Chapter 43

Mutta nyt seurasi tärkeämpi taistelu, joka oli omiaan herättämään uteliaisuutta hienostossakin eikä yksin roskaväessä. Sellaisten aikana löivät nuoret patriciot vetoja ja kadottivat monesti koko omaisuutensa. Nytkin kierteli kädestä käteen tauluja, joihin oli kirjoitettu lemmikkien nimet ja sestertsien lukumäärä, minkä kukin uhrasi valitulleen. Eniten saivat tietysti »spectati» eli ne miekkailijat, jotka jo useinten olivat voittaneet arenalla, mutta uusien ja tuntemattomienkin miekkailijoiden tähden pantiin monesti likoon suuria summia, sillä toivottiin sitä suurempaa saalista, jos he voittaisivat. Caesar löi vetoa, samaten papit, vestalittaret, senaattorit, ritarit, kansa. Köyhät, joilla ei ollut rahaa, panivat monesti oman vapautensa. Sitten odotettiin sykkivin sydämin, jopa pelko mielessä miekkailijoiden esiintymistä, ja moni teki ääneensä lupauksia jumalille, jotta he vain soisivat suosionsa hänen valitulleen.

Kun torvien läpitunkevat toitotukset törähtivät arenalla, syntyi siellä odotuksen hiljaisuus. Tuhannet silmät kääntyivät suureen porttiin päin, jota Charoniksi puettu mies likeni. Yleisen hiljaisuuden vallitessa iski hän siihen kolme kertaa vasarallaan, ikäänkuin kutsuakseen kuolemaan ne, jotka olivat kätketyt sen taakse. Sitten avautuivat hiljalleen porttien puoliskot ja mustasta kidasta alkoi valoisalle arenalle astua miekkailijoita. He olivat noin viidenkolmatta miehen suuruisissa ryhmissä, erikseen trakilaiset, mirmillonilaiset, samnitit, gallialaiset, kaikki raskaissa aseissa. Vihdoin tulivat myöskin »retiarii», kukin kantaen toisessa kädessä verkkoa, toisessa kolmikärkeä. Sen mukaan kuin he tulivat näkyviin, rupesi sieltä täältä istumariveiltä kuulumaan kättentaputuksia, jotka vihdoin yltyivät suureksi ja miltei loputtomaksi suosion myrskyksi. Koko amfiteatteri oli täynnä hehkuvia kasvoja, paukuttelevia käsiä ja suita, jotka ammottivat levällään ja joista tunki huutoja. Miekkailijat marssivat arenan ympäri raskain, tasaisin askelin, välkyttäen aseitaan ja komeita pukujaan. Keisarillisen "podiumin" eteen he vihdoin seisahtuivat, juhlallisina ja tyyninä koko loistossaan. Torvien läpitunkevat äänet tekivät lopun kättenpaukkeesta, ja miekkailijat kohottivat ilmaan oikean kätensä, nostivat päänsä ja silmänsä Caesarin puoleen ja rupesivat huutamaan, tai oikeastaan laulamaan, yksitoikkoisella, venytetyllä äänellä:

"Ave Caesar imperator! Morituri te salutant!"

[Terve Caesar keisari! Kuoloon kulkijat sua tervehtivät!]

Sitten he hajaantuivat ja juoksivat kiireesti paikoilleen arenan ympärillä. Heidän piti ryhtyä taistelemaan osastottain, mutta kuuluisinten miekkailijoiden oli ensin suotu koettaa voimiaan kaksintaistelussa, jossa voima, kätevyys ja vastustajan rohkeus parhaiten tulivat näkyviin. Gallialaisten joukosta astui nyt miekkailija, jonka kaikki amfiteatterin ystävät tunsivat nimellä "Teurastaja" (Lanio) ja joka oli voittanut monissa kilpaleikeissä. Päässä suuri kypärä, mahtava rinta ja selkä puserrettuina panssariin, oli hän auringonpaisteessa arenan keltaisella hiekalla kuin mikäkin loistava, jättiläiskokoinen koppakuoriainen. Hänen vastustajakseen ilmaantui Calendio, joka retiariuksena oli yhtä kuuluisa.

Katselijain kesken ruvettiin jo lyömään vetoa:

"Viisisataa sestertsiä! Gallialainen voittaa!"

"Viisisataa! Calendio voittaa!"

"Kautta Herkuleksen! Tuhat!"

"Kaksi tuhatta!"

Päästyään keskelle arenaa rupesi gallialainen huiskimaan miekallaan, kumartelemaan ja tarkasti katselemaan kypäränsä aukosta. Keveäliikkeinen retiarius, jonka vartalo oli sorja kuin kuvapatsaalla ja joka oli aivan alasti, ainoastaan lanteilla vyö, liikkui notkeasti jykevän vastustajansa ympärillä, kierteli sirosti verkkoaan, vuorotellen nosti, vuorotellen laski kolmikärkeä ja lauloi "verkkomiesten" tavallista laulua:

"Non te peto, piscem peto, Quid me fugis, Galle."

["En sinua tahdo, kalaa haen, Miksi pakenet gallialainen."]

Mutta gallialainenpa ei paennut, päinvastoin hän pysyi järkähtämättä paikoillaan ja käänteli vain sen verran, että aina sai vastustajansa pysymään näkyvissään. Hänen ruumiinsa ja äärettömän suuri päänsä olivat uhkaavan näköiset. Katselijat ymmärsivät täydellisesti, että tuo raskas, vaskeen taottu vartalo valmistautuu äkkinäiseen, ratkaisevaan hyökkäykseen. Verkkomies hääri yhtämittaa hänen ympärillään, vuoroin edeten, vuoroin likennellen ja liikutellen kolmikärkeään niin nopeasti, että ihmissilmä tuskin saattoi sen liikkeitä seurata. Kolmikärki kolahti jo monesti gallialaisen panssaria vastaan, mutta mies ei liikahtanut. Hänen huomionsa oli kiinnitetty verkkoon, joka lakkaamatta liehui hänen päänsä päällä kuin pahaa ennustava lintu. Katselijat seurasivat henkeä pidätellen miesten mestarillista esitystä. Tarkoin harkittuaan karkasi Lanio vihdoin vastustajansa kimppuun. Tämä vältti yhtä nopealla liikkeellä hänen miekkansa iskun, nosti käsivartensa, oikaisi suoraksi ja heitti verkon.

Gallialainen kääntyi paikalla ja väisti kilvellään. Molemmat loittonivat hetkiseksi toisistaan. "Macte!" huudettiin, jotta amfiteatteri kaikui. Alemmilla riveillä ruvettiin taasen lyömään vetoa. Itse Caesar, joka alussa oli jutellut vestalitar Rubrian kanssa, käänsi nyt päänsä arenalle.

Pian oli kamppailu taas täydessä vauhdissa, ja miesten liikkeet olivat niin sirot ja täsmälliset, että olisi luullut heidän tahtovan vain näyttää taitoaan eikä suinkaan kamppailevan elämästä ja kuolemasta. Kaksi kertaa gallialainen vielä vältti verkon ansan ja vetäytyi arenan syrjälle, mutta silloin ne katselijat, jotka kuuluivat vastapuolueeseen ja jotka eivät tahtoneet, että hän pääsisi lepäämään, rupesivat huutamaan: "jatka!" Gallialainen totteli ja jatkoi taistelua. Äkkiä verkkomiehen käsivarresta rupesi valumaan verta ja verkko putosi hänen kädestään. Lanio valmistui antamaan hänelle kuoliniskua, mutta samassa Calendio, joka tahallaan oli uskotellut vastustajallensa, ettei hän muka enää osaisi hallita verkkoa, vetäytyi taaksepäin, vältti siten miekan iskun, tyrkkäsi kolmikärjen vastustajansa polvien väliin ja kaatoi hänet maahan.

Gallialainen aikoi nousta, mutta samassa silmänräpäyksessä onnettomat langat kiertyivät hänen ympärilleen, ja kun hän vain yritti liikkua, takertuivat ne yhä kireämmin hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Samalla kolmikärjen piikit kaiken aikaa pitelivät häntä maassa. Kerran hän vielä kokosi voimansa, nojasi kyynärpäihinsä ja koetti nousta, mutta turhaan! Hän sivelsi vielä kerran otsaansa hervottomalla kädellään, jossa miekkakaan ei enää pysynyt, mutta kaatui sitten selälleen. Calendio painoi hänet kolmiaseen kärjellä maahan, nojasi aseen varteen ja käänsi kasvonsa Caesarin podiumiin päin.

Kättentaputukset ja huudot panivat koko sirkusrakennuksen tärisemään. Omien puoluelaistensa silmissä oli Calendio tällä hetkellä suurempi kuin Caesar. Heidän sydämensä eivät enää tunteneet vähintäkään vihaa Laniota kohtaan: olihan hän oman verensä kaupalla täyttänyt heidän kukkaronsa täpösen täyteen. Yleisön mielipiteet jakaantuivat nyt kahtia. Toiset vaativat voitetulle kuolemaa, toiset armahdusta, mutta verkkomies loi silmänsä ainoastaan Caesariin ja vestalittarien puoleen, odottaen mitä he sanoisivat.

Caesar, ikävä kyllä, ei pitänyt Laniosta, sillä hän oli kilpaleikeissä ennen tulipaloa lyönyt vetoa Laniota vastaan ja hävinnyt Licinukselle aika rahasumman. Hän ojensi siis käsivartensa podiumista ja kiepautti peukalonsa maata kohti.

Vestalittaret tekivät paikalla saman merkin. Silloin Calendio painoi polvensa gallialaisen rinnalle, veti esiin lyhyen veitsen, jota hän tavallisesti kantoi vyössään, tähtäsi vastustajansa rintaan ja iski vihdoin terävän, kolmisyrjäisen aseen kahvaan asti hänen kurkkuunsa.

_Peractum est!_ kaikui pitkin amfiteatteria.

Lanio vavahteli jonkun aikaa kuten haavoitettu teuras, potkien arenan hiekkaa, mutta sitten hän ojentui suoraksi ja jäi liikkumattomana paikoilleen.

Oli aivan turhaa, että Mercurius kuumalla raudalla koetti, oliko hän todella kuollut. Hänen ruumiinsa korjattiin pois, ja sen sijaan tuli toisia pareja. Vasta niiden kilpailtua alkoi taistelu osastoittain. Kansa seurasi taistelua sieluineen, sydämineen, silmineen: huudettiin, kiljuttiin, vihellettiin, paukutettiin käsiä, naurettiin, ärsytettiin kilpailijoita ja raivottiin. Kahteen osastoon jaetut miekkailijat taistelivat hurjasti kuin villit pedot: rinta lyötiin rintaa vastaan, ruumis kietoi ruumiin surmaavaan syleilyyn, voimakkaat jänteet rusahtelivat, miekkoja upotettiin rintoihin ja vatsoihin, kalpeat huulet puhalsivat verta hiekkaan. Taistelun loppupuolella valtasi muutamat kymmenet ensikertalaiset sellainen kauhu, että he syöksyivät pois ja yrittivät paeta, mutta mastigoforit olivat paikalla heidän kimpussaan ja ajoivat heidät lyijypäisillä kepeillä takaisin taistelun tuoksinaan. Hiekkaan syntyi suuria, mustia lammikkoja; alastomat, haavoittuneet ruumiit makasivat maassa kuin mitkäkin lyhteet. Elävät ihmiset taistelivat ruumiiden päällä, satuttivat kätensä ja jalkansa miekkoihin, kilpiin ja rikkoontuneihin aseisiin, haavoittuivat ja kaatuivat. Kansa oli aivan haltioissaan, kuoleman näkeminen meni sen suoniin kuin juovuttava viini ja hiveli sen silmää. Kansa hengitti ja veti nautinnolla keuhkoihinsa kuoleman hajua.

Vähitellen kaatuivat kaikki voitetut. Ainoastaan joku haavoittunut hoippui vielä arenan laidalla, nostaen kätensä yleisön puoleen ja siten rukoillen armahdusta. Voittajille jaettiin palkintoina seppeleitä ja öljypuun oksia. Sitten seurasi levon hetki ja se muuttui kaikkivaltiaan Caesarin tahdosta todelliseksi juhlaksi. Vaaseissa poltettiin hyvänhajuisia aineita, ja hieno safrani- ja orvokkisade kostutti katselijat. Tarjottiin virvokkeita, keitettyä lihaa, makeita leivoksia, viiniä, oliveja ja hedelmiä. Kansa syödä mauskutti, jutteli ja huusi Caesarin kunniaksi, siten kiihoittaakseen hänen anteliaisuuttaan. Kun nälkä ja jano oli saatu asettumaan, kantoivat sadat orjat esiin suuria koreja, jotka olivat täynnä lahjoja, ja Amoreiksi puetut poikaset heittelivät sitten mitä erilaisimpia esineitä istumarivien väliin. Kun arpajaisnoppia, "tesseroita" ruvettiin jakelemaan, syntyi tappelu: ihmiset tunkeutuivat yhteen, kiertelivät ja kääntelivät, tallasivat toisia jalkojensa alle, huusivat apua, hyppäsivät penkkien yli toisten rivien istuimille ja tukahtuivat hirveässä sekamelskassa. Se joka sattui saamaan onnellisen numeron, saattoi voittaa kokonaisen talon puutarhoineen, orjan, komean puvun tai harvinaisen villipedon, jonka sitten saattoi myydä amfiteatteriin. Sen tähden syntyi "tesseroita" jaettaessa sellainen sekamelska, että pretorianien monesti täytyi rientää palauttamaan järjestystä, ja teatterista aina täytyi kantamalla viedä ihmisiä, joiden kädet tai jalat tungoksessa olivat menneet poikki, jopa sellaisiakin, jotka olivat tukehtuneet.

Rikkaammat eivät kuitenkaan ottaneet osaa taisteluun "tesseroista". Augustianeilla oli tällä kertaa toinen huvinaihe: he katselivat Chilonia, joka turhaan koetti näyttää, että hän voi nauttia taistelusta ja verenvuodatuksesta niinkuin muutkin. Onneton kreikkalainen rypisteli kulmakarvojaan, pusersi kokoon huulensa ja kiristi nyrkkinsä niin, että kynnet painuivat lihaan. Turhaan! Hänen kreikkalainen luontonsa ja synnynnäinen pelkuruutensa ei sietänyt tällaista näytelmää. Hänen kasvonsa kalpenivat, otsalle nousi hikikarpaloja, huulet sinettyivät, silmät painuivat umpeen, hampaat alkoivat kalista ja koko ruumis vapisi. Kilpailujen päätyttyä hän hiukan tointui, mutta kun häntä ruvettiin pilkkaamaan, suuttui hän hurjasti ja rupesi epätoivoissaan puolustautumaan.

"Hei kreikkalainen!" huusi Vatinius, tarttuen hänen partaansa. "Et taida sietää nähdä nyljettyä ihmisnahkaa!"

Chilon näytti hänelle kaksi keltaista hammasta, ainoat jotka hänellä oli, ja virkkoi:

"Isäni ei ollut suutari, en siis saattaisi paikata sitä."

"_Macte! habet!_" huusivat muutamat äänet.

Mutta toiset jatkoivat pilaansa.

"Eihän se ole hänen syynsä, että hänellä sydämen asemesta on rinnassa juustonpalanen! huudahti Senecio."

"Enempää kuin se on sinun syysi, että sinun hartioillasi pään asemesta on rakko," vastasi Chilon.

"Ehkä sinä vielä rupeat miekkailijaksi! Olisi varsin soma nähdä sinun heiluttavan verkkoa arenalla."

"Jos minä sinut koppaisin siihen verkkoon, olisin kopannut haisevan hölmön."

"Entä kuinka kristittyjen käy?" kysyi Festus Ligurialainen. "Etkö tahtoisi ruveta koiraksi ja purra heitä?"

"Ainakaan en tahtoisi ruveta sinun veljeksesi."

"Sinä maeotilainen ruttopaise!"

"Sinä ligurialainen muuli!"

"Nähtävästi sinun paikkojasi syhyy, mutta en neuvo sinua pyytämään, että minä niitä syhyttäisin."

"Syhytä sinä vain omia paiseitasi. Jos raapit pois ne, hävität parhaan mikä sinussa on."

Tällä tavalla he häntä härnäsivät, ja hän puolustautui purevasti, herättäen hovilaisissa yleistä naurua. Caesar taputti käsiään, huusi "Macte!" ja kiihoitti jatkamaan sanasotaa. Hetkisen perästä likeni Petronius, tönäisi elfenluisella kepillään kreikkalaista olkapäähän ja lausui kylmästi:

"Hyvä on, filosofi, mutta yhdessä suhteessa olet erehtynyt: jumalat määräsivät sinut taskuvarkaaksi, ja sinä olet ruvennut pahaksi hengeksi. Sentähden et saata sietää näytelmää."

Vanhus loi häneen punoittavat silmänsä, mutta ei löytänyt sopivaa haukkumasanaa. Hetkisen vaiettuaan hän vaivoin sai sanotuksi:

"Siedänpä!..."

Samassa antoivat torvet merkin, että keskeytynyttä näytelmää jatkettaisiin. Ihmiset rupesivat kiireesti rientämään pois käytävistä, joihin olivat kerääntyneet juttelemaan ja lepuuttamaan jalkojaan. Kaikki joutuivat liikkeeseen, ja usein syntyi tappelu istuinpaikkojen anastamisesta. Senaattorit ja patriciot vetäytyivät paikoilleen. Vähitellen melu hiljeni, ja vihdoin vallitsi järjestys koko amfiteatterissa. Arenalla hääri ihmisjoukko puhdistamassa hiekkaa verikokkareista.

Kristittyjen vuoro oli tullut. Näytelmä oli yleisölleen aivan uusi, eikä kukaan aavistanut kuinka kristityt käyttäytyisivät. Sentähden kaikki odottivat sitä uteliaisuudella. Yleisö oli herkässä mielentilassa, sillä se odotti saavansa nähdä jotakin tavatonta, mutta samalla se oli kristityille suuttunut. Olivathan he polttaneet Rooman ja sen ikuiset aarteet. Olivathan he juoneet lasten verta, myrkyttäneet veden, kironneet ihmissuvun ja langenneet mitä nurjimpiin rikoksiin. Raivostunut joukko ei voinut keksiä heille tarpeeksi suurta rangaistusta. Se vain pelkäsi, etteivät kärsimykset lainkaan vastaisi häijyjen ihmisten rikosmäärää.

Aurinko oli jo noussut korkealle ja sen säteet tunkivat purppuraisen "velariumin" läpi, täyttäen arenan verisellä valolla. Hiekka kävi tulenkarvaiseksi, ja sekä ihmisten kasvot että tyhjä arena, jonka ihmisten tuska ja petojen saaliinhimo pian oli täyttävä, olivat hirvittävän näköiset. Ilma oli ikäänkuin täynnä hirmua ja kuolemaa. Katsojajoukon, joka tavallisesti oli iloinen ja leikkisä, teki viha nyt aivan sanattomaksi. Kaikkien kasvoihin oli painunut julmuuden leima.

Prefekti antoi merkin, ja sama Charoniksi puettu vanhus, joka oli kutsunut kuolemaan miekkailijat, astui nyt hitain askelin arenan toiseen päähän ja iski taasen kolkon hiljaisuuden vallitessa kolme kertaa vasaransa porttiin.

Koko amfiteatterissa nousi mutina:

"Kristityt! kristityt!..."

Rautaristikot narisivat ja mastigoforit kajauttivat pimeään aukkoon tavanmukaisen huutonsa: "hiekalle!" Samassa rupesi arenalle tulvimaan nahkoihin käärittyjä, metsänhenkien kaltaisia olentoja. Ne tulivat kaikki juoksujalan ikäänkuin kuumesairaan kiihkolla ja lankesivat päästyään keskelle arenaa polvilleen sekä kurottivat käsivartensa taivasta kohti. Kansa arveli tuomittujen rukoilevan armoa ja vimmastui mokomaa pelkuruutta. Tömistettiin jalkoja, vihellettiin, kristittyjä kohti heitettiin tyhjiä viiniastioita ja kalvettuja luita sekä huudettiin: "pedot esiin! pedot esiin!..." Äkkiä sattui odottamaton tapaus. Karvaisen joukon keskeltä kohotti joku päätään, ja samassa helähti ilmoille laulu, ensi kertaa roomalaisessa sirkuksessa:

"Christus regnat!..."

Katselijat kummastuivat. Tuomitut veisasivat, silmät kohotettuina velariumia kohti. Heidän kasvonsa olivat kalpeat, mutta ikäänkuin kirkastuneet. Kaikki käsittivät, etteivät nuo ihmiset rukoile armoa. He eivät näyttäneet muistavan sirkusta, eivät kansaa, eivät senaattia eivätkä Caesaria. _Christus regnat!_ kaikui yhä kasvavalla voimalla kaikilta kulmilta, nousten kauas kohti korkeutta, mutta katselijoiden riveissä alkoivat ihmiset itsekseen miettiä: mitä täällä tapahtuu ja mikä Kristus se on, joka hallitsee noiden kuolevien ihmisten suussa? Mutta samassa avautui toinen ristikko, ja haukkuen karkasi arenalle hurjaa kyytiä kokonaisia koiralaumoja: siinä oli keltaisia molossilais-koiria Peloponnesosta, juovikkaita pyrenealaisia koiria ja suden näköisiä karjakoiria Hiberniasta. Niitä oli kaikkia tahallisesti pidetty nälässä, joten niiden vatsat olivat lerpallaan ja silmät verestivät. Haukku ja ulina täytti koko amfiteatterin. Lopetettuaan laulunsa jäivät kristityt liikkumatta lepäämään polvistuviin asentoihinsa, ikäänkuin olisivat siihen paikkaan kivettyneet. Heidän huuliltaan vain puhkesi valittavana huutona: _pro Christo! pro Christo!_ Pian olivat koirat huomanneet, että eläinten nahkojen alla oli ihmisiä. Heidän liikkumattomuutensa hämmästytti niitä niin, etteivät ne heti uskaltaneet karata heidän kimppuunsa. Toiset kiertelivät pitkin istuinrivien syrjää, ikäänkuin valitakseen makupalan katselijoiden joukosta, toiset juoksentelivat pitkin arenaa, vimmatusti haukkuen ja ikäänkuin ajaen takaa näkymätöntä petoa. Kansa raivostui. Tuhansia ääniä puhkesi ilmoille: toiset katselijoista koettivat karjua kuin pedot, toiset haukkuivat kuin koirat, toiset kirkuivat kaikilla kielillä. Amfiteatteri tärisi tämän melun alla. Ärsytetyt koirat karkasivat polvistuvien kimppuun, mutta vetäytyivät vielä leukojaan loksautellen takaisin. Vihdoin iski suuri molossilaiskoira hampaansa laitimmaisena polvistuvan naisen olkapäähän ja otti hänet haltuunsa.

Silloin kymmenkunta koiraa syöksyi keskelle polvistuvien joukkoa. Yleisö lakkasi kirkumasta ja kiinnitti koko huomionsa näytelmään. Vielä kuului ulvonnan ja rähinän keskeltä jokunen valittava ääni: _pro Christo! pro Christo!_, mutta arenalla kimpoilivat kuin suurina möhkäleinä koirien ja ihmisten ruumiit sekaisin. Rääkätyistä ruumiista valui veri virtoina. Koirat repivät toistensa kidoista ihmisten jäseniä. Veren ja höyryävien sisälmysten haju kävi niin tikeräksi, että se täytti koko sirkuksen ja vaimensi arapialaisten voiteiden lemun aivan tuntumattomiin. Lopulta oli jäljellä vain ani harvoja polvistuvia olentoja ja nekin sortuivat pian läjiin petojen alle.

Samana hetkenä, jolloin kristityt tulivat arenalle, oli Vinitius lupauksensa mukaan noussut ja kääntänyt kasvonsa sinnepäin, missä apostoli istui Petroniuksen väen joukossa, jotta kivenhakkaaja hänet löytäisi. Sitten Vinitius istuutui paikoilleen ja katseli hirveätä näytelmää lasittunein silmin, kasvot valkeina kuin kuolleella ihmisellä. Alussa hän pelkäsi, että kivenhakkaaja ehkä oli erehtynyt ja että Lygia ehkä kuitenkin oli uhrien joukossa, mutta kun hän sitten kuuli huudon: _pro Christo!_, kun hän näki kaikkien näiden uhrien tuskat, jotka kuolemallaan todistivat uskoansa ja Jumalaansa, valtasi hänet toinen tunne. Se tuli kamalana kipuna, mutta samalla vastustamattomana: Kristus on itse kuollut tuskassa ja ahdistuksessa, tässä seuraavat nyt tuhannet Hänen jälkiään, veri valuu virtoina--mitä merkitsee asiain niin ollen yksi veripisara lisää? Vinitius tunsi, että olisi ollut syntistä ruveta rukoilemaan armoa. Tämä tunne henki häntä vastaan arenalta, kuolevien voivotukset ja heidän verensä löyhkä syövytti sen hänen sieluunsa. Ja kuitenkin hänen kuivin huulin yhä täytyi toistella: "Kriste! Kriste! Sinun apostolisikin rukoilee hänen puolestaan!" Sitten hänen muistinsa äkkiä kokonaan heitti hänet, hän ei tietänyt missä oli. Ainoastaan sen hän oli tietävinään, että veri arenalla nousemistaan nousee ja kokoontumistaan kokoontuu, että se virtaa sirkuksesta yli koko Rooman. Hän ei kuullut mitään, ei koirien ulvontaa, ei ihmisjoukon rähinää eikä edes augustianien huutoja, jotka äkkiä kaikuivat:

"Chilon on pyörtynyt!"

"Chilon on pyörtynyt," toisti Petronius, kääntyen kreikkalaiseen päin.

Chilon on todella mennyt tainnoksiin. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin vaate, pää oli painunut taaksepäin, huulet olivat auki kuin ruumiilla.

Samassa alettiin arenalle ajaa uusia, nahkoihin ommeltuja uhreja.

He lankesivat hekin paikalla polvilleen, mutta väsyneet koirat eivät viitsineet ruveta heitä repimään. Ainoastaan muutamat kävivät likinnä polvistuvien kimppuun, toiset laskeutuivat loikomaan, nostivat ilmaan veriset kuononsa, nuolivat kylkiään ja haukottelivat.

Kansa, joka oli käynyt malttamattomaksi ja jota verinen näytelmä oli kiihoittanut, rupesi huutamaan läpitunkevalla äänellä:

"Jalopeurat! jalopeurat! Päästäkää irti jalopeurat!"

Oli ollut tarkoitus säästää jalopeurat seuraavaan päivään, mutta amfiteatterissa voitti kansan tahto Caesarinkin tahdon. Yksin ylimielinen ja oikullinen Kaligula oli uskaltanut sitä vastustaa, olipa joskus tapahtunut, että hän oli ruoskituttanut joukkoa kepeillä, mutta tavallisesti hän sentään oli alistunut sen tahdon alle. Nero, jolle kansan suosio oli kallein kaikesta maan päällä, ei koskaan vastustanut mitään. Tällä kertaahan hänen sitäpaitsi piti rauhoittaa tulipalon raivostuttama lauma ja siirtää onnettomuuden syy kristittyjen niskoille.

Hän antoi siis merkin, että "cuniculum" avattaisiin, ja sen huomatessaan kansa paikalla rauhoittui. Ristikot, joiden takana jalopeurat säilytettiin, narisivat. Kun koirat näkivät mahtavat pedot, hiipivät ne hiljaa ulisten arenan vastaiseen päähän, mutta jalopeurat astuivat arenalle juhlallisina, hallavina, kaulalla suuret, tuuheat harjat. Itse Caesar käänsi niihin ikävystyneet kasvonsa ja vei smaragdin silmilleen, jotta paremmin näkisi. Augustianit tervehtivät petoja kättentaputuksilla; joukko laski sormiensa avulla kuinka monta niitä oli ja seurasi kiihkeästi, minkä vaikutuksen ne tekisivät polvistuviin kristittyihin, jotka toistamistaan toistelivat samoja sanoja: _pro Christo! pro Christo!_ Joukko ei niitä ymmärtänyt, mutta ne ärsyttivät sitä.

Jalopeurat olivat kyllä nälissään, mutta ne eivät sittenkään heti karanneet uhrien kimppuun. Arenalla vallitseva punertava valo häiritsi niitä. Ne ummistelivat silmiään ja katselivat eteensä, ikäänkuin äkkiä olisivat käyneet sokeiksi. Toiset venyttelivät laiskasti kellertävää ruumistaan, toiset aukoivat leukojaan ja haukottelivat, ikäänkuin näyttääkseen katselijoille hirveät kitansa. Vähitellen veren haju ja revityt ruumiit, joita arena oli täynnä, kuitenkin rupesivat vaikuttamaan. Petojen liikkeet muuttuivat levottomiksi, selkäharjakset nousivat pystyyn ja sieramet särpivät ahneesti ilmaa. Yksi pedoista kävi äkkiä kiinni naisen ruumiiseen, jonka kasvot olivat mäsänä, laski käpälänsä ruumiin rinnalle ja rupesi tällä tavalla kielellään nuolemaan hyytynyttä verta. Toinen likeni miestä, jonka sylissä oli hirvennahkaan neulottu lapsi.

Lapsi itki ja parkui niin, että koko sen pieni ruumis vapisi, ja piteli kiihkeästi kiinni isän kaulasta. Isä, joka tahtoi pitentää pienokaisen elämää vaikkapa muutamalla hetkellä, koetti irroittaa käsiä kaulastaan ja ojentaa lasta etempänä polvistuville. Mutta lapsen itku ja ponnistelu ärsytti jalopeuraa. Se päästi lyhyen, katkonaisen karjunnan, nujersi lapsen käpälänsä iskulla, otti isän pään kitaansa ja murskasi sen silmänräpäyksessä.