Chapter 32

"Siihen on omat syynsä," vastasi Vinitius. "Vakuutan sinulle--en kautta Bakkuksen kiharoiden, vaan kautta isäni varjon--etten vielä milloinkaan ole tuntenut esimakuakaan sellaisesta onnesta, jommoisessa nykyään elän. Mutta minun kaipaukseni on sanomaton, ja kummastuksekseni olen huomannut, että kun vain olen erossa Lygiasta, niin luulen jonkun vaaran uhkaavan häntä. En tiedä mikä vaara se olisi ja mistä päin se tulisi, minä vain tunnen sen tulevan, niinkuin ihminen tuntee myrskyn lähestyvän."

"Kahden päivää perästä koetan hankkia sinulle luvan lähteä Antiumista ja viipyä poissa niin kauan aikaa kuin vain tahdot. Poppaea näyttää nyt tyyntyneen, ja mikäli minä saatan nähdä, ei sinua ja Lygiaa enää uhkaa mikään vaara."

"Tänään viimeksi kysyi Poppaea minulta, mitä tekemistä minulla oli Roomassa, vaikka tein matkani aivan salaa."

"Mahdollisesti hän vakoilee sinua. Nyt hänen kuitenkin täytyy taipua minun tahtoni alle."

Vinitius seisahtui äkkiä ja virkkoi:

"Paavali sanoo, että Jumala joskus varoittaa ihmisiä, mutta ettei silti saa uskoa enteisiin. Minä koetankin olla uskomatta, mutta en pääse pelostani. Mutta ehkä minä saankin keventää sydäntäni kertomalla sinulle erään tapauksen. Istuimme kahden, minä ja Lygia, ja yö oli ihana niinkuin tämäkin yö. Puhelimme tulevaisuudestamme. En saata sanoin lausua, kuinka onnelliset ja tyytyväiset olimme. Äkkiä rupesivat jalopeurat karjumaan. Tapahtuuhan sellaista usein Roomassa, mutta minä vain en siitä hetkestä lähtien ole saanut rauhaa. Se vaikutti minuun kuin uhkaus, kuin tapaturman enne... Sinä tiedät, etten minä ole mikään pelkuri, mutta kas, sinä yönä oli pimeys täynnä kauhua. Se tuli niin äkkiä ja odottamatta. Vielä tänäkin hetkenä olen kuulevinani samat äänet ja sydäntäni kalvaa levottomuus, ikäänkuin Lygiaa uhkaisi joku hirveä vaara ja ikäänkuin hän tarvitsisi apuani ... vaikkapa noita jalopeuroja vastaan. Minä olen tuskissani. Hanki minulle lupa lähteä täältä, sillä muuten lähden ilman lupaa. En saata istua täällä, sanon sen vieläkin: en saata!"

Petronius hymähti.

"Sellaista ei vielä ole tapahtunut," puhui hän, "että konsulien poikia tai vaimoja olisi pantu arenalle jalopeurojen eteen. Ei teitä siis odota se kuolema, vaikka kyllä voi odottaa mikä muu tahansa. Kuka sitäpaitsi takaa, että pedot olivat jalopeuroja? Germanilaiset metsähärät osaavat mylviä aivan yhtä komeasti. Minä puolestani teen pilkkaa enteistä ja merkeistä. Viime yö oli lämmin ja tähtiä putosi vallan satamalla. Moneen tekee sellainen näky kolkon vaikutuksen, mutta minä ajattelin tyynesti: jos minunkin tähteni on niiden joukossa, niin ainakaan en kaipaa nykyistä seuraani!..."

Hän vaikeni, vaipui mietteisiin ja virkkoi hetken kuluttua:

"Mutta jos teidän Kristuksenne on noussut kuolleista, niin kai Hän teitäkin voi varjella kuolemasta."

"Voi kyllä," vastasi Vinitius ja loi silmänsä taivaalle, joka oli täynnä tähtiä.

NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Nero soitti ja lauloi hymniään »Kypron herttuattaren» kunniaksi, johon hän itse oli tehnyt sekä sanat että sävelen. Hän oli hyvässä äänessä ja tunsi soittonsa todella riistävän kuulijat mukaansa. Hänen rintansa laajeni ja hän innostui itsekin. Vihdoin hänen mielensä valtasi sellainen liikutus, että hän kävi aivan kalpeaksi. Hän ei kysynyt läsnäolijainkaan kiitosta--ja se tapahtui luultavasti ensi kerran koko hänen elämänsä aikana. Hetkisen ajan hän istui, sormet liikkumattomina sitran kielillä ja pää kumarassa, mutta sitten hän äkkiä nousi ja virkkoi:

"Olen väsynyt ja tarvitsen ilmaa. Virittäkää sillaikaa sitrat."

Ja näin sanottuaan kääri hän silkkisen huivin kaulansa ympäri.

"Tulkaa te kanssani," virkkoi hän Petroniukselle ja Vinitiukselle, jotka istuivat salin perällä. "Anna sinä, Vinitius, minulle käsivartesi, sillä olen väsyksissä. Petronius saa puhua minulle musiikista."

He läksivät palatsin parvekkeelle, joka oli laskettu alabasterilla ja sirotettu täyteen safrania.

"Täällä on väkevämpi hengittää," lausui Nero. "Mieleni on kuohuksissa, olen alakuloinen, vaikka näenkin, että julkisesti saatan esittää sen, mitä tässä koetteeksi lauloin, ja vaikka tiedänkin, että voittoni on oleva suurempi kuin kenenkään toisen roomalaisen."

"Voit esiintyä täällä sekä Roomassa ja Akaiassa. Ihailen sinua koko sielustani ja mielestäni, oi jumalallinen!" vastasi Petronius.

"Sen uskon. Olet liian laiska viitsiäksesi imarrella. Sitäpaitsi olet vilpitön kuin Tullius Senecio, vaikka olet etevämpi häntä. Kerroppa minulle, mitä sinä ajattelet musiikista?"

"Kun kuuntelen runoja, kun näen sinun ohjaavan nelivaljakkoa sirkuksessa, kun katselen kaunista kuvapatsasta, kaunista temppeliä tai kuvia, niin tunnen, että vaikutus lämpöisenä virtaa läpi koko olentoni ja että minä Innostuksellani imen sieluuni kaikki, mitä ihailuni esineessä on. Mutta kun kuuntelen soittoa, varsinkin sinun soittoasi, avautuu eteeni uusia ihanuuksia ja nautintoja. Minä ajan niitä takaa, minä tavoittelen niitä, mutta ennenkuin olen ehtinyt saada ne käsiini, on sieluuni virrannut yhä uusia ja uusia vaikutuksia, valtavia ja läpikuultavia kuin meren aallot, joiden lähteenä on äärettömyys. Me seisomme rannalla ja katselemme kauas, mutta toista rantaa emme saata nähdä."

"Oi mikä syvä tuntija sinä olet!" huudahti Nero. "Vähän aikaa he astelivat äänettöminä, ja ainoastaan safrani narskui hiljaa heidän jalkainsa alla."

"Lausuit aivan kuin minun ajatukseni," puhkesi Nero vihdoin puhumaan. "Olenkin aina sanonut, ettei minua koko Roomassa ymmärrä kukaan muu kuin sinä. Juuri niin. Minun käsitykseni musiikista on aivan sama. Soittaessani ja laulaessani näen sellaista, jommoista en ole aavistanut löytyvän valtakunnassani enkä koko maailmassa. Olen Caesar, ja maailma on minun ja minä saatan tehdä mitä tahdon. Ja kuitenkin musiikki avaa minulle uusia valtakuntia, uusia vuoria, meriä ja uusia nautintoja, joista ei minulla ole ollut aavistustakaan. Tavallisesti en osaa pukea niitä sanoihin enkä täydelleen ymmärrä niitä--tunnen ainoastaan. Tunnen jumalat, näen Olympon... Taivaallinen ilma löyhyttelee vastaani; eteeni avautuu ikäänkuin sumun läpi äärettömiä kenttiä, tyyninä ja valoisina kuin auringon nousu... Koko iäisyys soi sävelinä ympärilläni, ja minä vakuutan sinulle... (Neron ääni vapisi hämmästyksestä), että minä, Caesar ja jumala, silloin tunnen olevani pieni kuin maan tomu. Voitko uskoa sitä?"

"Kyllä. Ainoastaan suuret taiteilijat saattavat tuntea taiteen rinnalla olevansa pienet."

"Tänä yönä hallitsee vilpittömyys, sentähden tahdon avata sinulle sydämeni ja puhua sinulle kuin ystävälle... Luuletko minua sokeaksi tai hulluksi? Luuletko, etten tiedä mitä Roomassa tapahtuu? että siellä muurille kirjoitetaan solvauksia minua vastaan, että minua siellä sanotaan äidintappajaksi ja vaimonsurmaajaksi ... että sanovat minua julmuriksi ja hirviöksi, sentähden, että Tigellinuksen kehoituksesta olen tuominnut kuolemaan muutamia vihamiehiäni... Niin, rakkaani, he pitävät minua hirviönä, ja minä sen kyllä tiedän. Mutta he eivät ymmärrä, että ihminen joskus saattaa olla hirveä, silti olematta hirviö. Oi, kukaan ei usko, ehket sinäkään, rakkaani, että minä monesti, kun musiikki tuudittaa sieluani, saatan olla niin hyvä kuin lapsi kehdossaan. Vannon sinulle kautta näiden tähtien, jotka tässä päämme päällä tuikkivat, että puhun totta: ihmiset eivät tiedä, kuinka paljon hyvää tässä sydämessä on ja mitä aarteita minä sieltä löydän, kun musiikki pääsee avaamaan sen ovet."

Petronius ei laisinkaan epäillyt, että Neron sanat sinä hetkenä olivat vilpittömät. Epäilemättä musiikki todella saattoi paljastaa jalompia taipumuksia hänen sielussaan, jonka itsekkyyden, nautinnonhimon ja rikollisuuden vuoret olivat haudanneet allensa.

"Ihmisten pitäisi tuntea sinut niin likeltä kuin minä sinut tunnen," virkkoi Petronius, "Rooma ei koskaan ole ymmärtänyt antaa sinulle tarpeeksi arvoa."

Caesar nojasi raskaammin Vinitiuksen käsivarteen, ikäänkuin ihmisten huonouden taakka olisi painanut häntä.

"Tigellinus kertoi minulle," virkkoi hän, "senaatissa kuiskattavan, että Diodoros ja Terpnos muka osaavat soittaa sitraa paremmin kuin minä. Senkin lahjan tahtoisivat minulta ryöstää! Mutta sano minulle suoraan, sinä, joka aina olet vilpitön: soittavatko he paremmin kuin minä vai soittavatko he yhtä hyvin?"

"Ei sinnepäinkään. Sinun kosketuksesi on pehmeämpi ja samalla voimakkaampi. Sinussa tuntee paikalla taiteilijan, he--he ovat harjaantuneita ammattisoittajia. Juuri niin! Joka vain ensin on kuunnellut heidän soittoaan, ymmärtää kyllä sitten mikä sinä olet."

"Jos niin on, niin jääkööt henkiinsä! Eivät he aavista minkä palveluksen sinä tällä hetkellä olet heille tehnyt. Täytyisihän minun sitäpaitsi hankkia toiset heidän sijaansa jos heidät tuomitsisin kuolemaan."

"Ja sitten ihmiset rupeaisivat puhumaan, että sinä rakkaudesta musiikkiin surmaat musiikin valtakunnan jäseniä. Älä milloinkaan tapa taidetta taiteen tähden, oi jumala."

"Kuinka sinä olet toisenlainen kuin Tigellinus!" vastasi Nero. "Mutta katsoppa, minä olen taiteilija sormenpäihin saakka. Musiikki avaa eteeni aloja, joita en ole aavistanut löytyvän, maita, joita en vielä hallitse, nautintoa ja onnea, jota en ole tuntenut--sentähden minä en saata elää tavallista elämää. Musiikki ilmoittaa minulle, että on olemassa yliluonnollisuutta, ja sitä minä etsin koko sillä voimalla, jonka jumalat ovat käsiini antaneet. Monesti minusta tuntuu siltä kuin ihmisen, saavuttaakseen olympolaisen maailman, täytyisi saada aikaan jotakin suurta, sellaista, jommoista ei kukaan ihminen vielä ole tehnyt, kuin hänen täytyisi nostaa inhimilliset vietit joko pahan tai hyvän huippuun asti. Minä tiedän, että ihmiset pitävät minua hulluna. Mutta minä en ole hullu, minä vain etsin! Ja jos hulluttelen, niin teen sen siksi, että olen ikävystynyt ja kadottanut kärsivällisyyteni, kun en löydä etsittävääni. Minä etsin! ymmärrätkö? ja sentähden tahdon tulla suuremmaksi muita ihmisiä, koska ainoastaan sillä tavalla saatan tulla suurimmaksi taiteilijoista."

Siinä hän alensi ääntään, jottei Vinitius kuulisi häntä, asetti suunsa Petroniuksen korvan juureen ja rupesi kuiskaamaan:

"Tiedätkö, että minä juuri siitä syystä suostuin äidin ja vaimon murhaan? Tahdoin kantaa tuntemattoman maailman portin eteen suurimman uhrin, minkä ihminen voi kantaa. Ajattelin, että jotakin tapahtuisi, että jotkut ovet avautuisivat ja että minä saisin nähdä jotakin tuntematonta. Se olisi saanut oudostuttaa ja hirvittää inhimillistä mieltäni, kunhan se vain olisi ollut suurta ja tavatonta... Mutta ne uhrit eivät riittäneet. Vaaditaan nähtävästi enemmän, ennenkuin ovet autuaitten asuntoihin avautuvat--ja tapahtukoon niinkuin taivaan merkit tahtovat."

"Mitä aiot tehdä?"

"Saat nähdä, saat nähdä pikemmin kuin luuletkaan. Vastaiseksi sanon sinulle vain, että on olemassa kaksi Neroa: toinen on se, jonka ihmiset tuntevat, toinen taiteilija, jonka yksin sinä tunnet ja joka surmaa kuin kuolema ja mellastaa kuin Bakkus--mutta vain siitä syystä, että tämän tavallisen elämän typeryys ja viheliäisyys häntä iljettää ja että hän tahtoisi hävittää sen tulella ja miekalla... Oi, kuinka tämä maailma tulee olemaan typerä, kun ei minua enää ole!... Ei kukaan vielä aavista, et sinäkään, rakkaani, mikä taiteilija minä olen. Mutta juuri siitä syystä minä kärsin ja juuri siitä syystä sanon sinulle suoraan, että sieluni on monesti yhtä surullinen kuin nuo sypressit, jotka mustina kohoilevat tuossa edessämme. Raskasta on saman ihmisen kantaa hartiollaan suurinta valtaa ja suurinta neroa."

"Otan koko sydämelläni osaa tunteisiisi, oi Caesar, ja minun kanssani koko maa ja meri, puhumattakaan Vinitiuksesta, joka jumaloi sinua."

"Minä olen niinikään aina pitänyt hänestä," virkkoi Nero "vaikka hän palveleekin Marsia eikä taidetta."

"Hän palvelee ennen kaikkea Afroditea," lausui Petronius.

Hänessä heräsi äkkiä tunne, että nyt oli sopiva tilaisuus järjestää sisarenpojan asiat ja poistaa hänen tieltään kaikki uhkaavat vaarat.

"Hän on rakastunut kuin Troilus Cressinaan," alkoi Petronius. "Salli hänen, herra, lähteä Roomaan, sillä muuten hän lakastuu käsiini. Se lygilainen panttivanki, jonka hänelle lahjoitit, on, kuten kai tiedät, jo löydetty, ja Antiumiin lähtiessään jätti Vinitius hänet erään Linuksen turviin. En tahtonut puhua sinulle tästä asiasta niin kauan kuin luit hymniäsi, sillä sehän on kaikista tärkein asia. Vinitius aikoi ottaa hänet rakastajattarekseen, mutta kun tyttö sitten osoittautui siveäksi kuin itse Lucretia, rakastui hän hänen siveyteensä ja tahtoisi nyt mennä naimisiin hänen kanssaan. Tyttö on kuninkaan tytär, Joten häntä ei tarvitse hävetä, mutta todellisena sotamiehenä sulhanen tässä nyt ähkii, puhkaa, ruikuttaa ja odottaa Imperatorinsa suostumusta."

"Eihän Imperator valitse vaimoja sotureilleen. Mitä hän minun suostumuksellani tekee?"

"Hän jumaloi sinua, herra, kuten jo sanoin."

"Sitä suuremmalla syyllä hän saattaa olla varma suostumuksestani. Olihan tyttö kaunis, vaikka liian laiha lanteiltaan. Augusta Poppaea valitti hänen noituneen lapsemme Palatinuksen puutarhassa."

"Mutta johan minä sanoin Tigellinukselle, ettei noituus vaikuta jumaliin. Etkö sinä muista, oi jumalallinen, kuinka sinä hymähdit ja lausuit heti: _habet!_"

"Muistan."

Ja Nero kääntyi Vinitiuksen puoleen.

"Rakastatko häntä niinkuin Petronius sanoo?"

"Rakastan, herra!" vastasi Vinitius.

"Siinä tapauksessa käsken sinun huomisaamuna lähteä Roomaan naimaan hänet. Et saa näyttäytyä kasvojeni edessä ennenkuin sormessasi on vihkisormus."

"Kiitän sinua, herra, koko sielustani ja mielestäni."

"Oi, kuinka suloista on tehdä ihmisiä onnellisiksi!" huudahti Nero. "Soisin, ettei minun muuta tarvitsisikaan tehdä."

"Suoppa meille vielä armonosoitus, oi jumalallinen," pyysi Petronius. "Ilmoita tahtosi Poppaeankin kuullen. Vinitius ei koskaan uskaltaisi naida naista, josta ei Augusta pidä, mutta sinä, herra, saatat ainoalla sanalla poistaa hänen vastenmieliset tunteensa. Sinun ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa tahtosi."

"Hyvä on," sanoi Caesar, "sinulta ja Vinitiukselta en saata kieltää mitään."

Hän suuntasi askeleensa huvilaa kohti, ja Vinitius ja Petronius seurasivat häntä iloisina ja onnellisina voitostaan. Vinitius olisi mieluiten heittäytynyt Petroniuksen syliin, sillä näyttäväthän nyt kaikki vaarat ja vastukset voitetuilta.

Huvilan atriumissa juttelivat nuori Nerva ja Tullius Senecio Augustan kanssa. Terpnos ja Diodoros virittivät sitroja. Nero istuutui tuoliin, joka oli koristettu kilpikonnan luulla, kuiskasi jotakin likellä seisovan kreikkalaisen palvelijapojan korvaan ja jäi odottamaan.

Pian palasi poika ja toi Caesarille kultaisen rasian. Nero avasi sen, otti sieltä suurista opaleista yhdistetyn kaulakoristeen ja virkkoi:

"Nämä kivet ovat tämän illan arvoiset."

"Niinhän niissä vaihtelevat värit kuin aamuruskossa" ihaili Poppaea, arvellen, että hän saisi kaulakoristeen. Hetkisen Caesar punnitsi kädessään punertavia kiviä. Sitten hän virkkoi:

"Vinitius, lahjoita minun puolestani tämä kaulakoriste nuorelle lygiläiselle prinsessalle, joka sinun pitää naida."

Poppaea joutui vihan vimmoihin, ja hänen kiukkuinen katseensa lensi Caesarista Vinitiukseen ja vihdoin Petroniukseen.

Mutta Petronius nojasi levollisena tuolinsa käsipuuhun ja koetteli sormillaan harpun kieliä, ikäänkuin painaakseen mieleensä niiden muodon.

Kiitettyään lahjasta tuli Vinitius Petroniuksen luo ja lausui:

"Kuinka minä voinkaan kiittää sinua kaikesta, mitä tänään olet tehnyt hyväkseni."

"Uhraa Euterpelle pari joutsenta," vastasi Petronius, "ylistä Caesarin laulua ja naura enteille. Toivottavasti ei jalopeurojen kiljunta enää häiritse sinun eikä lygiläisen liljasi unta."

"Ei," sanoi Vinitius, "nyt olen aivan levollinen."

"Olkoon onni teille suosiollinen. Mutta ole varuillasi, sillä nyt tarttuu Caesar forminksiin. Paras on, että kuuntelet henkeä pidätellen ja annat kyyneltesi valua. Caesar oli todella ottanut forminksin käteensä ja nostanut silmänsä taivasta kohti. Kaikki vaikenivat, joten ei salissa saattanut kuulla hiiskahdusta. Jokainen istui kuin kivettyneenä. Ainoastaan Terpnos ja Diodoros, joiden piti säestää Caesaria, kääntelivät päätään, vilkuivat toisiinsa ja seurasivat Caesarin huulia, odottaen laulun ensi säveltä."

Samassa alkoi eteisestä kuulua melua ja ääniä, ja hetkisen perästä syöksyi verhon takaa esiin Caesarin vapautettu, Phaon, sekä hänen perässään konsuli Lecanius.

Neron kulmakarvat rypistyivät.

"Anteeksi, jumalallinen Caesar," puhui Phaon hengästyneenä, "Roomassa on tulipalo! Suurin osa kaupunkia on liekkien vallassa."

Kaikki karkasivat kauhistuneina paikoiltaan, ja Nero laski soittokoneen kädestään, lausuen:

"Jumalat!... Nyt minä saan nähdä palavan kaupungin ja päätän Troja-runoni!"

Sitten hän kääntyi konsulin puoleen:

"Ehdinkö minä, jos paikalla lähden liikkeelle, näkemään tulipaloa?"

"Herra," vastasi konsuli, kalpeana kuin vaate, "kaupunki on ainoana tulimerenä. Savu tukahuttaa asukkaat, ja toiset heittäytyvät kuin mielipuolet tuleen... Rooma hukkuu, herra!"

Vähän aikaa vaikenivat kaikki. Äkkiä kirkaisi Vinitius:

"_Vae misero mihi!_..."

Nuori mies viskasi togan yltään ja karkasi paljaassa tunicassa palatsista.

Mutta Nero nosti kätensä taivasta kohti ja huusi:

"Voi sinua, sinä Priamon pyhä kaupunki!"

NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.

Vinitius oli tuskin ehtinyt antaa muutamille orjilleen käskyn, että he seuraisivat häntä, kun hän jo heittäytyi hevosen selkään ja läksi ajamaan Antiumin autioita katuja, läpi yön pimeyden, Laurentumia kohti. Kauhea tieto oli saattanut hänet jonkinlaiseen mielipuolen hurjaan huumaustilaan, joten hän ei ajoittain voinut ensinkään ajatella. Hänellä oli tunne, että hänen takanaan hevosen selässä istui itse onnettomuus, kirkuen hänen korvaansa: »Rooma palaa!» ja ruoskien häntä ja hevosta, syöstäkseen heidät suoraan liekkeihin. Vinitius painoi paljaan päänsä hevosensa kaulaa vastaan ja syöksyi, yllään ainoastaan tunica, eteenpäin kuin sokea, syrjään katsomatta, esteitä väistelemättä. Hiljaisessa yössä, jota tähdet valaisivat, kuun paisteen läpikuultamina olivat ratsastaja ja hevonen kuin ilmestys unien valtakunnasta. Idumealainen orhi, korvat taaksepäin taivutettuina ja kaula ojollaan, karkasi nuolen vauhdilla eteenpäin, ohi liikkumattomien sypressien, joita kasvoi valkeiden huviloiden ympärillä. Tie oli laskettu litteillä kivillä, ja kavioiden kapse herätti siellä täällä koirat haukkumaan kummallista kulkijaa. Ne hämmästyivät hänen vinhaa häviämistään, nostivat kuononsa kuuta kohti ja rupesivat ulvomaan. Orjat, jotka seurasivat Vinitiusta ja joilla oli pienemmät hevoset, jäivät piankin jälkeen. Myrskynä kiidettyään nukkuvan Laurentiumin läpi kääntyi hän Ardeaa kohti, johon hän, samaten kuin Ariciaan, Bovillaehen ja Ustrinumiin, oli majoittanut hevosia voidakseen niin nopeasti kuin suinkin päästä Antiumista Roomaan. Tämän muistettuaan ajoi hän hevosestaan viimeisetkin voimat. Ardean tuolla puolella luuli hän näkevänsä punaista loimua taivaan koillisella rannalla. Mahdollisesti siellä jo hohti aamun koi, sillä yö oli kulunut myöhään, ja näin heinäkuussa rupesi päivä tuntumaan aikaisemmin. Mutta Vinitiukselta pääsi vimman ja epätoivon huudahdus, sillä hän luuli näkevänsä tulipalon kajastuksen. Kun hän muisti Lecaniuksen sanat: »koko kaupunki on ainoana tulimerenä»--tunsi hän olevansa hulluuden partaalla, sillä varmaankaan ei hän enää saata pelastaa Lygiaa, hän ei edes ehdi perille ennen kuin koko kaupunki on tuhkaläjänä. Hänen ajatustensa juoksu kävi paljoa nopeammaksi kuin hänen hevosensa karku. Ajatukset liihoittelivat hänen edellään hirveinä, armottomina ja synkkinä kuin musta lintulauma. Hän tosin ei tietänyt, missä kaupunginosassa tulipalo oli saanut alkunsa, mutta hän edellytti sen alkaneen kaupunginosassa Tiberin tuolla puolen, joka oli täynnä rappeutuneita rakennuksia, puusta tehtyjä puoteja ja vajoja, joissa pidettiin orjakauppaa. Tietysti tämä osa ensinnä oli joutunut liekkien uhriksi. Roomassa oli sangen usein tulipaloja, ja tavallisesti niiden mukana seurasi ryöstö ja väkivalta, varsinkin kaupunginosissa, joissa asui köyhää, puoleksi barbaarista väestöä. Mitä sitten saattoikaan tapahtua Tiberin-takaisessa kaupunginosassa, jota kaikilta maailman kulmilta kerääntynyt roskaväki piti tyyssijanaan! Vinitiuksen mieleen muistui kyllä Ursus ja hänen yliluonnolliset voimansa, mutta vaikka hänellä olisi ollut titanin väkevyys, niin mitä hän olisi voinut tulen hävittävälle voimalle? Orjien kapinaa oli Rooma jo vuosikausia pelännyt. Kerrottiin, että satatuhatta orjaa lakkaamatta, aina Spartacuksen ajoista asti, oli pysytellyt valmiina, odotellen otollista hetkeä, jolloin sopisi hyökätä sortajien ja kaupungin kimppuun. Nyt oli hetki tullut! Mahdollisesti kaupungissa siis tulipalon rinnalla raivosi sota ja teloitus. Ehkä pretorianit Caesarin käskystä olivat hyökänneet kaupunkiin surmaamaan ihmisiä. Kauhu nosti Vinitiuksen hiukset pystyyn. Hän muisti, että Caesarin hovissa viime aikoina itsepintaisesti oli keskusteltu tulipalosta. Caesar oli valittanut, että hänen täytyy kuvata tulipaloa, vaikkei hän koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia, ja hänen vastauksensa oli ollut sangen ylenkatseellinen, kun Tigellinus oli esittänyt, että poltettaisiin Antium tai keinotekoinen, puusta rakennettu kaupunki. Vihdoin muisti Vinitius, kuinka Caesar oli moittinut Roomaa ja Suburran haisevia katuja. Niin! Caesar oli varmaankin käskenyt sytyttää kaupungin tuleen. Hän yksin sen oli uskaltanut tehdä, ja Tigellinus yksin oli ottanut pannakseen täytäntöön hänen käskynsä. Mutta jos Rooma palaa Caesarin käskystä, niin kuka takaa, ettei asukkaita saman käskyn nojalla surmata?--Kyllähän Caesar-hirviö oli valmis kaikkeen! Siis tulipalo, orjien kapina ja verilöyly! Luonnonvoimat irroillaan, ihmisten intohimot valloillaan--ja keskellä tätä sekasortoa Lygia! Vinitius ähki ja voihki, ja hevonen, jonka oli pitänyt laukata täyttä karkua loppumatonta ylämäkeä Ariciasta asti, ähki ja puhalsi sekin, pannen liikkeelle viimeiset voimansa. Kuka hänet riistää palavasta kaupungista, kuka hänet pelastaa? Vinitius oikaisi pitkäkseen hevosen päälle, upotti sormet hiuksiinsa ja oli tuskissaan puraisemaisillaan hevosen niskaa. Mutta samassa viillätti hänen ohitsensa tuulen nopeudella toinen ratsastaja, joka tuli Roomasta päin ja oli matkalla Antiumiin. Ratsastaessaan Vinitiuksen ohi huusi hän: »Rooma hukkuu!» ja meni menojaan. Vinitiuksen korviin sattui sitten ainoastaan sana »jumalat»--kaikki muu hävisi kavioiden kapseeseen. Mutta se sana herätti Vinitiuksen kuin unesta. Jumalat! ... kohotti äkkiä päänsä, oikaisi käsivartensa taivasta kohti ja rupesi rukoilemaan: »En huuda avukseni teitä, joiden temppelit paraikaa palavat, vaan Sinua!... Sinä olet itse kärsinyt, Sinä yksin olet laupias! Sinä yksin ymmärrät ihmisen tuskat! Tulithan maailmaan opettamaan ihmisille rakkautta, osoita heille siis sitä! Jos olet sellainen kuin Pietari ja Paavali sanovat, niin pelasta minulle Lygia. Ota hänet käsivarsillesi ja kanna hänet liekkien keskeltä. Sinä voit sen tehdä! Anna hänet minulle, minä annan Sinulle vereni! Mutta jollet tahdo tehdä sitä minun tähteni, niin tee se hänen tähtensä. Hän rakastaa Sinua ja luottaa Sinuun. Sinä olet luvannut elämää ja onnea kuoleman jälkeen, Sinä olet luvannut, ettei se onni koskaan lopu, mutta hän ei vielä tahdo kuolla. Anna hänen elää. Ota hänet käsivarsillesi ja kanna hänet Roomasta. Sinä sen voit tehdä, jos tahdot...»