Chapter 33

Hän taukosi äkkiä, sillä hän tunsi, että hänen rukouksensa pian olisi voinut muuttua uhkaukseksi, ja hän kavahti loukkaamasta Jumalaa tällä hetkellä, jolloin hän enemmän kuin koskaan ennen oli Hänen apunsa ja armonsa tarpeessa. Hän kauhistui, kun hän vain sitä ajattelikin, ja estääkseen mieleensä pääsemästä edes uhkauksen varjoa rupesi hän kiireen kautta ruoskimaan hevostaan. Hän olikin jo päässyt puolitiehen Roomasta, sillä tuossa näkyivät Ariciumin valkeat muurit, hohtaen kuun valossa. Hän antoi hevosen täyttä laukkaa laskettaa Mercuriuksen temppelin sivuitse, joka oli lehdossa kaupungin ulkopuolella. Nähtävästi tieto onnettomuudesta jo oli ennättänyt tänne, koska temppelin edustalla vallitsi tavaton hälinä. Vinitius huomasi ohitse viillättäessään, että portailla ja pylväiköissä vilisi ihmisiä, jotka palavat tulisoihdut käsissä olivat paenneet jumalien turviin. Tie ei enää ollut autio eikä vapaa, kuten Ardean tuolla puolen. Tosin ihmislaumat enimmäkseen syrjäteitä riensivät temppeliä kohti, mutta valtatielläkin liikkui suuria joukkoja ja ne saivat kiireen kautta korjautua tiepuoleen, kun ratsastaja tulla karautti. Kaupungista kuului äänten hyminä. Vinitius ratsasti myrskynä kaupunkiin ja tönäsi mennessään kumoon muutamia ihmisiä. Joku jäi hänen hevosensa kavioiden alle. Hänen ympärillään kuului huutoja: »Rooma palaa! Kaupunki on tulessa! Jumalat, pelastakaa Rooma!»

Hevonen kompastui, mutta Vinitius vetäisi sen voimakkain käsin pystyyn ja pääsi onnellisesti majataloon, jonne hän oli sijoittanut toisen hevosen, jotta saisi vaihtaa. Orjat seisoivat pihamaalla, ikäänkuin olisivat odottaneet herransa tuloa, ja kun hän oli käskynsä antanut, karkasivat he kilvan hakemaan uutta hevosta. Mutta Vinitius äkkäsi samassa kymmenmiehisen pretorianiosaston, joka nähtävästi oli matkalla viemään Roomasta sanaa Antiumiin. Hän riensi paikalla miesten luo ja rupesi kysymään:

"Mikä osa kaupunkia palaa?"

"Kuka sinä olet?" kysyi kymmenmiehistön päämies.

"Vinitius, sotatribuni ja augustiani! Vastaa henkesi uhalla!"

"Tulipalo sai alkunsa myymälöistä Suuren Sirkuksen luona. Kun meidät lähetettiin, oli kaupungin keskiosa jo tulessa."

"Entä Tiberin-takainen puoli?"

"Tuli ei vielä silloin ollut ehtinyt sinne, mutta vastustamattomalla voimalla se levisi uusiin kaupunginosiin. Ihmiset tukehtuvat kuumuuteen ja savuun. Pelastus on aivan mahdoton."

Samassa tuotiin Vinitiukselle uusi hevonen. Nuori tribuni hyppäsi sen selkään ja riensi eteenpäin.

Hän ratsasti Albanumiin päin, jättäen Alba-Longan ihanine järvineen oikealle. Arician tie kulki vuoren juurta pitkin, ja vuori peitti sekä näköalan edestäpäin että Albanumin, joka oli sen toisella puolella. Vinitius tiesi kuitenkin, että hän harjalle päästyään näkee sekä Bovilten että Ustrinumin, joissa kaupungeissa uudet hevoset häntä odottavat, ja Rooman. Albanumista alkaen on nimittäin maa molemmin puolin Appian tietä tasaista, matalaa Campaniaa, jolla ainoastaan vesijohtokaaret kulkevat eikä mikään peitä näköalaa.

"Vuoren harjalta näen liekit," mietti Vinitius.

Ja hän rupesi taasen kannustamaan hevostaan.

Mutta ennenkuin hän ehti vuoren harjalle, toi tuuli savun hajua hänen sieramiinsa.

Samassa alkoi vuoren huipulle valua kultaista hohdetta.

"Se on tulen kajastus," ajatteli Vinitius.

Mutta yö oli jo aikoja sitten vaihtunut hämäräksi ja päiväksi, ja kaikilla likeisillä huipuilla loimusi kullankarvainen hohde. Se saattoi johtua aamuruskosta, saattoi myöskin johtua tulipalosta. Kun Vinitius pääsi vuoren harjalle, oli häntä vastassa hirveä näky.

Koko tasanko oli savun peitossa, maanpinnalla näytti lepäävän jättiläispilvi, jonka sisään kaupungit, vesijohtokaaret, huvilat, kaikki oli kadonnut. Tämän kamalan, harmaan tasangon päässä paloi kukkuloillaan kaupunki. Palaessaan tekee yksityinen, vaikkapa laajakin rakennus tulipatsaan vaikutuksen. Mutta tämä tulipalo näytti pitkältä vyöltä ja muistutti aamunkoittoa, joka leviää pitkin taivaanrantaa.

Punaisen vyön yläpuolella leveni savumuuri, joka paikoitellen oli musta, paikoitellen ruusunkarvainen, paikoitellen verenvärinen. Välistä savu ikäänkuin tukahtui, mutta sitten se taas pursui esille, sakeana, suurissa kiemuroissa, jotka vuoroin venyivät, vuoroin vetäytyivät kokoon kuin käärmeet. Välistä oli savumuuri peittämäisillään tulivyönkin ja silloin se hupeni kaitaiseksi nauhaksi, mutta toisinaan tunki tuli savun alitse sellaisella voimalla, että alemmat savukiemurat muuttuivat kuin tuliaalloiksi. Sekä savu että liekit ulottuivat taivaanrannan toisesta päästä toiseen, peittäen sen kuten suuret metsät joskus tekevät. Sabinian vuoria ei saattanut nähdä ensinkään.

Ensi hetkessä sai Vinitius sen käsityksen, että koko maailma oli tulessa eikä yksin Rooma, sekä ettei yksikään elävä olento saata pelastua tästä liekkien ja savun merestä.

Tuuli alkoi yhä voimakkaammin puhaltaa siltä puolelta, missä tulipalo oli, ja tuoda muassaan käryä ja savua. Pian näkyivät likeiset esineet kuin sumun takaa. Oli jo kirkas päivä ja aurinko valaisi Albanian järveä ympäröiviä kukkuloita. Mutta käryssä kävivät auringon heleänkirkkaat säteet surkeiksi ja liankarvaisiksi. Vinitius riensi Albanumia kohti, ja savu hänen ympärillään tuli yhä paksummaksi ja läpitunkemattomammaksi. Itse kaupunki oli kuin savuun haudattu. Hätääntyneet asukkaat harhailivat kaduilla. Hirvittävää mahtoi olla Roomassa, kun täälläkin jo oli vaikea hengittää.

Vinitius joutui epätoivoihinsa. Kauhu karmi hänen pintaansa. Mutta hän päätti koettaa pysyä niin levollisena kuin suinkin. »Mahdotonta on», mietti hän itsekseen, »että koko kaupunki on syttynyt tuleen yhtaikaa. Tuuli tulee pohjoisesta ja tuo kaiken savun tälle puolelle. Toisella puolella ei ole yhtään savua. Tiberin-takainen puoli, jota joki suojelee, on voinut kokonaan pelastua. Joka tapauksessa Ursuksella on ollut aika työ päästä Lygian kanssa Janiculuksen portista vaaraa pakoon. Ei myöskään saata edellyttää, että kokonainen kansa hukkuisi, että kokonainen kaupunki, joka hallitsee maailmaa, tasoitettaisiin maan tasalle. Valloitetuissakin kaupungeissa, joissa tuli ja miekka yhtaikaa raivoavat, jää aina joku ihminen henkiin. Minkätähden siis juuri Lygian pitäisi hukkua? Kuinka ei Jumala suojelisi häntä, Jumala, joka itse on voittanut kuoleman?» Näin mietittyään rupesi hän uudestaan rukoilemaan ja lupasi--vanhan, totutun tapansa mukaan--tehdä Kristukselle suuria palveluksia, antaa Hänelle kaikkinaisia lahjoja ja uhrata hänelle. Päästyään Albanumin sivu, jossa kaikki asukkaat olivat kerääntyneet katoille ja puihin katselemaan palavaa Roomaa, hän rauhoittui ja sai takaisin kylmäverisyytensä. Hänen mieleensä muistui, että Lygiaa, paitsi Ursusta ja Linusta, varjelee myöskin apostoli Pietari, ja se tieto valoi hänen sydämeensä uutta lohdutusta. Sillä Pietari oli aina hänen silmissään ollut käsittämätön, yliluonnollinen olento. Jo hänen esiintymisensä Ostrianumissa oli tehnyt Vinitiukseen ihmeellisen vaikutuksen. Heti Antiumiin tultuaan oli hän kirjoittanut Lygialle, että jokaisen vanhuksen sanan täytyy olla tosi, tai että jokaisen hänen sanansa täytyy toteutua. Sairautensa aikana oli hän likemmin tutustunut apostoliin, ja vaikutus oli yhä vahvistunut, muuttuen lopulta horjumattomaksi uskoksi. Lygia ei saattanut joutua liekkien uhriksi, koska Pietari oli siunannut heidän rakkautensa ja luvannut Lygian Vinitiukselle. Kaupunki saattoi palaa, mutta ei kipinäkään tulisi lentämään Lygian vaatteille. Uneton yö, hurja ratsastus ja mielenliikutus olivat saattaneet hänet omituiseen kiihkoon. Hän oli siis mielentilassa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista: Pietari asettaa liekit, ja ainoa sana hänen huuliltaan avaa heille vaarattoman tien halki tulimeren. Pietari tiesi tulevat asiat, epäilemättä hän siis edeltäkäsin oli tietänyt tämän tulipalonkin ja tietysti hän niin ollen oli johdattanut kristityt pois kaupungista, varsinkin Lygian, jota hän rakasti kuin omaa lastaan. Toivo Vinitiuksen sydämessä kasvoi kasvamistaan. Hän arveli, että jos he ovat paenneet kaupungista, niin heidät varmaan voi tavata Bovillassa tai tiellä. Ehkäpä Lygian rakastetut kasvot yhtäkkiä paljastuvat savun sisästä, joka yhä sakeampana leviää peittämään Campaniaa.

Se kävi yhä luultavammaksi, sillä tie oli pian täynnä ihmisiä, jotka pakenivat Roomasta ja hakivat turvaa Albanian vuoristossa. Pelastuneina liekeistä pyrkivät he kaikin voimin ulkopuolelle savun rajoja. Vinitius ei vielä ollut ehtinyt Ustrianumiin, kun tungos jo kävi niin suureksi, että hevosen vauhtia oli hiljennettävä. Vastaan tuli jalkamiehiä, jotka kantoivat kamsujaan, hevosia ja muuleja, joiden selkä oli sälytetty täyteen tavaraa, kantotuoleja, joissa orjat kuljettivat varakkaimpia porvareja. Ustrinum oli jo siihen määrään täynnä pakolaisia, että tuuppien täytyi tunkeutua läpi joukkojen. Torilla, temppelien pylväiköissä ja kaduilla vilisi pakolaisia. Siellä täällä oli jo ruvettu pystyttämään telttoja, joihin kokonaiset perheet aikoivat asettua olemaan. Toiset harhailivat taivasalla, kirkuen, huutaen avukseen jumalia tai kiroillen kohtaloaan. Kaikkialla vallitsi sellainen sekasorto, että oli vaikea saada ääntään kuuluville. Kun Vinitius kääntyi ihmisten puoleen kysymään jotakin, eivät he vastanneet, tai rupesivat tylsistynein silmin tuijottamaan häneen ja kertomaan, että kaupunki ja maailma hukkuvat. Rooman puolelta tulvi tulvimistaan uusia ihmisjoukkoja, miehiä, naisia ja lapsia. Heidän mukanaan kasvoi melu ja sekasorto yhä kasvamistaan. Toiset olivat tungoksessa joutuneet eroon seurastaan ja etsivät epätoivoissaan omaisiaan. Toiset tappelivat majapaikoista. Puolivillit paimenparvet karkasivat Campanialta kaupunkiin kuulemaan uutisia ja ryöstämään. Olihan siihen ylen hyvä tilaisuus suuren sekasorron vallitessa. Siellä täällä ryhtyivät orjajoukot, joissa oli väkeä kaikista maailman kansallisuuksista, ryöstämään kaupungin taloja ja huviloita sekä tappelemaan sotamiesten kanssa, kun nämä yrittivät puolustaa asukkaita.

Majatalon edustalla oli Vinitius tavannut senaattori Juniuksen batavilaisine orjaseurueineen, ja häneltä hän sai ensimäiset luotettavat tiedot tulipalosta. Tuli oli todella päässyt irti Suuren Sirkuksen luona, sillä kohdalla, joka on Palatinuksen ja Caeliuksen kukkulain välillä, mutta siitä se oli levinnyt äärettömällä nopeudella, joten koko keskikaupunki lyhyen ajan kuluttua oli ollut tulessa. Brennuksen ajoista asti ei kaupunkia ollut kohdannut näin hirveä onnettomuus.

"Koko sirkusrakennus joutui liekkien uhriksi, samaten kaikki talot ja puodit sen ympärillä," puheli Junius.

"Aventinuksen ja Caeliuksen kukkulat ovat tulessa. Piiritettyään Palatinuksen pääsivät liekit Carinaelle..."

Juniuksella oli Carinaen varrella ihana _insula_, täynnä taideteoksia, joita hän rakasti. Kun hän sen muisti, otti hän maasta kourallisen multaa, sirotti sen hiuksiinsa ja huokasi syvään.

Vinitius laski kätensä hänen olkapäilleen.

"Minun taloni on myöskin Carinaen varrella," sanoi hän, "mutta menköön, koska kerran muutkin menevät."

Äkkiä hänen mieleensä muistui, että Lygia ehkä on seurannut hänen neuvoaan ja muuttanut Auluksen taloon.

"Entä Vicus Patricius?" kysyi hän sentähden.

"Tulessa!" vastasi Junius.

"Entä Tiberin-takainen kaupunginosa?"

Junius loi häneen kummastuneen katseen.

"Mitä minä Tiberin-takaisesta kaupunginosasta!" huudahti hän sitten, painellen sormillaan särkeviä ohimojaan.

"Minulle on Tiberin-takainen kaupunginosa tärkeämpi kuin koko muu Rooma!" pääsi Vinitiukselta tulisesti.

"Tuskin sinä enää pääset sinne, paitsi ehkä Via Portuensiksen kautta, sillä Aventinuksen luona tuli sinut tukahuttaa... Vai aiot Tiberin toiselle puolelle?... En tiedä. Äsken tuli tuskin vielä oli ennättänyt sinne asti, mutta lieneekö ehkä nyt ehtinyt. Sen yksin jumalat tietävät..."

Junius vaikeni äkkiä ja virkkoi hetkisen perästä kuiskaten:

"Tiedän, ettet sinä minua ilmaise. Voin siis kertoa sinulle, ettei tämä ole mikään tavallinen tulipalo. Sirkusta ei saanut pelastaa... Kuulin sen itse... Kun ympärillä olevat talot alkoivat syttyä, huudettiin tuhansista kurkuista: »älköön kukaan ryhtykö pelastamaan ... kuoleman uhalla!» Joukko miehiä kiertelee kaupungilla pistämässä taloja tuleen... Kansa huutaa jo vimmoissaan, että kaupunki tahallaan on sytytetty palamaan. Enempää en sano. Voi kaupunkia, voi meitä kaikkia ja voi minua! Ei saata ihmiskieli kuvata, miltä Roomassa nyt näyttää. Ihmiset häviävät liekkeihin tai surmaavat toisensa tungoksessa... Rooman loppu on tullut!..."

Ja taas hän puhkesi valittamaan:

"Voi kaupunkia ja voi meitä!"

Mutta Vinitius heittäytyi hevosen selkään ja läksi ajamaan Via Appiaa.

Hänen kulkunsa oli sentään miltei pelkkää tuuppautumista tungoksen läpi, sillä ihmisiä ja ajopelejä lappoi lappamistaan kaupungista. Kaupunki oli aivan Vinitiuksen silmien edessä, ja liekit ympäröivät sitä joka taholta... Tuli- ja savumeri henki hirveää kuumuutta ja liekkien pauke ja räiskyntä voitti ihmisten voihkeen.

NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

Jota likemmä kaupunginmuureja Vinitius tuli, sitä selvemmin hän huomasi, että oli ollut helpompi ratsastaa Roomaan kuin on päästä itse keskikaupungille. Kulku Via Appialla oli kovin vaikea sinne kerääntyneen ihmistungoksen takia. Pihamaat, niityt, hautausmaat, puutarhat ja temppelit molemmin puolin tietä--kaikki olivat muutetut majapaikoiksi. Marsin temppelistä Porta Appian luona olivat kansanjoukot rikkoneet ovet päästäkseen katon alle yöksi. Hautausmailla olivat toiset ottaneet haltuunsa suurimpia hautakappeleja, ja niiden omistamisesta syntyi verisiä tappeluja. Sekasorto Ustrinumissa oli ollut vain heikko varjo siitä, mitä itse Rooman muurien sisäpuolella tapahtui. Siellä olivat kaikki käsitykset laista ja järjestyksestä lakanneet olemasta, kaikki perhesiteet ratkenneet ja kaikki säätyrajat poistuneet. Orjat pieksivät kepeillä kaupungin porvareja. Miekkailijat, jotka olivat ryöstäneet Emporiumista viiniä ja juopuneet, kiertelivät suurissa joukoissa pitkin katuja, kiljuivat kuin petoeläimet, viskelivät kumoon ihmisiä, tallasivat heitä jalkainsa alle ja ryöstivät heidät paljaiksi. Barbarijoukot, joita oli tuotu kaupunkiin myytäviksi, karkasivat myymälöistä. Tulipalo ja kaupungin häviö merkitsi heille vapautta ja kostonhimon tyydyttämistä. Kun kaupungin varsinaiset asukkaat, joiden koko omaisuus oli joutunut liekkien uhriksi, epätoivoissaan nostivat kätensä korkeutta kohti ja huusivat jumalia avukseen, hyppelivät nämä riemusta kirkuen heidän joukossaan, riistivät vaatteita heidän yltään ja kiskoivat mukaansa nuorempia naisia. Heihin liittyi orjia, jotka jo pitkän aikaa olivat asuneet Roomassa, kerjäläisiä, jotka eivät muuta omistaneet kuin vyön, joka verhosi heidän lanteitaan, ja takakatujen hirveitä hylkiöitä, jotka eivät koskaan päivisin uskaltaneet näyttäytyä kadulla ja joiden olemassaoloa roomalaiset tuskin olivat aavistaneet. Tämä lauma, jossa oli aasialaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia, trakilaisia, germaneja ja britanneja, ulvoi ja rääkyi kaikilla maailman kielillä, rajuna, hurjana, hyljättynä, arvellen että hetki nyt oli koittanut, jolloin kaikki sen tuskat ja kärsimykset olivat kostettavat. Auringon ja liekkien valossa välkkyivät aaltoilevan ihmislauman joukosta pretorianien kypärät. Kaupungin rauhallisempi väestö oli antautunut heidän turviinsa, ja heillä oli aika työ varjella sitä eläimistyneen roistoväen hyökkäyksiltä. Vinitius oli eläessään nähnyt monta valloitettua kaupunkia, mutta ei hän ikinä ollut nähnyt tällaista epätoivon, kyynelten, tuskan, valitusten, hurjan riemun, hulluuden, vimman ja höltymyksen rajatonta sekasortoa. Ja näiden aaltoilevien, huulluuntuneiden ihmislaumojen päiden päällä palaa hurisi kukkuloillaan maailman mahtavin kaupunki, puhaltaen tungokseen polttavia henkäyksiään ja peittäen sen savupilveen, jonka sakeudelta ei saattanut nähdä taivastakaan. Tuhansilla ponnistuksilla, joka hetki pannen elämänsä alttiiksi, saapui nuori tribuni vihdoin Appian portille, mutta siinä hän huomasi, että pääsy kaupunkiin Porta Capenan kaupunginosan kautta oli mahdoton, sillä tungos kasvoi kasvamistaan, ja ilma portin tuollakin puolen oli niin hehkuva, että se värisi. Porta Trigenian luona, vastapäätä Hyvän jumalattaren temppeliä ei silloin vielä ollut siltaa, joten Tiberin tuolle puolelle oli kierrettävä Subliciuksen sillan kautta, siis Aventinuksen kukkulan ympäri. Mutta se kaupunginosa oli paraikaa tulimerenä ja kulku sitä tietä niinmuodoin oli mahdoton. Vinitius ymmärsi, että hänen oli käännyttävä Ustrinumiin päin, poikettava Via Appialta, ratsastettava joen poikki kaupungin alapuolelle ja päästävä Via Portuensikselle, joka johtaa suoraan Tiberin-takaiseen kaupunginosaan. Sekään ei ollut helppo asia, sillä sekamelska Appian tiellä kasvoi kasvamistaan. Siellä olisi melkein pitänyt raivata tietä miekalla, mutta Vinitiuksella ei ollut mitään aseita, hän kun oli lähtenyt Antiumista heti, kun sanoma tulipalosta oli ehtinyt Caesarin huvilalle. Mercuriuksen lähteellä hän huomasi tutun pretoriani-sadanpäämiehen, joka muutaman kymmenen miehen johtajana puolusti temppelin sisäänkäytävää. Vinitius käski hänen seurata, ja sadanpäämies, joka ei uskaltanut asettua tribunin ja augustianin käskyä vastaan, totteli.

Vinitius rupesi itse joukon johtajaksi ja raivasi, kokonaan unohtaen Paavalin opetukset lähimmäisenrakkaudesta, lyöden ja hosuen molemmin puolin, tietä läpi ihmisjoukon. Hän ratsasti sellaista kyytiä, että moni, joka ei ajoissa päässyt tieltä, vahingoittui. Silloin sateli hänen perässään kiviä ja kiroussanoja, mutta hän sitä tuskin huomasikaan, sillä hän koetti kaikin voimin rientää väljemmille paikoille. Kulkuun vaadittiin sentään mitä suurimpia ponnistuksia. Ihmiset, jotka jo olivat valinneet majapaikkansa, eivät tahtoneet väistyä sotamiesten tieltä, vaan kiroilivat Caesaria ja pretorianeja. Tuon tuostakin asettuivat joukot uhkaavaan asentoon. Vinitius kuuli useiden äänten syyttävän Neroa tulipalon sytyttämisestä. Sekä hänelle että Poppaealle huudettiin kuolemaa. Ilmassa sateli huutoja: »sannio!» (kulhari), »histro!» (näyttelijä), »äidinsurmaaja!» Toiset ehdottivat, että Nero viskattaisiin Tiberiin, toiset huomauttivat, että Rooman kärsivällisyys nyt oli lopussa. Varmaan uhkaukset minä hetkenä hyvänsä saattoivat puhjeta ilmikapinaan, jos vain yritykselle ilmestyi johtaja. Ensinnä kääntyi joukon vimma pretorianeja vastaan, joilla oli kova työ päästä tungoksen läpi, kun kadulle lisäksi oli kannettu joukoittain kaikenlaisia tavaroita tulipaloa pakoon. Siinä oli rasioita, ruokatavaroita, kallisarvoisia huonekaluja, astioita, lasten kehtoja, vuoteita, ajopelejä ja pikku tavaroita. Siellä täällä syntyi käsikahakka, josta pretorianit sentään helposti suoriutuivat, ihmisjoukot kun olivat aseettomat. Vaivoin päästyään Latiumin, Numiciuksen, Ardean, Laviniumin ja Ostian teiden poikki ja sivuutettuaan huviloita, puutarhoja, hautausmaita ja temppeleitä tuli Vinitius vihdoin Vicus Alexandrille, jota myöten hän sitten ratsasti Tiberin poikki. Ilma siellä oli jo viileämpi ja savua vähemmän. Pakolaiset, joita ei täältäkään puuttunut, tiesivät kertoa, että vasta muutamat Tiberintakaiset kadut olivat joutuneet tulen valtaan. Varmaan tulipalon leviämistä sentään oli mahdoton vastustaa, koska joukko miehiä tahallisesti kävi sytyttelemässä taloja ja kieltämässä ihmisiä ryhtymästä pelastustyöhön, selittäen, että he toimivat käskyn mukaan. Nuori tribuni ei enää vähääkään epäillyt, että Caesar itse oli käskenyt sytyttää Rooman tuleen. Kosto, jota kansanjoukot huusivat, tuntui Vinitiuksen mielestä aivan oikeutetulta. Olisiko Mitridates tai joku muu Rooman ankarimmista vihollisista voinut tuottaa sille suurempaa vahinkoa? Jo oli mitta täysi, jo oli hulluus noussut hirveytensä huippuun, jo oli rehellisten ihmisten elämä tehty mahdottomaksi. Vinitius luuli Neronkin viimeisen hetken tulleen, luuli, että palavan kaupungin raunioiden täytyisi kaatua kulharihirviön päälle haudatakseen hänet rikoksineen päivineen allensa. Olisipa nyt vain rohkea mies, joka asettuisi epätoivoisan kansan etunenään, niin voisi kaikki kehittyä muutamassa tunnissa. Vinitiuksen aivoissa alkoi liikkua rohkeita, kostonhimoisia ajatuksia. Entä jos hän ottaisi ohjakset käsiinsä? Vinitiuksen perheestä oli lähtenyt joukko konsuleja aina viime aikoihin asti. Vinitiuksen perhe oli tuttu koko Roomassa, eivätkä kansanjoukot tarvinneet muuta kuin tutun nimen. Kapina ja sisällinen sota oli jo ollut syttymäisillään silloin, kun neljäsataa prefekti Pedanius Secunduksen orjaa oli tuomittu kuolemaan--miten nyt olikaan käyvä, kun Roomaa oli kohdannut onnettomuus, jonka vertaista ei siellä kahdeksaan vuosisataan ollut nähty eikä kuultu! Joka nyt nostaa aseisiin quiritit, mietti Vinitius itsekseen, se varmaan lyö Neron ja saa pukeutua purppuraan. Minkätähden ei hän, Vinitius, voisi sitä tehdä? Olihan hän väkevämpi, sitkeämpi ja nuorempi kuin muut augustianit... Tosin Nero hallitsee kolmeakymmentä legionaa, jotka ovat hajoitetut vartioimaan valtakunnan rajoja, mutta eivätkö vain sekä legionat että heidän johtajansa mahda raivostua, kun saavat kuulla, että Rooma ja sen temppelit ovat poltetut?... Silloin voisi Vinitius päästä Caesariksi. Augustianien kesken oli jo kuiskaeltu, että purppuraa oli ennustettu Otholle. Oliko Vinitius häntä huonompi? Ehkä Kristuskin riennättäisi jumalallisen voimansa hänen avukseen, ehkä se on Hänenkin tahtonsa?... »Jospa niin kävisi!» huudahti Vinitius hengissä... Ensi työkseen hän kostaisi Nerolle, että Lygian on täytynyt häälyä alituisessa vaarassa, sekä oman levottomuutensa. Sitten hän ryhtyisi hallitsemaan oikeudella ja rehellisyydellä, levittäisi Kristuksen opin Eufratista aina Britannian sumuisille rannoille asti, puettaisi Lygian purppuraan ja tekisi hänet maailman herrattareksi.

Mutta tuskin olivat nämä ajatukset välähtäneet hänen päähänsä, kun ne jo sammuivat, ikäänkuin olisivat olleet kimppu kipinöitä palavasta rakennuksesta. Lygia oli ennen kaikkea pelastettava! Nyt, kun Vinitius katseli tuhotyötä silmästä silmään, tarttui häneen taasen pelko ja tuska. Tässä kauhean todellisuuden, tämän tuli- ja savumeren edessä kuoli hänen sydämestään kaikki toivo, hän tiesi, ettei apostoli Pietari ole voinut pelastaa Lygiaa. Hänen epätoivonsa lisääntyi lisääntymistään. Kun hän saapui Via Portuensikselle, joka vei suoraan Tiberin-takaiseen kaupunginosaan, ei hän enää muistanut, mitä vastaantulevat pakolaiset viimeistään portilla olivat sanoneet, nimittäin että suurin osa tätä puolta vielä oli säilynyt tulelta, vaikka se oli muutamissa kohdin jo päässyt joen poikki.