Chapter 38

Aluksi kuunteli Nero kummissaan Tigellinuksen sanoja, mutta vähitellen hänen näyttelijäkasvonsa alkoivat muuttua ja ilmaista vihaa, sääliä, myötätuntoisuutta ja kiihkoa. Äkkiä hän nousi, viskasi yltään togan, joka valui hänen jalkainsa juureen, nosti molemmat kätensä korkeutta kohti ja viipyi hetkisen äänetönnä siinä asennossa.

Vihdoin hän avasi suunsa ja lausui traagillisen näyttelijän äänellä:

"Zeus, Apollo, Hera, Athene, Persephone ja te kaikki kuolemattomat jumalat, miksi ette rientäneet avuksemme? Mitä tämä onneton kaupunki on tehnyt noille julmureille, kun he siihen määrään unohtivat kaiken inhimillisyytensä, että polttivat sen?"

"He ovat ihmissuvun ja sinun vihollisia!" virkkoi Poppaea.

Muutkin rupesivat nyt huutamaan:

"Rankaise murhapolttajia! Jumalatkin vaativat kostoa."

Nero istuutui, päästi pään painumaan rinnalleen ja vaikeni taasen, ikäänkuin häijyys, jolle hän oli korvansa kallistanut, olisi huumannut häntä. Mutta hetkisen perästä hän ravisti käsiään ja virkkoi:

"Onko olemassa rangaistuksia ja tuskia, jotka olisivat sellaisten rikosten arvoiset?... Mutta jumalat kyllä lohduttavat minua ja Tartaruksen avulla keksin kansaraukalleni näytelmiä, joista se vielä vuosisatojen kuluttua kiittää minua."

Petroniuksen otsa peittyi pilviin. Hän ajatteli vaaraa, joka uhkasi Lygiaa, hänen rakastettua Vinitiustaan ja kaikkia muita, joiden opin hän tosin oli hylännyt, mutta joiden viattomuudesta hän oli vakuutettu. Sitäpaitsi hän ajatteli niitä verisiä huveja, jotka nyt olivat alkavat ja joita hänen estetinen silmänsä ei voinut kärsiä. Tärkein oli hänelle sentään seuraava ajatus: »minun täytyy pelastaa Vinitius, joka tulee hulluksi, jos tuo kristitty tyttö saa surmansa», ja tämä päätös voitti kaikki muut, vaikka Petronius varsin hyvin tiesi, että hän nyt ryhtyy vaarallisempaan leikkiin kuin koskaan koko elämänsä aikana.

Hän rupesi kuitenkin puhumaan tavalliseen huolettomaan ja vapaaseen tapaansa, kuten aina, kun hän arvosteli tai nauroi Caesarin ja augustianien epäestetisiä puuhia:

"Niin, olettehan te nyt löytäneet sopivat uhrit! Hyvä on! Saatattehan lähettää heidät arenalle tai pukea heidät »kidutustunicaan». Hyvä kyllä! Mutta kuulkaa minua: teidän käsissännehän on valta, teidän käsissänne pretorianit, teidän käsissänne voima--olkaa siis rehelliset edes silloin, kun ei kukaan vieras ole kuulemassa. Pettäkää kansaa, mutta älkää pettäkö itseänne. Saatattehan antaa kristityt kansan käsiin, saatattehan määrätä heille mitä kärsimyksiä hyvänsä, mutta olkaa toki siksi rohkeat, että itsellenne uskallatte tunnustaa, etteivät he ole polttaneet Roomaa!... Hyi! Te sanotte minua arbiter elegantiarumiksi-- tietäkää siis, etten minä siedä huonoja komedioja. Hyi! kuinka tämä kaikki muistuttaa teatterivajaa Porta Asinarian luona, jossa näyttelijät huvittavat ulkokaupungin roskaväkeä näyttelemällä jumalia ja kuninkaita, mutta näytännön loputtua kulauttavat kurkkuunsa hapanta viiniä ja sipulia tai saavat selkäänsä. Olkaa todella jumalia ja kuninkaita! Vakuutan, että teillä on oikeutta siihen. Sinä, Caesar, uhkasit meitä tulevien vuosisatojen tuomiolla, mutta muista, että ne tulevat langettamaan tuomion sinustakin. Kautta jumalallisen Clion! Maailman valtias Nero, jumala Nero poltti Rooman, sillä hän oli yhtä mahtava maan päällä kuin Zeus on Olympossa. Runoilija Nero rakasti runoutta siihen määrään, että hän runouden tähden uhrasi isänmaansa! Maailman alusta asti ei kukaan ole uskaltanut tehdä sellaista. Rukoilen sinua yhdeksän Libethridin nimessä: älä kieltäydy sellaisesta kunniasta, sillä vuosisadat ovat lauluin ylistävät sinua. Mitä Priamo on sinun rinnallasi? mitä Agamemnon? mitä Akhilleus? mitä itse jumalat? Tosin ei Rooman polttamista sanota hyväksi teoksi, mutta se on suuri ja tavaton! Minä vakuutan sinulle, ettei kansa ole satuttava kättään sinuun. Ei ikinä! Luota minuun. Kavahda itseäsi alentumasta tekoihin, jotka eivät ole sinun arvoisiasi, sillä--sinua uhkaa tulevien vuosisatojen tuomio. Ne saattavat sanoa: »Nero poltti Rooman, mutta ollen sekä pelkurimainen Caesar että pelkurimainen runoilija ei hän uskaltanut tunnustaa suurtekoa omakseen, vaan syyti syyn syyttömien niskoille»."

Petroniuksen sanat tekivät Neroon tavallisesti syvän vaikutuksen, mutta tällä kertaa Petronius selvästi tiesi käyttävänsä viimeistä keinoaan: parhaimmassa tapauksessa se saattoi pelastaa kristityt, mutta paljoa helpommin se saattoi tuottaa hänelle itselleen turmion. Ei hän sentään hetkeäkään epäillyt, sillä koskihan asia Vinitiusta, jota hän rakasti, ja olihan samalla tilaisuus koetella onnea, ja se häntä aina oli viehättänyt. »Arpa on heitetty», mietti hän itsekseen. »Saammepa nähdä, mikä mieli apinassa pääsee voitolle: oma nahka vaiko maine hänelle on rakkaampi.»

Sielussaan hän ei sentään laisinkaan epäillyt, ettei pelko pääsisi voitolle.

Hänen sanojaan seurasi äänettömyys. Poppaea ja kaikki muut läsnäolijat tuijottivat Neron silmiin kuin taivaankaareen. Nero puolestaan rupesi oikomaan ylähuultaan, joten se tuli aivan likelle sieramia. Hänellä oli tapana tehdä sillä lailla, kun hän ei tietänyt mihin hän ryhtyisi. Vihdoin inho ja huoli selvästi kuvastuivat hänen kasvoillaan.

"Herra," virkkoi sen nähdessään Tigellinus, "salli minun lähteä täältä, koska täällä tahdotaan syöstä sinun persoonasi turmioon ja koska sinua täällä sanotaan pelkurimaiseksi Caesariksi, pelkurimaiseksi runoilijaksi, murhapolttajaksi ja kulhariksi, sillä korvani eivät saata sietää sellaisia sanoja."

"Olen joutunut tappiolle," ajatteli Petronius. Hän kääntyi Tigellinuksen puoleen katsein, jolla suuri herra ja hienostunut mies katselee alhaista kerjäläistä. Tigellinus joutui suuresti hämilleen.

"Tigellinus," virkkoi Petronius, "sinua minä sanoin näyttelijäksi, sillä sinä näyttelet tänäkin hetkenä."

"Senkötähden, etten tahdo kuulla solvauksiasi?"

"Sentähden, että sanot rajattomasti rakastavasi Caesaria, vaikka vastikään uhkasit yllyttää pretorianit häntä vastaan. Me ymmärsimme sinut kaikki, Caesar myöskin."

Tigellinus, joka ei ollut uskonut Petroniuksen uskaltavan lyödä pöytään sellaista valttia, kalpeni, hätääntyi ja meni aivan ymmälle. Mutta se olikin arbiter elegantiarumin viimeinen voitto kilpailijasta, sillä samassa virkkoi Poppaea:

"Herra, kuinka saatat sallia sellaisten ajatusten lentää ihmisen päähän ja kuinka saatat sallia hänen lausua ne ääneen, suoraan vasten kasvojasi!"

"Rankaise röyhkeää!" huusi Vitellius.

Nero oikoili taasen huultaan sieramiaan kohti ja käänsi Petroniukseen lasimaiset, likinäköiset silmänsä.

"Niinkö," lausui hän, "sinä palkitset kaiken sen ystävyyden, jota olen sinulle osoittanut?"

"Jos erehdyn, niin todista se," vastasi Petronius, "mutta tiedä, että rakkauteni sinuun minut pakotti lausumaan mitä lausuin."

"Rankaise röyhkeää!" toisti Vitellius.

"Tee se!" kuului useita ääniä.

Atriumissa syntyi hälinää ja liikettä, sillä miehet rupesivat vetäytymään erilleen Petroniuksesta. Pois meni Tullius Senecio, hänen uskollisin toverinsa hovissa, ja nuori Nerva, joka siihen asti oli osoittanut olevansa häneen erittäin kiintynyt. Hetkisen perästä seisoi Petronius yksinään vasemmalla puolella atriumia, korjaili hymyillen togansa poimuja ja odotti, mitä Caesar vielä sanoisi tai tekisi.

Nero virkkoi:

"He tahtovat, että minä rankaisisin sinua, mutta sinä olet toverini ja ystäväni. Tiedä siis, että vaikka oletkin haavoittanut sydäntäni, minun sydämeni sinua kohtaan tuntee ainoastaan ... anteeksiantoa."

"Olen pelannut ja joutunut tappiolle," ajatteli Petronius.

Caesar nousi. Neuvottelu oli lopussa.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Petronius läksi kotiin, Nero ja Tigellinus menivät Poppaean atriumiin. Siellä heitä odottivat samat miehet, joita prefekti vasta oli puhutellut.

Heitä oli kaksi »rabbia» Tiberin takaa, puettuina pitkiin, juhlallisiin viittoihin, hiipat päässä, nuori kirjuri, joka avusti heitä, ja Chilon. Caesarin nähdessään papit kalpenivat mielenliikutuksesta, nostivat käsivartensa ilmaan ja kumarsivat syvään.

"Terve, hallitsijain hallitsija ja kuningasten kuningas," lausui vanhin, "terve maan valtias, valitun kansan holhooja ja Caesar, sinä jalopeura ihmisten joukossa, jonka herraus on kuin auringon loisto, kuin seeteripuu Libanonilla, kuin lähde, kuin palmu ja kuin Jerikon balsami."

"Ettekö te tunnusta minua jumalaksi?" kysyi Caesar.

Papit kävivät vieläkin kalpeammiksi, mutta vanhempi heistä korotti taaskin äänensä:

"Sinun sanasi, herra, ovat suloiset kuin viinirypäleterttu ja kuin kypsä viikuna, sillä Jehova on täyttänyt sydämesi hyvyydellä. Mutta vaikka isäsi edeltäjä, Caesar Cajus, olikin julma mies, eivät lähettiläämme tunnustaneet häntä jumalaksi, vaan olivat valmiit kuolemaan mieluummin kuin rikkomaan lain käskyjä."

"Käskihän Kaligula heittää heidät jalopeurojen eteen?"

"Ei, herra, Caesar Cajus pelkäsi Jehovan vihaa."

He nostivat päänsä, sillä mahtavan Jehovan nimi rohkaisi heitä. Luottaen hänen apuunsa katsoivat he jo rohkeammin Neroa silmiin.

"Syytättekö kristittyjä Rooman polttamisesta?" kysyi Caesar.

"Me syytämme heitä, oi herra, vain siitä, että he ovat lain vastustajia, ihmissuvun vihamiehiä, Rooman ja sinun vihamiehiäsi, sekä siitä, että he jo aikoja sitten ovat uhanneet kaupunkia ja maailmaa tulella. Loput kertoo sinulle tämä mies, jonka huulia ei valhe ole tahrinut, koska hänen äitinsä suonissa virtasi valitun kansan veri."

Nero kääntyi Chilonin puoleen:

"Kuka olet?"

"Ihailijasi, oi Osiris, ja köyhä stoikko..."

"En kärsi stoikkoja," huomautti Nero, "vihaan Traseasta, vihaan Musoniusta ja Cornutusta. Minä en siedä heidän puhettansa, he halveksivat taidetta ja elävät vapaaehtoisesti liassa ja kurjuudessa."

"Herra, sinun opettajasi Seneca omistaa tuhat seeteripuusta tehtyä pöytää--minä olen valmis omistamaan niitä kaksi kertaa niin paljon, jos sinä vain käsket. Olen stoikko tarpeen vaatiessa. Seppelöi, oi säteilevä Caesar, stoalaisuuteni ruusuilla ja aseta sen eteen viinileili--niin minä olen valmis laulamaan Anakreonia sellaisella innolla, että epikurealaisten korvat halkeavat."

Nero, jota nimitys "säteilevä" mairitteli, hymähti ja lausui:

"Sinä miellytät minua!"

"Se mies maksaa yhtä paljon kultaa kuin hän painaa," huomautti Tigellinus.

Chilon puuttui puheeseen:

"Täytä, herra, minun vaakapuoleni anteliaisuudellasi, sillä muuten tuuli puhaltaa pois makson..."

"Totta totisesti, et sinä painollasi voita Vitelliusta," huomautti Caesar.

"Ehei, sinä hopeakaarinen kuu, eivät minun sukkeluuteni ole lyijystä!"

"Huomaan, ettei lakisi estä sinua nimittämästä minua jumalaksi."

"Oi, kuolematon! Sinä olet minun lakini: sitä lakia ovat kristityt herjanneet ja sentähden minä heitä vihaan."

"Mitä sinä tiedät kristityistä?"

"Sallitko minun itkeä, jumalallinen?"

"En," vastasi Nero, "se on niin ikävää."

"Olet kolmin kerroin oikeassa, sillä silmät, jotka sinut ovat nähneet, eivät ikinä enää saa vuodattaa kyyneliä. Herra, varjele minua vihollisistani."

"Puhu kristityistä," huomautti Poppaea malttamattomasti.

"Tapahtukoon niinkuin sinä tahdot, oi Isis," vastasi Chilon. "Hamasta nuoruudestani olen uhrannut elämäni filosofialle ja etsinyt totuutta. Olen etsinyt sitä vanhojen, jumalallisten viisasten teoksista, Atenan Akademiasta ja Aleksandrian Serapeumista. Kuultuani puhuttavan kristityistä arvelin, että he muodostavat jonkun uuden koulun, josta mahdollisesti saatan löytää muutamia totuuden siemeniä. Tutustuin siis heihin--onnettomuudekseni! Ensimäinen kristitty, jonka seuraan ilkeä kohtalo minut liitti, oli muuan Glaucus, parantaja Napolista. Häneltä sain vähitellen tietää, että he kunnioittavat erästä Kristusta, joka oli luvannut hävittää maailmasta kaikki ihmiset ja kaupungit, mutta säästää heidät, jos he auttaisivat häntä hävittämään Deukalionin lapset. Sentähden, oi herra, he vihaavat ihmisiä, sentähden he myrkyttävät kaivot, sentähden he kokouksissaan kiroilevat Roomaa ja kaikkia temppelejä, joissa meidän jumaliamme palvellaan. Kristus ristiinnaulittiin, mutta antoi heille lupauksen, että kun Rooma on tulella hävitetty, niin hän toisen kerran palajaa maailmaan--ja antaa heille maailman herrauden..."

"Nyt kansa kyllä ymmärtää, minkätähden Rooma paloi," keskeytti Tigellinus.

"Monet sen jo ymmärtävät, herra, sillä minä kuljen puutarhoissa ja Mars-kentällä opettamassa. Mutta jos tahdotte kuunnella minua loppuun asti, niin ymmärrätte, mistä syystä minä tahdon heille kostoa. Parantaja Glaucus ei alussa ilmoittanut minulle, että hänen oppinsa käski vihaamaan ihmisiä. Päinvastoin! Hän sanoi, että Kristus on hyvä jumala ja että hänen oppinsa perusteena on rakkaus. Hellä sydämeni ei saattanut vastustaa sellaista totuutta. Rupesin rakastamaan Glaucusta ja luottamaan häneen. Jaoin hänen kanssaan jok'ikisen leipäpalaseni, jokaisen rahakolikkoni, ja tiedätkö, herra, kuinka hän minut palkitsi? Matkalla Napolista Roomaan iski hän minua veitsellä rintaan, ja vaimoni, nuoren, kauniin Berenikeni hän möi orjakauppiaille. Jos Sofokles tietäisi tekoni ... mutta mitä minä puhunkaan! kuunteleehan minua se, joka on parempi kuin Sofokles."

"Mies-raukka!" huudahti Poppaea.

"Se, joka on nähnyt Afroditen kasvot, ei ole onneton, ja katselenhan minä niitä paraikaa. Mutta silloin etsin lohdutusta filosofiasta. Tultuani Roomaan koetin saada tavata kristittyjen vanhimpia, vaatiakseni oikeutta Glaucukselta. Arvelin, että he pakottaisivat hänet antamaan takaisin vaimoni... Tutustuin heidän pääpappiinsa ja sitten toiseen, nimeltä Paavali, joka jonkun aikaa oli täällä vankeudessa mutta joka sitten päästettiin vapaaksi, tutustuin Sebedeuksen poikaan, Linukseen, Cletukseen ja moniin muihin. Tiedän, missä he asuivat ennen tulipaloa, tiedän heidän nykyiset piilopaikkansa, saatan näyttää maakuopan Vaticanuksen kukkulan likellä ja hautausmaan Nomentanan portilla, jossa he viettävät rivoja juhliaan. Olen siellä nähnyt apostoli Pietarin ja olen nähnyt Glaucuksen surmaavan lapsia, jotta apostoli saisi pirskoittaa heidän vertansa läsnäoleviin. Olen myöskin nähnyt Lygian, Pomponia Graecinan kasvattityttären ylpeilevän siitä, että hän, joka ei saata vuodattaa lasten verta, toki on tuottanut kuoleman yhdelle lapselle, nimittäin pikku Augustalle, teidän tyttärellenne, oi Osiris ja Isis, jonka hän noitui!"

"Kuuletko, Caesar!" huudahti Poppaea.

"Olisiko se mahdollista?" pääsi Caesarilta.

"Minä saatoin antaa anteeksi vääryyden, jonka itse kärsin," jatkoi Chilon, "mutta kun kuulin puhuttavan teidän kärsimyksistänne, olisin tahtonut pistää veitsen heidän kurkkuunsa. Valitettavasti asettui jalosukuinen Vinitius, joka tyttöä rakastaa, tielleni."

"Vinitiusko? Eikö tyttö paennut hänen luotansa?"

"Pakeni kyllä, mutta Vinitius etsi hänet, sillä hän ei voinut elää ilman häntä. Kurjasta maksusta autoin minä häntä etsimään tyttöä, joka asui kristittyjen joukossa Tiberin takana. Menimme sinne yhdessä, ja miekkailijasi Croton, jonka Vinitius turvallisuuden vuoksi oli palkannut, oli mukanamme. Mutta Ursus, Lygian orja, kuristi Crotonin. Se on, oi herra, hirveän väkevä mies, joka vääntää härältä niskat nurin yhtä helposti kuin joku toinen taittaa unikukan varren. Siitä syystä Aulus ja Pomponia hänestä pitivätkin."

"Kautta Herkuleksen!" huudahti Nero, "sille kuolevaiselle, joka kuristi Crotonin, pitäisi pystyttää kuvapatsas Forumille. Mutta nyt sinä, vanhus; joko erehdyt tai valehtelet, sillä Vinitiushan veitsellä surmasi Crotonin."

"Niin ne ihmiset pettävät jumalia! Oi herra, näin omin silmin, kuinka Crotonin selkäranka taittui Ursuksen käsissä, joka sitten karkasi Vinitiuksen kimppuun. Hän olisi tappanut hänetkin, jollei Lygia olisi ehtinyt hätään. Vinitius oli sitten pitkän aikaa sairaana, mutta kristityt hoitivat häntä, toivoen, että rakkaus kääntäisi hänetkin kristityksi. He arvasivat oikein: nyt hän on kristitty."

"Vinitiusko?"

"Niin."

"Ehkä Petroniuskin?" kysäisi Tigellinus kiihkeästi.

Chilon kierteli, väänteli käsiään ja virkkoi:

"Ihmettelen tarkkanäköisyyttäsi, herra! Oi! ... se on hyvin mahdollista, se on hyvin mahdollista!"

"Nyt ymmärrän, miksi hän niin puolusti kristittyjä."

Nero rupesi nauramaan.

"Petronius kristittynä!... Petronius elämän ja nautinnon vihollisena! Ei, älkää nyt hullutelko älkääkä kehoittako minua uskomaan sitä, sillä silloin lakkaan uskomasta kaikkeen, mitä te olette minulle puhuneet."

"Jalosukuinen Vinitius ainakin on ruvennut kristityksi, herra. Vannon kautta valon, joka sinusta lähtee, että puhun totta, ja ettei minua mikään niin inhoita kuin valhe. Pomponia on kristitty, pikku Aulus on kristitty, samaten Lygia ja Vinitius. Palvelin häntä uskollisesti, mutta palkaksi antoi hän Glaucuksen pyynnöstä ruoskia minua, vaikka olen vanha ja vaikka silloin olin sairas ja nälkäinen. Vannoin kautta Hadeksen, etten sitä unohda. Oi herra, kosta vääryydet, jotka olen saanut kärsiä, ja minä toimitan käsiisi apostoli Pietarin, Linuksen, Cletuksen, Glaucuksen, Crispuksen, vanhimmat, Lygian ja Ursuksen, minä osoitan teille satoja ja tuhansia kristittyjä, osoitan teille rukoushuoneet ja hautausmaat. Heitä on niin paljon, etteivät he mahdu kaikkiin teidän vankiloihinne!... Ilman minua ette heitä löytäisi. Tähän saakka olen filosofiasta etsinyt lohdutusta suruuni, sallikaa minun nyt saada lohtua armosta, joka päälleni vuotaa!... Olen vanha enkä vielä ole saanut elää--sallikaa elämäni nyt alkaa!..."

"Vai tahdot stoikkona istua ylelliseen pöytään," sanoi Nero.

"Joka antautuu sinun palvelukseesi, sen pöytä täyttyy itsestään."

"Et erehdy, filosofi."

Mutta Poppaea ei ollut unohtanut vihamiehiään. Hänen rakastumisensa Vinitiukseen oli tosin ollut vain hetkellistä, mustasukkaisuuden, vihan ja loukatun itserakkauden synnyttämää mielitekoa, mutta nuoren patricion kylmäkiskoisuus oli kuitenkin syvästi koskenut häneen ja täyttänyt hänen sydämensä katkeralla vihalla. Jo se, että hän oli uskaltanut pitää toisesta enemmän kuin hänestä, tuntui hänestä rikokselta, joka vaati kostoa. Lygiaa hän taas oli vihannut ensi hetkestä, koska pohjoisen liljan kauneus heti oli saattanut hänet levottomaksi. Petronius oli puhunut tytön liian kapeista lanteista--saattoihan hän Caesarin päähän mättää mitä tahtoi, mutta ei Augustan päähän. Tuntijana oli Poppaea heti ensi silmäykseltä ymmärtänyt, että koko Roomassa yksin Lygia saattoi kilpailla hänen kanssaan kauneudessa, ehkäpä voittaa hänet. Ja samalla oli Poppaea päättänyt tuhota hänet.

"Herra," rukoili hän, "kosta lapsemme kuolema!"

"Kiiruhtakaa!" kehoitti Chilon, "kiiruhtakaa! Muuten Vinitius hänet piiloittaa. Minä osoitan talon, jonne he tulipalon jälkeen ovat palanneet."

"Annan avuksesi kymmenen miestä, niin voit paikalla lähteä," sanoi Tigellinus.

"Herra, sinäpä et nähnyt Crotonia Ursuksen käsissä: jos annat viisikymmentä miestä, niin ainoastaan etäältä osoitan sinulle talon. Mutta jollette te vangitse Vinitiusta, olen surman oma."

Tigellinus loi katseensa Neroon.

"Eikö olisi paras paikalla päästä eroon sekä enosta että sisarenpojasta?"

Nero mietti hetkisen ja virkkoi sitten:

"Ei! ei vielä!... Kansa ei uskoisi, jos sille koetettaisiin vakuuttaa, että Petronius, Vinitius tai Pomponia Graecina ovat polttaneet Rooman. Heidän talonsa olivat liian kauniit... Nyt tarvitaan muita uhreja, heidän vuoronsa tulee sitten myöhemmin."

"Anna siis minulle, herra, sotamiehiä suojakseni," pyysi Chilon.

"Tigellinus saa pitää huolta siitä."

"Vastaiseksi saat asua minun luonani," sanoi prefekti.

Ilo alkoi säteillä Chilonin silmistä.

"Minä toimitan heidät kaikki teidän käsiinne, kunhan kiiruhdatte! Kiiruhtakaa!" huusi hän käheällä äänellä.

VIIDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Jätettyään Caesarin kannatutti Petronius itsensä taloonsa Carinaella, joka oli pelastunut tulipalosta, sitä kun kolmelta puolelta ympäröi puutarha ja edessä oli pieni Forum Caecilii.

Toiset augustianit, jotka olivat kadottaneet talonsa ja niiden mukana suuren joukon taideteoksia, kehuivat Petroniusta onnelliseksi. Olihan häntä sitäpaitsi jo aikoja sitten sanottu Fortunan lempipojaksi, ja ystävyys, jota Caesar viime aikoina oli hänelle osoittanut, oli kaikin puolin näyttänyt tämän väitteen todeksi.

Mutta nyt oli Fortunan lempipojalla täysi syy ihmetellä äitinsä huikentelevaisuutta tai oikeammin sanoen ihmetellä hänen ja Chronoksen yhtäläisyyttä--Chronoksen, joka söi suuhunsa omat lapsensa.

"Jos minun taloni," puheli Petronius itsekseen, "gemmani, etruskilaiset astiani, aleksandrialaiset lasitavarani ja korinttilaiset vaskiteokseni olisivat palaneet, niin Nero varmaan leppyisi. Kautta Polluxin! omassa vallassani oli päästä pretorianien prefektiksi. Jos olisin myöntänyt Tigellinuksen kaupungin murhapolttajaksi, kuten hän todella on, jos olisin puettanut hänet kidutustunicaan ja antanut kansan käsiin, olisin pelastanut kristityt ja rakentanut Rooman uudelleen. Kuka tietää, vaikka rehellisten ihmisten elämä sitten olisi käynyt turvallisemmaksi. Minun olisi pitänyt se tehdä, vaikkapa vain Vinitiuksen tähden. Jos minulle olisi karttunut liian paljon työtä, olisin voinut uskoa hänelle prefektin toimen--Nero ei olisi uskaltanut nousta minua vastaan!... Vinitius olisi huoleti saanut kastaa kristinuskoon kaikki pretorianit, vaikkapa itse Caesarin. Minulle ei siitä olisi ollut mitään haittaa! Nero hurskaana, Nero siveänä, laupiaana--olisi ollut aika huvittavaa sitä nähdä!"

Hänen huolettomuutensa oli niin suuri, että hän rupesi nauramaan. Mutta hetkisen perästä hänen ajatuksensa kääntyi toisaalle. Hän oli olevinaan Antiumissa, ja Paavali Tarsolainen oli puhuvinaan hänelle:

"Te sanotte meitä elämän vihollisiksi, mutta sano minulle, Petronius: jos Caesar olisi kristitty ja eläisi meidän oppimme mukaan, niin eikö teidän elämänne olisi turvallisempi ja vaarattomampi?"

Nämä sanat muistettuaan jatkoi hän itsekseen:

"Kautta Castorin! Yhtä paljon kuin täällä surmataan kristittyjä, yhtä paljon kääntää Paavali uusia, sillä jollei tämä roistomaisuudelle rakennettu maailma pysy pystyssä, niin hän on oikeassa... Mutta ehkäpä se pysyy, koska se yhä seisoo. Minä itse, joka olen saanut sangen paljon oppia, en ole vielä oppinut olemaan tarpeeksi suuri konna, ja sentähden minun pitää avata suoneni... Mutta täytyisihän minun elämäni kuitenkin loppua, ja jollei se loppuisi tällä tavalla, niin se loppuisi jollakin toisella tavalla. Sääli Eunikea ja sääli vaasiani, mutta onhan Eunike vapaa ja seuraahan vaasi minua. Vaskiparta ei saa sitä missään tapauksessa! Sääli myöskin Vinitiusta. Tosin ei elämäni viime aikoina ole ollut niin ikävää kuin ennen, mutta vähät siitä: olen valmis kuolemaan. Maailmassa on paljon kauniita kapineita, mutta ihmiset ovat enimmäkseen niin saastaisia, ettei elämän menettämistä kannata surra. Sen, joka on osannut elää, täytyy osata kuollakin. Vaikka olenkin ollut augustiani, olen ollut vapaampi mies kuin he aavistavatkaan."

Hän kohautti olkapäitään:

"Kai he ajattelevat, että polveni nyt vapisevat ja että pelko nostattaa hiukseni pystyyn, mutta kun minä palaan kotiin, käyn kylpemään orvokinlemulla sekoitettuun veteen, ja kultatukkaiseni itse voitelee ruumiini. Aterian jälkeen annamme laulaa Anthemioksen säveltämän hymnin Apollolle. Olen itse joskus sanonut, ettei kannata ajatella kuolemaa, koska se kyllä ilman meidän myötävaikutustamme ajattelee meitä. Mutta olisi se sentään hämmästyttävä seikka, jos olisi olemassa jonkinlaisia Elyseumin kenttiä, joilla varjot... Jos Eunike kerran tulisi minun luokseni ja me yhdessä saisimme harhailla niityillä, jotka kasvavat asfodelililjoja. Parempaa seuraa saisin niinikään kuin minulla täällä on... Voi niitä näyttelijöitä ja kulhareita, voi sitä likaista joukkoa! Ei heillä ole aistia eikä sivistystä. Vaikka arbiter elegantiarumeja olisi kymmenen, niin eivät he jaksaisi niistä Trimalchioneista tehdä kelpo ihmisiä. Kautta Persephoneen! olen saanut heistä kylläkseni."

Hän huomasi kummastuksekseen, että hänen ja noiden muiden välille oli jo syntynyt eroittava juopa. Olihan hän jo kauan tuntenut heidät perinpohjin ja olihan hän ennenkin tietänyt, mitä heistä oli ajateltava, mutta tällä hetkellä olivat he hänen mielestään vieläkin kauempana, ja hän halveksi heitä tavallista syvemmin. Hän oli totisesti saanut heistä ihan tarpeekseen.