Chapter 42

"Kuule minua, herra. Kristus, joka sinun mielesi on valaissut, on osoittanut sinulle armonsa. Tänä yönä tulivat Caesarin ja prefektin orjat valitsemaan kristittyjä neitsyitä heidän häväistävikseen; he kysyivät sinunkin morsiantasi, mutta meidän Herramme lähetti hänelle kuumeen, johon monet Tullianumin vangeista jo ovat kuolleet. Sentähden eivät he huolineet hänestä. Eilen illalla hän jo oli tiedotonna, ja kiitetty olkoon Vapahtajan nimi, sillä sama tauti, joka pelasti hänet häpeästä, voi pelastaa hänet kuolemastakin."

Vinitiuksen täytyi nojata soturin käsivarteen, jottei kaatuisi.

"Kiitä laupiasta Jumalaa," jatkoi soturi. "Linuksen he ottivat ja veivät kidutettavaksi, mutta kun huomasivat, että hän jo tekee loppuaan, antoivat he hänet pois. Ehkä he nyt antavat Lygiankin, ja ehkä Kristus tekee hänet terveeksi."

Hetkisen ajan nuori tribuni vielä seisoi pää kumarassa, mutta sitten hän ojentui suoraksi ja lausui hiljaa:

"Olet oikeassa, sadanpäämies. Kristus yksin pelasti hänet häpeästä. Hän voi hänet kuolemastakin pelastaa."

Ja istuttuaan vankilan muurin juurella iltaan asti palasi hän kotiin lähettääkseen väkeä tiedustelemaan Linusta ja toimittamaan hänet johonkin kaupungin ulkopuolella olevista huviloistaan.

Kuultuaan nämä uutiset päätti Petroniuskin ryhtyä toimeen. Kerran hän jo oli ollut Poppaean luona ja nyt hän läksi hänen luokseen toisen kerran. Hän tapasi hänet pienen Rufiuksen vuoteen ääressä. Lapsi makasi pää halki, kuumehoureissa, ja äiti vartioi sitä epätoivoissaan. Hänen sydämessään vallitsi kauhu, sillä hän pelkäsi, että hänen lastaan ehkä vaani vielä hirveämpi kuolema, jos hän sen saisikin pelastetuksi taudista.

Hän oli niin kokonaan oman tuskansa vallassa, ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan Lygiasta ja Vinitiuksesta. Petronius osasi kuitenkin pelästyttää hänet. "Sinä olet", lausui hän, "loukannut uutta, tuntematonta jumalaa. Sinä, Augusta, palvelet tietääkseni heprealaisten Jehovaa, mutta kristityt väittävät Kristusta hänen pojakseen. Mieti siis, eikö sinua mahtane painaa isän viha. Kuka tietää vaikka nämä tapahtumat olisivat isän kostoa ja vaikka Rufiuksen elämä riippuisi sinun vastaisesta menettelystäsi."

"Mitä minun sitten pitää tehdä?" kysyi Poppaea kauhistuksissaan.

"Lepytä vihastunut jumala."

"Kuinka?"

"Lygia on sairas. Koeta vaikuttaa Caesariin tai Tigellinukseen niin, että he luovuttavat hänet Vinitiukselle."

Mutta Poppaea kysyi epätoivoissaan:

"Luuletko että minä voin?"

"Jollet sitä saa aikaan, niin voit ainakin tehdä jotakin muuta. Jos Lygia paranee, niin hänen täytyy kulkea kuolemaan. Mene sinä Vestan temppeliin ja pyydä _virgo magnaa_ sattumalta saapumaan Tullianumin edustalle juuri sinä hetkenä, jolloin vankeja lähdetään kuljettamaan kuolemaan. Pyydä vestalitarta vapauttamaan tyttö. Hän ei sitä sinulta kiellä."

"Mutta entä jos Lygia kuolee kuumeeseen?"

"Kristityt sanovat Kristuksen olevan kostonhimoisen, mutta oikeudenmukaisen: ehkä sinä lepytät hänet pelkällä hyvällä tahdollasi."

"Antakoon minulle merkin, että hän pelastaa Rufiuksen."

Petronius kohautti olkapäitään.

"Minä en ole tullut tänne hänen lähettiläänään, oi jumalatar. Sanon sinulle vain, että koeta elää paremmassa sovussa jumalien, sekä roomalaisten että vieraiden kanssa."

"Minä lähden!" huudahti Poppaea murtuneella äänellä.

Petronius hengitti syvään.

"Vihdoinkin olen saanut aikaan jotakin!" ajatteli hän.

Ja palattuaan Vinitiuksen luokse virkkoi hän:

"Rukoile jumalaasi, ettei Lygia kuolisi kuumeeseen, sillä jollei hän kuole, niin suuri vestalitar käskee vapauttaa hänet. Itse Augusta pyytää häntä sitä tekemään."

Vinitius loi häneen silmänsä, joista kuume loisti, ja vastasi:

"Hänet vapauttaa Kristus."

Mutta Poppaea, joka Rufiusta pelastaakseen oli valmis polttamaan hekatombeja kaikille maailman jumalille, läksi vielä samana iltana Forumille vestalittarien luokse. Sairaan lapsen hän oli jättänyt uskollisen palvelijattaren Silvian huostaan, joka aikoinaan oli imettänyt häntä itseäänkin.

Palatinuksella oli lapsen kohtalo sentään jo määrätty. Caesarittaren kantotuoli oli tuskin kadonnut Suuren Portin taakse, kun huoneeseen, jossa pieni Rufius nukkui, astui kaksi Caesarin vapautettua. Toinen heistä karkasi paikalla Silvian kimppuun ja tukki hänen suunsa, toinen koppasi kouraansa pienen, vaskisen sfinksin kuvan ja tappoi hänet ensi lyömällä.

Sitten he likenivät Rufiusta. Kuumeen heikontama tiedoton poika, joka ei ymmärtänyt, keitä hänen ympärillään liikkui, hymyili miehille ja räpytteli kauniita silmiään, ikäänkuin koettaakseen tuntea, keitä he olivat. Mutta kun miehet olivat saaneet riistetyksi imettäjältä vyön eli niinsanotun cingulumin, kietoivat he sen pojan kaulan ympäri ja alkoivat kuristaa. Lapsi yritti huutaa äitiä, mutta typertyi pian ja heitti henkensä. Miehet käärivät hänet vaatteeseen, hyppäsivät odottavien hevosten selkään ja läksivät sitten kiireen kautta Ostiaan, jossa heittivät ruumiin mereen.

Poppaea ei tavannut suurta vestalitarta kotona, sillä hän oli, kuten muutkin vestalittaret, paraikaa Vatiniuksen luona kemuissa. Poppaea palasi sentähden piankin Palatinukselle. Kun hän näki tyhjän vuoteen ja Silvian kylmän ruumiin, pyörtyi hän. Toinnuttuaan rupesi hän huutamaan lastaan, ja hänen huutonsa kuului koko yön ja seuraavan päivän.

Kolmantena päivänä käski Caesar hänen saapua kemuihin. Hän pukeutuikin ametistinkarvaiseen tunicaan, totteli käskyä ja istui Caesarin rinnalla kivettynein kasvoin, kultatukkaisena, äänetönnä, kauniina ja uhkaavana kuin kuoleman enkeli.

VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Ennenkuin Flaviukset rakensivat Colosseumin olivat Rooman amfiteatterit rakennetut puusta. Sentähden ne kaikki paloivatkin tulipalossa. Nero antoi silloin luvattuja kilpaleikkejä varten rakentaa useita uusia, muun muassa yhden erinomaisen suuren, johon heti tulipalon lakattua oli ruvettu kuljettamaan mahtavia hirsiä Atlas-vuorten rinteiltä, osaksi meritse, osaksi Tiberiä myöten. Komeuteen ja uhrien paljouteen nähden tuli näiden kilpaleikkien viedä voitto kaikilta edellisiltä, sentähden rakennettiin sekä ihmisten että petojen tilat tavattoman laajoiksi. Tuhannet käsityöläiset tekivät työtä yöt ja päivät. Rakennettiin ja koristettiin väsymättömällä kiireellä. Kansa tiesi kertoa ihmeellisiä juttuja pilareista, jotka olivat tehdyt pronssista, meripihkakivestä, norsunluusta, helmiemosta ja merentakaisista simpukankuorista. Istuimien välissä juoksi kanavia, täynnä jäistä, vuorilta tuotua vettä, jotta rakennuksessa kuumimmankin helteen aikana vallitsisi miellyttävä viileys. Jättiläiskokoinen, purppurainen "velarium" varjeli auringonsäteiltä. Istumarivien väliin oli niinikään asetettu suitsutusastioita, jotta voitaisiin polttaa hyvänhajuisia arapialaisia yrttejä. Ylhäälle oli kiinnitetty astioita safrani- ja verbena-kasteen pirskoittamista varten. Kuuluisat rakennusmestarit Severus ja Celer olivat käyttäneet kaiken taitonsa saadakseen aikaan verrattoman amfiteatterin, johon mahtuisi sellainen määrä uteliaita katselijoita, ettei yksikään amfiteatteri vielä ollut suonut tilaa niin monelle.

Sinä päivänä, jolloin _ludus matutinuksen_ piti alkaa, kerääntyi amfiteatterin edustalle jo aamun koittaessa joukoittain ihmisiä odottamaan ovien aukenemista ja ihastuksella kuuntelemaan leijonien kiljunaa ja pantterien käheää karjuntaa sekä koirien ulvomista. Pedot eivät kahteen päivään olleet saaneet ruokaa, sensijaan oli häkkien edustalla pidetty verisiä lihakappaleita, jotta niiden nälkä ja verenhimo oikein kiihtyisi. Tuon tuostakin nousi sellainen villien äänten myrsky, etteivät sirkuksen ympärillä seisovat ihmiset saattaneet puhella ja että kauhu sai herkkätuntoisimmat kalpenemaan. Auringon noustessa alkoi sirkuksesta kuulua tyyntä, heleää laulua. Kansanjoukko kuunteli kummissaan, ja suusta suuhun kulki huuto: "kristityt! kristityt!" Heitä oli todella edellisenä yönä tuotu joukoittain amfiteatteriin, eikä vain yhdestä vankilasta, kuten alussa oli aiottu, vaan kaikista joku määrä. Kansa tiesi, että näytännöt tulisivat kestämään viikkoja, jopa kuukausia, mutta useat epäilivät, että pedot yhdessä päivässä jaksaisivat lopettaa kaikki kristityt, jotka olivat määrätyt sen päivän osalle. Miesten, naisten ja lasten äänet, jotka veisasivat aamuvirttään, olivat niin lukuisat, että asiantuntijat arvelivat petojen väsyvän ja kyllästyvän, vaikkei arenalle yhtaikaa heitettäisikään useampia kuin sata tai kaksisataa ruumista. Eivät ne illaksi jaksaisi repiä kaikkia. Toiset olivat sitä mieltä, että vaikutus häiriytyisi, jos arenalle yhtaikaa tulisi liian paljon uhreja. Silloin ei näytelmästä voisi nauttia laisinkaan niin paljoa kuin pitäisi. Jota likemmä päästiin aikaa, jolloin sisäkäytävät eli n.s. vomitoriot olivat avattavat, sitä äänekkäämmäksi kansanjoukko kävi. Ihmiset laskivat leikkiä ja juttelivat kaikkinaisista kilpaleikkejä koskevista asioista. Syntyi puolueita, jotka kiistelivät siitä, leijonatko vai tiikerit paremmin jaksaisivat repiä ihmisiä. Lyötiin vetoakin. Toiset keskustelivat miekkailijoiden kanssa, joiden piti esiintyä arenalla ennen kristittyjä, ja taasen syntyi puolueita. Kuka asettui samnitien, kuka gallien, kuka mirmillonilaisten, kuka trakilaisten, kuka verkkomiesten puolelle. Varhain aamulla nämä sitten, pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä, opettajiensa n.s. lanistain johdolla alkoivat tulvia amfiteatteriin. Voimia säästääkseen kulkivat he aseettomina, milloin aivan alasti, milloin kantaen kädessään vihreitä oksia tai kukkaköynnöksiin kiedottuina, nuorina, kauniina ja elämää uhkuvina aamuauringon valossa. Heidän voimakkaat ruumiinsa välkkyivät öljystä. Kaunismuotoisina kuin marmorikuvat ihastuttivat he kaikkia, jotka ihailivat kauniita muotoja. Useat heistä olivat tunnettuja henkilöitä, ja yhtämittaa puhkesi joukko huutamaan: "Terve Furnius! terve Leo! terve Maximus! terve Diomedes!" Nuoret tytöt loivat heihin rakastuneita silmäyksiä, ja he puolestaan valitsivat kauneimman tytön, laskettelivat pilapuheita ikäänkuin ei heillä olisi ollut minkäänlaista huolta, heittelivät lentosuudelmia tai puhkesivat puhumaan: "Syleile minua ennenkuin kuolema minua syleilee!" Sitten he katosivat porttien taakse, monet jäädäkseen sille tielle. Joukon huomio kiintyi yhä uusiin tulokkaihin. Miekkailijoiden perässä tuli ruoskilla varustettuja miehiä, n.s. "mastigophoroi", joiden tehtävä oli ruoskia ja ärsyttää miekkailijoita. Sitten suuntautui "spoliariumin" puolta kohden pitkä rivi rattaita, täynnä puisia ruumisarkkuja. Kuormat nähdessään sai kansa taasen ilonaihetta, sillä arkkujen lukumäärä lupaili komeaa näytelmää. Tuli miehiä, joiden virkana oli haavoittuneiden surmaaminen, ja he olivat puetut Charoniksi tai Mercuriukseksi, tuli miehiä, joiden piti valvoa järjestystä sirkuksessa, tuli orjia, joiden tehtävänä oli virkistysten tarjoaminen, ja vihdoin pretorianeja, joita aina piti olla amfiteatterissa Caesarin ympärillä, tarpeen varalta.

Vihdoin avattiin vomitoriot ja ihmislauma pääsi tunkeutumaan sirkukseen. Mutta uteliaita oli niin paljon, että tulva kesti koko tunnin, ja kaikki hämmästelivät, että koko tämä lukematon kansanpaljous mahtui amfiteatteriin. Pedot, jotka vainusivat ihmishajua, karjuivat entistä hurjemmin. Katselijat etsivät paikkojaan, ja koko sirkus oli täynnä pauhua niinkuin meri myrskyllä.

Vihdoin saapui kaupungin prefekti vartijoidensa ympäröimänä, ja häntä seurasi katkeamattomana sarjana senaattorien, konsuleiden, pretoreiden, aedilien, palatsin ja virastojen virkamiesten, pretorianipäällikköjen, patricioiden ja ylhäisten naisten kantotuoleja. Muutamien kantotuolien edellä kulki liktoreja, jotka pitelivät vitsakimpun keskelle asetettua kirvestä, toisten edellä astui orjajoukkoja. Kantotuolien kultaus, valkeat ja kirjavat puvut, sulat, korvarenkaat, jalokivet ja kirveiden terät välkkyivät auringonpaisteessa. Joukko tervehti mahtimiehiä äänekkäillä huudoilla, jotta koko sirkus kaikui. Tuon tuostakin saapui paikalle vielä pieniä pretorianiosastoja.

Hiukan myöhemmin tulivat eri temppelien papit, ja heidän perässään kannettiin, liktorien kuuluttamina, Vestan pyhiä neitsyitä. Kilpaleikkien alkaminen odotti nyt ainoastaan Caesaria, joka ei tahtonut pitkillä odotuksilla koetella kansan kärsivällisyyttä, vaan päinvastoin täsmällisyydellä saavuttaa sen suosion, ja joka sentähden piankin saapui Augustan ja augustianien seurassa.

Viimemainittujen joukossa oli myöskin Petronius, jonka kantotuolissa istui Vinitius. Tämä tiesi Lygian olevan sairaana ja tiedotonna, mutta viime päivinä oli pääsy vankilaan ollut mitä ankarimmin kielletty, vanhojen vartijoiden sijalle oli pantu uusia, jotka eivät itse saaneet puhua vankien kanssa eivätkä antaa vähintäkään tietoa vankien tuttaville, jos he tulivat kysymään jotakin. Sentähden ei Vinitiuskaan varmaan tietänyt, oliko Lygia ensimäisen kilpaleikkipäivän osalle määrättyjen uhrien joukossa. Jalopeurojen eteen saatettiin nimittäin viskata sairas, vaikkapa tiedotonkin nainen. Uhrit piti ommeltaman eläinten nahkoihin ja joukoittain ajettaman arenalle, ja niin ollen oli katselijain mahdoton tietää, oliko heitä yksi enemmän tai vähemmän, ja tuntea, keitä he olivat. Vinitius oli lahjonut sekä vartijat että kaikki amfiteatterin palvelijat ja sopinut pedonkesyttäjien kanssa, että he kätkisivät Lygian johonkin pimeään nurkkaan amfiteatterissa. Yöllä he antaisivat hänet Vinitiuksen lähetin käsiin, joka paikalla rientäisi viemään häntä Albanian vuorille. Petronius, jolle salaisuus oli uskottu, neuvoi Vinitiusta julkisesti astumaan amfiteatteriin ja vasta ovella sekaantumaan tungokseen sekä sitten rientämään holveihin erityisesti osoittamaan Lygiaa vartijoille, jotta kaikki erehdykset tulisivat vältetyiksi.

Vartijat päästivät hänet pienestä ovesta, josta heidän itsensä oli tapana kulkea, ja muuan heistä, Syrus nimeltään, vei hänet paikalla kristittyjen luo. Matkalla hän virkkoi:

"En tiedä, herra, löydätkö sitä jota etsit. Me olemme täällä kysyneet Lygia-nimistä neittä, mutta kukaan ei ole meille vastannut. Tai ehkeivät he luottaneet meihin."

"Onko heitä paljon?" kysyi Vinitius.

"Suuren osan, herra, täytyy jäädä huomiseen."

"Onko heidän joukossaan sairaita?"

"Ei niin sairaita, etteivät he pysyisi pystyssä."

Tämän sanottuaan avasi Syrus ovet, ja he tulivat jonkinlaiseen suureen huoneeseen, joka oli sekä hyvin matala että hyvin pimeä. Sinne nimittäin ei päässyt valoa muuta kuin ristikon läpi, joka oli sen ja arenan välillä. Alussa ei Vinitius saattanut eroittaa mitään. Hän kuuli vain äänten ja huutojen hyminää amfiteatterista, mutta kun hänen silmänsä hetkisen perästä tottuivat hämärään, näki hän joukoittain kummallisia susien ja karhujen näköisiä olentoja. Ne olivat eläinten nahkoihin puetut kristityt. Toiset olivat jalkeilla, toiset polvillaan ja rukoilivat. Pitkistä hiuksista, jotka valuivat nahkojen päälle, saattoi päättää, mitkä uhreista olivat naisia. Susien näköiset äidit pitelivät sylissään karvaisiin peitteisiin neulottuja lapsiaan. Mutta kasvot, jotka pilkistivät esiin nahoista, Olivat valoisat, ja kuumeensekainen ilo pani silmät loistamaan. Selvästi saattoi huomata, että yksi ainoa ajatus oli vallannut useimmat näistä ihmisistä: he elivät yliluonnollisessa huumauksessa, joka eroitti heidät kaikesta, mitä heidän ympärillään oli ja saattoi tapahtua. Vinitius kyseli muutamilta Lygiaa, mutta he loivat häneen oudon katseen, ikäänkuin heitä olisi herätetty unesta, eivätkä vastanneet hänen kysymykseensä; toiset hymyilivät hänelle, laskivat sormen huulilleen tai osoittivat rautaista ristikkoa, jonka läpi tunki kimppu päivänpaistetta. Tuon tuostakin rupesivat lapset itkemään. Ne pelkäsivät petojen karjuntaa, koirien vinguntaa, ihmisjoukon rähinää ja omia vanhempiaan, jotka olivat petojen näköiset. Vinitius kulki vartija Syruksen rinnalla, katseli kasvoja, haki ja kyseli. Tuon tuostakin hän oli kompastumaisillaan olentoihin, jotka tungoksen ja kuumuuden vaikutuksesta olivat menneet tainnoksiin ja kaatuneet permannolle, ja jatkoi sitten matkaansa yhä syvemmälle huoneeseen, joka tuntui olevan miltei yhtä laaja kuin koko amfiteatteri.

Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi, sillä hän oli ristikon luota kuulevinaan tutun äänen. Hän kuunteli hetkisen, kääntyi sitten takaisin ja tunkeutui ääntä kohti. Valokimppu lankesi puhuvan päälaelle, ja Vinitius tunsi sudennahan alta Crispuksen laihtuneet, armottomat kasvot.

"Katukaa syntejänne," huusi vanhus, "sillä hetki on pian käsissä. Mutta joka luulee kuolemalla voivansa sovittaa syntinsä, se täyttää sydämensä uudella synnillä ja ikuinen tuli hänet polttaa. Jokaisella synnillänne, jonka te elämässänne tehneet olette, olette te uudestaan ristiinnaulinneet Herran, kuinka taidatte siis uskoa, että se tuska, joka teitä odottaa, voisi syntinne sovittaa? Sekä syntiset että vanhurskaat kuolevat tänään samalla kuolemalla, mutta Herra on omansa tunteva. Voi teitä, sillä jalopeurojen kynnet ovat teidän ruumiinne repivät, mutta teidän syntinne Jumalan edessä jää entiselleen. Kerran osoitti Herra laupeuttaan yllinkyllin, kun Hän salli itsensä ristiinnaulittaa, mutta nyt Hän tulee pelkästään tuomarina, joka ei yhtäkään syntiä rankaisematta jätä. Jos te siis luulette kärsimyksellänne sovittavanne syntinne, rikotte te Jumalan oikeutta vastaan ja saatte sitä suuremman rangaistuksen. Loppunut on laupeus ja tullut on Jumalan vihan hetki. Pian seisotte hirveän tuomarin edessä, jonka edessä yksin vanhurskaus pysyy. Katukaa syntejänne, sillä helvetin kuilu avautuu, ja voi teitä miehiä ja naisia, voi vanhempia ja lapsia!"

Hän nosti luisevat kätensä ja heristeli niitä polvistuvien päiden päällä, pelotonna ja armotonna katsellen silmiin kuolemaa, joka odotti kaikkia näitä tuomittuja. Hänen vaiettuaan alkoi kuulua huutoja: »Katukaamme syntejämme!» Sitten oli taasen aivan hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin lasten itku ja käsien läiske, kun onnettomat löivät rintoihinsa. Vinitiuksen suonissa tuntui veri jähmettyvän. Hän oli pannut kaiken luottamuksensa Kristuksen laupeuteen ja nyt hän kuuli, että vihan päivä oli tullut ja etteivät edes arenalla kuolevat saisi armoa. Tosin hänen päähänsä salaman nopeudella lensi se valoisa ajatus, että Pietari olisi puhunut toisin noille kuoleville, mutta kuitenkin Crispuksen uhkaavat, suvaitsemattomat sanat, tämä synkkä huone ristikkoineen, joka johti tuskan kentälle ja marttyriuteen, sekä kuolemaan puettujen uhrien läheisyys täytti hänen mielensä kauhulla ja säälillä. Tämä kaikki tuntui hänestä aivan kamalalta, sata kertaa kamalammalta kuin verisin tappelu, johon hän on ottanut osaa. Kuumuus ja huono ilma alkoivat tukahuttaa. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän rupesi pelkäämään pyörtyvänsä kuten nuo onnettomat, joiden ruumiisiin hän oli ollut kompastumisillaan etsiessään Lygiaa pitkin huonetta. Lopulta hän muisti, että ristikot minä hetkenä hyvänsä saattavat avautua, ja silloin hän ääneen rupesi huutamaan Ursusta ja Lygiaa, toivoen, että jolleivät he itse, niin ainakin joku tuttava vastaisi.

Joku karhuksi puettu mies tarttui todella hänen togansa liepeeseen ja virkkoi:

"Herra, he jäivät vankilaan. Minut veivät ulos viimeiseksi, ja minä näin Lygian sairaana lepäävän vuoteella."

"Kuka olet?" kysyi Vinitius.

"Kivenhakkaaja, jonka majassa apostoli sinut kastoi, herra. Kolme päivää sitten panivat minut vankeuteen, ja tänään minä kuolen."

Vinitius hengitti syvältä. Tänne tullessaan oli hän toivonut löytävänsä Lygian, mutta nyt hän kiitti Kristusta siitä, ettei hän ollut täällä, ja piti sitä Hänen laupeutensa merkkinä.

Kivenhakkaaja tarttui uudestaan Vinitiuksen togan liepeeseen ja lausui:

"Muistatko, herra, että minä silloin, kun apostoli opetti kellarissa, johdatin sinut Corneliuksen viinitarhaan?"

"Muistan," vastasi Vinitius.

"Näin apostolin päivää ennen kuin he minut vangitsivat. Hän siunasi minut ja lupasi tulla amfiteatteriin siunaamaan kuolevia. Tahtoisin kuoleman hetkellä nähdä hänet ja ristin merkin, niin olisi minun helpompi kuolla. Jos siis tiedät, herra, missä hän on, niin sano minulle."

Vinitius alensi ääntään ja lausui:

"Hän on Petroniuksen palvelijoiden joukossa, orjaksi puettuna. En tiedä missä he istuvat, mutta palaan sirkukseen katsomaan. Katso sinä minuun, kun tulet arenalle. Minä nousen seisomaan ja käännän kasvoni sinnepäin, missä he ovat. Siten löydät hänet."

"Kiitän sinua, herra, ja rauha olkoon kanssasi."

"Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen."

"Amen."

Vinitius jätti cuniculumin ja läksi amfiteatteriin. Hänen paikkansa oli Petroniuksen vieressä, keskellä muita augustianeja.

"Oliko?" kysyi Petronius.

"Ei ollut. Hän jäi vankilaan."

"Kuulepa nyt mikä ajatus tuli mieleeni, mutta katsele, kun minua kuuntelet, esimerkiksi Nigidiaa, jotta ihmiset luulisivat meidän puhuvan hänen hiuskoristeistaan... Tigellinus ja Chilon katselevat meitä paraikaa... Kuule siis: pankoot Lygian yöllä arkkuun ja kuljettakoot kuolleena pois vankilasta--loput arvaat sanomattanikin."

"Kyllä," vastasi Vinitius.

Siinä heidän keskustelunsa katkesi, sillä Tullius Senecio kumartui heidän puoleensa ja lausui:

"Tiedättekö, annetaanko kristityille aseita?"

"Emme tiedä," vastasi Petronius.

"Soisinpa että annettaisiin," puhui Tullius, "sillä muuten arena pian on kuin mikäkin teurastajan pöytä. Mutta mikä erinomainen amfiteatteri!"

Hän oli oikeassa: amfiteatteri oli todella loistava. Alemmat istuimet olivat valkeilla togilla peitetyt ja häikäisivät kuin lumi. Kullatussa »podiumissa» istui Nero, kaulassa timanttivitjat, päässä kultainen seppel, ja hänen rinnallaan Augusta, kauniina ja synkkänä. Molemmin puolin oli vestalittaria, korkeita virkamiehiä, senaattoreja kallisarvoisissa puvuissa, sotaväen päällikköjä loistavissa asuissa, sanalla sanoen: kaikki, mitä Roomassa oli mahtavaa, loistavaa ja rikasta, oli koolla. Etempänä istui ritareja ja ylempänä leveni ihmismeri, pää päässä kiinni. Mutta pilarista toiseen kierteli ruusuista, liljoista, syyskukista, muratista ja viinipuusta punottuja köynnöksiä.

Kansanjoukko puheli ääneen, huusi, lauloi, puhkesi tuon tuostakin nauramaan jollekin sukkeluudelle, kierteli rivistä riviin ja tömisteli kärsimättömänä jalkojaan, jouduttaakseen näytelmän alkamista.

Vihdoin kävi töminä aivan jyriseväksi eikä ottanut lakatakseen. Silloin kaupungin prefekti, joka loistavalla saatollaan oli piirittänyt arenan, antoi merkin heilauttamalla huivia, ja siihen tuhannet äänet amfiteatterista vastasivat huudolla: »aaa!...»

Tavallisesti kilpaleikit alkoivat taistelulla villejä petoja vastaan, jolloin vastustajina esiintyi barbareja sekä pohjoisesta että etelästä. Tällä kertaa petoja oli sentään liian paljo, ja sentähden ohjelma alkoi andabatien taistelulla. Andabatit olivat kypäriin puettuja miehiä, joiden kypäristä puuttui silmälävet, joten heidän täytyi iskeä umpimähkään. Muutamia kymmeniä andabateja astui nyt arenalla ja he alkoivat hurjasti piestä ilmaa miekoillaan. Mastigoforit työnsivät heitä pitkillä talikoilla yhteen kokoon, jotta he löytäisivät toisensa. Hienompi yleisö katseli välinpitämättömänä ja halveksien tätä näytelmää, mutta kansaa huvitti katsella kamppailevien kömpelöjä liikkeitä. Välistä törmäsivät taistelijat olkapäineen yhteen, ja silloin puhkesi yleisö äänekkääseen nauruun ja huusi: »oikealle!» »vasemmalle!» »eteenpäin!» Monesti kamppailijoita tahallisesti johdettiin harhaan. Muutamat parit olivat sentään päässeet käsikähmään, ja taistelu uhkasi käydä veriseksi. Rohkeimmat miehet viskasivat pois kilpensä, tarttuivat toverinsa vasempaan käteen, jotteivät hukkuisi toisistaan, ja kamppailivat kunnes kaatuivat. Se joka kaatui, nosti sormensa ilmaan, siten rukoillen armoa, mutta tavallisesti kansa jo kilpaleikkien alussa vaati haavoittuneille kuolemaa, varsinkin kun oli kysymys andabateista, joiden kasvot olivat peitossa ja jotka siten pysyivät yleisölle tuntemattomina. Vähitellen lakkasi taistelu, ja lopulta ei arenalla ollut kuin kaksi miestä. Heitä tönittiin, kunnes he törmäsivät vastatusten, kaatuivat hiekkaan ja vihdoin surmasivat toisensa. Yleisön huutaessa »ratkaistu» [peractum est!] korjasivat palvelijat pois ruumiit, sitten tuli arenalle pieniä poikia, jotka peittivät veriset jäljet ja sirottelivat hiekalle safranin lehtiä.