Chapter 30

»Orjani Flegon, jonka lähetän viemään tätä kirjettä, on kristitty, siis yksi niistä, jotka sinun kädestäsi, rakkaani, saavat vastaanottaa vapauden. Hän on kauan palvellut talossani, saatan siis huoleti kirjoittaa sinulle, varmana siitä että kirje joutuu omiin käsiisi. Kirjoitan Laurentumista, johon olemme pysähtyneet kuumuuden takia. Otho omisti täällä komean huvilan, jonka hän aikoinaan lahjoitti Poppaealle, ja vaikka Poppaea erosikin miehestään, katsoi hän sentään sopivaksi pitää hänen antamansa kauniin lahjan... Kun minä ajattelen niitä naisia, jotka täällä minua ympäröivät, ja sinua, tulen väkisinkin uskoneeksi, että Deukalionin kivistä on syntynyt aivan erilaatuisia ihmisiä ja että sinä kuulut niihin, jotka ovat syntyneet kristallista. Ihailen sinua ja rakastan sinua koko sielustani. En tahtoisi muusta puhua kuin sinusta, mutta kai minun täytyy pakottautua kirjoittamaan matkasta ja muistakin kuulumisistani sekä hoviuutisista. Caesar on täällä ollut Poppaean vieraana, joka salaa oli valmistanut hänelle loistavan vastaanoton. Kemuihin oli kutsuttu vain harvoja augustianeja, muiden muassa Petronius ja minä. Aterian jälkeen soudimme kultaisissa veneissä merellä, joka oli niin tyyni, että olisi luullut sen ainiaaksi nukkuneen, ja sininen kuin sinun silmäsi, jumalattareni! Hoidimme itse airoja, sillä Augustaa nähtävästi huvitti istua konsulien ja heidän poikiensa soudettavana, Caesar seisoi perässä puettuna purppuratogaan ja lauloi hymniä meren kunniaksi, jonka hän edellisenä yönä oli sommitellut ja säveltänyt Diodoruksen avulla. Toisissa veneissä oli intialaisia orjia, jotka osasivat soittaa näkinkengänkuorilla, ja vedessä liikkuili lukemattomia delfinejä, jotka soitto todella näkyi houkutelleen esille Amphitriteksen syvyyksistä. Arvaapa, mitä minä tein! Ajattelin sinua ja ikävöin sinua. Olisin tahtonut koota käteeni koko meren, ilman ja soiton, voidakseni lähettää ne sinulle. Emmekö joskus, oi Augustani, asetu asumaan meren rannalle, kauaksi Roomasta? Minulla on Siciliassa maatila. Siellä on mantelipuumetsä, joka keväisin on aivan punaisenaan kukkia ja joka ulottuu niin likelle merta, että oksien latvat koskettavat vettä. Siellä tahdon sinua rakastaa, siellä tahdon kunnioittaa oppia, jonka Paavali minulle opettaa, sillä tiedän jo, ettei se kiellä ihmiseltä rakkautta ja onnea. Tahdotko?... Mutta tähän kysymykseen toivon saavani vastauksen omilta rakkailta huuliltasi ja ryhdyn kertomaan, mitä veneessä tapahtui. Kun ranta jo oli jäänyt kauas taaksemme, huomasimme etäällä edessämme purjeen, ja silloin syntyi väittely, oliko se tavallinen kalastajavene vaiko suuri, Ostiasta tuleva laiva. Minä satuin ensinnä osaamaan oikeaan, ja silloin huomautti Augusta, että minun silmiltäni nähtävästi ei mikään voi pysyä salassa. Äkkiä laski hän hunnun alas kasvoilleen ja kysyi, voisinko sen takaa tuntea hänet. Petronius vastasi paikalla, ettei aurinkoa voi nähdä pilvien takaa, mutta Poppaea väitti hymyillen, ettei muu kuin rakkaus pysty sumentamaan niin terävää katsetta kuin minun, ja rupesi luettelemaan kaikenlaisten ylhäisten naisten nimiä, kysyen ketä minä rakastan. Minä vastasin hänelle aivan levollisesti, mutta lopulta hän mainitsi sinunkin nimesi ja sinusta puhuessaan paljasti hän kasvonsa ja rupesi katselemaan minua ilkein, tutkivin silmin. Olen todellakin kiitollinen Petroniukselle, sillä hän käänsi samassa hetkessä veneen ja yleinen huomio kääntyi pois minusta. Jos minun olisi pitänyt kuulla Poppaean lausuvan sinusta jotakin pahaa tai ilkeää, niin en ikänä olisi voinut hillitä mieltäni, vaan minut olisi vallannut halu airolla musertaa tuon ilkeän ja inhoittavan naisen pää... Muistatko, mitä lähtöni edellisenä iltana Linuksen talossa kerroin sinulle juhlasta Agripan lammella? Petronius pelkää minun puolestani. Vielä tänäpäivänä rukoili hän minua, etten loukkaisi Augustan itserakkautta. Mutta Petronius ei enää ymmärrä minua. Hän ei käsitä, ettei minulla ole enää muuta iloa, kauneutta ja rakkautta kuin sinä, ja että Poppaea minussa herättää ainoastaan inhoa ja ylenkatsetta. Sinä olet jo muuttanut minut siihen määrään, etten enää voisi palata entiseen elämääni. Mutta älä pelkää, että minä täällä olen vaarassa. Poppaea ei rakasta minua, sillä hän ei kykene ketään rakastamaan. Hänen mielitekonsa johtuvat vain siitä, että hän on vihoissaan Caesarille, joka yhä vielä on hänen vaikutuksensa alainen ja joka ehkä vielä pitää hänestä, vaikka ei enää välitä niin paljoa, että salaisi menettelyänsä ja hillitöntä elämäänsä. Kerronpa sinulle vielä jotakin, joka varmaan sinua rauhoittaa: ennen lähtöä sanoi Pietari, ettei minun pidä pelätä Caesaria, sillä ei hiuskarvakaan ole putoava päästäni. Minä uskon hänen sanoihinsa. Rinnassani on ikäänkuin ääni, joka sanoo, että kaikki hänen sanansa toteutuvat, ja koska kerran hän on siunannut rakkautemme, niin ei Caesar, eivät kaikki Hadeksen voimat eikä Kohtalokaan voi temmata sinua minun käsistäni, oi Lygia! Sitä ajatellessa olen onnellinen kuin Taivas--ainoa, joka on täydellisesti tyyni ja onnellinen. Mutta sinua, kristittyä, ehkä loukkaa puheeni Taivaasta ja Kohtalosta? Suo minulle siinä tapauksessa anteeksi syntini, jonka olen tehnyt vasten tahtoani. Risti ei vielä ole puhdistanut minua, vaan sydämeni on kuin tyhjä astia, joka Paavali Tarsolaisen tulee täyttää samalla suloisella opilla, jota sinä tunnustat ja joka on minulle kahta suloisempi siksi, että se on sinun oppisi. Ainoa ansioni, oi jumalattareni, on ehkä se, että olen tyhjentänyt astiasta sen entisen sisällön ja etten päästä sitä takaisin, vaan riennän janoisena miehenä kirkkaalle lähteelle. Suo minulle armosi, rakkahimpani. Antiumissa tahdon yöt päivät kuunnella Paavalia. Hän oli heti ensi päivänä saavuttanut sellaisen vaikutusvallan väkeeni, että he yhtämittaa häärivät hänen ympärillään ja pitivät häntä sekä ihmeitten tekijänä että yliluonnollisena olentona. Eilen näin hänen kasvonsa loistavan ilosta, ja kun! kysyin häneltä mitä hän tekee, vastasi hän: "minä kylvän". Petronius tietää, että hän on väkeni joukossa, ja haluaa nähdä häntä, samaten Seneca, jolle Gallo on kertonut hänestä. Mutta jo sammuvat tähdet ja aamuinen "Lucifer" käy yhä kirkkaammaksi. Pian punaa aamurusko meren, mutta ympärilläni on kaikki vielä unessa--ainoastaan minä valvon, ajattelen sinua ja rakastan sinua. Tervehdän aamun koita ja sinua, "_sponsa mea_"!»

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Vinitius Lygialle:

»Oletko, rakkaani, joskus ollut Aulusten kanssa Antiumissa? Jollet ole, niin on minulla oleva ilo tutustuttaa sinut tähän paikkaan. Laurentumista alkaen on ranta pitkänä huvilarivinä, toinen huvila toisen vieressä, ja itse Antium on täynnä palatseja ja pylväikköjä, jotka kauniilla ilmalla kuvastuvat vedenkalvoon. Minunkin huvilani on aivan veden varrella, takana öljypuulehto ja sypressimetsä, ja kun ajattelen, että tämä paikka kerran on oleva sinun kotisi, käy marmori silmissäni valkeammaksi, lehdot varjoisemmiksi ja meri sinisemmäksi. Oi Lygia, kuinka suloista on elää ja rakastaa! Vanha Menikles, joka hoitaa huvilaani, on istuttanut iris-kukkia niityille myrttien juurelle, ja heti kun minä ne näin, tulin ajatelleeksi Auluksen taloa, teidän impluviumianne ja puutarhaanne, jossa istuin sinun rinnallasi. Nämä liljat tulevat sinullekin muistuttamaan lapsuutesi kotia, ja sentähden sinä varmaan tulet pitämään Antiumista ja tästä huvilasta. Heti perille saavuttuamme keskustelimme pitkät ajat, minä ja Paavali, aterian aikana. Puhuimme sinusta, ja sitten hän rupesi opettamaan. Kuuntelin häntä kauan, ja vaikka minä osaisin kirjoittaa yhtä hyvin kuin Petronius, niin en sittenkään saattaisi kuvata sinulle kaikkea, mitä minun ajatuksissani ja sielussani liikkui. En ole ikinä saattanut aavistaa, että maailmassa voisi löytyä sellaista onnea, kauneutta ja rauhaa, joista ihmiset eivät mitään tiedä. Mutta tahdon säilyttää tämän kaiken mielessäni, kunnes saan sinut tavata, sillä niin pian kuin minulle vain ilmaantuu vapaa hetki, tulen Roomaan. Sanopa minulle: kuinka saattaa maailmaan yhtaikaa mahtua sellaisia ihmisiä kuin apostoli Pietari, Paavali Tarsolainen ja Caesar? Kysyn siksi, että Paavalin saarnan jälkeen vietin illan Neron luona, ja tiedätkö mitä siellä kuulin? Muun muassa hän luki runonsa Trojan hävityksestä ja valitti, ettei hän koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia. Hän kadehti Priamoa ja sanoi häntä onnelliseksi mieheksi, kun hän oli saanut nähdä syntymäkaupunkinsa palavan ja häviävän. Siihen virkkoi Tigellinus: "Sano sananen, oi jumala, niin minä otan soihdun, ja ennenkuin yö on lopussa, näet Antiumin palavan." Mutta Caesar sanoi häntä tyhmyriksi. "Mihin", virkkoi hän, "minä sitten lähtisin hengittämään meri-ilmaa ja parantamaan ääntäni, jonka jumalat ovat minulle lahjoittaneet ja jota minun, kuten sanotaan, ihmiskunnan hyväksi täytyy suojella? Eikö juuri Rooma minua vahingoita? Eivätkö pahat höyryt Suburrasta ja Esquilinuksesta juuri saata minua käheäksi ja eikö Rooman palo tarjoaisi tuhat kertaa komeampaa ja traagillisempaa näytelmää kuin Antiumin palo?" Kaikki olivat sitä mieltä, että olisi kuulumattoman komeaa ja traagillista nähdä kaupungin, joka on valloittanut maailman, muuttuvan harmaaksi tuhkaläjäksi. Caesar huomautti, että hänen runonsa siinä tapauksessa voittaisivat Homeron laulut, ja rupesi suunnittelemaan, kuinka hän rakennuttaisi kaupungin uudelleen. Niin hän sen tekisi, että tulevien vuosisatojen täytyisi ihmetellä hänen työtään, jonka rinnalla kaikki muu ihmistyö häviäisi mitättömäksi. Juopuneet vieraat alkoivat nyt huutaa: "tee se! tee se!" Mutta Nero huomautti: "minulla pitäisi olla paljon luotettavampia ystäviä, jotka olisivat minuun todella kiintyneitä." Tunnustan, että kun kuulin hänen niin puhuvan, minut äkkiä valtasi pelko, sillä olethan sinä, rakkahimpani, Roomassa. Nyt minä kyllä itse nauran pelkoani, sillä vaikka Caesar ja augustianit ovatkin hulluja, niin eivät he toki uskalla ruveta niin hulluiksi. Mutta tästä näet kuinka ihminen voi pelätä rakastettunsa tähden. Soisinpa, ettei Linuksen talo olisi siellä Tiberin takana, kapean kadun varrella, köyhälistön kaupunginosassa, sillä se puoli tulipalon sattuessa varmaan on eniten vaarassa. Minun mielestäni eivät Palatinuksen palatsitkaan olisi tarpeeksi arvokkaita sinun asunnoksesi, ja minä tahtoisin, ettei sinulta puuttuisi mitään mukavuuksia, joihin lapsuudessasi olet tottunut. Muuta Auluksen taloon, Lygiani! Olen sitä paljon ajatellut. Kun Caesar oli Roomassa, olisi tosin huhu sinun muuttamisestasi orjien kautta voinut ehtiä Palatinukselle, sattua hänen korviinsa ja kääntää hänen huomionsa sinuun. Silloin ehkä olisi voinut seurata rangaistus siitä, että olit uskaltanut vastustaa Caesarin tahtoa. Mutta hän viipyy kauan Antiumissa ja kun hän palaa Roomaan, ovat orjat jo aikoja sitten lakanneet puhumasta siitä asiasta. Linus ja Ursus saattavat seurata sinua. Elän muuten siinä toivossa, että sinä, jumalattareni, jo asut omassa talossasi Carinaen varrella ennenkuin Caesar taasen tulee Palatinukselle, Siunattu olkoon päivä ja hetki, jolloin sinä astut kynnykseni yli, ja jos Kristus, jota paraikaa opin tuntemaan, suo sen tapahtua, niin olkoon Hänenkin nimensä siunattu. Silloin tahdon Häntä palvella ja Hänelle antaa elämäni ja vereni. Tai oikeastaan: silloin tahdomme molemmat Häntä palvella, kunnes elämämme lanka katkeaa. Rakastan sinua ja tervehdän sinua sieluni pohjasta.»

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Ursus ammensi kaivosta vettä ja hyräili vinttaa nostaessaan jotakin kummallista lygiläistä säveltä. Tuon tuostakin katsahti hän ilosta loistavin silmin Linuksen puutarhaan päin, jossa Lygia ja Vinitius istuivat sypressien keskellä, valkeina kuin kuvapatsaat. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, joka olisi heilauttanut heidän vaatteitaan. Oli jo hämärä. Taivaalta lankesi maille kultainen, sinipunertava hohde. Illan hiljaisuudessa istuivat he käsi kädessä puhellen.

"Eikö sinulle, Marcus, vain voi tapahtua jotakin pahaa, kun läksit Antiumista Caesarin tietämättä?" kysyi Lygia.

"Ei, rakkaani," vastasi Vinitius. "Caesar lupasi kahdeksi päiväksi sulkeutua huoneeseensa Terpnoksen kanssa säveltääkseen uutta laulua. Hän tekee usein sillä tavalla ja silloin hän ei ajattele eikä muista mitään muuta. Mitä minä Caesarista, kun olen sinun luonasi ja kun minä saan katsella sinua. Olenkin jo ikävöinyt niin, etten enää viime öinä saanut unta. Monesti olen jo mennyt unenhorroksiin, mutta heräsin äkkiä siitä, että luulin sinun olevan vaarassa. Kerran näin unta, että hevoset, joiden piti viedä minut Antiumista Roomaan ja jotka kulkevat sen matkan nopeammin kuin yksikään Caesarin pikalähetti, olivat varastetut. En enää saattanut elää näkemättä sinua. Niin minä sinua rakastan, oi armaani, armahin armaani!"

"Tiesin, että sinä tulet. Kaksi kertaa Ursus jo pyynnöstäni kävi sinun talollasi Carinaella tiedustelemassa tuloasi. Sekä Linus että Ursus jo nauroivat minua."

Selvästi saattoi nähdä, että Lygia oli häntä odottanut, sillä hän oli heittänyt yltään tavalliset, tummat vaatteensa ja pukeutunut pehmeään, valkoiseen stolaan, jonka sulavista poimuista hänen hartiansa ja päänsä nousivat kuin kevätesikon kukat lumesta. Hiuksiinsa hän oli pistänyt pari punaista vuokkoa.

Vinitius painoi huulensa hänen kättänsä vastaan. He istuivat kivisellä rahilla keskellä villiä viiniköynnöstä, toisiinsa nojaten, ääneti ja katsellen ruskoja, jotka kuvastuivat heidän silmiinsä.

Vaikenevan illan lumous riisti heidät kokonaan valtoihinsa.

"Kuinka täällä on hiljaista, ja kuinka maailma on ihana!" huudahti Vinitius matalalla äänellä. "Kuinka kauniisti yö lankeaa maille. Olen onnellisempi kuin koskaan eläessäni olen ollut. Sano Lygia, miten tämä on mahdollista? En ole koskaan aavistanut, että saattaa löytyä tällaista onnea. Ennen luulin, että rakkaus synnytti tulta suoniin ja himoa, nyt vasta näen, että ihminen saattaa rakastaa jokaisella veripisarallaan, jokaisella hengenvedollaan ja kuitenkin tuntea niin suloista, rajatonta rauhaa, että luulisi unen ja kuoleman jo tulleen. Sellainen on minulle aivan uutta. Katselen näiden puitten tyyneyttä ja minusta tuntuu siltä kuin oma mieleni olisi yhtä tyyni. Vasta nyt ymmärrän, että on onnea, josta ihmiset eivät ole tietäneet mitään. Vasta nyt ymmärrän, minkätähden sinä ja Pomponia Graecina olette niin toistenne kaltaiset... Niin!... Kristus sen tekee..."

Silloin Lygia painoi kasvonsa hänen olkapäätään vastaan ja virkkoi:

"Marcus, rakkaani..."

Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän tunsi, että nyt hän saa häntä rakastaa, ja hänet valtasi sellainen ilo ja kiitollisuus, että hän kävi ikäänkuin mykäksi, ja ainoastaan silmät tulivat täyteen kyyneliä. Vinitius kiersi käsivartensa hänen sorjan vartalonsa ympäri, painoi häntä vastaansa ja lausui:

"Lygia! Siunattu olkoon hetki, jolloin ensi kerran kuulin Hänen nimensä."

Lygia vastasi hiljaa:

"Rakastan sinua, Marcus."

Sitten he molemmat vaikenivat, sillä heidän sydämensä olivat tulvillaan, eivätkä he saattaneet sanoin lausua tunteitaan. Sypressien oksilla sammuivat jo viimeiset sinipunertavat ruskot ja kuun sirppi alkoi valaa hopeitaan puutarhaan.

Hetkisen perästä puhkesi Vinitius puhumaan:

"Kyllä minä tiedän sinun ajatuksesi... Sillä tuskin olin suudellut rakasta kättäsi, kun luin silmistäsi kysymyksen: joko olet ottanut vastaan opin, jota minä tunnustan, joko olet kristitty? En! en vielä ole kristitty, ja tiedätkö, kukkaseni, mistä syystä? Paavali sanoi minulle: 'Minä olen nyt todistanut sinulle, että Jumala tuli maailmaan ja antoi ristiinnaulita itsensä maailman lunastukseksi, mutta pesköön Pietari sinut puhtaaksi armon lähteessä, koska hän ensinnä laski kätensä sinun päällesi ja siunasi sinut.' Minä sitäpaitsi tahtoisin, että sinä, armaani, olisit läsnä kun minut kastetaan, ja että Pomponia olisi kumminani. Siitä syystä en vielä ole kastettu, vaikka kyllä jo uskon Vapahtajaan ja hänen suloiseen oppiinsa. Paavali minut on tehnyt vakuutetuksi sen totuudesta, hän minut on kääntänyt, ja eihän olisikaan saattanut käydä toisin. Sillä kuinka en uskoisi Kristuksen tulleen maailmaan, kun Pietari, joka on ollut Hänen opetuslapsensa, ja Paavali, jolle Hän on ilmestynyt, sen sanovat. Kuinka en uskoisi Häntä Jumalaksi, kun hän on noussut kuolleista? Nähtiinhän Hänet kaupungissa, merellä ja vuorella, ja ne, jotka hänet näkivät, olivat ihmisiä, joiden suu ei valhetta tunne. Minä uskoin jo silloin, kun kuulin Pietarin puhuvan Ostrianumissa, sillä ajattelin jo silloin: kuka hyvänsä tässä maailmassa saattaa valehdella, mutta ei tuo, joka sanoo: 'minä näin!' Mutta minä pelkäsin teidän oppianne. Luulin sen ryöstävän sinut minulta. Luulin, ettei siinä ole sijaa viisaudelle, kauneudelle eikä onnelle. Mutta nyt olen oppinut sen tuntemaan ja olisinko mies, jollen soisi, että maailmaa valheen asemesta hallitsisi totuus, vihan sijasta rakkaus, rikoksen sijasta hyve, vääryyden sijasta rehellisyys, koston sijasta laupeus? Kuka ei sitä soisi? Ja juuri sitähän teidän uskontonne opettaa. Toisetkin uskonnot suosivat rehellisyyttä, mutta yksin tämä tekee ihmissydämen rehelliseksi. Ja yksin se tekee sydämen puhtaaksi, niinkuin Pomponian ja sinun, ja yksin se tekee sydämen uskolliseksi, niinkuin sinun ja Pomponian. Olisinhan sokea, jollen sitä huomaisi. Ja kun Kristus-Jumala vielä on luvannut antaa sekä iankaikkisen elämän että niin äärettömän onnen, että ainoastaan Jumalan kaikkivaltius saattaa sellaisen antaa, niin mitä ihminen vielä voi toivoa? Jos kysyisin Senecalta, minkätähden hän puolustaa hyvettä, vaikka hillittömyys tekee ihmisen onnellisemmaksi, niin hän varmaankaan ei voisi antaa minulle järkevää vastausta. Mutta nyt minä tiedän, minkätähden ihmisen tulee elää siveästi: sentähden, että hyvyys ja rakkaus virtaa Kristuksesta, sentähden, että kun kuolema sulkee silmäni, löytäisin elämän, onnen, oman itseni ja sinut, rakkahimpani... Kuinka saattaa olla rakastamatta oppia, joka neuvoo ihmiselle oikeuden tien ja joka voittaa kuoleman? Kuka ei mieluummin valitsisi hyvää kuin pahaa! Ennen minä luulin tämän opin vastustavan onnea, mutta Paavali on osoittanut minulle, ettei se ryöstä hitustakaan onnestamme, vaan että se päinvastoin lisää sitä. Eihän tämä kaikki tahdo mahtua päähäni, mutta tunnen, että niin on, sillä en koskaan ole ollut näin onnellinen enkä ikinä olisi voinut tulla näin onnelliseksi, jos väkivallalla olisin vienyt sinut talooni. Lausuithan sinä juuri minulle: 'rakastan sinua', ja niitä sanoja en vaihtaisi koko Rooman mahtiin. Oi Lygia, järkeni sanoo, että tämä oppi on jumalallinen ja kaikista paras, sydän sen tuntee--ja kuka saattaisi sellaisia voimia vastustaa?"

Lygia kuunteli hartaasti hänen sanojaan ja katseli häneen sinisillä silmillään, jotka kuun loisteessa olivat kuin salaperäiset kukat, joissa kaste kimmeltelee.

"Niin, Marcus, olet oikeassa!" virkkoi hän ja painoi yhä hellemmin päätään hänen rintaansa vastaan.

Sinä hetkenä täytti heidän sielunsa ääretön onni, sillä he ymmärsivät, ettei rakkaus ole ainoana yhdyssiteenä heidän välillään, vaan että heitä yhdistää toinenkin voima, suloinen ja vastustamaton, joka tekee heidän rakkautensa epäitsekkääksi ja muuttumattomaksi ja joka voittaa kuolemankin. Heidän sydämiinsä valui täydellinen varmuus siitä, että vaikka kaikki muu maailmassa muuttuisikin, niin he eivät lakkaa rakastamasta toisiaan ja olemasta toistensa omat. Ja tämä tieto valoi heidän sieluihinsa aavistamattoman rauhan. Sittemmin tunsi Vinitius, että tämä rakkaus on sekä puhdas että syvä ja samalla aivan uusi, tunne, jommoista ei maailma vielä ole tuntenut ja jommoista se ei ole voinut synnyttää. Kaikki, mitä hänen ympärillään oli, suli hänen sydämessään yhdeksi kokonaisuudeksi: Lygia, Kristuksen oppi, kuutamo, joka kalpeana lepäsi sypressien latvoilla, lämmin yö--se oli hänen silmissään kaikki yhtä.

Hetkisen perästä jatkoi hän hiljaisella, väräjävällä äänellä:

"Sinä tulet olemaan samaa sielua kuin minä, sinä tulet olemaan minun rakkaimpani maailmassa. Sydäntemme sykintä tulee olemaan yhteinen, yhteinen rukouksemme ja kiitollisuutemme Kristusta kohtaan. Oi armaani! Me saamme elää yhdessä, yhdessä palvella suloista Jumalaa ja tietää, että kun kuolema tulee, silmämme uudestaan avautuvat ja me pääsemme suloisesta unesta uuteen kirkkauteen--voimmeko enempää toivoa! Minä hämmästelen vain sitä, etten ennen ole tätä käsittänyt. Ja tiedätkö, minä luulen, ettei kukaan voi vastustaa tätä oppia. Kahden- tai kolmensadan vuoden päästä koko maailma sitä tunnustaa. Ihmiset unohtavat Jupiterin eivätkä palvele muita jumalia kuin Kristusta. Temppelit häviävät--ei jää muuta kuin kristittyjen rukoushuoneet. Sillä kuka ei haluaisi tulla onnelliseksi? Mutta tosiaan! kuulin tuonoin Paavalin ja Petroniuksen keskustelun, ja tiedätkö mitä Petronius lopuksi sanoi: »se ei sovi minulle» muuta hän ei voinut sanoa."

"Kerropa mitä Paavali puhui," pyysi Lygia.