Chapter 37

"Niin! Minä sen ymmärrän ja tunnen. Lapsena uskoin roomalaisiin jumaliin, vaikken rakastanutkaan heitä, mutta tätä ainokaista rakastan niin, että ilolla panisin alttiiksi elämäni Hänen tähtensä."

Hän loi katseensa taivasta kohti ja jatkoi haltioissaan:

"Sillä hän yksin on olemassa! Sillä hän yksin on hyvä ja laupias! Ja vaikka koko tämä kaupunki ja vaikka koko tämä maailma katoaisi, niin yksin Häntä minä tunnustaisin ja todistaisin."

"Hän on siunaava sinut ja sinun huoneesi," virkkoi apostoli.

He joutuivat toiseen maakuoppaan, jonka päästä saattoi eroittaa heikkoa valoa. Pietari viittasi kädellään valoon päin ja lausui:

"Kas tuolla on kivenhakkaajan mökki, joka soi meille suojaa, kun sairaan Linuksen kanssa palasimme Ostrianumista emmekä enää päässeet Tiberin taakse."

Pian olivat he perillä. Mökkiä olisi mieluummin saattanut sanoa luolaksi, sillä se oli rakennettu vuoren taipeeseen ja savesta ja ruo'oista tehdyllä seinällä suojattu ulkoapäin. Ovi oli kiinni, mutta aukosta, joka toimitti ikkunan virkaa, näkyi tulta.

Joku tumma, jättiläiskokoinen olento nousi, läksi tulijoita vastaan ja kysyi:

"Keitä te olette?"

"Kristuksen palvelijoita," vastasi Pietari. "Rauha olkoon kanssasi, Ursus."

Ursus laskeutui apostolin jalkain juureen, ja kun hän sitten tunsi Vinitiuksen, nosti hän hänen kätensä huulilleen.

"Ja sinäkin, herra!" huudahti hän. "Siunattu olkoon Karitsan nimi sen ilon tähden, jonka valmistat Callinalle."

Näin sanottuaan avasi hän oven, ja he astuivat majaan. Kipeä Linus makasi olkivuoteella, joka oli tehty permannolle. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja kellertävät, otsa valkea kuin elfenluu. Lieden ääressä istui Lygia, pujotellen pieniä kaloja rihmaan. Ne olivat nähtävästi määrätyt ilta-ateriaksi.

Hän pujotteli innokkaasti kalojaan ja arveli luultavasti kuulevansa vain Ursuksen askeleet. Sentähden ei hän laisinkaan nostanut päätään. Mutta Vinitius likeni, lausui hänen nimensä ja ojensi käsivartensa hänen puoleensa. Silloin tyttö kiireesti nousi, riemun säde lensi hänen kasvoilleen ja sanatonna onnesta kuin lapsi, joka surun ja tuskan pitkien päivien perästä saa takaisin isänsä tai äitinsä, heittäytyi hän hänen avoimeen syliinsä.

Vinitius painoi häntä rintaansa vastaan ihastuksissaan, ikäänkuin hän ihmeen kautta olisi pelastunut. Sitten hän päästi hänet syleilystään, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, suuteli otsaa ja silmiä ja sulki taasen hänet syliinsä. Hän toisteli toistamistaan hänen nimeään, heittäytyi polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen kättään ja osoitti hänelle mitä hartainta, hellintä kunnioitusta. Hänen riemunsa oli rajaton kuten hänen rakkautensa ja onnensakin.

Vihdoin hän rupesi kertomaan, kuinka hän oli lähtenyt lentoon Antiumista, kuinka hän oli etsinyt Lygiaa muurien takaa ja savun seasta Linuksen talosta, kuinka hän oli kärsinyt ja kitunut, ennenkuin apostoli hänelle ilmoitti hänen piilopaikkansa.

"Mutta nyt," puhui hän, "kun vihdoinkin olen sinut löytänyt, en enää jätäkään sinua tulen ja raivostuneen kansanjoukon keskelle. Ihmiset surmaavat toisiaan muurien takana, hurjistuneet orjat käyttäytyvät kuin ryövärit, Jumala yksin tietää mitä kärsimyksiä Rooman vielä on kestettävä. Mutta minä vapautan sinut ja teidät kaikki. Oi, sinä rakkaani!... Tahdotko lähteä mukaani Antiumiin? Siellä astumme laivaan ja purjehdimme Siciliaan. Minun maani ovat teidän maitanne, minun taloni teidän talojanne. Kuulepa minua! Siciliassa tapaamme Aulukset, minä annan sinut Pomponialle ja otan sinut vasta hänen käsistään. Ei sinun enää, rakkaimpani, tarvitse pelätä minua. Kaste tosin ei vielä ole puhdistanut minua, mutta kysypä Pietarilta, enkö minä vähän aikaa sitten, kun olimme matkalla luoksesi, sanonut tahtovani tulla Kristuksen todelliseksi tunnustajaksi ja enkö pyytänyt, että hän kastaisi minut, vaikkapa tässä kivenhakkaajan matalassa majassa. Luota minuun, luottakaa kaikki minuun."

Yhä kirkastuvin kasvoin kuunteli Lygia näitä sanoja. He olivat todella kaikki eläneet ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa, ensinnä juutalaisten vainojen tähden, sitten tulipalon ja kaikkinaisesta kurjuudesta johtuvan sekasorron takia. Muutto rauhaisaan Siciliaan olisi tehnyt lopun kaikesta levottomuudesta ja samalla aloittanut uuden onnen aikakauden heidän elämässään. Jos Vinitius olisi tahtonut ottaa mukaansa yksin Lygian, olisi tyttö varmaan voittanut kiusauksen, sillä ei hän olisi suostunut heittämään apostoli Pietaria ja Linusta, mutta olihan Vinitius sanonut: »Lähtekää mukaani! Minun maani ovat teidän maitanne, minun taloni teidän talojanne!»

Lygia painui suutelemaan Vinitiuksen kättä kuuliaisuutensa merkiksi ja lausui:

"Sinun kotilietesi on minun kotilieteni."

Samassa häntä sentään rupesi hävettämään, että hän oli lausunut sanat, jotka morsian roomalaisen tavan mukaan lausui vasta häissä. Hänen poskensa alkoivat hehkua ja hän seisoi siinä tulen valossa pää alas painuneena, hämillään ja peläten, että hänen sanansa tulkittaisiin väärin.

Mutta Vinitiuksen katseessa kuvastui ainoastaan rajaton hellyys. Vihdoin hän kääntyi Pietarin puoleen ja puhkesi puhumaan:

"Rooma palaa Caesarin käskystä. Hän valitti jo Antiumissa, ettei hän koskaan ollut nähnyt suurta tulipaloa. Mutta koskei hän kavahtanut tekemästä sellaista rikosta, niin ajatelkaa, mitä vielä saattaa tapahtua! Kuka takaa, ettei hän, saatuaan kootuksi sotajoukot, käske surmata asukkaita. Kuka tietää, keitä kaikkia tuomitaan kuolemaan, kuka tietää, eikö tulipalon kauhuja seuraa kansalaissota, murhat ja nälkä? Suojelkaa siis omaa elämäänne ja suojelkaamme Lygiaa. Siellä saatatte rauhassa odottaa kunnes myrsky on mennyt ohitse, ja sitten palaatte taasen kylvämään siementänne."

Samassa alkoi, ikäänkuin Vinitiuksen sanojen vahvistukseksi, ulkoa, Vaticanuksen kentältä päin, kuulua kaukaisia, rajuja, kammottavia huutoja. Kivenhakkaaja, mökin omistaja, palasi myöskin kotiin, sulki kiireesti oven ja puhkesi puhumaan:

"Ihmiset surmaavat toisiaan Circus Neron luona. Orjat ja miekkailijat ovat hyökänneet porvarien kimppuun."

"Kuuletteko!" huudahti Vinitius.

"Mitta täyttyy," lausui apostoli, "ja onnettomuudet ovat olevat äärettömät niinkuin meri."

Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen, osoitti Lygiaa ja jatkoi:

"Ota neito, jonka Jumala sinulle on määrännyt, ja pelasta hänet. Lähteköön Linus, joka on sairas, ja Ursus mukaanne."

Mutta Vinitius, joka rakasti apostolia kiihkeän luontonsa koko voimalla, huudahti:

"Vannon sinulle, opettaja, etten jätä sinua tänne turmion omaksi."

"Siunatkoon sinua Jumala hyvästä tahdostasi," vastasi apostoli, "mutta etkö ole kuullut, että Kristus kolme kertaa sanoi minulle meren rannalla: »ruoki minun lampaitani!»"

Vinitius vaikeni.

"Jos siis sinä, jonka haltuun ei kukaan ole uskonut minua, sanot, ettet jätä minua turmion omaksi, niin kuinka minä jättäisin laumani onnettomuuden päivänä? Kun merellä kävi myrsky ja kun me kaikki pelkäsimme sydämissämme, niin ei Hänkään jättänyt meitä. Eikö siis minun, palvelijan, pidä seurata Herrani jälkiä?"

Linus nosti nyt laihtuneet kasvonsa ja kysyi:

"Entä minun, oi Herran huoneenhaltija, eikö minun pidä seurata sinun esikuvaasi?"

Vinitius rupesi sivelemään kädellään otsaansa, ikäänkuin hän olisi taistellut itseään vastaan tai hengissä ruoskinut itseään. Sitten hän tarttui Lygian käteen, ja hänen äänessään värisi roomalaisen soturin päättäväisyys, kun hän virkkoi:

"Kuulkaa minua, Pietari, Linus, ja sinä Lygia! Minä puhuin inhimillisen ymmärrykseni mukaan, mutta teillä on toinen ymmärrys ja se ei katso omaa vaaraa, vaan ainoastaan Vapahtajan käskyjä. Niin! minä en ymmärtänyt asiaa ja minä erehdyin, sillä vielä ei kaihi ole otettu pois silmistäni, ja vanha luonto elää minussa yhä. Mutta minä rakastan Kristusta ja tahdon ruveta Hänen palvelijakseen. Vaikka tässä siis on kysymys paljoa enemmästä kuin oma elämä, polvistun tähän teidän eteenne ja lupaan, että minäkin tahdon täyttää rakkauden käskyn enkä heitä veljiäni onnettomuuden päivänä."

Hän lankesi polvilleen ja joutui äkkiä haltioihinsa: hän korotti käsivartensa taivasta kohti ja rupesi huutamaan:

"Joko ymmärrän Sinut, oi Kriste? Joko kelpaan Sinulle?"

Hänen kätensä vapisivat, silmät täyttyivät kyynelillä, uskon ja rakkauden yli vuotava tunne tärisytti hänen ruumistaan. Mutta apostoli Pietari otti savisen astian, jossa oli vettä, likeni häntä ja lausui juhlallisesti:

"Kastan sinut nimeen Isän ja Pojan ja Hengen, amen!"

Silloin valtasi uskonnollinen innostus kaikki läsnäolijat. Heidän silmissään täyttyi mökki yliluonnollisella valolla, he olivat kuulevinaan taivaallista soittoa, luolan vuori oli avautuvinaan heidän päänsä päältä ja taivaasta liihoitteli enkelejä heidän luokseen. Mutta ylinnä näkyi risti, ja naulojen lävistämät kädet siunasivat heitä.

Ulkona yltyi taistelevien kirkuna, ja liekit palavassa kaupungissa räiskähtelivät yhä ankarammin.

NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Kansanjoukot asettuivat Caesarin ihaniin puutarhoihin, entisiin Domitianuksen ja Agrippinan puistoihin, Mars-kentälle, Pompejuksen, Sallustiuksen ja Maecenaksen puutarhoihin. He anastivat porttikäytävät, pallonlyöntiä varten rakennetut huoneet, ihanat huvimajat ja eläinten kopit. Riikinkukot, flamingot, joutsenet, kamelikurjet, gasellit, Afrikasta tuodut antilopit, hirvet ja kauriit, joita pidettiin kaunistamassa puutarhoja--kaikki teurasti joukko. Ostiasta tuotiin ruokavaroja niin runsaasti, että erilaiset alukset muodostivat ikäänkuin sillan, jota myöten saattoi astua Tiberin toiselta rannalta toiselle. Viljaa myytiin kuulumattoman halvasta hinnasta, nimittäin kolmesta sestersistä, ja köyhimmät saivat sitä aivan ilmaiseksi. Äärettömiä viini-, olivi- ja kastanjavarastoja saapui kaupunkiin, ja vuorilta kuljetettiin joka päivä lehmä- ja lammaskarjoja. Kerjäläiset, jotka ennen tulipaloa olivat piiloitelleet Suburran ahtailla kaduilla ja jotka monesti todella olivat olleet nälkään kuolemaisillaan, elivät itse asiassa nyt paljoa paremmin kuin ennen. Nälänhädän vaara oli kokonaan ehkäisty, mutta vaikeampi oli välttää ryöstöä, varkautta ja muuta vallattomuutta. Kulkurielämä vakuutti varkaille, ettei rangaistus saata tulla kysymykseenkään, varsinkin koska he sanoivat olevansa Caesarin ihailijoita ja taputtivat käsiään aina kun hän näyttäytyi. Olojen pakosta lakkasi oikeuslaitos, joka olisi voinut hillitä vallattomuutta, toimimasta, ja kaupungissa, jonne oli kerääntynyt koko maailman roskaväki, kävi elämä sellaiseksi, ettei sitä ihmiskielin saata kuvata. Öisin tapeltiin, murhattiin ja ryöstettiin naisia ja poikia. Porta Mugioniksen luona, minne Campanialta kuljetetut karjat pysähtyivät, oteltiin niin kiivaasti, että sadat ihmiset saivat surmansa. Joka aamu vilisi Tiberin rannoilla hukkuneiden ruumiita. Kukaan ei korjannut pois niitä, ja heinäkuun kuumuudessa, jonka tulipalo oli tehnyt vieläkin sietämättömämmäksi, mätänivät ne pian, täyttäen ilman mitä iljettävimmällä hajulla. Leireissä levisivät taudit, huolestuneet ihmiset rupesivat jo pelkäämään suurta ruttoa.

Kaupunki yhä paloi. Vasta kuudentena päivänä, kun tulipalo oli päässyt Esquilinuksen kaupunginosaan, jossa suuri joukko rakennuksia oli hajoitettu, rupesi sen voima heikkenemään. Hehkuvissa hiililäjissä oli sentään vieläkin niin väkevä valo, ettei kansa saattanut uskoa onnettomuuden olevan loppumaisillaan. Seitsemäntenä yönä kävi tuli uudella voimalla Tigellinuksen rakennuksen kimppuun, mutta raivosi ainoastaan lyhyen ajan, koska siltä pian loppui paloaines. Siellä täällä romahtivat palaneet rakennukset maahan, ja silloin loimusi ilmaan tulikäärmeitä ja kipinäpatsaita. Hehkuvat rauniot rupesivat vähitellen mustumaan pinnalta. Auringon laskettua ei taivas enää käynyt verenkarvaiseksi. Vain öisin, kun hävitetty kaupunki lepäsi mustana erämaana, nousi hiililäjästä sinertäviä kieliä väreilemään ilmaan.

Rooman neljästätoista kaupunginosasta säilyi ainoastaan neljä, niihin luettuna Tiberin-takainen puoli. Muut joutuivat liekkien uhreiksi. Kun kekäleläjät vihdoin olivat hiiltyneet, jäi jäljelle ääretön, harmaa, surullinen ja kuollut ala, joka ulottui Tiberistä Esquilinukseen ja jossa mustat uunit törröttivät riveissä kuin muistopatsaat hautausmaalla. Päivän aikaan liikkuili näiden patsaiden joukossa juhlallisia ihmisjoukkoja etsimässä kalliita esineitä tai rakkaiden omaisten luurankoja. Öisin ulvoivat koirat tuhkaläjillä, entisten talojen paikoilla.

Koko se anteliaisuus ja avuliaisuus, jota Caesar oli osoittanut joukolle, ei pystynyt tukahuttamaan mielenkuohua ja panettelua. Tyytyväisiä olivat yksin rosvot, varkaat ja kodittomat kerjäläiset, jotka nyt saivat syödä, juoda ja ryöstää minkä jaksoivat. Mutta ihmiset, jotka olivat kadottaneet rakkaimmat omaisensa ja koko omaisuutensa, eivät tyytyneet siihen, että puutarhat avattiin, että viljaa ja lahjoja jaettiin sekä että luvattiin panna toimeen kilpaleikkejä. Heidän onnettomuutensa oli liian suuri ja liian kuulumaton. Ne, joiden sydämissä vielä kyti jonkinlainen kipinä rakkautta syntymäkaupunkiin ja isänmaahan, joutuivat epätoivoihinsa ajatellessaan, että vanhan "Rooman" nimi oli nyt häviävä maan päältä ja että Caesar sen tuhkasta aikoi nostaa uuden kaupungin, jolla tulisi olemaan Neropoliksen nimi. Tyytymättömyyden aalto kasvoi ja paisui päivä päivältä, ja vaikka augustianit yhä mairittelivat ja Tigellinus valehteli kuten ennenkin, ajatteli Nero, joka yhtä herkästi kuin muutkin Caesarit kaipasi joukon suosiota, pelolla ja vavistuksella sitä kovaa taistelua elämästä ja kuolemasta, joka hänen oli taisteltava patricioiden ja senaatin kanssa ja jossa hän helposti saattoi joutua tappiolle. Yhtä levottomat olivat augustianitkin, sillä joka aamu saattoi tuottaa heille turmion. Tigellinus ehdotteli, että tuotettaisiin muutamia legionia Vähästä-Aasiasta. Vatinius, jonka oli tapana nauraa silloinkin, kun hän sai korvapuustin, tuli pahalle päälle; Vitellius kadotti ruokahalunsa.

Toiset augustianit neuvottelivat keskenään, miten vaara olisi torjuttava, sillä kaikki tiesivät, että jos kapina syttyy ja Caesar saa surmansa, niin ei yksikään augustianeista--paitsi mahdollisesti Petronius--hengissä pääse leikistä. Neron hullutuksista syytettiin nimittäin heidän vaikutustaan ja kaikki hänen rikoksensa pantiin heidän niskoilleen. Kansa vihasi heitä paljon enemmän kuin Neroa.

He miettivät päänsä halki, miten he saisivat kansan epäluulon tulipalon alkuunpanosta käännetyksi toisaalle. Mutta jos heidän onnistui turvata oma henkensä, täytyisi heidän myöskin puhdistaa Caesar kansan tuomiosta, sillä muutoin ei kukaan uskoisi, että he olivat viattomat onnettomuuteen. Tigellinus rupesi nyt neuvottelemaan Domitius Aterin ja yksin Senecankin kanssa, jota hän ei kärsinyt. Poppaea, joka hyvin tunsi, että Neron turmio olisi tuottanut hänellekin hukan, kysyi neuvoa uskonheimolaisiltaan ja hebrealaisilta papeilta. Oli nimittäin yleisesti tunnettu asia, että hän jo monta vuotta oli tunnustanut Jehovan uskoa. Nero katseli asiaa omalta kannaltaan. Se näytti hänen silmissään milloin hirveältä, milloin lystikkäältä, ja mielialansa mukaan hän milloin oli kauhistuksissaan, milloin huvitteli kuin lapsi. Ennen kaikkea hän sentään koetti vainuta, mitä oli tulossa.

Kerran oli Tiberiuksen pelastetussa talossa pidetty pitkä neuvottelu, joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Petronius oli sitä mieltä, että ikävyyksien välttämiseksi oli paras matkustaa Kreikkaan, Egyptiin ja Vähään-Aasiaan. Olihan matka päätetty jo aikoja sitten, mitä siinä enää oli siirtämistä tuonnemmaksi, kun olo Roomassa muutenkin oli ikävä ja vaarallinen.

Caesar ihastui tähän neuvoon, mutta hetkisen mietittyään virkkoi Seneca:

"Helppo sinne on lähteä, mutta vaikeampi sieltä on palata."

"Kautta Herakleksen!" vastasi Petronius. "Sopisihan palata aasialaisten legionien etunenässä."

"Sen teenkin!" huudahti Nero.

Mutta Tigellinus asettui vastarintaan. Hän ei itse puolestaan ollut keksinyt mitään neuvoa, ja jos Petroniuksen esitys vain olisi syntynyt hänen omassa päässään, olisi hän pitänyt sitä kerrassaan pelastavana, mutta nyt tuntui hänestä sietämättömältä, että Petronius taasen esiintyi ainoana miehenä, joka vaaran hetkenä kykeni antamaan neuvoja ja pelastamaan heidät kaikki pälkähästä.

"Kuule minua, oi jumalallinen," virkkoi hän, "se neuvo on kerrassaan turha. Ennenkuin pääset Ostiaan, saattaa puhjeta sisällinen sota, ja kuka tietää, eikö joku jumalallisen Augustuksen jälkeläisistä huudata itseään Caesariksi, ja mitä me teemme, jos legionat asettuvat hänen puolelleen?"

"Pidämme jo edeltäkäsin huolta siitä," vastasi Nero, "ettei Augustuksen jälkeläisiä ole olemassa. Eipä heitä olekaan monta, joten on helppo päästä heistä."

"Saatamme kyllä hävittää heidät, mutta onko tässä kysymys yksin heistä? Vasta eilen kertoi väkeni kuulleensa kansanjoukon puhuvan, että Caesarina pitäisi olla Traseaksen kaltainen mies."

Nero puraisi huultaan. Hetkisen perästä hän sentään nosti silmänsä taivasta kohti ja virkkoi:

"Kelvottomat, kiittämättömät! Heillä on yllin kyllin jyviä ja hiiliä, he voivat paistaa kakkuja niin paljon kuin haluavat--mitä he vielä tahtovat?"

Siihen vastasi Tigellinus:

"Kostoa."

Kaikki vaikenivat. Äkkiä Caesar nousi, nosti kätensä korkeutta kohti ja alkoi lausua:

»Sydän kostoa huutaa, kosto uhria.»

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ikäänkuin hän olisi unohtanut kaikki.

"Antakaa minulle taulu ja kynä," huudahti hän, "jotta kirjoittaisin muistiin tämän runon. Lucanus ei ikinä ole luonut tällaista. Huomasitteko, että se minulta syntyi silmänräpäyksessä?"

"Oi sinä verraton!" huusivat muutamat äänet. Nero kirjoitti taululle säkeen ja virkkoi:

"Niin! kosto huutaa uhria."

Sitten hän kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja jatkoi:

"Entä jos levittäisimme huhuna, että Vatinius on polttanut kaupungin, ja uhraisimme hänet kansan vihalle?"

"Oi jumalallinen! Minkä arvoinen minä olen?" huusi Vatinius.

"Olet oikeassa! Uhriksi vaaditaan sinua suurempi... Entä Vitellius?..."

Vitellius kalpeni ja purskahti nauruun.

"Minun ihrani," sanoi hän, "saattaisi sytyttää uuden tulipalon."

Mutta Neron ajatukset olivat toisaalla. Hän vaivasi päätään miettimällä, kuka todella saattaisi tyydyttää kansan raivon, ja löysikin vihdoin mitä haki.

"Tigellinus," virkkoi hän hetkisen perästä, "sinä poltit Rooman!"

Läsnäolijat säpsähtivät. He ymmärsivät, että Caesar oli lakannut laskemasta leikkiä ja että käännekohta asiain kulussa nyt oli tullut.

Tigellinuksen kasvot menivät irvaan kuin koiran, joka valmistuu puremaan.

"Poltin Rooman sinun käskystäsi," vastasi hän.

He jäivät tuijottamaan toisiinsa kuin pahat henget. Äänettömyys oli niin ehdoton, että saattoi kuulla atriumissa lentelevien kärpästen surinan.

"Tigellinus," virkkoi Nero, "rakastatko minua?"

"Tiedäthän sen, herra!"

"Uhraudu minun puolestani!"

"Jumalallinen Caesar," vastasi Tigellinus, "miksi ojennat minulle suloisen juoman, jota minun ei ole lupa viedä huulilleni? Kansa on jo raivoissaan ja vimmoissaan--tahdotko, että pretorianitkin vimmastuisivat?"

Vaaran tunne valtasi kaikki läsnäolijat niin, että heidän selkäpiitänsä karmi. Tigellinus oli pretorianien prefekti, ja hänen sanansa sisälsivät selvän uhkauksen. Itse Nerokin ymmärsi sen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.

Samassa astui Epaphroditos, Caesarin vapautettu, huoneeseen ilmoittamaan, että jumalallinen Augusta haluaa nähdä Tigellinusta, koska hänen luonaan paraikaa on miehiä, joiden tiedonantoja prefektin täytyy kuunnella.

Tigellinus kumarsi Caesarille ja jätti huoneen, kasvoissa tyyni, ylenkatseellinen ilme. Hän oli näyttänyt hampaansa heti kun häntä oli uhattu lyödä, hän oli tahallaan näyttänyt kuka hän oli. Tuntien Neron pelkuruuden oli hän nimittäin varma siitä, ettei maailman valtias enää toista kertaa uskalla nostaa kättään häntä vastaan.

Nero vaikeni hyvän aikaa, mutta huomatessaan, että läsnäolijat odottivat hänen sanojaan, lausui hän vihdoin:

"Olen elättänyt käärmettä povellani."

Petronius kohautti olkapäitään ikäänkuin huomauttaakseen, että sangen helposti saattoi vääntää niskat nurin sellaiselta käärmeeltä.

"Mitä sanot? Puhu, neuvo!" virkkoi Nero, joka oli huomannut hänen liikkeensä. "Yksin sinuun luotan, sillä sinulla on enemmän älyä kuin kaikilla muilla, ja sinä rakastat minua."

Petronius oli jo sanomaisillaan: »nimitä minut pretorianien prefektiksi, niin minä annan Tigellinuksen kansan käsiin ja rauhoitan kaupungin yhdessä päivässä». Mutta hänen synnynnäinen mukavuutensa pääsi voitolle. Prefektintoimi olisi velvoittanut häntä ottamaan niskoilleen koko Caesarin persoonan ja ryhtymään tuhansiin julkisiin asioihin. Minkätähden hän ottaisi niskoilleen sellaisen vaivan? Paljon hauskempi oli hänen istua lukemassa runoja kauniissa kirjastossa, katsella vaaseja ja kuvapatsaita tai pidellä sylissään Euniken jumalallisen kaunista ruumista, kierrellä sormien ympäri hänen kultaisia kutrejaan ja suudella hänen korallinvärisiä huuliaan.

Petronius virkkoi siis:

"Minä neuvon sinua lähtemään Akaiaan."

"Oi," vastasi Nero, "odotin sinulta parempaa neuvoa. Senaatti ei kärsi minua. Jos minä lähden, niin kuka takaa, etteivät senaattorit liittoudu minua vastaan ja huudata toista miestä Caesariksi? Ennen oli kansa minulle uskollinen, mutta nyt se vetää yhtä köyttä heidän kanssaan... Kautta Hadeksen! jospa senaatilla ja kansalla olisikin yksi yhteinen pää!..."

"Salli minun huomauttaa, oi jumalallinen, ettei sinun tarvitse säilyttää puolellasi kuin muutamia roomalaisia, niin koko Rooma on puolellasi," lausui Petronius hymyillen.

Mutta Nero puhkesi valittamaan:

"Mitä minä välitän Roomasta ja roomalaisista! Akaiassa minua toteltaisiin. Täällä minua vaanii petos. Kaikki luopuvat minusta, kaikki te valmistutte pettämään minua! Kyllä minä tiedän, kyllä minä tiedän!... Te ette välitä siitä, miten tulevat vuosisadat teitä tuomitsevat, kun petitte sellaisen taiteilijan kuin minä."

Äkkiä hän iski nyrkillä otsaansa ja huusi:

"Mutta todellakin!... Nämä huolet saattavat minut kokonaan unohtamaan kuka olen."

Ja näin sanottuaan kääntyi hän Petroniuksen puoleen, ja hänen kasvonsa olivat kokonaan kirkastuneet.

"Petronius," lausui hän, "kansa on vimmoissaan, mutta jos minä ottaisin käteeni luutun ja lähtisin Mars-kentälle, jos siellä laulaisin kansalle saman laulun, jonka tulipalon aikana lauloin teille, niin etkö luule, että lauluni vaikuttaisi kuten Orpheuksen laulu villeihin petoihin?"

Tullius Senecio, joka halusi päästä Antiumista palaavien orjattariensa luokse ja joka jo aikoja sitten oli kyllästynyt keskusteluun, puuttui nyt puheeseen.

"Epäilemättä, Caesar, jos kansa vain antaa sinun päästä alkuun."

"Lähtekäämme Hellaaseen!" huudahti Nero tyytymättömänä.

Samassa astui Poppaea ja hänen perässään Tigellinus huoneeseen. Kaikkien silmät kääntyivät ehdottomasti heihin. Ei ollut voittaja ikinä niin ylpeänä astunut Kapitoliumille kuin Tigellinus tällä hetkellä seisahtui Caesarin eteen.

Hän rupesi puhumaan hitaalla, merkitsevällä äänellä, josta kuului ikäänkuin raudan kalske.

"Kuule minua, Caesar, sillä nyt saatan kertoa sinulle keksineeni keinon. Kansa vaatii kostoa ja uhria, mutta sille ei riitä yksi uhri, se tahtoo tuhansia. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Kristuksesta, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana? Tiedätkö, keitä kristityt ovat? Enkö ole kertonut sinulle heidän rikoksistaan, heidän hulluista juhlamenoistaan ja heidän ennustuksistaan, joiden mukaan maailma hukkuu tuleen? Kansa vihaa ja epäilee heitä. Kukaan ei ole nähnyt heitä temppeleissä, sillä he pitävät meidän jumaliamme pahoina henkinä; eivät he käy Stadiumissa katsomassa kilpa-ajoja eivätkä kristityt ikinä ole kunnioittaneet sinua kättentaputuksilla. Kukaan heistä ei koskaan ole tunnustanut sinua jumalaksi. He ovat ihmissuvun vihollisia, he ovat kaupungin ja sinun vihamiehiäsi. Kansa on raivoissaan sinulle, mutta ethän sinä, Caesar, käskenyt polttaa Roomaa, enkä minä sitä polttanut... Kansa tahtoo kostoa--saakoon se himonsa tyydytetyksi! Kansa epäilee sinua--kääntäkäämme se epäluulo toisaalle!"