahantekijöiden lailla? Ei! He kuolevat sillä lailla, että pahantekijöinä täytyy pitää niitä, jotka ovat tuominneet heidät kuolemaan, s.o. meitä ja koko Rooman kansaa."

"Mitä hullutuksia!" huudahti Tigellinus.

"_Hic Abdera!_" [Sananlaskuntapainen lause, merkitsee: »tyhmin tyhmistä».] vastasi Petronius.

Toiset, jotka huomasivat hänen sanojensa sattuvaisuuden, katselivat kummastuneina toisiinsa ja toistelivat toistelemistaan:

"Hän on oikeassa! He kuolevat kummallisella ja aivan erityisellä tavalla."

"Minä vakuutan teille, että he näkevät jumalansa," huudahti Vestinus.

Muutamat augustianit kääntyivät nyt Chilonin puoleen:

"Vanhus hoi! sinä tiedät asian, sano meille: mitä he näkevät?"

Kreikkalainen läikäytti viiniä tunicalleen ja vastasi:

"Kuolleistanousemuksen!..."

Hän vapisi niin, että lähimpänä istuvat vieraat purskahtivat äänekkääseen nauruun.

KUUDESKYMMENES LUKU.

Vinitius ei muutamaan vuorokauteen ollut viettänyt yötään kotona. Petronius arveli hänen keksineen jonkun uuden tuuman ja yhä tekevän valmistuksia Lygian vapauttamiseksi Esquilinuksen vankilasta. Hän ei tahtonut kysyä häneltä mitään, jottei häiritsisi hänen puuhiaan. Hienostunut skeptikko oli hänkin tavallaan taikauskoinen: hänen ei ollut onnistunut riistää neitoa mamertilaisesta vankilakuopasta, ja sentähden hän oli lakannut luottamasta onnensa tähteen.

Ei hän enää luottanut Vinitiuksenkaan toimien menestymiseen. Tulipalon ehkäisemiseksi oli revitty joukko taloja ja niiden kellarit olivat muutetut vankiloiksi. Niin oli Esquilinuksenkin vankila syntynyt. Ei se tosin ollut juuri niin hirveä kuin vanha Tullianum Kapitoliumin vierellä, mutta sen sijaan sitä vartioitiin sata kertaa huolellisemmin. Petronius ymmärsi, että Lygia oli siirretty sinne vain siitä syystä, ettei hän kuolisi eikä pääsisi pakoon amfiteatteria. Tietysti häntä samasta syystä vartioitiin kuin silmäterää.

"Nähtävästi," puhui hän itsekseen, "Caesar ja Tigellinus ovat päättäneet käyttää häntä erityiseen, hirveään näytelmään, jonka vertaista ei ole nähty. Hänen pelastuksensa on niin mahdoton, että Vinitius itse kuolee ennen kuin hän hänet saa pelastetuksi."

Vinitius itsekin oli kadottanut kaiken toivon hänen pelastamisestaan. Yksin Kristus saattoi hänet pelastaa. Nuorella tribunilla oli nyt vain yksi päämäärä: hän tahtoi päästä vankilaan näkemään Lygiaa.

Häntä oli pitkän aikaa vaivannut ajatus, että Nazarius oli päässyt mamertilaiseen vankilaan kantamaan ruumiita, ja hän päätti koettaa kulkea samaa tietä.

Hän antoi »löyhkäävien kuoppien» päämiehelle äärettömän rahasumman, ja tämä suostui vihdoin ottamaan hänet palvelijainsa joukkoon, jotka hän öisin lähetti noutamaan ruumiita. Ei ollut paljoakaan syytä pelätä, että hänet tunnettaisiin. Yö, orjan puku ja vankilan huono valaistus häntä suojelivat. Kenenkä päähän sitäpaitsi olisi saattanut pälkähtää, että patricio, konsulien poika ja pojanpoika olisi hautauspalvelijoiden joukossa, hengittämässä vankilan ja »löyhkäävien kuoppien» ilmaa ja tekemässä työtä, johon ihmiset vain pakosta tai äärimmäisen kurjuuden ajamina ryhtyivät.

Mutta ikävöitynä iltana vyöttäytyi Vinitius ilomielin, kietoi päänsä ympäri tärpättiin kastetun huivin ja läksi sykkivin sydämin toisten joukossa Esquilinukselle.

Pretorianien vartijat eivät estäneet häntä, sillä kaikki palvelijat päästettiin sisään »tesseran» nojalla, jonka sadanpäämies lampun valossa tarkasti. Hetkisen perästä avautuivat suuret rautaiset ovet, ja he astuivat vankilaan.

Vinitiuksen eteen avautui laaja, holvattu kellari, josta päästiin toisiin samanlaisiin kellareihin. Sumeat kynttilät valaisivat vankilaholveja, jotka olivat täynnä ihmisiä. Toiset makailivat pitkin seiniä, joko uneen vaipuneina tai kuolleina. Toiset kiertelivät suurten vesiastiain ympärillä, jotka seisoivat keskellä permantoa ja joista he joivat kuumesairaiden kiihkolla, toiset istuivat maassa, kyynärpäät polvia vasten, pää käsien varassa. Siellä täällä nukkui lapsi äitinsä sylissä. Yltympärillä kuului sairaiden läähättävä, sihisevä hengitys, itkua, rukouksen hyminää, hyräilyä ja vartijoiden kirouksia. Kellareissa vallitsi tungos ja ruumiin haju. Etempänä hämärässä vilisivät ihmiset mustina, epämääräisinä olentoina, likempänä saattoi tuikkivien lamppujen valossa eroittaa kalpeita, pelästyneitä, laihtuneita ja nälkäisiä kasvoja, joiden silmät olivat ikäänkuin sammuneet tai joitten poskilla kuume paloi. Heidän huulensa olivat sinettyneet, otsalta valui hikipisaroita ja hiukset olivat ikäänkuin liimatut ihoon. Nurkista kuului sairaiden valitus. Toiset pyysivät vettä, toiset rukoilivat että heidät jo kuljetettaisiin kuolemaan. Ja tämä vankila oli sentään parempi kuin vanha Tullianum. Vinitius oli vaipumaisillaan maahan, kun hän tämän kaiken näki. Hengitys loppui hänen rinnastaan. Ja kun hän ajatteli, että Lygia oli täällä, tässä kurjuudessa ja tuskassa, karmi hänen pintaansa, ja epätoivon huudahdus tukahtui rintaan. Amfiteatteri, villien petojen kynnet, risti, mikä hyvänsä oli parempi kuin nämä hirveät, maanalaiset kellarit, joissa ilma oli täynnä ruumiin löyhkää ja joissa joka nurkasta nousi tuskallisia rukouksia:

"Viekää meidät kuolemaan!"

Vinitius pusersi kätensä nyrkeiksi niin että kynnet painuivat lihaan. Hän tunsi heikkenevänsä ja olevansa pyörtymäisillään. Kaikki, mitä hän tähän asti oli kokenut, koko hänen rakkautensa ja kaikki hänen tuskansa vaihtuivat: hän toivoi vain kuolemaa.

Äkkiä hän kuuli »löyhkäävien kuoppien» päämiehen äänen:

"Kuinka paljo ruumiita täällä tänään on?"

"Noin tusinallinen," vastasi vankilan vartija, "mutta aamuun niitä kyllä tulee lisää, sillä tuolla seinillä ihmisiä jo makailee henkitoreissa."

Hän rupesi haukkumaan naisia siitä, että he salaavat kuolleet lapsensa saadakseen kauemmin pitää niitä luonaan. He eivät tahtoisi antaa heittää niitä »löyhkääviin kuoppiin». Vasta hajun avulla saa selville, missä ruumis on, ja siten ilma, joka muutenkin on hirveä, haisee vieläkin enemmän. "Mieluummin," sanoi vartija, "olisin orjana jossakin maalais-ergastulumissa kuin vartioisin näitä elävältä mätäneviä koiria." »Kuoppien» päämies lohdutti häntä vakuuttaen, ettei hänenkään virkansa ole parempia. Vinitius oli saanut takaisin täyden tajuntansa ja alkoi nyt tarkastella kellareja. Turhaan hänen silmänsä sentään etsivät Lygiaa. Hän rupesi jo pelkäämään, ettei hän enää saisi nähdä rakastettuaan elävänä. Kellareja oli useita kymmeniä, ja niiden välillä oli hiljan kaivettu käytäviä, jotka yhdistivät ne toisiinsa. Hautauspalvelijat eivät kuitenkaan päässeet muihin kuin niihin, joista oli ruumiita korjattavina. Vinitius rupesi jo pelkäämään, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat olleet turhat.

Onneksi hänen suojelijansa päästi hänet pälkähästä.

"Ruumiit ovat heti korjattavat pois," sanoi hän, "sillä ne levittävät eniten tartuntaa. Kuolette täällä vielä itse ja kaikki vangit."

"Meitä ei ole kuin kymmenen kaikkien kellarien osalle," huomautti vartija "ja täytyy meidän toki saada nukkuakin."

"No minä jätän teille neljä miestä, niin he saavat öisin kulkea pitkin kellaria tarkastamassa, kutka ovat kuolleet."

"Huomenna ryypätään, jos sen teet! Mutta jokikinen ruumis on käytettävä tarkastettavana, sillä on tullut käsky, että kuolleiden kurkut ovat lävistettävät. Sitten suoraa päätä kuoppiin!"

"Hyvä on, ryypätään pois!" huusi »kuoppien» päämies.

Hän valitsi sitten neljä miestä, niiden joukossa Vinitiuksen. Vartijoiden tehtäväksi tuli nostaa ruumiit paareille.

Vinitius rauhoittui. Nyt hän ainakin tiesi, että hän löytää Lygian.

Hän rupesi huolellisesti tarkastamaan ensimäistä kellaria. Hän nuuski kaikki pimeät nurkat, joihin todella ei päässyt ainoakaan valonsäde, katseli ihmisiä, jotka nukkuivat seinävierillä viittojensa peitossa, ja silmäili sairaita, jotka olivat kannetut nurkkaan, erilleen muista. Lygiaa hän vain ei löytänyt mistään. Toisesta ja kolmannesta kellarista hän niinikään etsi häntä turhaan.

Oli jo myöhäinen yö, ja kaikki ruumiit olivat kannetut pois. Vartijat olivat panneet levolle käytäviin, jotka kulkivat pitkin kellarien syrjiä, ja nukkuneet. Lapsetkin olivat väsyneet itkuihinsa ja vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin vaivattujen rintojen hengitys ja sieltä täältä rukouksen hyminää.

Lamppu kädessä astui Vinitius neljänteen kellariin, joka oli pienempi kuin edelliset, nosti kätensä, jotta valo lankesi yltympärille, ja rupesi tarkastamaan koppia.

Äkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli seinävierellä, ristikkoaukon alla, nähneensä Ursuksen jättiläisvartalon.

"Ursus, sinäkö siellä olet?"

Jättiläinen nosti päätään.

"Kuka sinä sitten olet?"

"Etkö tunne minua?" kysyi nuori tribuni.

"Sammutit lampun, kuinka minä siis saattaisin tuntea sinut?"

Samassa Vinitius huomasi Lygian, joka makasi viitan päällä seinävierustalla. Vinitius ei enää saanut sanaa suustaan, vaan lankesi polvilleen.

Ursus tunsi hänet nyt ja huudahti:

"Kiitos olkoon Kristukselle! Mutta älä herätä häntä, herra."

Vinitius katseli häntä kyyneleet silmissä. Hän saattoi hämäränkin läpi eroittaa hänen kasvonsa, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja hänen laihtuneet olkapäänsä. Kun Vinitius häntä siinä katseli, valtasi hänet rakkaus, joka oli kuin repivä tuska, joka tärisytti hänen sieluansa pohjia myöten ja joka samalla oli niin täynnä kunnioitusta, lämpöä ja ihailua, että hänen täytyi langeta kasvoillensa ja suudella vaatteen saumaa, jonka päällä hänen rakkaimpansa lepäsi.

Pitkän aikaa katseli Ursus häntä vaieten. Vihdoin hän nykäisi häntä tunican liepeestä.

"Herra," kysyi hän, "kuinka sinä tänne pääsit ja tuletko häntä pelastamaan?"

Vinitius nousi ja virkkoi, hetkisen vielä taisteltuaan mielenliikutustaan vastaan:

"Neuvo minulle vain keino!"

"Arvelin, että sinä itse sen keksisit, herra. Yksi ainoa keino tässä pälkähti minun päähäni..."

Hän kääntyi ristikkoaukkoon päin ja jatkoi samassa, ikäänkuin vastaten omaan kysymykseensä:

"Niin... Mutta alhaalla on sotamiehiä."

"Sata sotamiestä," vastasi Vinitius.

"Emme siis pääse siitä!"

"Emme!"

Lygilainen sivalsi kädellä otsaansa ja kysyi toistamiseen:

"Kuinka sinä pääsit tänne?"

"»Löyhkäävien kuoppien» päämies antoi minulle tesseran..."

Samassa hän säpsähti, ikäänkuin joku tuuma olisi välähtänyt hänen päähänsä.

"Kautta Vapahtajan tuskain," puhkesi hän kiihkeästi puhumaan, "minä jään tänne! Hän ottaa tesseran, kietoo huivin päänsä ympäri, heittää viitan ylleen ja lähtee. Onhan hautaaja-orjien joukossa keskenkasvuisia poikia, pretorianit siis eivät voi tuntea häntä, ja kun hän kerran vain pääsee Petroniuksen talolle, niin Petronius kyllä hänet pelastaa!"

Lygiläisen pää painui rintaa vastaan ja hän virkkoi surullisesta:

"Ei hän siihen suostuisi, sillä hän rakastaa sinua."

"Sitäpaitsi hän on sairas eikä pääse liikkumaan omin voimin."

Hetkisen perästä hän jatkoi:

"Kosket sinä, herra, eikä jalosukuinen Petronius ole voinut vapauttaa häntä vankeudesta, niin kuka sen sitten voi tehdä?"

"Kristus yksin!"

Molemmat vaikenivat. »Hän olisi kyllä voinut vapauttaa kaikki kristityt», mietti yksinkertainen lygilainen itsekseen, »mutta tottahan tuskan ja kuoleman hetki on tullut, koskei Hän ole sitä tehnyt.» Ei Ursus omasta itsestään välittänyt, mutta hänen kävi sydämen pohjasta sääli lasta, joka oli kasvanut hänen käsivarsillaan ja jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maan päällä.

Vinitius lankesi taasen polvilleen Lygian eteen. Ristikosta tunki nyt kellariin kuun säteitä ja ne valaisivat paremmin kuin lamppu, joka vielä yksinään tuikki ovella.

Lygia avasi äkkiä silmänsä, laski läpikuultavan kätensä Vinitiuksen käteen ja virkkoi:

"Näen sinut--ja tiesin, että tulisit."

Vinitius vaipui suutelemaan hänen kättään ja painoi sitä otsaansa ja sydäntänsä vastaan. Sitten hän hiukan kohotti häntä makaavasta asennosta ja painoi hänet rintaansa vastaan.

"Tietysti tulin, rakkaani," sanoi hän. "Kristus sinua varjelkoon. Hän sinut vapauttakoon, rakastettu Lygia!..."

Enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä hänen sydämensä voipui tuskasta ja rakkaudesta, eikä hän tahtonut Lygialle näyttää tuskaansa.