Chapter 34

Tiberin-takainen puoli oli aivan täynnä savua ja pakenevia ihmisiä. Koska heillä täällä oli ollut enemmän aikaa, olivat he pelastaneet enemmän tavaroita, joita nyt kantaa raahustivat. Siten oli pääsy joukkojen läpi vieläkin vaikeampi. Päätie oli monessa kohden aivan tukittu, ja Naumachia Augustan luona oli tavaroita korkeina läjinä. Kapeammat kadut, joille sakein savu oli kerääntynyt, olivat suorastaan mahdottomat kulkea. Niiden katujen asukkaita pakeni tuhansittain. Vinitius sai matkallaan nähdä hirveitä kuvia. Monesti syöksyi kaksi vastakkaista ihmisvirtaa kapeissa solissa yhteen, ja silloin syntyi verinen ottelu. Ihmisiä haavoittui ja tallautui joukon jalkoihin. Tungoksessa joutuivat perheiden jäsenet eroon toisistaan, äidit huutelivat epätoivoissaan lapsiaan. Vinitiuksen pintaa karmi kun hän ajatteli, miltä mahtoi näyttää aivan tulen likeisyydessä. Melulta ja rähinältä oli vaikea saada ääntään kuuluville ja ymmärtää toisten puhetta. Tuon tuostakin puhaltui joen takaa uusia, raskaita, mustia savupilviä, jotka painuivat maahan asti, peittäen ihmiset ja rakennukset kuin yön pimeyteen. Pian tulipalon synnyttämä veto ne sentään hajoitti, ja Vinitius saattoi päästä eteenpäin, kohti maaliansa, Linuksen taloa. Oli helteinen heinäkuun päivä, ja palavista kaupunginosista läähättävä hehku teki kuumuuden sietämättömäksi. Savu kirveli silmiä, keuhkot eivät saaneet ilmaa. Ne asukkaat, jotka tähän saakka olivat toivoneet, ettei tuli pääsisi joen yli ja jotka sentähden olivat pysyneet kodeissaan, läksivät nyt liikkeelle, ja tungos kävi hetki hetkeltä suuremmaksi. Pretorianit, jotka seurasivat Vinitiusta, jäivät jäljelle. Joku iski vasaralla hänen hevostaan otsaan, joten se verissään syöksyi eteenpäin, nousi takajaloilleen eikä enää tahtonut totella ohjaajaansa. Sitäpaitsi olivat ihmiset kallisarvoisesta tunicasta tunteneet ratsastajan augustianiksi, ja hänen ympärillään alkoi kuulua huutoja: »kuolema Nerolle ja hänen murhapolttajilleen!» Vinitius joutui suureen vaaraan, sillä satoja käsivarsia kohoutui häntä tavoittelemaan, mutta pelästynyt hevonen kiidätti häntä eteenpäin, tallaten kaviodensa alle kaikki mitä eteen sattui. Äkkiä teki uusi, musta savupilvi kadun pilkkosen pimeäksi. Silloin Vinitius huomasi kulkunsa mahdottomaksi, hyppäsi maahan, rupesi juoksemaan, tunkeutui eteenpäin pitkin muureja ja pysähtyi tuon tuostakin odottamaan, että ihmisvirta menisi ohitse. Hänen järkensä sanoi, että kaikki ponnistus oli turha. Ehk'ei Lygia enää ollut kaupungissa, ehkä hän paraikaa oli pakolaisten joukossa. Siinä tapauksessa oli helpompi löytää meren rannalta nuppineula kuin tässä sekamelskassa Lygia. Vinitius tahtoi kuitenkin, vaikkapa henkensä kaupalla, tunkeutua Linuksen taloon. Hänen täytyi tuon tuostakin seisahtua hieromaan silmiään. Hän repäisi tunicastaan kappaleen ja peitti sillä sieramensa ja suunsa ja riensi taasen eteenpäin. Jota likemmä jokea hän pääsi, sitä hirvittävämmäksi kävi kuumuus. Tietäen, että tuli oli päässyt irti Suuren Sirkuksen luota, arveli Vinitius ensin, että hehku johtuisi siellä palavista raunioista. Forum Boarium ja Velabrum, jotka olivat aivan sirkuksen läheisyydessä, luonnollisesti myöskin olivat joutuneet liekkien uhriksi. Mutta kuumuus kävi ihan sietämättömäksi. Muuan vanhus, viimeinen pakolainen, joka tuli Vinitiusta vastaan, kiirehti eteenpäin kainalosauvojen varassa ja huusi mennessään: "älä likene Cestiuksen siltaa! Koko saari on tulessa!" Eteenpäin ei siis ollut ajattelemistakaan. Vicus Judaeorumin taipeessa, missä Linuksen talo sijaitsi, näki nuori tribuni savupilvien joukosta liekit: saari oli tulessa, samaten Tiberin-takainen kaupunginosa, yksin saman kadun pää, jonka varrella Lygian asunto oli.

Vinitiuksen mieleen muistui kuitenkin, että Linuksen talon ympärillä oli puutarha, jonka takana, Tiberin puolella, oli rakentamaton ala. Se häntä hiukan rauhoitti. Olihan tuli saattanut pysähtyä tuon tyhjän kentän laitaan. Siinä toivossa karkasi hän eteenpäin, vaikka jokainen tuulahdus puuskutti häntä vastaan sekä savua että tuhansittain kipinöitä, jotka koska hyvänsä saattoivat sytyttää talot kadun toisessakin päässä tuleen ja siten estää häneltä pääsyn takaisin.

Vihdoin hän savuverhojen takaa saattoi nähdä sypressit Linuksen puutarhassa. Vastamainitun tyhjän kentän takana palaa roihottivat rakennukset jo täydessä tulessa kuin mitkäkin lautatapulit, mutta Linuksen pieni »insula» oli vielä koskematonna. Vinitius loi kiitollisen katseensa taivasta kohti ja karkasi pihaan, vaikka ilma oli hänet kärventämäisillään. Ovet olivat lukossa. Vinitius ryntäsi niitä vastaan, niin että ne aukenivat, ja pääsi pihaan.

Puutarhassa ei näkynyt elävää sielua ja koko talo tuntui olevan tyhjänä.

"Ehkä he ovat tukahtuneet savuun ja kuumuuteen," ajatteli Vinitius.

Hän rupesi huutamaan:

"Lygia! Lygia!"

Mutta vastausta ei tullut. Ei kuulunut muuta kuin etäältä tulen hurina.

"Lygia!"

Äkkiä kohtasi hänen korvaansa sama kamala ääni, jonka hän kerran ennen oli kuullut tässä puutarhassa. Vivariot saarella, likellä Aesculapiuksen temppeliä, joissa säilytettiin kaikenlaisia petoja, muun muassa jalopeuroja, olivat nähtävästi syttyneet tuleen, ja jalopeurat kiljuivat hädissään. Mutta kauhun puistatus kävi läpi koko Vinitiuksen ruumiin, sillä jo toisen kerran kuuli hän nuo hirveät äänet juuri sellaisena hetkenä, jolloin hän koko sieluineen oli vaipunut Lygiaa ajattelemaan, ja nuo äänet kumisivat hänen korvissaan pahaa ennustavina, ilmoittaen tulevaa onnettomuutta.

Tämä vaikutus oli sentään aivan hetkellinen, sillä hirveämpi petojen kiljuntaa oli liekkien räiske, joka ehdottomasti kiinnitti huomion puoleensa. Tosin ei Lygia vastannut Vinitiuksen huutoon, mutta ehkä hän oli menemäisillään tainnoksiin tai tukahtumaisillaan savuun. Vinitius karkasi taloon. Pieni atrium oli tyhjä ja mustanaan haikua. Hän hapuili käsillään huonetta löytääkseen cubiculumeihin vievät ovet ja huomasi silloin lampun tuikkivan jostakin. Valo tuli larariumista, jossa kotojumalien kuvien asemesta oli risti. Ristin juurella paloi lamppu. Nuoren katekumenin päähän lensi nuolen nopeudella ajatus, että risti varmaan tarjoaa hänelle tuota lamppua, jotta hän sen avulla löytäisi Lygian. Hän sieppasi lampun käteensä ja rupesi tarkastamaan cubiculumeja. Ensimäisen löydettyään vetäisi hän verhot syrjään ja katsoi.

Sielläkään ei ollut ketään. Vinitius huomasi sentään tulleensa Lygian cubiculumiin, koska seinällä riippui hänen vaatteitaan ja koska vuoteella oli »capitium», s.o. ahdas paita, jommoisia naiset käyttivät likinnä ihoaan. Vinitius vei capitiumin huulilleen, laski sen sitten käsivarrelleen ja jatkoi etsintäänsä. Talo oli pieni, ja huoneet, jopa kellaritkin olivat pian tarkastetut. Missään ei ollut elävää sielua. Varmaan siis Lygia, Linus ja Ursus olivat paenneet tulipaloa, kuten kaikki muutkin tämän kaupunginosan asukkaat. »Nyt täytyy koettaa etsiä heitä ihmisjoukosta, kaupungin muurien ulkopuolelta», mietti Vinitius.

Eihän ollut kumma, ettei hän ollut kohdannut heitä Via Portuensiksella, sillä he olivat saattaneet kulkea toista tietä, Vaticanuksen kukkulalle päin. Joka tapauksessa saattoi edellyttää heidän pelastuneen, ainakin tulen käsistä. Vinitiuksen tuli helpompi olla. Tosin hän oli nähnyt, että pakeneminenkin oli äärettömän vaarallista, mutta hän muisti Ursuksen yliluonnolliset voimat, ja se lohdutti häntä. »Nyt minun täytyy», päätteli hän itsekseen, »kiireen kautta paeta täältä ja rientää Domitiuksen puutarhan kautta Agrippinan puutarhaan. Sieltä varmaan löydän hänet. Siellä ei ole näin hirveästi savua, sillä tuuli puhaltaa sabinilaisilta vuorilta.»

Hän ajatteli omaa pelastustaan viime tingassa, sillä tuliaallot likenivät likenemistään saaren puolelta ja savukiemurat tukkivat miltei koko kadun. Lamppu, jonka avulla Vinitius oli tarkastanut talon, sammui vedossa. Päästyään kadulle juoksi hän täyttä laukkaa Via Portuensista kohti, siis samaan suuntaan, josta hän oli tullut, mutta tulipalo seurasi häntä puhaltaen hänen perässään kuumia henkäyksiään, peittäen hänet yhä uusiin savupilviin ja sirotellen hänen hiuksiinsa, hänen rinnalleen ja puvulleen kipinöitä. Hänen tunicansa alkoi jo useista kohden kyteä, mutta hän ei välittänyt siitä, pelkäsi ainoastaan, että savu tukahduttaisi hänet. Hänen suussaan oli käryn ja palaneen maku, kurkussa ja keuhkoissa läähätti ikäänkuin liekki. Veri kiehui hänen päässään, ja kaikki, yksin savukin, näytti hänen silmissään verenkarvaiselta. »Minä olen itsekin kuin elävää tulta», mietti hän itsekseen. »Paras olisi heittäytyä maahan kuolemaan!» Hänen voimansa kävivät yhä heikommiksi. Päästä, rinnasta ja hartioista valui hiki virtanaan ja se hiki poltti kuin kiehuva vesi. Hän olisi varmaan jäänyt tielle, jollei hän tuon tuostakin olisi toistellut Lygian nimeä ja varjellut suutaan hänen »capitiumillaan». Hetkisen perästä ei hän sentään enää tuntenut katua, jolla juoksi. Hänen tajuntansa heikkeni heikkenemistään. Ainoastaan sen hän tiesi, että hänen täytyy rientää, koska Lygia, jonka apostoli Pietari on hänelle luvannut, odottaa häntä aukealla kentällä. Äkkiä hänet valtasi kummallinen kuumehoureen puuska: kuten ihminen joskus saa tiedon kuolemansa hetkestä, niin hänkin nyt tunsi, että hänen täytyy nähdä Lygia, ottaa hänet vaimokseen ja sitten kuolla hänen kanssaan.

Hän jatkoi kulkuaan kuin juopunut, hoiperrellen kadun toiselta puolelta toiselle. Mutta tuli, joka oli ottanut liedekseen koko jättiläiskaupungin, vaihtoi nyt luontoa. Kaikki, mikä tähän asti oli hiljalleen kytenyt, puhkesi täyteen liekkiin. Ei enää ollut savua, jota tuuli olisi voinut kuljettaa, ja entiset, kaduille kerääntyneet savupilvet hajoitti hurja, polttava tuulenpuuska. Sama tuulenpuuska toi tullessaan miljoonia kipunoita, joten Vinitius juoksi kuin tulisessa pilvessä. Mutta hän saattoi nyt nähdä eteensä ja juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli vaipumaisillaan maahan, äkkäsi hän kadun pään, ja se antoi hänelle uusia voimia. Hän kääntyi kadulle, joka vei Via Portuensikselle ja Codetanus-kentälle. Kipinät olivat lakanneet ahdistamasta häntä. Hän ymmärsi, että jos hän jaksaa juosta Via Portuensikselle asti, niin hän pelastuu, vaikkapa sitten pyörtyisi siihen paikkaan.

Kadun päässä oli taasen ikäänkuin ääretön pilvi, joka näytti läpitunkemattomalta. »Jos se on savua», mietti Vinitius, »niin en pääse eteenpäin.» Hän pani liikkeelle viimeiset voimansa. Tunica, joka oli, tullut täyteen kipinöitä, rupesi polttamaan ihoa kuin Nessuksen paita. Hän riisti sen yltään ja jatkoi pakoaan alasti, suojellen suutaan ja päätään Lygian capitiumilla. Päästyään likemmä huomasi hän, että se mitä hän oli luullut savuksi, olikin tomua. Tomun seasta kuului ihmisääniä.

"Joukko ryöstää taloja," ajatteli hän itsekseen.

Hän juoksi kaikin voimin ääniä kohti. Olihan siellä toki ihmisiä, jotka ehkä saattoivat auttaa. Siinä toivossa pysytteli hän yhä vielä pystyssä ja koetti koko voimallaan huutaa apua. Mutta siihen hänen voimansa päättyikin: kaikki kävi hänen silmissään verenkarvaiseksi, keuhkoista loppui ilma, jäsenistä voima, ja hän kaatui.

Hänet oli kuitenkin nähty, tai oikeammin sanoen kuultu, ja kaksi miestä karkasi hänen avukseen, käsissä vesiastiat. Vinitius oli kaatunut vain ylenmääräisen rasituksen takia. Hän oli täydessä tajussaan, kävi molemmin käsin kiinni astiaan ja tyhjensi sen puolilleen.

"Kiitos," lausui hän, "nostakaa minut pystyyn, niin kyllä omin voimin pääsen eteenpäin."

Toinen työmiehistä valeli vedellä hänen päätään, sitten he yhdessä nostivat hänet pystyyn, ottivat hänet käsivarsilleen ja kantoivat toveriensa luo. Pian olivat kaikki kerääntyneet hänen ympärilleen ja kyselivät levottomina, oliko hän saanut jonkun vamman. Heidän huolenpitonsa hämmästytti Vinitiusta.

"Miehet," kysyi hän, "keitä te olette?"

"Hajoitamme tässä rakennuksia, jottei tuli pääsisi Via Portuensikselle," vastasi yksi työmiehistä.

"Te riensitte avukseni, kun kaaduin. Minä kiitän teitä."

"Meidän ei sovi kieltää apuamme keneltäkään," vastasi pari ääntä.

Vinitius, joka aamusta alkaen oli nähnyt ainoastaan eläimistyneitä, rosvoavia joukkoja, rupesi tarkastamaan työmiesten kasvoja ja virkkoi:

"Palkitkoon vaivanne ... Kristus."

"Kiitetty olkoon hänen nimensä!" vastasivat miehet kuorossa.

"Missä Linus?" kysyi Vinitius.

Hän ei kuitenkaan jaksanut jatkaa eikä myöskään hän kuullut miesten vastausta, sillä hän pyörtyi. Mielenliikutus ja voimainponnistus oli ollut liian suuri. Kun hän heräsi, oli hän Codetanus-kentällä ja hänen ympärillään oli miehiä ja naisia.

"Missä Linus?" kysyi hän taasen ensi työkseen.

Vähään aikaan ei kukaan vastannut, mutta sitten ääni, joka tuntui Vinitiuksesta tutulta, äkkiä virkkoi:

"Ulkopuolella kaupunkia, Nomentanan portin takana. Hän läksi Ostrianumiin ... kaksi päivää sitten... Rauha olkoon sinulle, oi Persian kuningas!"

Vinitius kohosi istualleen ja näki suureksi hämmästyksekseen edessään Chilonin.

Kreikkalainen puhui:

"Talosi, herra, on tuhkana, sillä koko Carinae joutui liekkien uhriksi, mutta sinä pysyt aina rikkaana kuin Midas. Voi tätä onnettomuutta! Kristityt, oi Serapiksen poika, ennustivatkin aikoja sitten, että tuli hävittäisi Rooman... Linus ja Jupiterin tytär ovat Ostrianumissa!... Voi, mikä onnettomuus tätä kaupunkia on kohdannut!..."

Vinitius kävi hyvin heikoksi.

"Oletko nähnyt heidät?" kysyi hän.

"Olen, herra!... Kiitetty olkoon Kristus ja kaikki muut jumalat siitä, että sallivat minun hyvillä uutisilla palkita kaiken hyvyytesi! Mutta minä palkitsen sen sinulle vielä paremmin, oi Osiris! Kautta tämän palavan Rooman palkitsen!"

Tuli ilta, mutta puutarhassa oli valoisaa kuin päivällä, sillä tulipalon vauhti yhä kasvoi. Ei enää saattanut puhua yksityisten kaupunginosien palamisesta, vaan koko kaupunki pitkin pituuttaan oli liekkien vallassa. Taivas oli rantojaan myöten punainen ja maille lankesi yö verenkarvaisena.

NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

Liekit palavasta kaupungista peittivät loimuillaan koko taivaanlaen. Suurena nousi vuorten takaa täysikuu, näyttäen tulipalon paahteessa syttyneen palamaan ja käyneen äärettömän, sulatetun kuparipallon kaltaiseksi. Miettiväisenä näytti se korkeudestaan katselevan maailmaa hallitsevan kaupungin häviötä. Taivaan ruusunkarvaisella kannella vilkkuivat tähdet niinikään ruusunkarvaisina, mutta vastoin tavallisuutta oli maa tällä kertaa valoisampi kuin taivas. Äärettömänä roviona valaisi Rooma koko Campanian. Verenkarvaisessa hohteessa saattoi nähdä etäisempiä vuoria, kaupunkeja, huviloita, temppelejä, kuvapatsaita ja vesijohdon, joka kaikkia seudun vuoria myöten kierteli kaupunkiin. Mutta vesijohtokaarille oli kerääntynyt suuria kansanjoukkoja, joko vaaraa pakoon tai sieltä katselemaan tulipaloa.

Raivoisat luonnonvoimat sytyttivät yhä uusia kaupunginosia tuleen. Epäilemättä jotkut rikolliset kädet olivat ottaneet toimekseen kaupungin sytyttämisen, koska etäällä itse tulipalosta tuon tuostakin puhkesi ilmoille uusia roviovalkeita. Kukkuloilta, joille Rooma oli rakennettu, tulivat liekit suurina laineina laaksoihin, jotka olivat täynnä viisi- ja kuusikerroksisia rakennuksia, puoteja, myymälöitä ja puisia, kaikenlaisia näytäntöjä varten rakennettuja liikkuvia amfiteattereja. Täällä säilytettiin myöskin kaikenlaisia tavara-varastoja, puita, oliveja, viljaa, pähkinöitä, pinjakäpyjä, joiden siemeniä köyhä kansa käytti ruokanaan, ja vaatteita, joita Caesar silloin tällöin armossaan suvaitsi käskeä jakaa kaitaisten katujen rääsyisille asukkaille. Täällä tapasi tuli tarpeeksi palavaa ainesta ja täällä puhkesi rovio rovion viereen. Kuulumattomalla vauhdilla syttyivät kokonaiset kadut tuleen. Ihmiset, jotka olivat paenneet ulkopuolelle kaupunkia tai asettuneet vesijohtokaarille, koettivat liekkien väristä arvata, mikä aine milloinkin paloi. Tuon tuostakin tempasi tuulenpuuska tulikuiluista tuhansia ja miljoonia palavia pähkinän- tai mantelinkuoria, jotka loistavien perhosten lailla äkkiä lensivät ilmaan--paukkuen haljetakseen tai tuulen ajamina joutuakseen toisiin kaupunginosiin, vesijohtotielle tai kaupunkia ympäröiville kedoille. Pelastaminen oli aivan mahdoton ja sekasorto kasvoi kasvamistaan. Kaupungin väestö näet pakeni minkä ehti porteista muurien ulkopuolelle, mutta maalta ja likeisistä kaupungeista tulvi tuhansittain ihmisiä palavaa kaupunkia katsomaan. Poikaviikarit ja Campanian puolivillit paimenet taas riensivät paikalle saaliin toivossa.

Huuto »Rooma hukkuu!» kaikui kaikumistaan joukon suusta, ja näihin aikoihin tiesi Rooman kaupungin häviö yliherruuden loppumista ja kaikkien siteiden katkeamista, jotka siihen asti olivat liittäneet ihmiskunnan yhdeksi kokonaisuudeksi. Suurin osa orja- ja karkulaisjoukkoa ei vähääkään surrut Rooman herruuden häviämistä. Takasihan häviö sille vapautuksen kahleista, ja tämän vapautensa nojalla asettui joukko nyt uhkaavaan asentoon. Sen vallattomuus ja ryöstönhimo kasvoi. Yksin palava kaupunki näkyi vielä kiinnittävän puoleensa ihmisten huomion ja pidättävän heitä yltymästä panemaan toimeen veri löylyä. Mutta varmaan verilöyly likeni samassa määrin kuin kaupunki muuttui tuhkaksi. Sadattuhannet orjat näyttivät unohtavan, että Roomaan kuului muutakin kuin temppelejä ja muureja, nimittäin muutamia kymmeniä legionia, jotka olivat eri kulmilla maailmaa, odottaen ainoastaan johtajaa ja komentosanaa.--Mainittiin jo Spartacuksen nimeä, mutta Spartacusta ei ollut, ja joukko tyytyi väliaikaisesti varustaumaan aseikseen kaikki mitä irti sai. Mitä kummallisimpia huhuja lensi portilta portille. Toiset väittivät, että Vulcanus Jupiterin käskystä hävittää kaupungin maanalaisella tulella. Toiset arvelivat, että Vesta kostaa kaupungille vestalitar Rubrian kohtalon. Ja ne ihmiset, jotka näin ajattelivat, eivät ryhtyneet mihinkään pelastustyöhön, vaan kerääntyivät temppelien ympärille rukoilemaan jumalilta armahdusta. Useimmat sentään huusivat, että Caesar oli käskenyt polttaa Rooman päästäkseen hajusta, joka leviää Suburrasta, ja saadakseen rakennuttaa uuden kaupungin, joka saisi Neron nimen. Tätä ajatellessa raivostuivat ihmiset, ja varmaan olisi käynyt kuten Vinitiuskin oli arvellut, nimittäin että jos joukolle vain olisi ilmestynyt johtaja, Neron kuolemanhetki olisi koittanut vuotta aikaisemmin kuin se koitti.

Monet väittivät, että Nero oli tullut hulluksi ja käskenyt pretorianien karata suin päin kansanjoukkoon ja panna toimeen täydellisen verilöylyn. Toiset vannoivat kautta jumalien, että kaikki pedot Vaskiparran käskystä olivat päästetyt irti vivarioista. Kaduilla oli muka nähty jalopeuroja, harja tuulessa, hulluuntuneita norsuja ja metsähärkiä, jotka tallasivat jalkojensa alle mitä vain eteen sattui. Näissä puheissa oli sen verran perää, että norsut, nähdessään tulipalon lähestyvän, todella muutamissa paikoin olivat rikkoneet vivariot. Vapauteen päästyään olivat ne sitten hurjistuneina ja hädissään alkaneet juosta poispäin tulipalosta, hävittäen kaikki tieltään kuin myrsky. Julkinen tiedonanto ilmoitti kymmenentuhannen ihmishengen menneen hukkaan liekeissä. Paljon ihmisiä todella sai surmansa. Toiset heittäytyivät, kadotettuaan kaiken omaisuutensa tai rakkaimpansa, epätoivoissaan ja tahallisesti tuleen. Toiset tukahtuivat savuun. Keskikaupungilla, Kapitoliumin, Quirinalin, Viminalin ja Esquilinuksen sekä Palatinuksen ja Caeliuksen kukkuloiden seutuvilla, missä kadut olivat rakennetut taajimmilleen, puhkesi tuli esiin niin monessa kohden yhtaikaa, että kun ihmisjoukot koittivat paeta toiselle taholle, heitä äkkiarvaamatta toiselta taholta kohtasi liekkiseinä. Silloin täytyi heidän kohdata kamala kuolema tulimeressä. Yleisen sekasorron vallitessa eivät hätääntyneet ja kauhistuneet ihmiset lopulta tietäneet minne paeta. Kadut olivat täynnä tavaroita, monet ahtaammat kohdat aivan läpipääsemättömiä. Siinä, minne myöhemmin rakennettiin Flaviuksen amfiteatteri, Maan jumalattaren temppelin, Liviuksen porttikäytävän ja hiukan ylempänä olevien Junon ja Lucinan temppelien luona, siis Clivus Vibriuksen ja vanhan Porta Esquilinan välillä, oli toreja ja aukeita aloja, ja ne, jotka näillä olivat etsineet turvaa, joutuivat tulen saarroksiin ja menehtyivät kuumuuteen. Sellaisistakin paikoista, jonne ei tuli ollut ulottunut, löydettiin myöhemmin satoja hiiltyneitä ruumiita, vaikka onnettomat ihmiset siellä täällä olivat repineet kivet kaduista ja hautautuneet puoleksi maan sisään etsiäkseen suojaa kuumuutta vastaan. Ei ainoakaan keskikaupungilla asuvista perheistä ollut pelastunut kokonaan. Sentähden kuului porteilta ja teiltä haikeita valituksia. Epätoivoissaan kierteli siellä naisia, huudellen rakkaitansa, jotka olivat saaneet surmansa tungoksessa tai tulessa.

Toiset huusivat jumalia avukseen, toiset kiroilivat jumalia suuren onnettomuuden takia. Muutamat vanhukset seisahtuivat Jupiter Liberatorin temppelin eteen, oikoivat käsiään ja huusivat: "Jos olet vapauttaja, niin vapahda alttarisi ja kaupunki!" Joukon vimma kääntyi etupäässä vanhoja roomalaisia jumalia vastaan, sillä heidän olisi, kansan käsityksen mukaan, paremmin pitänyt varjella kaupunkia. He olivat osoittautuneet aivan voimattomiksi, sentähden heitä sadateltiin. Mutta kun Via Asinarialta päin saapui saatto egyptiläisiä pappeja, kantaen Isis-kuvaa, joka oli pelastettu eräästä Porta Caelimontanan likeisyydessä sijaitsevasta temppelistä, karkasivat ihmisjoukot keskelle saattoa, pysäyttivät vaunut, vetivät kuvan Appian portille ja kantoivat sen Marsin temppeliin. Papit, joiden jumaluutta täten oli rohjettu loukata, nousivat tietysti vastarintaan. Toisaalla rukoiltiin Serapista, Baalia tai Jehovaa. Näiden jumalien tunnustajat olivat paenneet Suburrasta ja Tiberin takaa, ja kentät kaupunginmuurien ulkopuolella kaikuivat heidän huutoaan ja parkuaan. Heidän huudostaan soi kuitenkin ikäänkuin jonkinlainen vahingonilo, ja kun toiset yhtyivät heidän kuoroonsa ylistämään "maailman herraa", suuttuivat toiset heidän riemunpurkauksistaan ja varustautuivat vastustamaan. Siellä täällä veisasivat miehuutensa täysissä voimissa olevat miehet, vanhukset, naiset ja lapset kummallisia, juhlallisia virsiä, joita ei kukaan saattanut ymmärtää mutta joissa yhtämittaa toistuivat sanat: "Jo tulee tuomion päivä, se suuri vihan ja tuskan päivä". Raivoisan meren lailla vyöryivät ja hyrskyivät ihmisaallot palavan kaupungin ympärillä.

Mutta eivät auttaneet rukoukset enempää kuin uhkaukset ja virretkään. Hävitys tuli jakamattomana, lahjomattomana ja armottomana kuin itse sallimus. Pompejuksen amfiteatterin luona säilytettiin suuria hamppu- ja köysivarastoja, joita tarvittiin sirkuksessa ja arenalla, sekä kaikenlaisia koneita, joita käytettiin kilpaleikeissä. Nämä samaten kuin piki- ja tervavarastot, joita tarvittiin köysien voitelemiseen, syttyivät tuleen. Muutaman tunnin perästä loisti se osa kaupunkia, jossa Mars-kenttä oli, ainoana heleänkeltaisena liekkinä. Kauhu oli siihen määrään tylsistyttänyt ihmiset, että he lopulta luulivat yleisen sekasorron vaikuttaneen päivän ja yön vaihteluunkin: he uskoivat näkevänsä auringonpaistetta. Mutta jonkun ajan perästä vei tasainen, verenkarvainen hohde voiton kaikilta muunvärisiltä liekeiltä. Tulimerestä nousi hehkuvaa taivasta kohti ikäänkuin jättiläiskokoisia suihkulähteitä ja palavia patsaita, jotka ilmassa hajosivat tulisiksi luudiksi ja höyheniksi. Sitten tarttui tuuli niihin, venytti ne kultaisiksi langoiksi ja säkenöiviksi hiussuortuviksi ja lennätti alas Campanialle, Albanin vuoria kohti. Yö kävi yhä valoisammaksi. Ilma ei enää ollut pelkkää valoa--se tuntui olevan liekkiä. Tiber virtasi elävänä tulena. Onneton kaupunki muuttui täydelliseksi helvetiksi. Tulipalo otti yhtenään haltuunsa uusia aloja, valloitti väkirynnäköllä kukkulat, valautui tasangoille, täytti laaksot, mellasti, ryski ja raivosi.

NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.