Chapter 3

Petronius ei todellakaan sitä tietänyt. Hän loi ruskeat silmänsä ylöspäin ja koetti miettiä, oliko hän tehnyt jotakin pientä palvelusta Aulukselle tai jollekin toiselle. Mutta hän ei muistanut ainoatakaan, paitsi sen, jonka aikoi tehdä Vinitiukselle. Mahdollisesti hän tietämättään oli tullut tehneeksi jotakin sentapaista, mutta silloin se todella oli tapahtunut aivan hänen tietämättään.

"Minä rakastan ja kunnioitan Vespasianusta," jatkoi Aulus, "jonka hengen sinä pelastit, kun hänelle kerran sattui se onnettomuus, että hän nukkui kuunnellessaan Caesarin säkeitä."

"Onni hänelle," virkkoi Petronius, "ettei hän niitä kuullut. Asia olisi sentään saattanut päättyä onnettomasti. Vaskiparta tahtoi tietysti lähettää centurion hänen luokseen antamaan ystävällisen neuvon, että hän avaisi suonensa."

"Ja silloin juuri sinä, Petronius, hymyilit hänelle."

"Niin, tai oikeastaan päinvastoin. Sanoin hänelle, että Orfeuskin laulullaan sai nukutetuksi villit pedot ja että Nero nukuttaessaan Vespasianuksen oli saavuttanut yhtä suuren voiton. Punapartaa saa kyllä moittia, jos moitteeseen vain sekoittaa tarpeeksi imartelua. Armollinen Caesarittaremme Poppaea ymmärtää ne asiat juurtajaksain."

"Valitettavasti," puhui Aulus, "ovat nyt ajat sellaiset. Minulta puuttuu kaksi etuhammasta, sillä muuan brittiläinen heitti minua kerran kivellä, ja siitä asti on puheeni ollut viallista. Kuitenkin olen viettänyt elämäni onnellisimmat hetket Britanniassa..."

"Siksi että ne hetket olivat voiton hetkiä," lisäsi Vinitius.

Petronius, joka pelkäsi, että vanha sotapäällikkö rupeisi kertomaan muistelmiaan, vaihtoi puheainetta. Praenesten seuduilla olivat maalaiset löytäneet kuolleen sudenpenikan, jolla oli kaksi päätä. Samana päivänä oli raivonnut myrsky ja salama oli hävittänyt osan Kuuttaren temppeliä, mikä myöhäiseen syksyyn nähden oli aivan kuulumatonta. Muuan Cotta-niminen mies, joka oli tämän kertonut, tiesi myöskin, että saman temppelin papit ennustivat kaupungin tai ainakin jonkun suuren talon perikatoa, jollei sitä erityisillä uhreilla saataisi peräytetyksi.

Aulus oli sitä mieltä, ettei tällaisia merkkejä saanut olla huomioon ottamatta. Jumalat saattoivat olla julmistuneita rikkaiden ylellisyydestä, mikä ei olisi ollut ensinkään kummallista--ja silloin olivat sovitusuhrit aina paikallaan.

Nyt puhui Petronius:

"Sinun talosi, Plautius, ei ole tarpeeksi suuri, vaikka siinä asuukin suuri mies; minun taloni, joskin liian suuri näin alhaiselle olennolle, on siihen tarkoitukseen liian pieni. Jos taas on kysymys jonkun niin suuren talon häviöstä kuin on esimerkiksi »domus transitoria», niin kannattaako meidän oikeastaan uhrata sen perikadon estämiseksi?"

Plautius ei vastannut tähän kysymykseen, ja hänen varovaisuutensa loukkasi Petroniusta, sillä vaikkei Petronius paljon osannutkaan erottaa oikeaa väärästä, niin ei hän koskaan ollut alentunut ilmiantajaksi ja hänen kanssaan olisi saattanut puhua aivan vapaasti. Hän muutti sentähden uudestaan puheainetta ja rupesi kiittämään Plautiuksen asuntoa, varsinkin siinä vallitsevaa hyvää aistia.

"Se on vanha sukutalo," selitti Plautius. "Senjälkeen kun minä sen perin, ei ole muutettu mitään."

Kun atriumin ja tabliumin välinen oviverho oli vedetty syrjään, oli talo avoinna päästä päähän, joten tablinumin, peristylin eli pilaripihan ja sen takana olevan salin eli n.s. oecuksen läpi saattoi nähdä kauas puutarhaan asti. Se oli kuin valoisa kuva tummissa kehyksissä, ja sieltä liiti atriumiin asti lapsen nauru.

"Salli, oi päällikkö," virkkoi Petronius, "meidän likeltä kuulla tuota heleää naurua, jota nykyään niin harvoin saa kuulla."

"Kernaasti," vastasi Plautius, nousten istualtaan. "Pieni poikani Aulus ja Lygia siellä lyövät palloa. Mutta mitä nauruun tulee, Petronius, niin luulen, että juuri se sinun elämästäsi puuttuu."

"Elämä on naurun arvoinen," vastasi Petronius, "minä kyllä nauran!--mutta tämä nauru soi aivan toisin."

"Petronius," huomautti Vinitius, "on monasti päiväkausia nauramatta ja nauraa sitten taas yöt umpeensa."

Näitä puhellessaan astuivat he talon läpi ja tulivat puutarhaan, missä Lygia ja pikku Aulus löivät palloa. Tähän huviin vartavasten määrätyt orjat, n.s. spheristae, keräsivät maasta pallot ja toivat ne pelaajien käsiin. Petronius loi ohimennen kiireisen silmäyksen Lygiaan, mutta pikku Aulus karkasi tervehtimään Vinitiusta ja Vinitius puolestaan kumarsi kauniille tytölle, joka seisoi pallo kädessä, hiukset hiukan epäjärjestyksessä, hämillään ja puna poskilla.

Puutarhan tricliniumissa, muratti- ja viiniköynnösverkon varjossa istui Pomponia Graecina, ja sinne menivät vieraat häntä tervehtimään. Petronius tunsi hänet, vaikkei hän seurustellutkaan Plautiusten talossa, sillä hän oli nähnyt hänet Antistian, Rubelius Plautuksen tyttären luona, samaten kuin Senecan ja Polion taloissa. Tuon naisen surulliset, lempeät kasvot, hänen jalomuotoinen vartalonsa, hänen liikkeensä ja sanansa, kaikki hänessä teki Petroniukseen omituisen vaikutuksen. Pomponia kumosi siihen määrään koko hänen käsityksensä naisesta, että tuon perinpohjin turmeltuneen ja itsetietoisen miehen, jonka kaltaista ei ollut koko Roomassa, täytyi tuntea jonkinlaista kunnioitusta häntä kohtaan, jopa tuntea itsetietoisuutensa horjuvan hänen seurassaan. Kun hän kiitti Vinitiuksen saamasta hoidosta, pääsi häneltä aivan vaistomaisesti puhuttelusana »domina», herratar, jota hän ei vahingossakaan olisi tullut käyttäneeksi puhutellessaan esim. Calviaa, Crispinillaa, Scriboniaa, Valeriaa, Solinaa tai muita suurmaailman naisia.--Tervehdittyään ja kiitettyään Pomponiaa huomautti hän, että häntä valitettavasti niin harvoin näkee. Ei häntä tapaa sirkuksessa eikä amfiteatterissa. Silloin laski Pomponia kätensä miehensä käteen ja vastasi tyynesti:

"Me vanhenemme vanhenemistamme ja rupeamme yhä paremmin viihtymään kodin hiljaisuudessa."

Petroniuksen piti vastata hänen sanoihinsa, mutta samassa virkkoi Aulus Plautius sihisevällä äänellään:

"Ja me vieraannumme vieraantumistamme ihmisistä, jotka roomalaisille jumalillemme antavat kreikkalaisia nimiä."

"Jumalat ovat jo aikoja sitten käyneet korusanoiksi puhujien puheissa," huomautti Petronius kevyesti. "Ja koska kreikkalaiset meille ovat opettaneet koko puhujataidon, niin minusta tuntuu helpommalta sanoa Hera kuin Juno."

Tätä lausuessaan kääntyi hän Pomponian puoleen osoittaakseen, ettei hän hänen seurassaan saattanut mitään muuta jumalolentoa ajatellakaan, ja ryhtyi sitten vastaamaan hänen huomautukseensa heidän vanhuudestaan.

"Ihmiset todella vanhenevat pian, mutta on sellaisiakin, jotka elävät ihan toista elämää ja joiden kasvot Saturnus kokonaan näkyy unohtavan."

Petronius puhui aivan vilpittömällä mielellä, sillä Pomponia Graecinan kasvot, vaikka hän olikin elämänsä ehtoopuolella, olivat harvinaisen tuoreet. Hänen päänsä oli pieni, piirteet hienot. Hän teki aivan nuoren naisen vaikutuksen, vaikka hän kantoi mustaa pukua ja vaikka hän oli huolestuneen ja surullisen näköinen.

Sillaikaa pikku Aulus, joka lämpimästi oli kiintynyt Vinitiukseen, tuli pyytämään häntä palloa lyömään. Pojan kanssa tuli tricliniumiin myöskin Lygia. Murattilehdossa, valopilkkujen hyppiessä hänen kasvoillaan, tuntui hän Petroniuksen mielestä vieläkin kauniimmalta kuin ensi näkemältä. Hän muistutti todella nymfiä. Petronius ei vielä ollut puhutellut häntä, sentähden hän nyt kumarsi hänelle ja rupesi, tavallisten tervehdyssanojen asemasta, lausumaan säkeitä, joilla Odysseus tervehti Nausikaata:

Korkea ruhtinatar, joko ihminen vai jumal' ollet... Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain suku sulla, Niin ylen autuas sull' isä ompi ja äitisi armas, Veljesi myös ylen autuahat...

Pomponiaakin miellytti tämän maailmanmiehen hieno kohteliaisuus. Lygia taas kuunteli häntä hämillään, hehkuvin poskin ja uskaltamatta nostaa silmiään. Vähitellen rupesi hänen suupielissään värähtelemään vallaton hymy ja kasvoista saattoi huomata, että tytössä taisteli ujous ja halu saada vastata--ja vihdoin tämä halu voitti. Hän vilkaisi äkkiä Petroniukseen ja vastasi Nausikaan sanoilla, lausuen ne yhdessä henkäyksessä ikäänkuin ulkoa opitun läksyn:

Kunpa sa vieras et lienekään mies joutava, tyhmä...

* * * * *

Sitten hän kääntyi ympäri ja pakeni kuin pelästynyt lintu.

Nyt oli Petroniuksen vuoro hämmästyä, sillä hän ei ollut saattanut odottaa kuulevansa Homeron säkeitä tytön huulilta, jonka syntyperä oli barbarinen, kuten hän Vinitiuksen kertomuksesta tiesi. Hän loi kysyvän katseensa Pomponiaan, mutta tämä ei voinut antaa mitään vastausta, sillä hän katseli paraikaa hymyillen vanhan Auluksen ylpeydestä säteileviä kasvoja.

Aulus nimittäin ei saattanut salata ylpeyttään. Rakastihan hän Lygiaa kuin omaa tytärtään ja pitihän hän kreikkalaisuutta sivistyneen seuraelämän huippuna, vaikka hänen muinaisroomalaiset ennakkoluulonsa käskivätkin häntä vastustamaan kreikankieltä ja sen leviämistä. Itse ei hän koskaan ollut sitä oikein oppinut, ja se häntä salaa harmitti. Mutta siitä hän iloitsi, että tämä hienostunut herra ja kirjailija, joka varmaan oli pitänyt hänen taloaan barbarisena, nyt siellä sai vastaukseksi Homeron säkeen alkukielellä.

"Meillä on täällä kreikkalainen opettaja," selitti hän Petroniukselle, "joka opettaa poikaamme, ja tyttö kuuntelee hänkin opetusta. Pieni peipponen se vielä on, mutta herttainen peippo onkin, ja me rakastamme häntä molemmat."

Petronius katseli murattiköynnösten ja kaprifoliain läpi puutarhaan, jossa nuoret huvittelivat. Vinitius oli riisunut togansa ja esiintyi tunikassa. Hän heitti palloa ilmaan ja vastapäätä seisoi Lygia, käsivarret ojennettuina ottamaan sitä vastaan. Ensi näkemältä ei tyttö ollut tehnyt Petroniukseen suurtakaan vaikutusta. Hän tuntui hänestä liian hennolta. Mutta kun hän sitten tricliniumista tarkemmin katseli häntä, niin hän ajatteli, että tuon näköinen mahtoi Aamuruskon jumalatar olla, ja tuntijana hän tunnusti, ettei tyttö ollut tavallista laatua. Jota kauemmin häntä katseli, sitä enemmän hän miellytti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja kukkeat, suu tuore, ikäänkuin suudelmaksi kaarrettu, silmät siniset kuin taivas tai meri, otsa alabasterinkarvainen, hiukset hulmuavat, tummat, vivahtaen milloin meripihkan, milloin korinttilaisen vasken väriin. Hänen kaulansa oli kaitainen, olkapäitten kaarevuus »jumalallinen», koko ruumis norja, notkea, nuori ja tuore kuin kevään kukka. Taiteilijan ja kauneudentuntijan silmä sanoi, että tämän tytön kuvaa tuli sanoa »kevääksi». Äkkiä muistui hänen mieleensä Chrysothemis, ja häneltä pääsi ilkeä hymy. Hiukset puuteroituina kullankarvaisiksi ja kulmakarvat mustattuina oli hän kuin kuihtunut ruusu, jonka kellastuneet lehdet jo putoavat. Ja tätä Chrysothemista häneltä kuitenkin kadehti koko Rooma. Sitten muistui hänen mieleensä Poppaea, mutta kuuluisa Poppaeakin kävi hänen silmissään hengettömäksi vahakuvaksi. Tässä tytössä, joka oli kasvanut Tanagran lehdoissa, ei asunut yksin kevät, vaan Psychen kirkkaus, joka loisti läpi hänen ruusuisen ruumiinsa niinkuin liekki loistaa lampusta.

"Vinitius on oikeassa," mietti Petronius, "minun Chrysothemikseni on vanha, vanha ... kuin Troja."

Sitten hän kääntyi Pomponia Graecinan puoleen ja virkkoi, puutarhaan viitaten:

"Nyt ymmärrän, herratar, että kun omistatte nämä molemmat, te paremmin viihdytte kotona kuin Palatiuksen juhlissa ja sirkuksessa."

"Niin," vastasi Pomponia, katsahtaen sinne päin, missä Lygia ja pieni Aulus olivat.

Mutta vanha sotapäällikkö rupesi kertomaan tytön historiaa ja kaikkea, mitä hän Atelius Histeriltä oli kuullut Lygien pohjolan pimeydessä asuvasta kansasta.

Puutarhassa oli pallonlyönti lopetettu, ja nuoret astelivat hiekkakäytävillä, näyttäen myrttien ja sypressien tummaa taustaa vastaan valkeilta kuvapatsailta. Lygia ja pikku Aulus astelivat käsi kädessä. Jonkun ajan kuluttua istuutuivat he rahille lammikon rannalle, joka oli keskellä puutarhaa. Pian Aulus sentään erosi heistä, pelotellakseen kaloja läpikuultavassa vedessä. Vinitius jatkoi keskustelua, joka oli alettu jo kävellessä.

"Niin," virkkoi hän matalalla, värisevällä äänellä. "Tuskin olin saanut riisutuksi poikatogan, kun minut lähetettiin Aasian legiooniin. En ollut oppinut tuntemaan kaupunkia--en elämää enkä rakkautta. Tosin muistan ulkoa hiukan Homeroa ja Anacreonia, mutta en minä, kuten Petronius, osaa lasketella runoa heti, kun järki ihmettelystä vaikenee ja omat sanat puuttuvat. Poikana kävin koulua Musoniuksen luona ja hän sanoi meille, että sen, joka tahtoo löytää onnen, tulee tahtoa jumalien tahdon mukaan--että siis onnen saavuttaminen riippuu meistä itsestämme. Minä puolestani kuitenkin luulen, että on olemassa jotakin paljon suurempaa ja kalliimpaa, joka ei riipu meidän tahdostamme ja jonka yksin rakkaus saattaa antaa.--Etsiväthän tätä onnea itse jumalatkin, siis minäkin, oi Lygia, joka en tähän asti ole rakkautta tuntenut, seuraan heidän jälkiään ja etsin sitä, joka minulle antaisi rakkautta..."

Hän vaikeni. Eikä vähään aikaan kuulunut muuta kuin veden loiskina, kun pikku Aulus viskasi siihen kiviä pelästyttääkseen kaloja. Hetkisen perästä Vinitius taasen alkoi puhua, mutta hiljemmin ja vieläkin hellemmällä äänellä.

"Tottahan sinä tunnet Vespasianuksen pojan Tituksen? Hänestä kerrotaan, että hän tuskin oli mieheksi päässyt, kun hän rakastui Bereniceen ja niin tulisesti, että suru oli ottamaisillaan hänet hengiltä. Niin voisin minäkin rakastaa, oi Lygia!... Rikkaus, kunnia, valta--mitä ne ovat muuta kuin savua, tyhjyyttä! Rikas tapaa aina itseään rikkaampia, kuuluisan kunniaa pimentää aina suurempi kunnia, mahtavan kanssa kilpailee mahtavampi... Mutta voiko itse Caesar, voivatko itse jumalat saavuttaa suurempaa rikkautta, suurempaa onnea kuin tavallinen kuolevainen, kun hänen povellaan kohoilee rakastetun povi tai kun hän suutelee lemmittynsä huulia... Ei, juuri rakkaus tekee meidät yhdenarvoisiksi jumalten kanssa, oi Lygia!"

Mutta tyttö kuunteli hämillään, kummissaan, ja hänen korvissaan soi kuin kreikkalaisten huilujen tai sitrojen soitto. Välistä tuntui hänestä siltä kuin Vinitius olisi laulanut jotakin ihmeellistä laulua, joka valui hänen korviinsa, pani veret liikkeelle ja samalla sai sydämen sykkimään pelosta ja oudosta ilosta... Hänestä tuntui siltä kuin Marcus olisi koskettanut jotakin, jota hänessä kyllä ennenkin oli ollut, mutta jota hän ei ollut ymmärtänyt miksikään. Hän tunsi, että hänessä heräsi jotakin, joka tähän asti oli nukkunut, ja että himmeä uni kävi yhä selvemmäksi, kirkkaammaksi ja kauniimmaksi.

Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Tiberin toiselle puolelle ja näkyi nyt alhaalta Janiculus-kummun päältä. Sypressit seisoivat liikkumattomina iltaruskon punassa. Koko ilma oli sen hehkua täynnä. Lygia nosti Vinitiusta kohti siniset silmänsä, jotka olivat ikäänkuin juuri unesta heränneet--ja illan loistossa, rukous silmissä, kumartuneena tyttöä kohti, oli hän hänen mielestään kauniimpi kaikkia kreikkalaisia ja roomalaisia jumalia, joiden kuvat hän oli nähnyt temppelien harjoilla. Vinitius tarttui hänen ranteeseensa ja lausui:

"Etkö arvaa, Lygia, miksi minä näitä puhun sinulle...?"

"En," kuiskasi tyttö niin hiljaa, että Vinitius tuskin saattoi sen kuulla.

Mutta hän ei uskonut sitä, vaan pusersi yhä kovemmin hänen kättään ja olisi varmaan painanut hänet sykkivää sydäntään vasten ja puhunut hänelle hehkuvia sanoja, sillä ihmeellinen impi oli sytyttänyt hänen tunteensa tuleksi--jollei myrttipensaiden reunustamaa tietä pitkin samassa olisi astunut vanha Aulus, juuri heitä kohti.

"Aurinko laskee," huusi hän, "varokaa sentähden iltakylmää älkääkä suututtako Libytinaa."

"En ole vielä ottanut togaakaan ylleni," vastasi Vinitius, "eikä minun ole ensinkään kylmä."

"Vuorten päältä tuskin enää näkyy auringon kehän toinen kylki," puheli vanha sotapäällikkö. "Mutta kas siellä Siciliassa, siellä on lauhkea ilmanala, kun illoin vain ihmiset voivat kerääntyä toreille veisaamaan jäähyväisvirsiä mailleen laskevalle Foebukselle."

Ja unohtaen että juuri oli varoittanut loukkaamasta Libytinaa, rupesi hän kertomaan Siciliasta, jossa hänellä oli suuria tiluksia ja viljelyksiä. Niitä hän rakasti, ja monasti hän oli aikonut kokonaan muuttaa Siciliaan rauhassa viettämään loppupäivänsä. Tarpeekseen talven kuuraa on jo nähnyt se, jolta talvi on valkaissut hiukset. Vielä eivät lehdet putoa puista, vielä hymyilee kaupungin päällä ystävällinen taivas, mutta kunhan nyt viinipuun lehdet kellastuvat, kun lumi lankeaa Albanian vuorille ja jumalat lähettävät vinhat tuulensa Campanialle, niin kuka tietää, vaikka muuttaisi perheineen päivineen rauhaisiin maakyliin.

"Ethän toki tahdo jättää Roomaa, Plautius?" kysyi Vinitius äkkiä levottomasti.

"Olen jo kauan tahtonut," vastasi Aulus, "sillä siellä olisi sekä levollisempaa että vaarattomampaa asua."

Ja uudestaan alkoi hän ylistellä puutarhojaan, karjojaan, taloa, joka oli aivan vihannan peitossa, ja kukkuloita, jotka kasvavat tymiania ja thymbraa ja joitten ympärillä mehiläisparvet surisevat. Mutta Vinitius välitti vähät hänen paimenlauluistaan, hän pelkäsi ainoastaan kadottavansa Lygian ja ajatteli nyt Petroniusta ainoana auttajanaan.

Sillaikaa istui Petronius Pomponian luona, ihaellen auringonlaskua ja ihmisryhmää lammin varrella. Heidän takanaan olivat tummat myrttipensaat, ja illan hohde kultasi heidän valkeita vaatteitaan. Ruskot taivaalla kävivät sinipunertaviksi ja vaihtelivat värejä kuin opaali. Itse taivaan laki muuttui valkeaksi kuin liljan lehdet. Sypressien piirteet erottautuivat vielä selvemmin kuin kirkkaalla päivällä. Ihmisiä, puita, koko puutarhaa hallitsi illan rauha.

Petroniusta kummastutti tämä rauha, varsinkin se, mikä vallitsi näiden ihmisten mielissä. Sekä Pomponian ja vanhan Auluksen että heidän poikansa ja Lygian kasvoissa oli jotakin, jota hän ei ollut huomannut niissä kasvoissa, jotka joka päivä--tai oikeammin sanoen joka yö--häntä ympäröivät. Näissä oli jotakin valoisaa, lempeää, sopusointuisaa, joka varmastikin johtui suorastaan siitä elämästä, jota täällä elettiin. Hämmästyneenä tuli hän ajatelleeksi, että ehkä on olemassa joku laji kauneutta ja nautintoa, jota hän ei tunne, vaikka hän koko ikänsä on ajanut takaa kauneutta ja nautintoa. Hän ei saanut ajatustaan tukahdetuksi, vaan kääntyi Pomponian puoleen ja lausui:

"Mietin tässä, miten toisenlainen teidän maailmanne on kuin se, jota meidän Neromme hallitsee."

Pomponia kohotti hienot kasvonsa iltaruskoa kohti ja vastasi vaatimattomasti:

"Ei Nero maailmaa hallitse--vaan Jumala."

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Tricliniumin likeisyydestä kuuluivat jo vanhan sotapäällikön, Vinitiuksen, Lygian ja pikku Auluksen askeleet, mutta ennenkuin he saapuivat paikalle, ehti Petronius vielä kysyä:

"Sinä uskot siis jumaliin, Pomponia?"

"Minä uskon Jumalaan, joka on yksi, vanhurskas ja kaikkivaltias," vastasi Aulus Plautiuksen vaimo.

KOLMAS LUKU.

"Hän uskoo Jumalaan, joka on yksi, kaikkivaltias ja vanhurskas," toisteli Petronius, istuessaan kantotuolissa kahdenkesken Vinitiuksen kanssa. "Jos hänen Jumalansa on kaikkivaltias, niin hän on elämän ja kuoleman herra; jos hän taas on vanhurskas, niin hän oikeudenmukaisesti antaa ihmisten kuolla. Minkätähden Pomponia sitten suree Juliaa? Surressaan Juliaa hän tietysti soimaa Jumalaansa. Minun täytyy kertoa tämän-iltainen keskustelumme vaskipartaiselle apinallemme, sillä totisesti minä väittelytaidossa kohoan Sokrateen tasalle. Mitä taas naisiin tulee, niin arvelen, että jokaisella on kolme tai neljä sielua, mutta niistä ei ainoakaan ole järjellinen sielu. Pannaanpa vaan Pomponia Senecan tai Cornutuksen kanssa filosofoimaan siitä, mikä on heidän suuri Sanansa... Manatkoon hän vain esiin Xenofonin, Parmenideen, Zenonin ja Platon varjot, jotka siellä kimmeriläisten maan äärissä kituvat kuin peippo häkissään. Minä olisin hänen ja Plautiuksen kanssa tahtonut puhua aivan toisista asioista. Kautta egyptiläisen Isiksen pyhän vatsan! Jos minä olisin suoraan sanonut heille, mikä oli syynä vierailuumme, niin kyllä heidän hyveellisyytensä olisi nostanut sellaisen melun, että olisi luullut kepeillä lyötävän vaskiseen kilpeen. Minä en uskaltanut. Usko pois, Vinitius, etten uskaltanut. Riikinkukot ovat kauniita lintuja, mutta kirkuvat kauheasti. Minä pelkään kirkunaa. Mutta sinun valintaasi minun täytyy kehua. Tyttö on oikea »rusosorminen Aamunkoi...» Ja tiedätkö mitä hän vielä muistuttaa?--Kevättä!--eikä meidän italialaista kevättämme, joka tuskin siellä täällä pukee omenapuut kukkiin, mutta jättää öljypuut köyhään harmauteensa, vaan sitä nuorta, raikasta, heleänvihreää kevättä, jonka kerran näin Helvetiassa... Kautta kalpean Kuuttaren--minä en ihmettele sinua, Marcus, mutta tiedä, että sinä rakastat Dianaa ja että Aulus ja Pomponia ovat valmiit repimään sinut kappaleiksi, kuten koirat repivät Aktaion."

Vinitius tuijotti maahan ja vaikeni pitkän aikaa. Vihdoin hän alkoi puhua ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Ikävöin minä häntä ennenkin, mutta nyt minä ikävöin vielä enemmän. Kun minä tartuin hänen käteensä, hulmahtivat liekit läpi koko olentoni. Minun täytyy saada hänet omakseni. Jos minä olisin Zeus, niin peittäisin hänet pilviin, kuten hän peitti Ion, tai lankeaisin hänen päällensä sateena, kuten hän lankesi Danaën päälle. Tahtoisin suudella hänen suutansa, kunnes tekisi kipeätä! Tahtoisin kuulla hänen huutavan sylissäni! Tahtoisin surmata sekä Auluksen että Pomponian ja ryöstää hänet ja kantaa kotiini. En tule tänä yönä nukkumaan. Annanpa ruoskia jotakin orjaa ja kuuntelen hänen voivotustaan..."

"Rauhoitu!" virkkoi Petronius. "Ihanhan sinun tunteesi ovat niinkuin jonkun Suburran suutarin..."

"Yhdentekevää. Minun täytyy saada omistaa hänet. Käännyin sinun puoleesi pyytämään neuvoa, mutta jollet sinä voi auttaa minua, niin koetan tulla toimeen omin voimin... Aulus pitää Lygiaa tyttärenään--minkätähden minun sitten tulisi pitää häntä orjattarena? Jollei muuta neuvoa ole, niin koristakoot hänen kätensä kotini kynnystä, voidelkoon hän sitä sudenrasvalla ja vartioikoon hän vaimonani kotiliettäni."

"Rauhoitu, sinä konsulien raivoisa jälkeläinen. Kun me kuljetamme barbarikuninkaita köysissä voittovaunujemme perässä, niin emmehän tee sitä naidaksemme heidän tyttäriään. Kavahda toki äärimmäisyyksiä. Käytä suoria ja kunniallisia keinoja ja suo sekä itsellesi että minulle ajatusaikaa. Pidinhän minäkin Chrysothemista Jupiterin tyttärenä, mutta en toki nainut häntä--ja eihän Nerokaan nainut Actea, vaikka häntä pidettiinkin Attaluksen tyttärenä... Rauhoitu... Muista, että jos tyttö tahtoo jättää Auluksen talon, niin ei kukaan saata estää häntä. Sitäpaitsi et sinä yksinäsi pala, vaan tyttöönkin on Eros sytyttänyt liekkinsä... Minä näin sen ja olen siitä ihan varma. Ole nyt vain kärsivällinen. Keksimme vielä keinoja kaikkeen, mutta tänään olen jo ajatellut liiaksi, ja se väsyttää minua. Huomenna lupaan taas ajatella rakkauttasi, enkä enää ole Petronius, jollen keksi keinoa."

Molemmat vaikenivat--vihdoin huudahti Vinitius rauhoittuneempana:

"Kiitos! Ja olkoon Fortuna sinulle suosiollinen!"

"Ole kärsivällinen."

"Minne käskit kantaa meitä?"

"Chrysothemiksen luo."

"Onnellinen sinä, joka omistat rakastettusi."

"Minäkö? Tiedätkö mikä minua vielä huvittaa Chrysothemiksessa? Se, että hän yhdessä oman vapautetun orjani, luutunsoittaja Theokleen kanssa pettää minua ja luulee, etten minä mitään näe. Rakastinhan minä häntä joskus--nyt minua ainoastaan huvittaa hänen valheellisuutensa ja hänen tyhmyytensä. Mennäänpä yhdessä hänen luokseen. Jos hän rupeaa mielistelemään sinua ja kirjoittaa jotakin pöytään viiniin kastetulla sormellaan, niin voit olla vakuutettu, etten käy mustasukkaiseksi."

He antoivat käskyn, että heidät kannettaisiin Chrysothemiksen luo.

Juuri kun he saapuivat perille, laski Petronius kätensä Vinitiuksen olalle ja huudahti:

"Odotapa, nyt luulen keksineeni keinon!"

"Palkitkoot sinua kaikki jumalat!"

"Niin, luulen ettei keinoni petä. Kuulepas, Marcus..."

"Mitä sanot, Viisauteni, Atheneni...?"

"Muutaman päivän perästä jakaa jumalallinen Lygia kanssasi Demeterin hedelmän."

"Olet suurempi Caesaria!" huudahti Vinitius innoissaan.

NELJÄS LUKU.