Chapter 31

"He olivat minun luonani. Oli ilta. Petronius rupesi laskettamaan keveää puhetta ja laskemaan leikkiä, kuten hänen tapansa on, mutta silloin lausui Paavali hänelle: »Kuinka taidat sinä, ymmärtäväinen Petronius, kieltää, että Kristus on ollut maan päällä ja kuolleista noussut, kosket silloin vielä elänyt, kun sen sijaan Pietari ja Johannes näkivät Hänet, ja minä näin Hänet Damaskon tiellä. Osoittakoon sinun viisautesi ensinnä minut valhettelijaksi ja todistakoon vasta sitten minun puheeni vääräksi.» Mutta Petronius sanoi, ettei hän aio ruveta todistamaan mitään vääräksi, koska maailmassa tapahtuu paljon käsittämättömiä asioita, joita luotettavat henkilöt väittävät tosiksi. Ja hän sanoi, että uuden, vierasmaalaisen jumalan keksiminen ja hänen oppinsa vastaanottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. »En tahdo», virkkoi hän, »kuulla mitään, joka voisi häiritä elämääni ja sen kauneutta. Olkoot meidän jumalamme keksittyjä olentoja, mutta he ovat kauniit, meidän on hauska heidän seurassaan ja me saamme elää huolettomina.» Silloin vastasi Paavali: »Sinä pelkäät elämän huolia ja hylkäät siitä syystä rakkauden, oikeuden ja laupeuden opin, mutta ajattele, Petronius, onko teidän elämänne itse asiassa vapaa huolista? Et sinä herra, enempää kuin yksikään toinen teistä Rooman rikkaimmista ja mahtavimmista, illalla levolle pannessasi tiedä, etkö sinä aamulla herää vastaanottamaan kuolemantuomiota. Mutta vastaa minulle: jos Caesar tunnustaisi oppia, joka säätää laupeutta ja oikeutta, niin eiköhän onnesi olisi varmempi? Sinä pelkäät kadottavasi ilon, mutta eiköhän ilosi siinä tapauksessa olisi suurempi? Sinä puhut elämän suloudesta ja kauneudesta, mutta koska te olette voineet rakentaa niin paljon kauniita temppeleitä ja kuvapatsaita pahojen, kostonhimoisten, riettaiden ja väärien jumalienne kunniaksi, niin paljon kauniimpia te vielä voisitte rakentaa ainoan oikeuden ja rakkauden Jumalan kunniaksi. Sinä kiität kohtaloasi, koska olet mahtava ja elät ylellisyydessä, mutta saattaisithan olla köyhä ja hylättykin, vaikka olet ylhäisen suvun jälkeläinen, ja siinä tapauksessa olisi sinun helpompi elää maailmassa, jos ihmiset tunnustaisivat Kristusta. Teidän kaupungissanne saattavat nimittäin vanhemmat, jotka eivät tahdo nähdä vaivaa lapsistaan, huoleti heittää heidät kadulle, jolloin niitä lapsia sanotaan alumneiksi. Sinäkin, herra, saattaisit olla tällainen alumni. Mutta jos vanhempasi eläisivät meidän oppimme mukaan niin olisi sellainen menettely heille aivan mahdoton. Miehuuden ikään päästyäsi menet naimisiin rakastetun morsiamesi kanssa ja suot hänen pysyvän uskollisena kuolemaan saakka. Mutta kuinka teidän joukossanne eletään? Katso, mikä häpeä, rikollisuus ja vaimojen vaihto täällä vallitsee! Te hämmästelette, jos tapaatte yhdenkin naisen, jota voitte sanoa univiraksi. Mutta minä sanon sinulle, että ne, joiden sydämessä Kristus asuu, eivät riko uskollisuuttaan miestänsä kohtaan, kuten ei myöskään kristitty mies petä vaimoaan. Mutta te ette voi luottaa valtiaaseenne, ette isiinne, ette vaimoihinne, lapsiinne tai palvelijoihinne. Maailma vapisee teidän edessänne, mutta te vapisette omien orjienne edessä, sillä voivathan he minä hetkenä hyvänsä nostaa hirveän sodan teidän sortoanne vastaan, kuten he jo kerran ovatkin tehneet. Olet rikas, mutta et tiedä, eikö sinun ehkä huomenna ole pakko luopua rikkauksistasi; olet nuori, mutta ehkä sinun huomenna täytyy kuolla; sinä rakastat, mutta sinua saattaa vaania petos; pidät huviloista ja kuvapatsaista, mutta huomenna saatat joutua tuomituksi Pandatarian erämaihin; sinulla on tuhat palvelijaa, mutta huomenna voivat palvelijasi vuodattaa veresi. Voitteko te, asiain näin ollen, elää rauhassa, ilossa ja onnessa? Mutta minä julistan teille rakkautta ja julistan teille sitä oppia, joka vaatii, että valtiaat rakastaisivat alamaisiaan ja herrat orjiaan, että orjat palvelisivat herrojaan rakkaudessa ja että kaikki tekisivät oikeutta ja laupeutta, mutta lopulta saavuttaisivat onnen, joka on syvä ja loppumaton kuin meri. Kuinka saatat siis, Petronius, sanoa, että tämä oppi turmelee elämän, kun se päinvastoin parantaa elämän ja kun sinun itsesi olisi sata kertaa onnellisempi ja turvallisempi olla, jos se hallitsisi maailmaa teidän roomalaisen valtanne sijassa."

"Niin puhui Paavali, oi Lygiani, mutta Petronius sanoi: »tämä ei sovi minulle», valitti olevansa väsyksissä ja läksi pois. Lähtiessään hän sentään vielä virkkoi: »Pidän enemmän Eunikestäni kuin sinun opistasi, sinä pikku juutalainen. En kuitenkaan tahtoisi kamppailla kanssasi väittelyssä.» Mutta minä kuuntelin hänen sanojansa koko sielullani ja mielelläni, ja kun hän puhui meidän naisistamme, siunasin sitä oppia, josta sinä olit kasvanut kuten liljat keväisin nousevat mureasta maaperästä. Tulin ajatelleeksi Poppaeaa, joka Neron tähden hylkäsi kaksi miestä, Calvia Crispinillaa, Nigidiaa ja kaikkia muita, jotka tunnen ja jotka ovat rikkoneet uskollisuutensa ja valansa. Sillä kaikki ovat he tehneet sen paitsi Pomponia ja minun armaani, joka ei petä minua eikä heitä kotiliettäni, vaikka kaikki muut minusta luopuisivat ja vaikka kaikki, joihin olen luottanut, minut pettäisivät. Ajattelin siis: miten voisin hänelle osoittaa kiitollisuuttani, jollen rakastamalla ja kunnioittamalla häntä? Oletko sinä tuntenut, että minä siellä Antiumissa yhtä mittaa olen seurustellut kanssasi ja puhunut sinulle, ikäänkuin olisit ollut luonani? Minä rakastan sinua sata kertaa enemmän sentähden, että karkasit käsistäni Caesarin palatsista. Minäkään en enää välitä Caesarista. En siedä hänen huvejaan enkä soittoaan--ikävöin ainoastaan sinua. Sano sananen, ja me heitämme Rooman ja asetumme asumaan jonnekin kauas."

Päätään liikauttamatta Vinitiuksen rinnalta nosti Lygia silmänsä sypressien latvoihin, jotka olivat kuin hopeoidut, ja virkkoi:

"Hyvä on, Marcus. Sinä kirjoitit minulle kerran Siciliasta, jonne Auluskin perheineen aikoo asettua viettämään vanhuutensa päiviä..."

Riemastuen keskeytti Vinitius hänen puheensa:

"Niin, armaani! Maatilamme ovat aivan likellä toisiaan, ja koko ranta on ihana. Ilma siellä on vielä suloisempi ja yöt vielä lämpöisemmät, tuoksuvammat ja tähdet kirkkaammat kuin Roomassa... Elämä siellä on sulaa onnea..."

Ja Vinitius rupesi uneksimaan tulevaisuutta.

"Siellä unohtuvat kaikki huolet. Me kävelemme öljypuulehdoissa ja istuudumme varjoon lepäämään. Oi Lygia, mikä elämä meille koittaa! Saada rakastaa, yhdessä katsella merta, yhdessä katsella taivasta, yhdessä palvella suloista Jumalaa ja levittää siunausta ja onnea ympärilleen!"

He vaikenivat molemmat ja heidän ajatuksensa viipyivät tulevaisuudessa. Vinitius painoi tyttöä yhä voimakkaammin rintaansa vastaan, ja kuun valossa kimmelsi hänen sormessaan ritarisormus. Köyhän kaupunginosan asukkaat olivat jo kaikki levolla, ei kuulunut ainoatakaan ääntä, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

"Saanko minä käydä tervehtimässä Pomponiaa?" kysyi Lygia.

"Tietysti, rakkaani. Pyydämme heidät luoksemme tai lähdemme itse heidän luokseen. Jos tahdot, niin otamme apostoli Pietarin luoksemme asumaan. Vuodet ja työ jo painavatkin häntä. Paavali tulee myöskin meitä tervehtimään. Hän tahtoo kääntää Aulus Plautiuksen kristinuskoon. Ja niinkuin sotamiehet perustavat siirtoloita kaukaisiin maihin, niin perustamme me Siciliaan kristittyjen siirtolan."

Lygia tarttui Vinitiuksen käteen ja tahtoi viedä sen huulilleen, mutta Vinitius pidätti hänet ja puhkesi puhumaan hiljaa ja kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt häiritsevänsä heidän onneaan:

"Ei, Lygia! Minun asiani on kiittää ja ylistää sinua--anna minulle kätesi!"

"Minä rakastan sinua."

Vinitius oli jo painanut huulensa hänen käsiänsä vastaan, jotka olivat valkeat kuin jasminikukan lehdet, ja pitkiin aikoihin eivät he kuulleet muuta kuin omien sydäntensä sykinnän. Ilmassa ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkeä. Sypressit seisoivat liikkumattomina, ikäänkuin henkeä pidätellen...

Äkkiä ja odottamatta kajahti läpi hiljaisuuden parahdus, syvä ja kumea, joka tuntui tulevan maan alta. Lygia vavahti, mutta Vinitius nousi ja rauhoitti häntä.

"Jalopeurat vain kiljuvat vivarioissa."

He rupesivat molemmat kuuntelemaan. Ensimäistä karjaisua seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Niitä kuului kaikilta kaupungin kulmilta. Kaupungissa säilytettiin nimittäin monesti useita tuhansia jalopeuroja, sijoitettuina eri arenoille, ja usein ne öisin likenivät häkkien ristikkoa, nojasivat mahtavan päänsä sitä vastaan ja valittivat ikäväänsä. Olihan niiltä riistetty vapaus ja erämaa. Niin he nytkin valittivat. Yön hiljaisuudessa huutelivat ne toisilleen, ja koko kaupunki kaikui niiden kiljunnasta. Tuossa äänessä ilmeni niin jylhä ja kumea suruisuus, että Lygia, jonka ajatus juuri oli liidellyt tulevaisuuden tyynissä, kirkkaissa unelmissa, tunsi omituisen, surunsekaisen kauhun alkavan kouria sydäntään.

Vinitius kiersi käsivartensa hänen olkapäidensä ympäri ja lausui:

"Älä pelkää armaani. Kilpaleikit ovat ovella ja sentähden ovat kaikki vivariot täynnä petoja."

He astuivat Linuksen taloon, mutta kuulivat leijonain kiljunnan kaupungilla yltymistään yltyvän.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Jokainen päivä Antiumissa tuotti Petroniukselle uusia voittoja augustianeista, jotka hänen kanssaan kilpailivat Caesarin suosiosta. Tigellinuksen vaikutus väheni aivan mitättömäksi. Roomassa, jossa tuon tuostakin täytyi toimittaa vaaralliseksi käyneitä henkilöitä pois tieltä ja ryöstää heidän omaisuutensa, järjestää valtiollisia asioita, panna toimeen näytäntöjä turmeltuneen ja huonon maun tyydyttämiseksi, ja vihdoin noudattaa Caesarin äärimäiseen hulluuteen asti rajoittuvia mielitekoja--Roomassa oli Tigellinus osoittautunut välttämättömäksi, sillä hän oli kaikissa sellaisissa asioissa ylen taitava ja sitäpaitsi valmis mihin tahansa. Mutta Antiumissa, missä palatsit kuvastuivat meren sineen, eli Caesar helleniläistä elämää. Aamusta iltaan luettiin, hiottiin ja viimeisteltiin runoja, koetettiin keksiä niihin hyviä käänteitä, keskusteltiin musiikista, teatterista, sanalla sanoen kaikesta, mitä kreikkalainen nero oli synnyttänyt ja millä se oli maailmaa kaunistanut. Tällaisten asianhaarojen vallitessa tietysti sukkelan, kaunopuheisen, hienostuneen ja älykkään Petroniuksen täytyi viedä voitto sivistymättömästä Tigellinuksesta, kuten kaikista muistakin augustianeista. Caesar haki hänen seuraansa, kuunteli hänen mielipiteitään, kysyi häneltä neuvoja omiin töihinsä ja osoitti häntä kohtaan suurempaa ystävyyttä kuin koskaan ennen. Läsnäolijat tulivat siihen vakaumukseen, että Petronius nyt oli voittanut viimeisen suuren voittonsa ja että hänen ja Caesarin välinen suhde nyt oli saavuttanut pysyväisen kannan, joka kestää vuosikausia. Nekin, jotka ennen olivat katselleet hienostunutta epikurealaista kieroin silmin, rupesivat nyt hääräämään hänen ympärillään ja hakemaan hänen suosiotaan. Mutta monet myöskin vilpittömästi iloitsivat siitä, että vaikutusvalta oli joutunut miehelle, joka todella tiesi, mitä mistäkin ihmisestä oli ajateltava, ja joka epäilijän hymyllä otti vastaan eilisten vihamiestensä imartelut, käyttämättä valtaansa heidän vahingokseen tai turmiokseen--lieneekö sitten säästänyt heitä siksi, että se hänen laiskalle luonteelleen oli mukavinta, tai siksi, että halusi komeilla jalomielisyydellään. Monesti hänellä kyllä olisi ollut tilaisuus syöstä Tigellinuskin turmioon, mutta hän tyytyi pitämään häntä pilkkanaan ja vetämään esiin hänen sivistymättömyyttään ja alhaista syntyperäänsä. Rooman senaatti päästeli helpoituksen huokauksia, kun ei puoleentoista kuukauteen ollut langetettu ainoaakaan kuolemantuomiota. Sekä Antiumissa että Roomassa kerrottiin kummia asioita Caesarista ja hänen suosikistaan sekä siitä hienostuneesta elämästä, joka oli astunut entisen hillittömyyden sijaan. Kaikki olivat yhtä mieltä siinä, että Caesar hienostuneena oli miellyttävämpi kuin Caesar eläimistyneenä Tigellinuksen käsissä. Tigellinus puolestaan oli joutunut ihan suunniltaan ja mietti jo, olisiko ehkä paras luopua koko kilpailusta, koska Caesar monta kertaa oli huomauttanut, ettei koko Roomassa eikä koko hänen hovissaan ollut kuin kaksi sielua, jotka kykenivät ymmärtämään toisensa, kaksi todellista helleniä, nimittäin hän ja Petronius.

Petronius oli saavuttanut voittonsa niin helpolla, että ihmiset todella uskoivat hänen vaikutusvaltansa olevan pysyvämpää laatua kuin muiden. Kukaan ei itse asiassa saattanut ajatella, että Caesar tulisi toimeen ilman häntä. Kenen kanssa hän silloin puhuisi runoudesta, musiikista ja kilpailuista, kenen silmiin hän katselisi saadakseen tietää, olivatko hänen tekonsa täydelliset. Petronius puolestaan esiintyi välinpitämättömänä kuten tavallisesti, panematta mitään arvoa asemalleen. Hänen käytöksensä oli aivan kuten ennen, hidas, huolimaton, ivallinen. Hänestä sai nyt sata kertaa enemmän kuin ennen sen vaikutuksen, että hän tekee pilkkaa ihmisistä, itsestään, Caesarista ja koko maailmasta. Monesti hän uskalsi moittia Caesaria vasten silmiä, ja kun silloin muut luulivat hänen uskaltaneen liian paljon, jopa suorastaan syöksyneen turmioon, osasi hän kääntää moitteensa juuri sillä tavalla, että siitä muodostui voitto hänelle itselleen. Hämmästyneet läsnäolijat tulivat siihen johtopäätökseen, ettei ole olemassa sellaista pulmaa, josta ei hän voittoisana suoriutuisi. Noin viikkoa myöhemmin kuin Vinitius oli palannut Roomasta luki Caesar kerran pienelle seuralle Troja-runojaan. Hänen lopetettuaan kaikui hänen ympärillään ihastuksen myrsky, mutta Petronius, johon hän oli kääntänyt kysyvän katseensa, virkkoi.

"Kelvottomia ovat, juuri sellaisia, joita sopii tuleen työntää."

Läsnäolijoiden rinnoissa seisahtui sydän, niin he kauhistuivat, sillä Nero ei lapsuudestaan lähtien koskaan ollut saanut kuulla sellaista arvostelua. Ainoastaan Tigellinuksen kasvot loistivat ilosta. Vinitius kalpeni, sillä hän luuli Petroniuksen, joka ei yleensä koskaan juonut liiaksi, tällä kertaa juopuneen.

Neron ääni oli makea kuin hunaja, vaikkei hänen kuitenkaan onnistunut kokonaan peittää syvästi loukattua itserakkauttaan, kun hän kysyi:

"Miksi sinä pidät niitä huonoina?"

Petronius keskeytti hänet ja puuttui puhumaan:

"Älä usko heitä--siinä hän kädellään osoitti läsnäolevia--, he eivät ymmärtäneet mitään. Kysyt, miksi pidän runojasi huonoina. Jos tahdot kuulla totuuden, niin sanon sinulle: ne ovat hyvät ollakseen Vergiliuksen, Ovidiuksen, jopa Homeronkin runoja--mutta sinulle ne eivät kelpaa. Sinun ei sovi kirjoittaa sellaista. Tulipalo, jota kuvaat, ei leimua tarpeeksi, sinun liekkisi eivät räiskähtele tarpeeksi. Älä kuuntele Lucanuksen imartelua; jos hän olisi kirjoittanut nämä runot, tunnustaisin hänet neroksi, mutta sinulle ne eivät riitä. Tiedätkö minkätähden? Siksi, että olet suurempi häntä. Siltä, jolle jumalat ovat antaneet niin suuret lahjat kuin sinulle, saattaa vaatia enemmän. Mutta sinä laiskottelet. Sinä nukut mieluummin päivällisunta kuin hiot runojasi. Sinä saatat suorittaa tehtäviä, jommoisia ei maailmassa vielä ole nähty, ja sentähden sanon sinulle suoraan: kirjoita paremmin!"

Hän lausui sanansa keveästi, ikäänkuin leikillä, mutta samalla antaen moitteen tuntua. Caesarin silmät kostuivat Ihastuksesta ja hän huudahti:

"Jumalat ovat antaneet minulle hiukan lahjoja, mutta sitäpaitsi he ovat antaneet minulle ystävän, joka on todellinen tuntija ja joka sanoo minulle totuuden vasten silmiä--ja se merkitsee vielä enemmän."

Sen sanottuaan nosti hän lihavan, punaisten karvojen peittämän kätensä korkeaa, kultaista haarakynttiläjalkaa kohti, joka oli ryöstetty Delphosta, polttaakseen runonsa.

Mutta Petronius koppasi hänen kädestään paperin ennenkuin tuli oli ehtinyt tarttua siihen.

"Ei, ei," virkkoi hän, "nämäkin, vaikka onnistumattomat, kuuluvat ihmiskunnalle. Anna ne minulle."

"Salli minun siinä tapauksessa lähettää ne sinulle säiliössä, joka on valmistettu oman keksintöni mukaan, sanoi Nero ja otti Petroniukselta paperit."

Hetken kuluttua rupesi hän puhumaan:

"Olet aivan oikeassa. Minun Trojani tulipalossa ei ole tarpeeksi loistoa, minun liekeissäni ei ole tarpeeksi kuumuutta. Mutta minä olin ajatellut, että riittäisi päästä Homeron tasalle. Minä olen aina ollut liian arka, minä olen aina liian vähän luottanut itseeni. Sinä avasit silmäni. Mutta tiedätkö, mikä on syynä niihin puutteisiin, jotka mainitsit? Kun kuvanveistäjä tahtoo valmistaa jumalankuvan, valitsee hän aina jonkun esikuvan, mutta minullapa ei ole ollut esikuvaa. En ole koskaan nähnyt palavaa kaupunkia, ja sentähden puuttuu kuvauksestani todellisuutta."

"Vakuutan sinulle, että ainoastaan suuri taiteilija voi sen ymmärtää."

Nero vaipui mietteisiin ja lausui hetkisen perästä:

"Vastaapa, Petronius, seuraavaan kysymykseen: säälitkö sinä sitä, että Troja paloi?"

"Säälinkö minä?... Kautta Venuksen ramman puolison: en vähääkään! Ja selitänpä heti miksi. Troja ei olisi palanut, jollei Prometheus olisi lahjoittanut ihmisille tulta ja jollei Kreikka olisi julistanut sotaa Priamoa vastaan; jollei tulta olisi ollut, niin ei Aiskhylos olisi voinut kirjoittaa Prometheustansa; ilman sotaa ei taas Homero olisi kirjoittanut Iliadia. Minä puolestani olen sitä mieltä, että maailma on enemmän voiton puolella omistaessaan Iliadin ja Prometheuksen kuin omistaessaan pienen pahanpäiväisen kaupungin, joka varmaan olisi haiseva ja likainen ja jossa joku sinne määrätty prokuraattori riitelisi kaupungin areopagin kanssa, ikävystyttäen sinua aika lailla."

"Kas niin puhuu järkevä mies!" lausui Caesar. "Kaikki on uhrattava runouden ja taiteen vuoksi. Onnellinen Akaia, joka sai antaa Homerolle aiheen Iliadiin, ja onnellinen Priamo, joka sai nähdä isänmaansa perikadon! Mutta minä, minä en koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia!"

Kaikki vaikenivat. Vihdoin virkkoi Tigellinus:

"Johan minä sanoin sinulle, Caesar, että käske, ja minä sytytän Antiumin tuleen. Taikka kuulepa! jos sinä säälit näitä palatseja ja huviloita, niin käsken polttaa laivat Ostiumissa tai rakennutan Albanian vuoristoon puisen kaupungin, jonka itse voit sytyttää. Tahdotko?"

Nero loi häneen mitä ylenkatseellisimman silmäyksen.

"Vai pitäisi minun katsoa töllöttää puisen kaupungin palamista. Sinun ajatuskykysi, Tigellinus, on käynyt aivan hedelmättömäksi! Huomaan sitäpaitsi, ettet pidä kykyäni etkä Troja-runojani suuri-arvoisina, koska arvelet, ettei niiden tähden kannata tehdä suurempaa uhrausta."

Tigellinus kävi aivan hämilleen, mutta Nero nähtävästi tahtoi vaihtaa puheainetta, koska hän hetkisen perästä virkkoi:

"Kesä kuluu kulumistaan... Kuinka siellä Roomassa nyt mahtaa haista!... Ja kuitenkin meidän täytyy palata sinne kesä-kilpaleikkeihin."

Tigellinus puuttui nyt puheeseen:

"Salli minun, oi Caesar, hetkiseksi jäädä luoksesi, kun muut augustianit ovat poistuneet..."

Tuntia myöhemmin olivat Vinitius ja Petronius kotimatkalla.

"Minä jo pelkäsin sinun puolestasi," puhui Vinitius.

"Luulin sinun humalapäissäsi syöksyvän suoraan surman suuhun. Sinun tulee muistaa, että leikkikalunasi on kuolema."

"Sellainenhan minun arenani on," vastasi Petronius huolettomasti, "ja minua huvittaa tietää, että olen paras sen gladiatoreista. Näithän nyt kuinka kävi. Vaikutusvaltani kasvoi taas tänäkin iltana. Nyt hän lähettää minulle runonsa rasiassa, joka--lyödäänkö vetoa?--on hyvin korea ja hyvin mauton. Lääkärini saa sitten säilyttää siinä vatsalääkkeitäni. Tein temppuni siitäkin syystä, että Tigellinus, nähdessään miten sellaisia tehdään, varmaan koettaa seurata esimerkkiäni. Saatan jo kuvitella kuinka hän hämää vyhtensä. Hän tulee käyttäytymään aivan kuin pyrenealainen karhu köydellä tanssien, ja minä tulen nauramaan kuin Demokritos. Jos oikein tahtoisin, voisin epäilemättä syöstä Tigellinuksen ja päästä kaupungin pretorianiprefektiksi. Silloin olisi Vaskiparta säkissäni. Mutta en minä viitsi. Minä tyydyn mieluummin elämääni sellaisena kuin se on, Caesarineen ja runoineen päivineen."

"Kyllä sinä olet taitava, kun osaat kääntää loukkauksetkin kohteliaisuuksiksi! Mutta ovatko hänen runonsa todella niin huonot? Minä en sellaisia asioita ymmärrä."

"Eivät ne ole huonommat kuin muidenkaan runot. Lucanuksella on sentään yhden ainoan sormen päässä enemmän lahjoja kuin Vaskiparralla, mutta onhan hänelläkin joku määrä. Ainakin, hän äärettömästi pitää runoudesta ja soitosta. Kahden päivän perästä meidän tulee olla hänen luonaan kuulemassa säestystä, jonka hän on säveltänyt hymniin Afroditen kunniaksi ja joka tänään tai huomenna valmistuu. Meitä tulee vain pieni piiri: minä sinä, Tullius Senecio ja nuori Nerva. Mutta puhuakseni runoista, sanoin sinulle kerran käyttäväni hänen runojaan samaan tarkoitukseen kuin Vitellius flamingonsulkia. Se ei ole totta!... Välistä ne ovat aika kauniit. Hecuben sanat esimerkiksi ovat aivan liikuttavat. Hän siinä vaikeroi synnytystuskissaan, ja Nero on osunut löytämään hänen valituksilleen varsin sopivan muodon--ehkä siitä syystä, että hän itse tuskassa synnyttää jokikisen runonsa... Välistä minun käy häntä sääli. Kautta Polluxin! se mies on kummallinen sekoitus! Tosin Kaligulakin oli päästään sekaisin, mutta ei hän toki tällainen kummitus ollut."

"Kuka saattaa edes aavistaa, mihin äärimäisyyksiin Vaskiparran hulluus vielä johtaa?" huudahti Vinitius.

"Ei kukaan. Hän voi saada aikaan asioita, jotka vielä pitkien aikojen kuluttua nostavat ihmisten hiukset pystyyn, kun he vain häntä ajattelevat. Mutta se se juuri on hauskaa ja huvittavaa. Joskus käy aikani kyllä pitkäksi kuin Jupiter Ammonilaisen erämaassa, mutta luultavasti se kävisi vielä sata kertaa pitemmäksi, jos joku toinen Caesar hallitsisi. Sinun juutalaisesi Paavali on hyvä puhuja, sen tunnustan, ja jos useammat sellaiset miehet julistavat kristinoppia, niin varmaan meidän jumalamme saavat ruveta käymään vakavaa puoluesotaa, jolleivät tahdo joutua kahleisiin. Elämämme olisi tietysti varmempi jos Caesarina olisi esimerkiksi kristitty mies, mutta selittäessään syitään ei tarsolainen profeetta laisinkaan tullut ajatelleeksi, että juuri tuo epävarmuus tekee elämän minulle viehättäväksi. Pelaamalla voi ihminen kadottaa omaisuutensa ja hän säästyy siitä, jollei hän ollenkaan pelaa, mutta kuitenkin ihmiset pelaavat. Se tuottaa iloa ja unohdusta. Olen tuntenut ritarien ja senaattorien poikia, jotka vapaasta tahdosta ovat ruvenneet miekkailijoiksi. Sanot minun pitävän elämääni leikkikaluna. Olet oikeassa. Sillä se huvittaa minua, mutta teidän kristillinen hyveenne ikävystyttäisi minut yhtenä päivänä aivan yhtä perinpohjin kuin Senecan selitykset. Sentähden meni Paavalinkin puhe ihan hukkaan. Pitäisihän hänen käsittää, etteivät sellaiset ihmiset kuin minä ikinä ota vastaan hänen oppiaan. Sinä olet aivan toista maata! Sinun tapaisesi miehen täytyy joko vihata kristityn nimeä tai heti paikalla ruveta kristityksi. Minä tunnen vaistomaisesti, että hän on oikeassa. Mutta me riennämme mielipuolina syvyyttä kohti, meidän allamme ratkeaa maa ja meidän rinnallamme kuolee ihmisiä, mutta vähät siitä! Me osaamme kuolla. Emme anna kuoleman tärvellä elämäämme emmekä alistu sen palvelijoiksi ennenkuin se meidät ottaa. Elämä on olemassa itsensä tähden eikä kuolemaa varten."

"Minun käy sinua sääli, Petronius."

"Älä sääli minua enemmän kuin itsekään säälin itseäni. Ennen sinä viihdyit joukossamme ja ollessasi Armenian sotaretkellä ikävöit Roomaa."

"Ikävöin nytkin Roomaa!"

"Niin, sinä olet rakastunut kristittyyn vestalittareen, joka istuu siellä Tiberin takana. En sitä ensinkään ihmettele enkä liioin sinua moiti. Mutta sitä ihmettelen, että vaikka sinä sanot tuon oppisi olevan kokonaisen onnen meren ja vaikka rakkautesi nyt pian kruunataan avioliitolla, suru ei poistu kasvoiltasi. Pomponia Graecina on aina surumielinen, ja kun sinä rupesit kristityksi, niin lakkasit sinäkin hymyilemästä. Älä siis koetakaan väittää, että se olisi iloinen oppi! Roomasta sinä palasit entistä surullisempana. Jos kristittyjen rakastamistapa on sellainen, niin kautta Bakkuksen vaaleain kiharoiden! en seuraa minä teidän jälkiänne."