Chapter 44

Tämän nähdessään kaikki muut jalopeurat karkasivat kristittyjen kimppuun. Muutamat naiset eivät voineet pidättää pelästyksen huutoja, mutta pian heidän valituksensa hävisivät kättentaputusten myrskyyn. Vähitellen sentään sekin vaikeni, sillä uteliaisuus pääsi voitolle. Katselijoille avautui kauhea näytelmä: ihmisten päitä katosi petojen kitoihin, kynnet repivät auki rintoja, sydämiä ja keuhkoja vieri hiekkaan; luut ritisivät petojen hampaissa. Toiset jalopeurat tarttuivat uhreihinsa vyötäisten kohdalta ja karkasivat sitten hurjaa kyytiä pitkin arenaa, ikäänkuin etsiäkseen syrjäistä paikkaa, missä rauhassa voisivat niellä saaliinsa; toiset nousivat takajaloilleen ja asettuivat vastatusten, kietoen etukäpälät toistensa ympäri, niinkuin kaksintaistelijat ainakin, ja karjuen niin että koko amfiteatteri tärisi. Ihmiset nousivat seisomaan, toiset jättivät paikkansa ja astuivat alemmaksi, jotta paremmin näkisivät. Monet saivat tungoksessa surmansa. Mielet olivat niin kiihoittuneet, että miltei tuntui siltä kuin ihmiset lopulta olisivat aikoneet heittäytyä arenalle auttamaan jalopeuroja. Sekaisin kuului eläimellistä meteliä, kättentaputuksia, karjuntaa, murinaa, leukojen loksahdusta, molossilaiskoirien ulvontaa ja valitusta.

Caesar piti smaragdia silmiensä edessä ja katseli tarkkaan näytelmää. Petroniuksen kasvoilla kuvastui inho ja ylenkatse. Chilon oli jo aikoja sitten kannettu pois sirkuksesta.

Cuniculumeista sukelsi esiin yhä uusia uhreja.

Mutta korkeimmalta riviltä katseli näytelmää apostoli Pietari. Kukaan ei häntä huomannut, sillä kaikkien päät olivat käännetyt arenaa kohti. Ja kuten hän kerran Corneliuksen viinitarhassa oli siunannut vangittavat ja valmistanut heidät kuolemaan ja iankaikkiseen elämään, niin hän nytkin ristin merkillä siunasi ne, joiden täytyi kuolla petojen hampaissa. Hän siunasi heidän verensä, heidän tuskansa, heidän runnellut, kuolleet ruumiinsa ja heidän henkensä, joka arenan veriseltä hiekalta liiti korkeuteen. Muutamat nostivat silmänsä apostolin puoleen, ja kun he näkivät ristin merkin, kirkastuivat heidän kasvonsa. Mutta hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän lausui: Oi Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi, sillä Sinun kunniaksesi ja Sinun totuutesi todistajina nämä lampaani kuolevat! Sinä käskit minua heitä kaitsea, siis minä nyt Sinulle heidät annat. Lue sinä heidät, Herra, ota heidät, paranna heidän haavansa, lievennä heidän kipunsa ja anna heille vielä enemmän onnea kuin he tuskaa tunteneet ovat.

Ja hän siunasi heidät, sekä kunkin erikseen että joukoittain, eikä hänen rakkautensa olisi taitanut olla suurempi, jos he olisivat olleet hänen omia lapsiaan, jotka hänen oli uskominen suoraan Kristuksen käsiin. Äkkiä Caesar, joka nähtävästi tahtoi että kilpaleikit veisivät voiton kaikesta, mitä Roomassa oli nähty, kuiskasi muutamia sanoja kaupungin prefektin korvaan. Prefekti jätti paikalla podiumin ja läksi cuniculumeihin. Kansa hämmästyi suuresti, kun ristikkoportit taasen avautuivat. Arenalle päästettiin nyt kaikenkaltaisia petoja: tiikerejä Eufratin seuduilta, numidialaisia panttereja, karhuja, susia, hyenoja ja sakaaleja. Koko arena tuli täpösen täyteen juovikkaita, keltaisia, hallavia, tummia, ruskeita ja täplikkäitä nahkoja, jotka liikkuivat ja hyppelivät kuin aallot. Syntyi sellainen sekamelska, ettei silmä enää pystynyt eroittamaan mitään muuta kuin eläinten selkiä, jotka vääntyivät ja sotkeutuivat yhteen hirveässä mylläkässä. Näytelmä menetti todellisuuden vaikutuksen ja muuttui jonkinlaiseksi veriseksi mellastukseksi, joka oli kuin hirveää unta tai mielipuolen kauheaa harhanäköä. Mitta oli ylenmäärin täysi. Kesken petojen karjuntaa, ulvontaa ja murinaa rupesi katselijoiden joukosta kuulumaan naisten läpitunkevaa, suonenvedontapaista naurua: heidän voimansa olivat vihdoinkin loppuneet. Ihmisiä kauhistutti. Kasvot synkkenivät. Alettiin huutaa: »Jo riittää! jo riittää!»

Mutta helpompi oli ollut päästää irti pedot kuin saada ne takaisin cuniculumeihin. Caesar tiesi kuitenkin keinon, jolla arena saatiin tyhjäksi ja joka oli omiaan tarjoamaan kansalle uutta huvitusta. Kaikille riveille ilmestyi istuimien väliin mustia, höyhentöyhdöillä ja korvarenkailla koristettuja numidialaisia jousimiehiä, Yleisö, joka arvasi mitä seuraisi, tervehti heitä ihastunein huudoin. Numidit likenivät rivien kaidepuita ja kiinnittivät nuolet jousiin sekä rupesivat ampumaan keskelle petojen laumaa. Näytelmä oli todella uusi. Miehet taivuttivat sorjia, mustia vartalojaan taaksepäin, jännittivät jousensa ja ampuivat ampumistaan. Jänteiden pauke ja siivekkäiden nuolien suhina säesti petojen kiljuntaa ja katselijoiden hämmästyneitä huudahduksia. Sudet, karhut, pantterit ja ihmiset, jotka vielä olivat jääneet eloon, sortuivat toistensa viereen. Tuntiessaan nuolen käyneen kylkeensä, koettivat toiset jalopeurat vimmastuneina tarttua siihen kiinni kuonollaan, joko vetääkseen sen pois tahi taittaakseen sen. Toiset vaikeroivat kivun käsissä. Pienemmät pedot juoksentelivat peloissaan umpimähkään pitkin arenaa tai iskivät päänsä ristikkoihin. Mutta jousimiehet ampuivat ampumistaan kunnes kaikki, mitä arenalla oli ollut elävää, makasi henkitoreissaan.

Silloin törmäsi arenalle satakunta sirkuksen orjaa. He toivat sinne lapioita, talikkoja, käsikärryjä, koppia, joihin sisälmykset olivat kerättävät, ja hiekkasäkkejä. Arenalla puuhattiin kuumeentapaisella kiireellä. Pian se saatiinkin puhdistetuksi ruumiista, verestä ja kaikkinaisesta liasta, hiekka käännettiin nurin, tasoitettiin ja peitettiin paksulla, tuoreella hiekkakerroksella. Vihdoin juoksi arenalle Amoriksi puettuja poikasia, jotka sirottivat hiekan täyteen ruusun, liljan ja muiden kukkien lehtiä. Suitsutusastiat sytytettiin uudelleen ja velarium poistettiin amfiteatterin päältä, koska aurinko oli jo melkoisesti alentunut.

Ihmiset loivat toisiinsa kummastuneita, kysyviä katseita, sillä he eivät saattaneet käsittää, minkä näytelmän tämä päivä vielä saattaisi tarjota.

Näytelmä oli todella sellainen, ettei kukaan ollut saattanut sellaista odottaa. Caesar, joka joku aika sitten oli kadonnut podiumistaan, ilmestyi äkkiä kukitetulle arenalle puettuna purppuraan ja kantaen päässään kultaista seppeltä. Häntä seurasi kaksitoista laulajaa, sitrat käsissä.

Caesarilla oli hopeinen luuttu, hän asteli juhlallisin askelin ja kumarsi, keskelle arenaa päästyään, moneen kertaan katselijoille. Sitten hän nosti silmänsä taivasta kohti ja seisoi jonkun aikaa äänetönnä, ikäänkuin innostusta odottaen.

Vihdoin hän koski kieliin ja alkoi laulaa:

»Oi säteilevä Leton poika Ja Tenedoksen valtaherra, Jonka haltuhun myös Pyhä Ilion uskottu oli, Miten sallitkaan Akiivien ankaroiden Verellä trojalaisten sammuttaa Ikivalkean alttariltas? Sun puolehes, suuri Apollo, Kyllä huusi vanha ja nuori, Sun puolehes pohjasta poven Kohos äitien haikea itku: Oi armahda lapsiamme! Tää parku paadenkin helläks sais, Mut paatta vähemmin liikutti Sua, Smintheus, ihmistuskat.»

Laulu oli vähitellen muuttunut surulliseksi, sydäntäsärkeväksi elegiaksi. Sirkuksessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Hetkisen perästä Caesar, jonka mielenliikutus oli riistänyt valtoihinsa, jatkoi:

»Miks jumalaisen soittos hyminällä Et julmaa tuskaa vaimentanut, Kun nytkin vielä silmään, Kuin kastehelmi kukkaan, kiintyy kyynel Tuon laulun mykistä sävelistä, Mi etehemme tuhkan alta nostaa Tulen liekit, kauhut hirmupäivän... Miss' olit silloin, suuri Smintheus!...»

Siinä hänen äänensä katkesi ja silmät kostuivat. Vestalittarien silmäripsissä riippui suuria kyyneliä, ja kansa kuunteli hiljaa. Vihdoin puhkesi ilmoille kokonainen suosionosoitusten myrsky, josta ei tahtonut loppua tulla.

Mutta vomitorioista, jotka olivat yhteydessä ulkoilman kanssa, kuului rattaiden röykettä: kristittyjen miesten, naisten ja lasten verisiä jäännöksiä kuljetettiin paraikaa hirveisiin hautoihin eli n.s. »puticuloihin».

Apostoli Pietari painoi molemmin käsin harmaata, vapisevaa päätään ja virkkoi hengissä:

"Herra! Herra! kenelle Sinä olet antanut maailman vallan? Ja minkätähden Sinä tahdot valita pääkaupungiksesi juuri tämän paikan?"

VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Aurinko vaipui vaipumistaan länttä kohti ja vihdoin ikäänkuin tipahti illan ruskoihin. Näytelmä oli loppunut. Kansanjoukot jättivät teatterin ja riensivät ovista eli niinsanotuista vomitorioista kaupunkiin päin. Ainoastaan augustianit jäivät teatteriin odottamaan vuolaimman tulvan poistumista. He olivat jättäneet paikkansa ja kerääntyneet podiumin ympäri, johon Caesar taasen ilmestyi kuulemaan kiitostaan.

Yleisö oli kyllä laulun loputtua hurjasti paukuttanut käsiään, mutta se ei tyynnyttänyt Caesaria, sillä hän oli toivonut saavansa aikaan ihastuksen, joka lähenisi hulluutta. Turhaan hänen ympärillään nyt viriteltiin kiitoshymnejä, turhaan vestalittaret suutelivat hänen »jumalallista» kättään, turhaan kosketti Rubrian punainen tukka hänen rintaansa, kun hän painui hänen kättään suutelemaan. Nero oli tyytymätön eikä osannut salata sitä. Petronius oli itsepintaisesti pysynyt vaiti, ja se häntä sekä hämmästytti että huolestutti. Jos hän olisi avannut suunsa ja lausunut edes jonkun kehuvan ja sattuvan sanan esitetyn laulun johdosta, niin se tänä hetkenä olisi tuottanut suurta lohdutusta Caesarille. Vihdoin ei Nero enää saattanut vaieta, vaan viittasi Petroniukselle ja virkkoi, kun tämä oli tullut podiumiin:

"Puhu..."

Petronius vastasi kylmästi:

"Vaikenen, sillä en löydä sanoja. Sinä olet voittanut oman itsesi."

"Niin minustakin tuntuu, mutta tämä kansa...?"

"Saatatko toivoa, että roskaväki ymmärtäisi antaa arvoa runoudelle?"

"Huomasitko siis sinäkin, etten saanut osakseni niin paljon kiitosta kuin olisin ansainnut."

"Olit valinnut huonon hetken."

"Kuinka niin?"

"Kun roskaväki on saanut hengittää veren hajua keuhkojensa täydeltä, ei se tietysti enää saata kuunnella tarkkaavasti."

Nero pui nyrkkiään ja lausui:

"Äh, niitä kristittyjä! Ensin he polttivat Rooman ja nyt ne vahingoittavat minua minkä jaksavat. Mitä rangaistuksia minä vielä saattaisin niille keksiä?"

Petronius huomasi astuneensa väärälle tielle, sillä hänen sanansa olivat saaneet aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli tahtonut. Nyt oli Caesarin ajatus johdettava toisaalle, ja sentähden Petronius painui hänen puoleensa ja kuiskasi:

"Laulusi on ihmeellisen ihana, mutta yhden muistutuksen tahtoisin sentään tehdä: neljännen värssyn kolmas säe jättää runomittaan nähden hiukan toivomisen varaa."

Neron kasvoille nousi häpeän puna, ikäänkuin hänet olisi yllätetty pahanteosta, hän loi Petroniukseen kauhistuneen katseen ja vastasi hiljaa:

"Kaikki sinä huomaatkin!... Minä kyllä tiedän! ... korjaan sen!... Mutta eihän kukaan muu sitä huomannut? Eihän? Äläkä sinä, kautta kaikkien jumalten rakkauden, hiiskahda kenellekään sanaakaan ... siitä ... jos... elämäsi on sinulle rakas..."

Petronius rypisti kulmakarvojaan ja vastasi ikäänkuin harmistuneena ja äreästi:

"Saatathan, jumalallinen, tuomita minut kuolemaan, jos sinut ilmiannan, mutta ei sinun uhkauksesi minua peloita, sillä jumalat tietävät kuinka vähän minä kuolemaa pelkään."

Sen sanottuaan loi hän katseensa suoraan Caesarin silmiin. Hetkisen perästä virkkoi Caesar:

"Älä minua ärsytä... Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan..."

"Huono merkki!" ajatteli Petronius itsekseen.

"Olin tänään aikonut pyytää teidät kemuihin," jatkoi Nero, "mutta nyt sulkeudun mieluummin huoneeseeni selittelemään tuota kirottua kolmatta säettä. Paitsi sinua ovat ehkä Seneca ja Secundus Carinas voineet huomata virheen, mutta heidät minä paikalla toimitan tieltäni."

Sen sanottuaan huusi hän luokseen Senecan ja ilmoitti hänelle, että hänen Acratuksen ja Secundus Carinaksen kanssa oli lähdettävä noutamaan rahoja kaikista maakunnista, kaupungeista, kylistä ja kuuluisista temppeleistä, sanalla sanoen kaikkialta, missä vain rahaa on ja mistä sitä vain saattaa saada irti kiskotuksi. Mutta Seneca, joka ymmärsi, että hänet tahdotaan tehdä varkaaksi, pyhyydenryöstäjäksi ja rosvoksi, kieltäytyi jyrkästi.

"Minun täytyy lähteä maalle, herra," lausui hän, "odottamaan kuolemaa, sillä olen vanha ja hermoni ovat kipeät."

Senecan iberialaiset hermot olivat koko joukon vahvemmat kuin Chilonin. Eivät ne olleet juuri kipeät, mutta yleensä hänen terveytensä oli heikonpuoleinen. Hän oli raihnaan näköinen kuin varjo, ja viime aikoina hänen hiuksensa olivat käyneet aivan valkeiksi.

Nero katseli häntä ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei hänen kuolemaansa kauaa tarvinne odottaa.

"En tahdo vaivata sinua matkustamisella, jos olet sairas," sanoi hän. "Mutta koska minä rakastan sinua, tahdon pitää sinut likeisyydessäni. Sentähden et saa mennä maalle, vaan sinun pitää sulkeutua taloosi etkä saa liikkua minnekään."

Nero hymähti ja jatkoi:

"Jos taas lähetän Acratuksen ja Carinaksen kahden, niin on sama kuin lähettäisin susia lampaitten joukkoon. Kenet minä panisin heidän päämiehekseen?"

"Pane minut, herra!" huudahti Domitius Afer.

"En! En tahdo tuottaa Roomalle Mercuriuksen vihaa, sillä te saattaisitte hänet epäilemättä häpeään varastuskilpailussa. Minä tarvitsen siihen jonkun stoikon, sellaisen, kuin Seneca tai uusi ystäväni, filosofi Chilon."

Nero katseli ympärilleen ja kysäsi:

"Mutta mitä Chilonille tapahtuikaan?"

Chilon, joka päästyään raittiiseen ilmaan oli tointunut ja Caesarin laulun aikana palannut amfiteatteriin, astui esiin ja virkkoi:

"Tässä olen, sinä kuun ja auringon loistava poika. Olin kipeä, mutta sinun laulusi paransi minut."

"Lähetän sinut Akaiaan," sanoi Nero. "Sinun täytyy tarkalleen tietää, miten paljo kalleuksia joka temppelissä on."

"Tee se, Zeus, ja saat nähdä, että jumalat antavat sinulle runsaammin veroa kuin koskaan ennen."

"Tekisin sen mielelläni, mutta en sentään tahdo ryöstää sinulta kilpaleikkien iloa."

"Oi Baal!" pääsi Chilonilta.

Kun augustianit huomasivat Caesarin hyvän tuulen palanneen, purskahtivat he nauruun ja huusivat:

"Niin herra! Älä riistä tältä miehekkäältä kreikkalaiselta kilpaleikkien iloa."

"Mutta vapauta minut herra, näiden kirkuvien Kapitoliumin hanhenpoikain rähinästä, joiden aivot eivät yhteensä täyttäisi edes pähkinänkuortakaan," sanoi Chilon.

"Kirjoitan, Apollon esikoinen, paraikaa kreikankielistä hymniä sinun kunniaksesi ja sentähden tahtoisin mielelläni viettää muutamia päiviä runottaren temppelissä, rukoillakseni häneltä innostusta."

"Mitä vielä!" huudahti Nero. "Sinä tahdot päästä seuraavista kilpaleikeistä. Siitä ei tule mitään!"

"Vannon sinulle, herra, että kirjoitan hymniä."

"Saat kirjoittaa öisin. Rukoile innostusta Dianalta. Onhan hän Apollon sisar."

Chilonin pää painui alas ja hän loi ilkeän katseen läsnäoleviin, jotka taasen purskahtivat nauruun. Mutta Caesar kääntyi Senecion ja Sullius Nerulinuksen puoleen ja virkkoi:

"Ajatelkaa, että tuskin puolet tämän päivän osalle määrättyjä kristittyjä saatiin pois tieltä."

Vanha Aquilus Regulus, joka oli erittäin tarkka tuntija kaikissa amfiteatteria koskevissa asioissa, mietti hetkisen ja huomautti sitten:

"Ne näytännöt, joissa ihmiset esiintyvät _sine armis et sine arte_, kestävät aivan yhtä kauan, mutta eivät ole laisinkaan niin huvittavat."

"Käsken tästälähin antaa heille aseita," vastasi Nero.

Taikauskoinen Vestinus heräsi äkkiä mietteistään ja kysäisi salaperäisellä äänellä:

"Huomasitteko, että he kuollessaan näkivät jotakin? He katselevat ylöspäin ja heittävät henkensä ikäänkuin ilman tuskaa. Olen varma siitä, että he näkivät jotakin."

Tämän lausuttuaan loi hän katseensa amfiteatterin aukkoa kohti, jonka päälle yö jo oli levittänyt tähtien täyttämän »velariuminsa». Toiset nauroivat häntä ja tekivät pilaa kristittyjen näyistä kuoleman hetkillä. Samassa antoi Caesar merkin orjilleen, jotka kantoivat soihtuja, ja jätti sirkuksen. Häntä seurasivat vestalittaret, senaattorit, virkamiehet ja augustianit.

Yö oli kirkas ja lämmin. Sirkuksen ympärillä kierteli vielä uteliaita ihmisjoukkoja, odotellen Caesarin tuloa, mutta joukossa vallitsi synkkä mieliala. Kaikki vaikenivat. Siellä täällä yritti joku taputtaa käsiään, mutta herkesi samassa. »Spoliariumista» kuljetettiin yhä narisevilla rattailla kristittyjen verisiä jäännöksiä.

Petronius ja Vinitius olivat olleet vaiti koko kotimatkan. Vasta kun he saapuivat aivan likelle huvilaa, kysyi Petronius:

"Oletko ajatellut, mitä sinulle sanoin?"

"Olen kyllä," vastasi Vinitius.

"Uskotko, että kysymys on nyt minullekin erinomaisen tärkeä. Minun täytyy hänet pelastaa Caesarin ja Tigellinuksen uhallakin. Me käymme taistelua, jossa minä olen päättänyt voittaa, me pelaamme peliä, joka minun täytyy voittaa, vaikkapa henkeni menisi... Tämäkin päivä on ollut omiaan vahvistamaan päätöstäni."

"Palkitkoon Kristus hyvyytesi!"

"Saatpa nähdä."

Keskustelun aikana olivat he saapuneet huvilan eteen ja astuivat nyt kantotuolista. Samassa likeni joku musta ihmisolento ja kysyi:

"Onko jalosukuinen Vinitius täällä?"

"On," vastasi tribuni. "Mitä tahdot?"

"Olen Nazarius, Miriamin poika, tulen vankilasta ja tuon tietoja Lygiasta."

Vinitius laski kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä silmiin soihtujen valossa. Hän ei saanut sanaa suustaan. Nazarius kuitenkin ymmärsi hänen mykän kysymyksensä ja virkkoi:

"Hän elää vielä. Ursus lähetti minut luoksesi kertomaan, että hän kuumehoureissaan lakkaamatta rukoilee ja toistelee sinun nimeäsi."

Mutta Vinitius huudahti:

"Kiitos Kristuksen, joka vielä voi palauttaa hänet minulle!"

Hän vei Nazariuksen kirjastoon, ja hetkisen perästä seurasi heitä Petronius, joka tahtoi kuulla heidän keskustelunsa.

"Sairaus pelasti hänet häpeästä, sillä pyövelit pelkäävät sairaita," kertoi nuorukainen. "Ursus ja parantaja Glaucus vartioivat häntä yöt, päivät."

"Ovatko entiset vartijat paikoillaan?"

"Ovat, herra, ja Lygia on heidän huoneessaan. Ne vangit, jotka olivat yhteisessä vankilahuoneessa, kuolivat kaikki kuumeeseen tai tukahtuivat huonon ilman takia."

"Kuka sinä olet?" kysyi Petronius.

"Jalosukuinen Vinitius minut kyllä tuntee. Olen lesken poika, jonka luona Lygia asui."

"Ja kristitty?"

Poika loi Vinitiukseen kysyvän katseen, mutta huomasi Vinitiuksen vaipuneen rukoukseen, nosti päätään ja vastasi:

"Niin olen."

"Kuinka sinä pääset vankilaan?"

"Tarjouduin, herra, kantamaan ruumiita. Tein sen vartavasten auttaakseni veljiäni ja saattaakseni heille viestejä kaupungista."

Petronius rupesi tarkemmin katsomaan pojan kauniita kasvoja, sinisiä silmiä ja mustia, kiharaisia hiuksia.

"Mistä maasta sinä olet, poika?" kysyi hän sitten.

"Olen galilealainen, herra."

"Soisitko, että Lygia pääsisi vapaaksi?"

Poika nosti silmänsä taivasta kohti:

"Soisin, vaikkapa minun sitten pitäisi kuolla."

Vinitius lakkasi rukoilemasta ja lausui:

"Sano vartijoille, että he panevat Lygian arkkuun kuolleen lailla. Toimita sinä sitten apumiehiä, jotka yhdessä sinun kanssasi kantavat hänet vankilasta. »Löyhkäävien kuoppien» likeisyydessä tapaatte kantotuolin ja ihmisiä, joiden haltuun jätätte arkun. Vartijoille saat minun puolestani luvata niin paljon kultaa kuin he vaatteissaan jaksavat kantaa."

Puhuessa katosi Vinitiuksen kasvoista tavallinen, jäykkä ilme, ja toivo herätti soturissa eloon entisen tarmon.

Nazariuksen kasvot loistivat ilosta, hän nosti silmänsä taivasta kohti ja virkkoi:

"Parantakoon vain hänet Kristus, sillä nyt hän pääsee vapaaksi."

"Luuletko vartijoiden suostuvan tuumaan?"

"Vartijoidenko, herra? Totta kai, kun saavat tietää, ettei heitä kiduteta eikä rangaista."

"Aivan varmaan!" huudahti Vinitius. "Vartijat olivat valmiit päästämään hänet pakenemaankin. Toki he nyt suostuvat siihenkin, että hänet kuolleena kannetaan vankilasta."

"Tosin," huomautti Nazarius, "muuan mies aina tulisella raudalla tutkii, ovatko ruumiit, jotka vankilasta kannamme, todella kuolleet. Mutta muutamasta sestertsistä hän kyllä suostuu jättämään kuolleen kasvot rauhaan. Muutamasta aureuksesta hän koskettaa raudoillaan arkkua eikä ruumista."

"Sano hänelle, että hän saa kokonaisen kahmalollisen aureuksia," sanoi Petronius. "Mutta voitko sinä hankkia luotettavia apulaisia?"

"Onhan niitä sellaisia, jotka rahasta ovat myyneet omat vaimonsa ja lapsensa."

"Mistä sinä saat heitä käsiisi?"

"Kaupungista, vaikkapa samasta vankilastakin. Kun vartijat kerran ovat lahjotut, niin he vapaasti päästävät sisään kenet vain tahtovat."

"Siinä tapauksessa saat ottaa minut apulaiseksi," huudahti Vinitius.

Mutta sitä ehdotusta Petronius jyrkästi vastusti. Pretorianit saattoivat tuntea hänet valepuvussakin, ja silloin olisivat he kaikki hukassa.

"Et saa mennä vankilaan etkä löyhkääville kuopille," puhui Petronius. "Caesarin, Tigellinuksen ja kaikkien muiden täytyy varmasti uskoa, että hän on kuollut, muuten he paikalla alkavat etsittää häntä. Vältämme epäluuloa vain sillä tavalla, että jäämme Roomaan, kun Lygia viedään Albanian vuoristoon tai vaikkapa etemmäksi, aina Siciliaan asti. Viikon tai parin perästä sinä sairastut ja kysyt neuvoa Neron lääkäriltä. Tämä kehoittaa sinua lähtemään vuoristoon. Siellä satutte yhteen ja sitten..."

Petronius mietti hiukan, heilautti kättään ja jatkoi:

"Sitten ehkä jo koittaa parempi aika."

"Kristus Lygiaa armahtakoon!" sanoi Vinitius. "Sinä puhut Siciliasta, mutta hän on sairas, ehkäpä kuolemaisillaan..."

"No voimmehan saattaa hänet jonnekin likemmä. Puhdas ilma hänet parantaa, kun vain saamme hänet pois vankilasta. Eikö sinulla vuoristossa ole ketään taloudenhoitajaa, johon voisit luottaa?"

"On kun onkin! On kyllä!" vastasi Vinitius hätäisesti. "Vuoristossa Coriolin tienoilla on luotettava mies, joka on kantanut minua käsillään, kun olin lapsi, ja joka yhä vielä minua rakastaa."

Petronius ojensi hänelle taulun.

"Kirjoita hänelle ja käske hänen huomenna tulla tänne. Lähetän sanansaattajan paikalla matkalle."

Hän kutsui atriumin palvelijan ja uskoi käskyn täyttämisen hänen haltuunsa. Hiukan myöhemmin ratsasti orja täyttä laukkaa yön halki Corioliin päin...

"Soisin," sanoi Vinitius, "että Ursus seuraisi häntä... Olisin silloin levollisempi."

"Herra," huudahti Nazarius, "sillä miehellä on yliluonnolliset voimat. Hän rikkoo helposti ristikot ja karkaa Lygian perässä. Yhden ikkunan kohdalla on äkkijyrkkä kallioseinä, ja sen alla ei ole vartioita. Toimitan Ursukselle köydet, niin hän kyllä itse pitää huolta lopusta."

"Kautta Herkuleksen!" huudahti Petronius, "karatkoon kuinka tahtoo, mutta älköön tehkö sitä samalla kertaa kuin Lygia eikä edes kahta tai kolmea päivää myöhemmin. Häntä ajettaisiin tietysti takaa, ja niin löydettäisiin Lygian piilopaikka. Kautta Herkuleksen! tahdotteko te todella syöstä sekä itsenne että hänet turmioon! Te ette saa edes mainita Ursukselle Coriolia, taikka pesen minä käteni ja te saatte suoriutua miten tahdotte."

Sekä Vinitius että Nazarius huomasivat hänen muistutuksensa oikeaksi ja vaikenivat. Nazarius sanoi hyvästi ja lupasi palata huomenna, aamun koittaessa.

Hän toivoi jo tänä yönä voivansa sopia asiasta vartijoiden kanssa, mutta sitä ennen hän päätti käydä äitinsä luona, joka nykyisten levottomien aikojen vallitessa alituisesti oli levoton pojastaan. Mietittyään huomasi hän parhaaksi olla etsimättä apumiehiä kaupungista ja päätti lahjoa yhden niistä miehistä, jotka hänen kanssaan kantoivat ruumiita vankilasta.

Ovessa hän vielä pysähtyi, vei Vinitiuksen syrjemmälle ja kuiskasi hänelle:

"Herra, en virka kenellekään mitään aikomuksestamme, en äidillekään. Mutta apostoli Pietari lupasi amfiteatterista tulla suoraan meille, ja hänelle minä kerron kaikki."

"Tässä talossa sinä huoleti saat puhua ääneen," vastasi Vinitius. "Apostoli Pietari oli amfiteatterissa Petroniuksen orjien joukossa. Lähden muuten itse mukaasi."

Hän käski tuoda itselleen orjan puvun, ja sitten he läksivät.

Petronius hengitti syvältä.