Chapter 41

"...Mutta kolmantena päivänä hän, Herramme ja Jumalamme, nousi kuolleista ja oli meidän keskellämme, kunnes hän suurella kunnialla meni valtakuntaansa... Mutta me, saatuamme tuta uskomme heikkouden, voimistuimme sydämissämme ja kylvimme Hänen siementään..."

* * * * *

Nyt hän kääntyi sinne päin, mistä valitukset ensinnä olivat kuuluneet, ja hänen äänensä oli jo voimakkaampi, kun hän lausui:

"Miksi te valitatte?... Jumala itse antoi itsensä kärsimykseen ja kuolemaan, mutta te tahdotte, että Hän teitä säästäisi. Oi te heikkouskoiset! ettekö te ole ymmärtäneet Hänen oppiansa, eikö hän ole luvannut teille muuta kuin tämän elämän? Nyt hän tulee teidän luoksenne ja puhuu teille: 'seuratkaa minua!' Hän nostaa teidät luokseen, mutta te käytte kiinni maan pintaan ja huudatte: Herra, pelasta meidät!' Tomu olen minä Jumalan edessä, mutta teidän edessänne olen Jumalan apostoli ja Hänen sijaisenaan sanon teille Kristuksen nimeen: ei odota teitä kuolema, vaan elämä, ei kyyneleet ja valitukset, vaan ylistyslaulut, ei orjuus, vaan herraus! Minä, Jumalan apostoli, sanon sinulle, leski: sinun poikasi ei kuole, vaan menee kunniaan ja iankaikkiseen elämään, ja sinä tulet elämään yhdessä hänen kanssaan. Sinulle, isä, jonka viattoman tyttären pyövelit häpäisivät, vakuutan, että olet tapaava hänet valkeampana Hebronin liljoja! Teille, äidit, jotka he riistävät orvoilta, teille, jotka kadotatte isänne, teille, jotka valitatte, teille, joitten täytyy nähdä rakkaittenne kuolevan, teille, jotka olette surulliset, huolestuneet ja onnettomat, ja teille, joitten tulee kuolla Kristuksen nimeen, sanon, että te heräätte niinkuin unesta iankaikkiseen elämään ja niinkuin yöstä Jumalan aamunkoittoon. Pudotkoon Kristuksen nimessä kaihi silmiltänne ja tulkoon sydämiinne valkeus."

Näin lausuttuaan nosti hän ikäänkuin käskien kätensä, mutta he tunsivat uuden veren virtaavan suoniinsa ja ikäänkuin väristyksen karkaavan luihinsa, sillä heidän edessään ei enää seisonut raihnas, huolten painama vanhus, vaan väkevä, joka riisti hengen heidän rinnoistaan ja nosti sen tomusta ja tuskasta korkeuteen.

"Amen!" huusivat useat äänet.

Mutta hänen silmiensä loisto kävi yhä kirkkaammaksi ja hänestä virtasi voimaa, majesteettia ja pyhyyttä. Päät taipuivat hänen edessään, ja kun amen-huuto oli vaiennut, jatkoi hän:

"Te kylvätte kyynelillä, että te ilolla saisitte niittää. Miksi te surette tämän maailman pahuutta? Maata, Roomaa, kaupungin muureja hallitsee Herra, joka asuu teissä. Kivet ovat kostuvat kyynelistä, veri on kasteleva hiekan ja teidän ruumiinne ovat täyttävät notkot, mutta minä sanon teille: te olette voittajat! Herra on tuleva rankaisemaan tätä rikosten, pimeyden ja ylpeyden kaupunkia, ja katso, te olette Hänen legionansa! Ja niinkuin Hän itse kärsimyksillään ja verellään on ostanut maailman vapaaksi synneistä, niin Hän tahtoo, että tekin kärsimyksillänne ja verellänne ostaisitte tämän vääryyden pesän vapaaksi synneistä!... Sen Hän teille julistaa minun suuni kautta."

Hän levitti kätensä ja loi silmänsä taivasta kohti. Mutta heidän sydämensä ikäänkuin lakkasivat sykkimästä, sillä he tunsivat, että hänen silmänsä näkevät jotakin, jota eivät heidän kuolevaiset silmänsä taida nähdä.

Apostolin kasvot olivat muuttuneet todella ja käyneet säteilevän kirkkaiksi. Jonkun aikaa hän vaikeni, ikäänkuin huumaus olisi tehnyt hänet mykäksi, mutta hetkisen perästä hän taasen korotti äänensä:

"Sinä olet täällä, Herra, ja osoitat minulle tiesi!... Kuinka, oi Kriste!... Tämänkö saatanan kaupungin, etkä Jerusalemia, Sinä tahdot tehdä pääkaupungiksesi? Näistä kyynelistä ja tästä verestäkö Sinä tahdot rakentaa seurakuntasi? Täälläkö, missä Nero tänään hallitsee, Sinun valtakuntasi on oleva? Oi Herra, Herra! Ja näitten heikkouskoistenko Sinä käsket laskea luunsa perustukseksi maailman Sionille ja minun henkenikö Sinä käsket vallita heitä ja maailman kansoja?... Katso, Sinä annat voimasi virrata herkkoihin, että he väkeviksi tulisivat, ja Sinä käsket minun kaitsea lampaitasi aina aikojen ääriin asti... Ylistetyt olkoot Sinun neuvosi, joiden kautta me voiton saamme. Hosianna! Hosianna!..."

Ne, jotka olivat pelänneet, nousivat rohkeina, niiden sieluihin, jotka olivat epäilleet, valui uskon virta. "Hosianna!" huusi pian joku ääni, ja toinen jatkoi: "Kristuksen tähden!" Sitten hiljeni kaikki. Kirkas, kesäinen rusko tunki kellariin ja valaisi mielenliikutuksen kalventamat kasvot.

Pietari rukoili kauan, näkyihinsä vaipuneena, mutta vihdoin hän heräsi, käänsi hartaat, kirkastuneet kasvonsa kansan puoleen ja lausui:

"Niinkuin Herra on nyt voittanut epäilyksen teissä, niin menkää tekin voittamaan Hänen nimessään!"

Ja vaikka hän tiesi, että he voittavat, vaikka hän tiesi, mitä heidän kyynelistään ja verestään oli nouseva, pani mielenliikutus kuitenkin hänen äänensä vapisemaan, kun hän otti ristin, siunasi heitä ja lausui:

"Ja nyt vihin minä teidät, lapseni, kärsimykseen, kuolemaan, iankaikkisuuteen!"

Mutta he kerääntyivät hänen ympärilleen ja huusivat: "Me olemme jo valmiit, mutta suojele sinä pyhää päätäsi, sillä sinä olet Kristuksen sijainen ja huoneenhaltija". Näin sanoen tarttuivat he hänen viittansa liepeeseen, mutta hän laski kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä kutakin erikseen, niinkuin isä siunaa lapsia, jotka ovat lähdössä pitkälle matkalle.

He alkoivat heti rientää pois kellarista, sillä heidän oli kiire kotiin, kotoa vankiloihin ja vankiloista arenalle. Heidän ajatuksensa irtaantuivat maailmasta ja liitelivät iäisyyden maille. He kulkivat kuin unissaan, kiihkeällä alttiudella uhraamaan voimansa ja kaikkensa taistelussa ylivoimaa ja "petojen" julmuutta vastaan.

Nereus, Pudensin palvelija, vei apostolin salatietä viinitarhasta kotiinsa. Läpi valoisan yön seurasi heitä Vinitius, ja kun he tulivat Nereuksen mökille, heittäytyi hän apostolin jalkain juureen.

Apostoli tunsi hänet ja kysyi:

"Mitä haluat, poikani?"

Seurattuaan asiain kulkua kellarissa ei Vinitius enää uskaltanut pyytää mitään. Hän vain kietoi käsivartensa apostolin polvien ympäri ja painoi nyyhkyttäen päänsä häntä vastaan, ikäänkuin sillä lailla rukoillen lohdutusta.

Apostoli virkkoi:

"Minä tiedän, että he ovat ottaneet neidon, jota sinä rakastat. Rukoile hänen puolestaan."

"Herra!" vaikeroi Vinitius kietoen yhä väkevämmin käsivartensa apostolin ympäri. "Herra! minä olen kurja matonen, mutta sinähän olet tuntenut Kristuksen. Rukoile Häntä! Puolusta Lygiaa!"

Tuskissaan vapisi hän kuin lehti ja löi otsansa maahan, sillä hän oli nähnyt apostolin voiman ja tiesi, että yksin hän saattoi palauttaa hänelle Lygian.

Hänen tuskansa liikutti Pietaria. Hän muisti, että Lygia kerran, Crispuksen uhkaamana, niinikään oli heittäytynyt hänen jalkainsa juureen anomaan lohdutusta. Hän oli silloin nostanut ylös tytön pään ja silittänyt hänen päätään. Samoin teki hän nyt Vinitiukselle.

"Poikani," sanoi hän, "minä tahdon rukoilla hänen puolestaan, mutta muista, mitä vasta lausuin heikkouskoisille: että Jumala itse kärsi ristin tuskat. Muista myöskin, että tätä elämää seuraa toinen, ikuinen."

"Tiedän!... Kuulinhan, pääsi Vinitiukselta, joka kalpein huulin keräsi ilmaa keuhkoihinsa.--Mutta, katso herra ... en saata. Jos tarvitaan verta, niin rukoile Kristusta että Hän ottaa minun vereni... Olenhan soturi. Minä tahdon kärsiä hänelle määrätyt tuskat kaksinkertaisina, kolminkertaisina, kunhan hän pääsee vapaaksi! Hän on vielä lapsi, oi herra! Mutta Kristus on väkevämpi kuin Caesar. Minä tiedän, että Hän on väkevämpi!... Pidäthän sinäkin Lygiasta. Siunasithan sinä meidät! Hän on vielä viaton lapsi!..."

Vinitius kumartui taasen maahan, nojasi päänsä Pietarin polvia vasten ja toisti toistamistaan:

"Sinä tunsit Kristuksen, herra! Sinä tunsit hänet, sinua Hän kuulee! Asetu Lygian puolelle!"

Pietari sulki silmänsä ja rukoili kiihkeästi.

Kesäinen aamurusko oli taasen alkanut punailla taivasta. Vinitiuksen silmät riippuivat apostolin huulilla, hän odotti häneltä elämän--tai kuolemantuomiotaan. Oli aivan hiljaista. Ainoastaan peltopyyt piipattivat viinitarhassa ja kaukaa Via Salarian luota kuului myllynkivien kumea jyrinä.

"Vinitius," kysyi apostoli vihdoin, "uskotko sinä?"

"Herra, olisinko muuten tullut tänne?" vastasi Vinitius.

"Usko siis loppuun asti, sillä usko saattaa vuoria siirtää. Vaikka näkisit neidon pyövelin kirveen alla tai jalopeuran kidassa, niin usko yhä, että Kristus voi hänet vapauttaa. Usko ja rukoile Häntä, ja minä tahdon rukoilla sinun kanssasi."

Hän nosti kasvonsa taivasta kohti ja lausui suurella äänellä:

"Oi laupias Kriste, katso tämän kärsivän sydämen puoleen ja lohduta sitä! Oi laupias Kriste, käännä myrsky pois lammaslaumastasi! Oi laupias Kriste, joka itse rukoilit Isää ottamaan pois huuliltasi katkeran kalkin, käännä se pois palvelijasi huulilta! Amen!"

Vinitius korotti kätensä taivasta kohti ja puhui vaikeroiden:

"Oi Kriste, minä olen sinun omasi! Ota minut hänen asemestaan!"

Idän taivas alkoi jo valjeta.

VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Erottuaan apostolista riensi Vinitius vankilaan, ja hänen sydämeensä oli syttynyt uusi toivo. Jossakin syvällä hänen sielussaan huusi kyllä vielä pelko ja epätoivo, mutta hän koetti tukahduttaa ne äänet. Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei Jumalan edustajan pyyntö ja hänen oman rukouksensa voima vaikuttaisi. Hän pelkäsi toivoa, pelkäsi myöskin epäilystä. "Minä tahdon uskoa hänen laupeuteensa, vaikka näkisin Lygian jalopeuran kidassa", lausui hän itsekseen. Ja hän uskoi, vaikka hänen sydämensä vapisi ja vaikka kylmä hiki peitti hänen ohimonsa. Hänen sydämensä sykintä muuttui nyt lakkaamattomaksi rukoukseksi. Hän alkoi käsittää, että usko voi siirtää vuoria, sillä hän tunsi, että hänen sielussaan eli kumma voima, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Varmaan hän tänään saattoi saada aikaan töitä, joihin hän ei eilen olisi pystynyt. Välistä tuntui siltä kuin vaara jo olisi mennyt menojaan. Kun epätoivo valituksineen uhkasi hiipiä hänen sieluunsa, muisteli hän merkillistä yötä ja pyhiä, harmaantuneita kasvoja, jotka rukoillen olivat katselleet taivasta kohden. "Ei! Kristus ei jätä ensimäisen opetuslapsensa ja lampaittensa paimenen rukousta kuulematta. Kristus ei kiellä häneltä mitään, enkä minä enää tahdo epäillä." Ja hän riensi vankilaa kohti niinkuin ainakin hyvän viestin tuoja.

Mutta vankilan edustalla kohtasi häntä odottamaton este.

Pretorianien päämiehet, jotka vuorotellen vartioivat mamertilaista vankilaa, tunsivat jo kaikki hänet ja päästivät hänet tavallisesti esteitä tekemättä vankilaan, mutta tällä kertaa ei rivi avautunutkaan hänelle, vaan sadanpäämies tuli hänen luokseen ja virkkoi:

"Suo anteeksi, jalosukuinen tribuni, emme tänään saa päästää ketään vankilaan."

"Ettekö saa?" toisti Vinitius kalveten.

Soturi katseli häntä säälien ja vastasi:

"Niin, emme saa. Caesar on kieltänyt. Vankilassa on paljon sairaita, ja ehkäpä he pelkäävät, että taudit leviäisivät kaupunkiin tervehtijöiden mukana."

"Sanoitko, että kielto koskee vain tätä päivää?"

"Puolipäivän aikaan on vartijain muutos."

Vinitius vaikeni ja paljasti päänsä, sillä "pileolus", joka oli hänen päässään, tuntui painavalta kuin lyijy.

Soturi tuli vieläkin likemmä ja lausui matalalla äänellä:

"Rauhoitu, herra. Vartijat ja Ursus varjelevat häntä."

Tämän sanottuaan hän kumartui ja piirsi silmänräpäyksessä pitkällä, gallialaisella miekallaan kalan kuvan kadun kivilaattaan.

Vinitius vilahti häneen kiireesti.

"...Ja olet pretoriani?..."

"Olen, kunnes joudun tuonne," vastasi soturi vankilaa osoittaen.

"Minäkin palvelen Kristusta."

"Ylistetty olkoon hänen nimensä! Minä tiedän sen, herra. En saata päästää sinua vankilaan, mutta jos kirjoitat kirjeen, niin annan sen vartijoille."

"Kiitän sinua, veljeni!..."

Hän painoi soturin kättä ja läksi.

»Pileolus» oli jo lakannut painamasta hänen päätään. Aamuinen aurinko nousi vankilanmuurien takaa ja sen kirkkaus valoi uutta lohtua Vinitiuksen sydämeen. Tuo kristitty sotamies antoi hänelle uuden todistuksen Kristuksen voimasta. Hetkisen perästä hän pysähtyi katselemaan punertavia pilviä, jotka olivat nousseet Kapitoliumin ja Jupiter Statorin temppelin päälle, ja puhkesi puhumaan:

"En saanut tänään nähdä Lygiaa, mutta minä uskon Sinun laupeuteesi."

Kotona odotti häntä Petronius, joka, kuten tavallisesti, oli muuttanut yön päiväksi ja joka vasta oli palannut kotiin. Hän oli sentään jo ehtinyt kylpeä ja antaa voidella ruumiinsa, mennäkseen levolle.

"Tuon sinulle uutisen," virkkoi hän. "Olin tänään Tullius Senecion luona, ja siellä oli Caesarkin. En tiedä, minkätähden Poppaean päähän oli pälkähtänyt ottaa mukaansa Rufius... Ehkäpä sentähden, että poika kauneudellaan pehmittäisi Caesarin sydämen. Onnettomuudekseen lapsi, jonka oli uni, lukemisen aikana nukkui,--aivan kuten aikoinaan Vespasianus--ja kun Vaskiparta sen näki, heitti hän sitä suurella pikarilla niin että se pahasti vikaantui. Poppaea pyörtyi, mutta kaikki kuulivat Caesarin huutavan: »Olen saanut aivan kyllikseni tuosta sikiöstä!» Sinä tiedät, että sellaiset sanat ovat kuolemantuomio."

"Augustaa kohtaa Jumalan rangaistus," vastasi Vinitius, "mutta miksi kerrot tätä minulle?"

"Sentähden, että Poppaean viha tähän asti on seurannut sinua ja Lygiaa, mutta ehkä hän nyt, kun häntä itseään on kohdannut onnettomuus, helpommin taipuu heittämään kostonsa. Ehkä häneen nyt saattaa vaikuttaa. Näen hänet tänä iltana ja koetan puhua hänen kanssaan."

"Kiitän sinua. Ilmoitat minulle hyvän uutisen."

"Mutta kylve sinä nyt ja lähde levolle. Huulesi ovat siniset ja olet kuin varjo."

Vinitius kysyi:

"Tiedätkö, onko ensimäisen _ludus matutinuksen_ päivä jo määrätty?"

"Kymmenen päivän perästä. Mutta muut vankilat otetaan ensin. Jota enemmän aikaa saamme, sitä parempi. Emme vielä ole aivan hukassa."

Hän ei kuitenkaan itsekään uskonut mitä hän sanoi, sillä hän oli päinvastoin varma, että Lygia auttamattomasti oli turmioon tuomittu, koska Caesar Alituruksen pyyntöön oli osannut vastata niin kauniisti, vertaamalla itseään Brutukseen. Hänen oli niin sääli Vinitiusta, ettei hän raaskinut ilmaista hänelle, mitä hän Senecalta oli kuullut: että Caesar ja Tigellinus olivat päättäneet ennen kidutusta valita kauneimmat kristityt tytöt itsensä ja ystäviensä häväistäviksi. Muut olivat kilpaleikkipäivänä jätettävät pretorianien ja petojenkesyttäjien haltuun.

Huomattuaan, ettei Vinitius missään tapauksessa halua elää kauemmin kuin Lygia, rupesi Petronius tahallaan istuttamaan toivoa hänen sydämeensä. Hänen kävi ensinnäkin häntä sääli ja toiseksi hän estetikkona toivoi, ettei hän kuolisi laihtuneena, tuskan ja unettomuuden rumentamana, vaan kauniisti.

"Puhun tänään Augustalle," sanoi hän, "tähän tapaan: pelasta Vinitiukselle Lygia, niin minä pelastan sinulle Rufiuksen. Aion todella tehdä sen. Sillä oikealla hetkellä lausuttu sana voi vaikuttaa Vaskipartaan niin, että hän määrää ihmisen joko surmattavaksi tai jättää hänet elämään. Pahimmassa tapauksessa voitamme aikaa."

"Kiitän sinua," toisti Vinitius.

"Parhaiten osoitat minulle kiitollisuuttasi, jos syöt ja nukut. Kautta Athenen! Odysseus muisti suurimmassakin onnettomuudessaan nukkua ja syödä. Olet kai viettänyt koko yön vankilassa."

"En," vastasi Vinitius. "Aioin kyllä mennä sinne, mutta sinne ei päästetty ketään. Otapa sinä, Petronius, selkoa siitä, tarkoittaako kielto tätä päivää vai koko aikaa ennen kilpaleikkejä."

"Otan siitä tänä yönä selon ja ilmoitan sinulle huomisaamuna, miksi kielto on annettu ja kuinka kauan se on voimassa. Mutta vaikka itse Helios, ikävystyneenä kimmeriläiseen maahansa, nyt astuisi alas luoksemme, niin menisin nukkumaan. Seuraa sinä minun esimerkkiäni."

He erosivat, mutta Vinitius läksi kirjastoon kirjoittamaan Lygialle.

Saatuaan kirjeen valmiiksi läksi hän sitä itse viemään kristitylle sadanpäämiehelle, joka puolestaan paikalla vei sen vankilaan. Hetkisen perästä hän palasi tuoden Lygialta terveisiä ja luvaten vielä samana päivänä toimittaa Vinitiukselle hänen vastauksensa.

Vinitius ei kuitenkaan tahtonut palata kotiin, vaan istuutui kivilohkareelle odottamaan Lygian kirjettä. Aurinko oli jo korkealla, ja Clivus Argentariuksen kautta tulvi, kuten tavallisesti, suuria ihmisjoukkoja Forumille. Myyjät kauppasivat tavaroitaan, ennustajat tarjosivat ohikulkeville palvelustaan, kaupunkilaiset astelivat itsetietoisina rostrumeille kuulemaan jotakin tunnettua puhujaa tai juttelemaan viimeisten uutisten johdosta. Jota helteisemmäksi auringon paahde kävi, sitä innokkaammin kerääntyivät tyhjäntoimittajat etsimään suojaa temppeleiden porttiholveista, joista yhtämittaa lentää kahautteli kokonaisia kyyhkysparvia. Taivaan sineä vastaan loistivat niiden valkeat siivet auringon valossa.

Häikäisevä valo, ihmisvilinä, helle ja ääretön väsymys rupesivat vihdoin vaikuttamaan Vinitiukseen. Häntä alkoi raukaista. Moraa pelaavien poikien yksitoikkoiset huudot ja sotamiesten tahdissa käyvät askeleet tuudittivat häntä uneen. Muutamia kertoja hän vielä nosti päätään ja yritti iskeä silmänsä vankilaan, mutta sitten hän vaipui paadelle ja nukkui kuin lapsi, joka kauan itkettyään vaipuu unen helmaan.

Unikuvat rupesivat pitämään peliään. Hän oli läpi yön kantavanaan sylissään Lygiaa jossakin oudossa viinitarhassa. Heidän edellään kulki Pomponia Graecina, kädessä lamppu, jolla hän valaisi tietä. Ääni, joka oli kuin Petroniuksen ääni, huusi etäältä: "palaa takaisin!", mutta hän ei välittänyt huudosta, vaan seurasi yhä Pomponiaa, kunnes he saapuivat mökille, jonka kynnyksellä seisoi apostoli Pietari. Vinitius osoitti hänelle nyt Lygiaa ja virkkoi: "Me tulemme arenalta, herra, mutta emme saa häntä heräämään. Herätä sinä hänet." Mutta Pietari vastasi: "Kristus tulee itse häntä herättämään!" Sitten alkoivat mielikuvat hämääntyä. Vinitius oli näkevinään Neron ja Poppaean, joka piteli sylissään pientä Rufiusta. Pojan otsa oli verinen, ja Petronius pesi sitä. Tigellinus siroitteli tuhkaa pöydälle, joka oli täynnä herkullisia ruokia. Vitellius hotki paraikaa ruokia. Kesteissä Oli myöskin joukko muita augustianeja. Vinitius lepäsi Lygian vieressä; mutta pöytien välissä kulki jalopeuroja, joiden hallavista harjoista tippui verta. Lygia pyysi, että Vinitius saattaisi hänet pois, mutta Vinitius kävi äkkiä niin hirveän voimattomaksi, että hän tuskin saattoi liikkua. Sitten tuli uni vieläkin sekavammaksi, kunnes lopulta vallitsi täydellinen pimeys.

Auringon paahde ja ympäröivien huudot hänet vihdoin herättivät syvästä unesta. Vinitius avasi silmänsä: katu oli mustanaan väkeä, mutta kaksi keltaisiin tunicoihin puettua edeltäjuoksijaa työnsi pitkillä sauvoilla ihmisiä syrjään, huutaen ja raivaten tietä loistavalle kantotuolille, jota neljä väkevää egyptiläistä orjaa oli kuljettamassa.

Kantotuolissa istui mies, puettuna valkeihin vaatteisiin. Hänen kasvojaan ei saattanut nähdä, sillä papyruskäärö oli hänen kasvojensa edessä ja hän luki tarkkaavasti.

"Tietä jalosukuiselle augustianille!" huusivat edeltäjuoksijat.

Katu oli kuitenkin niin täynnä kansaa, että kantotuolin hetkeksi täytyi seisahtua. Silloin augustiani kärsimättömänä päästi papyruskäärön käsistään, nosti päätään ja huusi:

"Ajakaa pois tuo roistoväki! Kiireesti!"

Samassa hän huomasi Vinitiuksen, painoi alas päänsä ja kätki kiireesti kasvonsa papyruksensa taakse.

Mutta Vinitius sivelsi kädellä otsaansa ja luuli yhä näkevänsä unta.

Kantotuolissa istui Chilon.

Edeltäjuoksijat olivat nyt saaneet tien auki ja egyptiläiset olivat juuri lähtemäisillään liikkeelle, kun nuori tribuni, jolle monet tähän asti käsittämättömät asiat äkkiä olivat selvenneet, likeni kantotuolia.

"Tervehdän sinua, Chilon!" virkkoi hän.

"Nuorukainen," vastasi kreikkalainen ylpeästi ja arvokkaasti, koettaen näyttää niin levolliselta kuin suinkin vaikka sangen huonolla menestyksellä, "terve sinullekin. Mutta älä pidätä minua, sillä minä olen matkalla ystäväni, jalosukuisen Tigellinuksen luokse!"

Vinitius kävi kiinni kantotuolin laitaan, kurottautui Chilonin puoleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi matalalla äänellä:

"Sinäkö Lygian ilmiannoit?"

"Oi Memnonin kolossi!" huudahti Chilon kauhistuen.

Vinitiuksen silmissä ei sentään ollut minkäänlaista uhkaa, joten vanhan kreikkalaisen pelko kiireesti meni menojaan. Hän muisti olevansa Tigellinuksen, jopa itse Caesarin suojeluksen alaisena, häntä varjeli siis voima, jonka edessä kaikki vapisivat. Sitäpaitsi oli hänen ympärillään väkeviä orjia, ja Vinitius seisoi hänen edessään aseetonna, kasvot laihtuneina ja tuskan kalvamina.

Kun hän sen muisti, palasi hänen rohkeutensa. Hän iski Vinitiukseen punoittavat silmänsä ja kuiskasi:

"Kun minä olin kuolemaisillani nälkään, käskit sinä ruoskia minua."

Hetkisen ajan he vaikenivat molemmat, sitten lausui Vinitius kolkolla äänellä:

"Tein väärin sinua kohtaan, Chilon!..."

Kreikkalainen nosti päätään, näpäytti sormiaan, kuten Roomassa oli tapana tehdä kun tahdottiin osoittaa ylenkatsetta ja halveksimista, ja virkkoi niin ääneen, että kaikki saattoivat kuulla:

"Hyvä ystävä, jos tahdot pyytää minun apuani, niin tule aamulla talooni Esquilinuksella. Kylvettyäni otan vastaan vieraita ja klienttejä."

Hän viittasi kädellään, ja egyptiläiset lähtivät liikkeelle. Mutta keltaisiin tunicoihin puetut orjat huiskivat sauvoillaan ja huusivat:

"Tietä jalosukuisen Chilon Chilonideksen kantotuolille. Tietä! Tietä!..."

VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Pitkässä, hätäisesti kokoon kyhätyssä kirjeessä lausui Lygia Vinitiukselle jäähyväiset ainiaaksi. Hän tiesi, ettei ketään enää päästettäisi vankilaan ja että hän saisi nähdä Vinitiuksen vasta arenalta. Nyt hän siis pyysi Vinitiusta tiedustelemaan, koska heidän vankilansa vuoro tulisi, sekä olemaan läsnä kilpaleikeissä, jotta hän vielä kerran eläessään saisi nähdä hänet. Kirjeessä ei saattanut huomata vähintäkään pelkoa. Lygia kirjoitti päinvastoin ikävöivänsä arenaa ja vapautusta vankilasta, kuten kaikki muutkin vangit. Toivoen, että Pomponia ja Aulus jo olisivat palanneet Roomaan, rukoili hän Vinitiusta pyytämään, että hekin saapuisivat sirkukseen. Jokaisesta hänen sanastaan henki uskon kiihko, tuo omituinen irtaantuminen elämästä, jossa kaikki vangitut elivät, ja samalla järkähtämätön usko siihen, että lupausten täytyy toteutua haudan tuolla puolen. "Yhdentekevähän on", kirjoitti hän, "vapauttaako Kristus minut nyt vai kuoleman jälkeen, apostolin suun kautta on hän antanut sinut minulle, siis olen minä sinun omasi." Hän rukoili Vinitiusta Jumalan nimessä, ettei hän surisi eikä antaisi tuskan vallata mieltään. Kuolema ei hänelle merkinnyt kihlauksen purkautumista. Lapsellisella luottamuksella vakuutti hän Vinitiukselle sanovansa Kristukselle, heti kun tuska arenalla oli loppunut, että Marcus, hänen sulhasensa, on jäänyt Roomaan ja että hän siellä ikävöi morsiantaan koko sydämestään. Ja hän arveli, että Kristus ehkä sallisi hänen henkensä hetkiseksi liitää hänen luokseen kertomaan, että hän elää, ettei hän muista tuskaa ja että hän on onnellinen. Koko kirje henki onnea ja rajatonta toivoa. Se sisälsi vain yhden pyynnön, joka vielä liittyi tämän maailman asioihin: hän pyysi, että Vinitius korjaisi hänen ruumiinsa spoliariumista ja hautaisi sen vaimonsa ruumiina samaan kammioon, jossa hän itse kerran oli lepäävä.

Vinitius luki kirjeen murtunein mielin, mutta samalla hänestä tuntui mahdottomalta, että Lygia voisi saada surmansa villien petojen kynsissä ja ettei Kristus häntä armahtaisi. Juuri siinä hänen toivonsa ja luottamuksensa vielä riippui kiinni. Kotiin palattuaan kirjoitti hän Lygialle, että hän joka päivä lähtee Tullianumin muurien edustalle odottamaan hetkeä, jolloin Kristus murtaa muurit ja antaa hänet hänelle. Hän käski Lygiaa uskomaan, että Kristus saattaa pelastaa hänet hänelle vaikkapa sirkuksesta, että suuri apostoli rukoilee Häntä ja että pelastuksen hetki on likellä. Kristityn centurion piti viedä kirje perille seuraavana aamuna.

Mutta kun Vinitius seuraavana päivänä saapui vankilan edustalle, astui sadanpäämies rivistään, tuli hänen luokseen ja virkkoi: