Chapter 45

"Toivoin," ajatteli hän, "että tyttö kuolisi kuumeeseen. Se olisi Vinitiukselle ollut helpompaa. Mutta nyt olen valmis uhraamaan Esculapiukselle kultaisen kolmijalan, kunhan hän vain paranee... Äh, sinä Vaskiparta! sinä aiot valmistaa itsellesi näytelmän rakastavan ihmisen tuskista! Sinä, Augusta, kadehdit tytön kauneutta ja soisit voivasi niellä hänet elävältä, kun Rufiuksesi kuoli... Sinä, Tigellinus, tahtoisit tuhota hänet minun kiusakseni!... Saammepa nähdä! Minä sanon teille, etteivät teidän silmänne saa nähdä häntä arenalla, sillä hän kuolee joko luonnollisen kuoleman tai minä riistän hänet kuin suden suusta... Riistänpä niin, ettette tiedä mistään, ja aina kun sitten teidät näen, mietin itsekseni: voi teitä hölmöjä, jotka Petronius sai petetyksi!"

Tyytyväisenä läksi hän tricliniumiin ja istuutui Euniken kanssa ilta-aterialle. Esilukija luki heille Theokritoksen idyllejä. Ulkona oli tuuli ruvennut nostamaan pilviä Soracten puolelta, ja äkillinen rajuilma teki lopun kauniin kesäyön rauhasta. Tuon tuostakin kuului ukkosen jyrinää seitsemän kukkulan päältä, mutta Petronius ja Eunike lepäsivät rinnatusten pöydän ääressä, kuuntelivat herttaista runoilijaa, joka sointuvalla dorilaisella murteella ylisti paimenten rakkautta, ja alkoivat sitten hiljalleen valmistua nauttimaan yön suloista lepoa.

Sitä ennen palasi sentään Vinitius kotiin. Petronius läksi paikalla häntä puhuttelemaan.

"No... Oletteko saaneet aikaan jotakin? Joko Nazarius pääsi vankilaan?"

"Jo," vastasi nuorukainen järjestäen hiuksiaan, jotka sade oli kastellut. "Nazarius läksi tekemään kauppoja vartijan kanssa, ja minä näin apostoli Pietarin, joka kehoitti minua rukoilemaan ja uskomaan."

"Hyvä on. Jos kaikki nyt käy onnellisesti, niin ensi yönä saavat he kantaa hänet vankilasta..."

"Aamun koittaessa pitäisi taloudenhoitajani väkineen olla täällä."

"Tie on lyhyt. Lähde nyt levolle."

Vinitius lankesi polvilleen cubiculumissaan ja rupesi rukoilemaan.

Auringon noustessa saapui Coriolin seuduilta taloudenhoitaja Niger, tuoden mukanaan kaikki, mitä Vinitius oli käskenyt: muuleja, kantotuolin ja neljä luotettavaa miestä, jotka olivat valitut Vinitiuksen britannialaisten orjien joukosta ja jotka Niger muuten varovaisuuden vuoksi oli jättänyt erääseen majataloon Suburrassa.

Vinitius, joka oli valvonut koko yön, meni Nigeriä vastaan, ja mielenliikutus valtasi ukon, kun hän sai nähdä nuoren herransa. Suudellen hänen silmiään ja käsiään hän virkkoi:

"Rakkaani, oletko sairas, vai väsymyskö on karkoittanut veren poskiltasi, sillä tuskin olin ensi näkemältä sinua tuntemaisillani?"

Vinitius vei hänet sisimmän pylväsrivin alle, jota sanottiin »ksystokseksi», ja ilmaisi hänelle siellä salaisuutensa. Niger kuunteli tarkkaavasti, ja hänen luisevilla päivettyneillä kasvoillaan kuvastui väkevä mielenliikutus, jota hän ei yrittänytkään hillitä.

"Hän on siis kristitty!" huudahti hän, luoden herraansa kysyvän katseen.

Vinitius nähtävästi arvasi mitä maalaisen katse tarkoitti, sillä hän lausui samassa:

"Minä olen myöskin kristitty..."

Kyyneleet nousivat Nigerin silmiin; hetken ajan hän vaikeni, mutta sitten hän nosti kätensä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:

"Minä kiitän Sinua, Kriste, ettäs olet ottanut kaihen näistä silmistä, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa."

Hän kävi molemmin käsin kiinni Vinitiuksen päähän ja rupesi suutelemaan hänen otsaansa, itkien onnesta.

Hiukan myöhemmin tuli Petronius Nazariuksen kanssa heidän luokseen.

"Hyviä uutisia!" huusi Petronius jo kaukaa.

Uutiset olivat todella hyvät. Ensinnäkin oli parantaja Glaucus vakuuttanut Lygian parantuvan, vaikka hänellä olikin sama vankilakuume, joka päivittäin tappoi satoja vankeja sekä Tullianumissa että muissa vankiloissa. Sekä vartijat että tulista rautaa hoitava mies olivat helposti suostuneet ehdotukseen. Attiksen, apulaisenkin kanssa olivat kaupat jo tehdyt.

"Olemme tehneet läpiä arkkuun," kertoi Nazarius, "jotta sairas voisi hengittää. Ainoana vaarana on nyt vain se, että hän saattaa päästää jonkun äänen tai ruveta puhumaan meidän kulkiessamme pretorianien ohitse. Mutta hän on kovin heikko eikä ole koko päivänä avannut silmiään. Glaucus antaa hänelle sitäpaitsi unijuomaa, jonka hän itse on valmistanut minun noutamistani lääkkeistä. Emme naulaa kiinni arkun kantta, joten te voitte helposti ottaa sen pois ja nostaa sairaan kantotuoliin. Me panemme sitten arkkuun hiekkasäkin, jonka jo olemme varanneet valmiiksi."

Vinitius oli pojan puhetta kuullessaan kalpea kuin vaate ja hän kuunteli häntä niin tuskallisella tarkkaavaisuudella, että olisi luullut hänen edeltäkäsin aikovan arvata kaikki hänen sanottavansa.

"Eikö vankilasta tänä yönä kanneta muita ruumiita?" kysyi Petronius.

"Kyllä tänä yönä kuoli noin parikymmentä henkeä ja illaksi kuolee vielä muutamia kymmeniä," vastasi poika. "Meidän täytyy aluksi kulkea samassa saatossa kuin muutkin kulkevat. Mutta sitten voimme vitkastella ja jättäytyä jälellepäin. Ensi kadunkulmassa toverini tahallaan loukkaa jalkansa, ja sillä perustuksella voimme jäädä hyvän matkan päähän muista. Odottakaa te meitä Libitinan pienen temppelin kohdalla. Suokoon Jumala, että yö olisi niin pimeä kuin suinkin."

"Kyllä Jumala pimeän yön tekee," vakuutti Niger. "Eilen oli ilta kirkas, ja sitten nousi äkkiä myrsky. Tänään taivas on selkeä, mutta ilma on aamusta asti tuntunut hikiseltä. Tästä tulee monta myrskyistä ja sateista yötä."

"Kuljetteko ilman valoa?" kysyi Vinitius.

"Saaton edellä kannetaan tulisoihtuja. Olkaa te joka tapauksessa Libitinan temppelin luona heti pimeän tullen, vaikka me tavallisesti alamme kuljettaa ruumiita vasta keskiyön aikana."

Kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin Vinitiuksen läähättävä hengitys.

Petronius kääntyi hänen puoleensa:

"Sanoin eilen," virkkoi hän, "että me menettelisimme viisaiten, jos pysyisimme kotona. Nyt kuitenkin huomaan, etten itsekään saa pysytyksi yhdessä kohden... Jos tässä sitäpaitsi olisi kysymys paosta, täytyisi meidän olla kovin varovaisia, mutta en käsitä, että kukaan voisi ruveta epäilemään, kun hänet kuolleena kannetaan vankilasta."

"Niin! niin!" vastasi Vinitius, "minun täytyy olla läsnä. Tahdon itse nostaa hänet arkusta..."

"Kyllä minä taas hänen turvallisuudestaan vastaan, kun vain saan hänet kotiin Corioliin," vakuutti Niger.

Siihen neuvottelu päättyi. Niger läksi majataloon väkensä luokse. Nazarius kätki tunicansa alle kukkarollisen kultaa ja palasi vankilaan. Vinitiuksen edessä oli levoton, tuskallinen, toivon ja epätoivon vaiheilla häälyvä odotuksen päivä.

"Yrityksen täytyy onnistua, sillä se on hyvin suunniteltu," lohdutti Petronius. "Paremmin ei sitä olisi voinut suunnitella. Sinun täytyy olla surevinasi ja pukeutua tummaan togaan. Mutta sirkusta et saa jättää. Heidän täytyy saada nähdä sinut!... Kaikki on niin hyvin järjestetty, ettei vaara voi tulla kysymykseenkään. Mutta voitko täydellisesti luottaa taloudenhoitajaasi?"

"Hän on kristitty," vastasi Vinitius.

Petronius katsahti häneen kummissaan, kohautti olkapäitään ja rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:

"Kautta Polluxin! kuinka se oppi leviää! ja kuinka se osaa vallata ihmisten sielut!... Tällaisena kidutusten aikana luulisi ihmisten kiireen kautta kääntyvän roomalaisten, kreikkalaisten ja egyptiläisten jumalien puoleen. Mutta kummallista se on... Kautta Polluxin!... Jos minä vain luulisin jumaliemme jollakin lailla voivan vaikuttaa maailman menoon, niin paikalla lupaisin jokainoalle kuusi valkoista härkää ja Kapitoliumin Jupiterille kaksitoista... Tee sinäkin lupauksia Kristuksellesi äläkä ensinkään tingi..."

"Olen jo antanut Hänelle sieluni," vastasi Vinitius. "He erosivat. Petronius palasi cubieulumiin. Vinitius läksi katselemaan vankilaa, vaikkapa etäältäkin, ja jatkoi sitten matkaansa Vaticanuksen kukkulan rinteelle kivenhakkaajan majaan, missä apostoli oli hänet kastanut. Tuntui siltä kuin Kristus paremmin kuulisi hänen rukouksensa siellä majassa kuin muualla. Sentähden hän riensi sinne, heittäytyi maahan ja rukoili koko kärsivän sielunsa voimalla armoa. Lopulta ei hän enää tietänyt, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut."

Vasta iltapäivällä torventoitotus Neron sirkuksesta päin herätti hänet. Silloin hän jätti majan ja katseli ympärilleen hajamielisenä, ikäänkuin hän vasta olisi herännyt unesta. Kuumuus oli tukahuttava. Hiljaisuutta rikkoi vain kellon ääni, joka kuului silloin tällöin, ja heinäsirkkojen siritys. Ilma kävi sietämättömän helteiseksi. Kaupungin päällä kaarteli vielä sininen taivas, mutta Sabinian vuorten puolella nousi ilman rannalle mustia pilviä.

Vinitius palasi kotiin. Atriumissa odotti häntä Petronius.

"Olen käynyt Palatinuksella," sanoi hän. "Tahdoin tahallani näyttäytyä siellä ja otin osaa luupeliinkin. Anicius pitää tänä iltana kemut: lupasin mennä niihin, mutta vasta puoliyön jälkeen, koska sitä ennen tahdon nukkua. Minun pitää siis mennä sinne, ja hyvä olisi jos sinäkin tulisit."

"Eikö ole kuulunut mitään Nigeristä ja Nazariuksesta?" kysyi Vinitius.

"Ei. Tapaamme heidät vasta puoliyön aikana. Oletko huomannut, että nousee myrsky?"

"Olen."

"Huomenna he aikovat panna toimeen ristiinnaulittujen kristittyjen näyttelyn. Ehkä sade sentään estää heidän aikeittensa toteuttamisen."

Hän likeni Vinitiusta, nojasi hänen käsivarteensa ja virkkoi:

"Mutta et sinä tapaa häntä ristinpuulla--Coriolissa sinä hänet tapaat! Kautta Castorin! Sitä hetkeä, jona me hänet vapautamme, en vaihtaisi kaikkiin Rooman gemmoihin! Pian on ilta käsissä..."

Ilta likeni todella ja hämärä lankesi tavallista aikaisemmin, koska pilvet peittivät taivaanrannan. Illansuussa satoi rankasti, ja päivän helteessä kuumentuneista katukivistä nousi sellainen höyry, että se peitti koko kaupungin sumuun. Vuorotellen vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, vuorotellen sataa rapisti rankasti.

"Meidän täytyy kiirehtiä," huomautti Vinitius vihdoin. "Ehkä rajuilman takia aletaan aikaisemmin kuljettaa ruumiita vankilasta."

"Lähtekäämme!" vastasi Petronius.

He pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin ja läksivät puutarhaportista kadulle. Petronius otti matkaan lyhyen roomalaisen veitsensä eli niinsanotun »sican», jota hän yöllisillä retkillään käytti tavallisesti aseenaan.

Kaupunki oli rajuilman takia miltei autiona. Tuon tuostakin repäisi salama rikki pilvet ja valaisi häikäisevästi uusien talojen vastamaalatut seinät ja tekeillä olevat uutisrakennukset sekä märät katukivet. Pitkän aikaa kuljettuaan he vihdoin salaman valossa äkkäsivät kummun, jolla Libitinan pieni temppeli seisoi, sekä kummun juurella ihmisiä, muuleja ja hevosia.

"Niger!" huudahti Vinitius hiljaa.

"Täällä olen, herra!" kuului ääni sateen läpi.

"Onko kaikki valmiina?"

"On, rakkaani. Hämärän tullessa me jo olimme täällä. Mutta kätkeytykää toki vallin suojaan, sillä muuten kastutte läpimäriksi. Voi tätä myrskyä! Varmaankin tulee rakeita."

Nigerin arvelu toteutuikin, sillä pian rupesi satamaan rakeita. Ensin ne olivat pienemmät, mutta vähitellen ne kävivät yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Ilma viileni paikalla.

He seisoivat vallin juurella, suojassa tuulelta ja raesateelta, ja juttelivat matalalla äänellä.

"Vaikkapa joku sattuisikin meidät näkemään," virkkoi Niger, "niin emme voisi herättää vähintäkään epäluuloa, sillä olemmehan täällä paossa myrskyä, niinkuin ihmiset ainakin. Mutta minä pelkään, että he siirtävät ruumiiden kuljettamisen huomiseen."

"Ei tätä raesadetta kauaa kestä," huomautti Petronius. "Meidän täytyy odottaa aamunkoittoon asti."

Odottaessaan alkoivat he kuunnella, eikö saattaisi eroittaa likeneviä askelia. Raesade todella lakkasi, mutta sen sijaan tuli vettä kaatamalla. Silloin tällöin toi tuulenpuuska haudoilta päin inhoittavaa kalmanhajua: ruumiit olivat kiireessä haudatut kovin huolimattomasti ja pinnalle.

Äkkiä huudahti Niger:

"Näenpä sumun seasta valoa ... yksi, kaksi, kolme ... soihdut!"

Samassa hän kääntyi palvelijoiden puoleen:

"Älkää päästäkö muuleja hirnumaan!..."

"He tulevat!" lausui Petronius.

Valo kävi todella yhä kirkkaammaksi. Hetkisen perästä saattoi jo eroittaa soihtujen liekit, jotka tuulenhenki silloin tällöin pani leimahtelemaan.

Niger siunaili, teki ristinmerkin ja rupesi rukoilemaan. Synkkä saatto likeni likenemistään, kunnes se äkkiä, Libitinan temppelin kohdalle päästyään, seisahtui. Petronius, Vinitius ja Niger vetäytyivät vaieten vallin taakse, käsittämättä mitä pysähdys saattoi merkitä. Mutta kantajat olivat seisahtuneet vain sitomaan kasvojensa ja suunsa eteen huivia. Haju »puticulien» läheisyydessä oli nimittäin aivan sietämätön. Hetkisen perästä he taas tarttuivat paareihin ja jatkoivat matkaansa.

Ainoastaan yksi arkku jäi maahan vastapäätä temppeliä.

Vinitius karkasi sitä kohti ja hänen perässään Petronius, Niger ja kaksi brittiläistä orjaa, joiden hallussa kantotuoli oli.

Mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, kuulivat he Nazariuksen tuskallisesti puhuvan:

"Herra, he veivät hänet ja Ursuksen Esquilinuksen vankilaan... Me kannamme toista ruumista! Hänet he veivät jo ennen puoliyötä!..."

* * * * *

Petronius palasi kotiin synkkänä kuin rajuilma. Hän ei yrittänytkään lohduttaa Vinitiusta. Hän tiesi, ettei Lygian vapauttamista Esquilinuksen vankilasta ollut ajatteleminenkaan. Varmaan he olivat vieneet hänet pois Tullianumista, jottei hän kuolisi kuumeeseen eikä siten pääsisi pakoon amfiteatteria. Sirkusnäytännön tähden häntä varmaan vartioitiin ja hoidettiin huolellisemmin kuin muita. Petronius sääli sydämensä pohjasta sekä häntä että Vinitiusta, mutta sitäpaitsi häntä harmitti, että hänen tuumansa ensi kerran hänen eläessään olivat epäonnistuneet ja että hän taistelussa oli joutunut alakynteen.

"Fortuna näkyy heittävän minut," puheli hän itsekseen. "Mutta jumalat erehtyvät suuresti, jos luulevat minun tyytyvän sellaiseen elämään, jommoista Vinitius elää."

Hän loi katseensa Vinitiukseen, joka niinikään tuijotti häneen, silmät selällään.

"Mikä sinun on? Oletko kuumeessa?" kysyi Petronius.

Vinitius vastasi hänelle omituisella alakuloisella ja hitaalla äänellä, joka oli kuin sairaan lapsen:

"Mutta minä uskon, että Kristus voi hänet minulle palauttaa."

Ulkona asettuivat jo viimeisetkin rajuilman puuskat.

VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Sadetta kesti kolme päivää, ja se oli Roomassa varsin harvinaista kesän aikana. Rakeita tuli niinikään tuon tuostakin, eikä yksin päivin ja illoin, vaan aivan vastoin luonnon järjestystä keskellä yötä. Kilpaleikit olivat keskeytettävät. Kansa pelästyi. Ennustettiin, että tulisi huono viinisato. Eräänä päivänä sulatti salama Kapitoliumilta pronssisen Cereksen kuvapatsaan, ja silloin pantiin toimeen suuri uhrijuhla Jupiter Salvatorin temppelissä. Cereksen papit panivat liikkeelle huhun, että kristittyjä on rangaistu liian hätäisesti ja julmasti ja että jumalten viha siitä syystä uhkaa Roomaa. Kaikesta huolimatta kansa vaati, että kilpaleikkien menoa jatkettaisiin ilmasta huolimatta, ja koko Rooma joutui riemun raivoon kun vihdoin julistettiin, että keskeytyneitä kilpaleikkejä kolmen päivän perästä taas jatkettaisiin.

Sillaikaa ilmakin kaunistui. Varhaisesta aamusta myöhään iltaan oli amfiteatteriin tulvinut kansaa, joten siellä oli tuhansia ihmisiä. Caesarkin saapui ajoissa, hovinsa ja vestalittarien seuraamana. Näytelmän tuli alkaa miekkailulla, jossa kristittyjen piti taistella keskenään. He olivat puetut miekkailijoiden pukuihin ja heille oli annettu samoja aseita, joita ammattimiekkailijatkin käyttivät sekä puolustaessaan että hyökätessään. Mutta siinäpä nousikin vastaan pysty. Kristityt heittivät verkot, peitset, piikit ja miekat hiekkaan ja rupesivat syleilemään toisiaan, rohkaisten toistensa mieliä ja kehoittaen uljaasti toisiaan kestämään kidutusta ja tuskaa. Syvä suuttumus ja kiihko valtasi katselijain mielet. Toiset syyttivät kristittyjä pelkuruudesta ja kehnoudesta, toiset väittivät, etteivät he tahdo suoda katselijoille kidutusten nautintoa. Vihdoin päästettiin Caesarin käskystä heidän joukkoonsa oikeita miekkailijoita, ja nämä tekivät silmänräpäyksessä lopun aseettomista, polvistuvista kristityistä.

Kun ruumiit olivat korjatut pois, muuttui näytelmä. Miekkataistelu loppui, ja alettiin esittää mytologisia kuvia, joihin Caesar itse oli tehnyt suunnitelmat. Herkules näyttäytyi Oitos-vuorella tulen keskellä. Vinitius vapisi, sillä hän pelkäsi, että Ursus mahdollisesti olisi valittu esittämään Herkuleksen osaa, mutta Lygian uskollisen palvelijan vuoro nähtävästi ei vielä ollut tullut, koska palavaan paaluun oli kiinnitetty joku toinen kristitty, jota Vinitius ei tuntenut. Seuraavassa kuvaelmassa sai Chilon--jota ei Caesar ollut suvainnut vapauttaa olemasta läsnä näytelmässä--nähdä tuttaviaan. Esiteltävänä oli Daedaluksen ja Icaruksen kuolema. Daedaluksen osaa näytteli Eurytius,--sama vanhus, jolta Chilon aikoinaan oli saanut tietää, mitä kalan kuva merkitsi--Icaruksen osaa hänen poikansa Quartus. Erityisen koneiston avulla viskattiin molemmat ensin ilmaan ja pudotettiin sitten äkkiä äärettömästä korkeudesta takaisin arenalle. Nuori Quartus putosi niin likelle Caesarin podiumia, että hänen vertansa räiskähti sekä purppuralla verhotulle rintanojalle että sisäkoristuksille. Chilon ei nähnyt hänen putoamistaan, sillä hän piti silmiään kiinni. Mutta hän kuuli raskaan läjäyksen, ja kun hän hetkisen perästä silmänsä avasi, oli hänen ympärillään verta. Hän oli taaskin pyörtymäisillään.

Kuvaelmat vaihtelivat vaihtelemistaan. Nuoria neitsyitä kidutettiin sillä tavalla, että petoeläimiksi puetut miekkailijat häpäisivät heidät ennen kuolemaa. Kansa oli sitä katsellessa haltioissaan. Cybelen ja Cereksen papittaret, Danaidit, Dirke ja Pacifae esiintyivät. Vihdoin näytettiin nuoria, kehittymättömiä tyttöjä ja pantiin villihevosia repimään heidät kappaleiksi. Kansa paukutti hurjasti käsiään jokaiselle Caesarin uudelle tuumalle. Caesar itse istui paikoillaan ylpeänä, nauttien suosionosoituksista. Hän ei hetkeksikään ottanut smaragdia silmiensä edestä, vaan katseli ahmimalla valkeita, miekan paloittamia ruumiita ja tuskallisesti väänteleviä uhreja. Näytelmää jatkettiin esittämällä kuvaelmia kaupungin historiasta. Kun tyttöjen esitys oli loppunut, ilmestyi näyttämölle Mucius Scaevola, jonka käsi oli kiinnitetty palavaan kolmijalkaan. Palaneen lihan käry täytti koko amfiteatterin, mutta mies esiintyi todellisena Scaevolana, sillä hän ei päästänyt huuliltaan pienintäkään valitusta ja sopersi sinettynein huulin rukousta. Kun hän oli kuollut ja hänen ruumiinsa korjattu spolariumiin, seurasi tavanmukainen päivällislepo. Caesar, vestalittaret ja augustianit jättivät amfiteatterin ja menivät jättiläiskokoiseen, vartavasten rakennettuun purppuraiseen telttaan, jossa Caesaria ja hänen vieraitaan odotti komea »prandium». Kansa seurasi enimmäkseen hänen esimerkkiään. Ihmiset läksivät ulos, kerääntyivät hauskoihin ryhmiin teltan ympärille, lepuuttivat pitkän istumisen aikana väsyneitä jäseniään ja söivät ruokia, joita orjat Caesarin armollisesta käskystä tarjosivat. Uteliaimmat katselijat olivat lähteneet arenalle, koskettelivat siellä veristä hiekkaa ja keskustelivat tuntijan kiihkolla siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä oli odotettavissa. Pian hekin sentään jättivät amfiteatterin, jotteivät myöhästyisi kesteistä. Ainoastaan jotkut harvat katselijat jäivät paikoilleen. Heitä ei pidättänyt uteliaisuus, vaan myötätunto: he säälivät uhreja ja koettivat piiloutua istuimien taakse tai alimmille paikoille.

Arenan hiekka oli sillaikaa tasoitettu ja siihen alettiin nyt tehdä kuoppia. Niitä kaivettiin vieretysten, rivittäin, pitkin koko piiriä, laidasta laitaan, niin että viimeinen rivi joutui noin muutaman kymmenen askeleen päähän Caesarin podiumista. Sirkuksen ulkopuolella melusi kansa, huutaen ja taputtaen käsiään, mutta sirkuksen sisäpuolella tehtiin kuumeentapaisella kiireellä yhä uusia kidutusvalmistuksia. Pian avautuivat cuniculumit ja kaikista arenalle johtavista ovista alkoi tulvia laumoittain kristittyjä. He olivat alasti ja kantoivat hartioillaan ristiä. Heitä vilisemällä vilisi amfiteatterissa. Vanhukset olivat sortumaisillaan puupölkkynsä painon alle, heidän rinnallaan kulki miehiä parhaassa iässään, naisia, hapset hajalla, joilla he koettivat peittää alastomuuttaan, keskenkasvuisia poikia ja aivan pieniä lapsia. Sekä ristit että uhrit olivat miltei kaikki koristetut kukkaköynnöksillä. Sirkuksen palvelijat löivät onnettomia kepeillä ja komensivat heitä laskemaan ristinsä valmiiksi kaivettujen kuoppien viereen sekä itse asettumaan riveihin niiden luo. Niitä, jotka eivät edellisissä kilpaleikeissä olleet mahtuneet koirien ja tai petojen kitoihin, odotti nyt kuolema ristinpuulla. Mustat orjat kävivät heihin käsiksi, asettivat heidät selälleen ristille ja rupesivat kuumeentapaisella kiireellä naulaamaan heidän käsiään puuhun. Kansan piti näet lomahetken loputtua tavata kaikki ristit pystyssä. Sentähden kumahtelivat vasaraniskut amfiteatterissa, jotta kaiku vastasi ylimmiltä riveiltä. Ne kuuluivat amfiteatterin ulkopuolellekin ja telttaan, missä Caesar kestitsi vestalittaria ja augustianeja. Siellä juotiin viiniä, laskettiin pilaa Chilonin kustannuksella ja kuiskaeltiin kuumia sanoja Vestan papitarten korviin. Arenalla tehtiin toista työtä: kristittyjen kädet ja jalat lävistettiin nauloilla, ja lapiot ajoivat multaa kuoppiin, joihin ristit olivat pystytetyt.

Uhrien joukossa, joiden vuoro hetkisen perästä oli tuleva, oli Crispuskin. Jalopeurat eivät olleet viitsineet repiä häntä, sentähden hänelle nyt oli määrätty ristinkuolema. Hän oli aina ollut valmis kuolemaan ja iloitsi viimeisen hetkensä lähenemisestä. Muuten hän tänään oli sangen oudon näköinen, sillä hänen laiha ruumiinsa oli aivan alaston, ainoastaan lanteita verhosi murattiköynnöksestä punottu vyö ja päässä oli ruususeppel. Mutta hänen silmistään loisti entinen tarmo, ja kasvot, jotka pilkoittivat seppeleen alta, henkivät ankaruutta ja uskonkiihkoa. Hänen sydämensäkin oli pysynyt aivan muuttumattomana, sillä hän ei lohduttanut kanssauhrejaan, vaan nuhteli heitä aivan kuten hän viimein cuniculumissa oli Jumalan vihalla uhannut nahkoihin ommeltuja uskonveljiään.

"Kiittäkää Vapahtajaa," virkkoi hän, "että Hän sallii teidän kuolla samalla tavalla, jolla hän itse kuoli. Ehkäpä osa teidän rikoksistanne siten tulee teille anteeksi annetuksi. Pelätkää kuitenkin, sillä oikeuden täytyy tapahtua, eivätkä pahat saata saada samaa palkkaa kuin hyvät saavat."

Vasaraniskut säestivät hänen sanojaan. Uhrien käsiä ja jalkoja naulaeltiin lakkaamatta, ja ristejä kohosi kohoamistaan arenalle. Crispus kääntyi niiden puoleen, jotka vielä seisoivat ristiensä ääressä, ja jatkoi:

"Näen taivaan avoinna, mutta näen myöskin ammottavan kuilun... En itsekään tiedä kuinka voin vastata Herralle teoistani, vaikka olenkin uskonut ja vaikka olenkin vihannut vääryyttä. En pelkää kuolemaa, vaan ylösnousemusta, en tuskaa, vaan tuomiota, sillä vihan päivä on tullut..."

Äkkiä kuului jostakin likeisestä rivistä tyyni, juhlallinen ääni:

"Ei vihan päivä, vaan laupeuden, vapahduksen ja autuuden päivä, sillä minä sanon teille, että Kristus teitä lohduttaa ja asettaa teidät oikealle kädelleen. Luottakaa siihen, sillä taivas avautuu teille."

Kaikki kääntyivät katsomaan sinnepäin, mistä ääni kuului. Nekin, jotka jo riippuivat ristillä, nostivat kalpeat, kärsivät kasvonsa ja loivat silmänsä puhuvaan mieheen.

Hän likeni arenaa ympäröivää rintanojaa ja alkoi ristinmerkillä siunata uhreja.

Crispus ojensi kätensä häntä kohti ikäänkuin soimatakseen häntä, mutta kun hän näki hänen kasvonsa, vaipui hänen kätensä, hän retkahti polvilleen ja kuiskasi:

"Apostoli Paavali!..."

Sirkuspalvelijain suureksi hämmästykseksi lankesivat kaikki, jotka eivät vielä olleet naulatut ristiin, polvilleen. Paavali Tarsolainen kääntyi Crispuksen puoleen ja puhui: