Chapter 28

Vinitius vaikeni, sillä hänen onnensa oli ylenpalttisen suuri. Sitten hän taasen rupesi kertomaan, kuinka hänen silmänsä vähitellen olivat avautuneet näkemään, että Lygia oli aivan toisenlainen kuin muut roomattaret ja ainoastaan Pomponian kaltainen. Ei hän oikein osannut kertoa kuinka se oli tapahtunut, sillä hän ei itsekään ollut tehnyt itselleen niin tarkkaa selkoa tunteistaan, mutta sen hän luuli tietävänsä, että Lygia oli tuonut maailmaan uuden kauneuden, jommoista ei tähän asti maailmassa ollut nähty ja joka ei ollut ainoastaan kaunis kuva, vaan samalla henki. Hän kertoi Lygialle vielä rakastavansa häntä juuri siitä syystä, että hän häntä pakeni, ja sanoi, että Lygia tulee olemaan pyhä olento hänen kotilietensä ääressä. Tämä täytti Lygian sydämen suurella ilolla.

Vinitius ei enää saanut puhutuksi. Hän tarttui Lygian käteen ja katseli ihastuksissaan elämänsä onnea, jonka hän vihdoinkin oli saavuttanut, ja toisteli toistamistaan hänen nimeänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että hän todella on löytänyt hänet ja että hän on tässä hänen luonaan:

"Oi Lygia! oi Lygia!"

Vihdoin hän rupesi kysymään Lygian tunteita, ja Lygia tunnusti hänelle rakastuneensa häneen jo Auluksen talossa. Jos Vinitius olisi vienyt hänet Palatinukselta Auluksen taloon, olisi hän tunnustanut kasvatusvanhemmilleen rakkautensa ja koettanut lepyttää heidän vihaansa Vinitiukseen.

"Minä vannon sinulle," sanoi Vinitius, "etten koskaan ollut aikonut ryöstää sinua Auluksen talosta. Petronius voi joskus sinulle kertoa, että minä jo silloin olin kertonut hänelle rakastavani sinua ja aikovani naida sinut. Olin sanonut hänelle: voidelkoon hän kynnykseni sudenrasvalla ja istukoon hän kotilieteni ääressä! Mutta hän vain nauroi minua ja kehoitti Caesaria vaatimaan sinua panttivankina hoviinsa ja sitten antamaan sinut minulle. Monta kertaa minä suruissani olen kironnut häntä, mutta ehkä kohtalo vartavasten oli määrännyt asiain kulun tällaiseksi, sillä enhän muuten olisi tutustunut kristittyihin enkä oppinut ymmärtämään sinua..."

"Usko minua, Marcus," lausui Lygia "Kristus tahtoi johdattaa sinut luokseen."

Vinitius nosti kummastuneena päätään.

"Olet oikeassa," sanoi hän vilkkaasti. "Tapahtumat ovat niin kummallisesti liittyneet toisiinsa. Etsiessäni sinua tutustuin kristittyihin... Ostrianumissa kuuntelin ihmeissäni apostolin sanoja, sillä en iässäni ollut kuullut puhuttavan sellaisista asioista. Varmaan sinä siellä rukoilit puolestani."

"Kyllä!" vastasi Lygia.

He astuivat lehtimajan ohitse, joka oli tiheän murattiköynnöksen peitossa, ja likenivät paikkaa, jossa Ursus, surmattuaan Crotonin, oli karannut Vinitiuksen kimppuun.

"Tässä," huudahti nuorukainen, "olisin kuollut, jollet sinä olisi minua pelastanut."

"Älä muistele sitä," sanoi Lygia "äläkä sano Ursukselle mitään siitä."

"Kuinka minä voisin soimata häntä siitä, että hän sinua puolusti? Päinvastoin olisin paikalla lahjoittanut hänelle vapauden, jos hän olisi ollut orja."

"Jos hän olisi ollut orja, olisi Aulus aikoja sitten vapauttanut hänet."

"Muistatko," sanoi Vinitius, "että kerran jo tahdoin palauttaa sinut Auluksen taloon? Mutta silloin sinä vastasit minulle, että Caesar voisi saada siitä tiedon ja kostaa kasvatusvanhemmillesi. Katso, nyt voit käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin tahdot."

"Kuinka niin, Marcus?"

"Sanon: »nyt», mutta tarkoitan, että sitten kun olet vaimoni, saatat vaaratta käydä heidän luonaan. Niin!... Sillä jos Caesar saisikin siitä tiedon ja kysyisi minulta mihin on joutunut panttivanki, jonka hän minulle uskoi, niin vastaisin: olen mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja hän käy Auluksen talossa minun suostumuksellani. Ei hän kauaa viivy Antiumissa, sillä hän tahtoo päästä Akaiaan, ja jos viipyisikin, niin ei minun joka päivä tarvitse nähdä häntä. Kun Paavali Tarsolainen on opettanut minulle teidän totuutenne, otan kasteen ja palaan tänne. Sitten koetan voittaa Auluksen ja Pomponian suostumuksen--palaavathan he jo näinä päivinä kaupunkiin--ja sitten ei enää ole mitään esteitä, vaan minä saan ottaa sinut omakseni ja saattaa kotilieteni ääreen. Oi rakkahimpani, oi rakkahimpani!"

Vinitius ojensi kätensä korkeuteen, ikäänkuin huutaakseen taivasta rakkautensa todistajaksi. Mutta Lygia loi häneen kirkkaat silmänsä ja puhui:

"Silloin sanoin minäkin: »missä sinä Cajus olet, siellä tahdon minä Cajakin olla»."

"Oi, Lygia!" huudahti Vinitius, "vakuutan sinulle, ettei naista ikinä niin ole miehelässä kunnioitettu, kuin sinua kunnioitetaan minun kodissani."

Vähän aikaa he astelivat ääneti, sillä onni oli ylenpalttisena täyttänyt heidän rintansa. Rakkautensa kirkastamina olivat he ylevät kuin jumalalliset olennot ja kauniit katsella kuin kevään kukkaset.

Vihdoin he seisahtuivat sypressin juurelle, joka kasvoi likellä porttia. Lygia nojautui sen runkoa vastaan, ja Vinitius puhkesi vapisevalla äänellä puhumaan:

"Käske Ursuksen mennä Auluksen taloon, koota vaatteesi ja lapsuudenaikaiset leikkikalusi ja tuoda ne minulle."

Lygian posket rupesivat hohtamaan kuin ruusu tai aamurusko.

"Tapa määrää toisin," sanoi hän.

"Tiedän. _Pronuba_ [vaimo, joka saattoi morsianta ja joka hänelle neuvoi vaimon velvollisuudet] ne tavallisesti tuo vasta häiden jälkeen, mutta tee se minun mielikseni. Vien ne huvilaani Antiumiin ja muistelen sinua siellä."

Hän pani kädet ristiin ja rupesi pyytämään kuin lapsi:

"Pomponia palaa näinä päivinä. Tee se, jumalattareni, tee se, rakkaani!"

"Tehköön Pomponia niinkuin itse tahtoo," vastasi Lygia, ja »pronubaa» mainitessa kävivät hänen poskensa vieläkin heloittavammiksi.

He vaikenivat, sillä rakkaus täytti heidän rintansa niin, että he tuskin saivat hengitetyksi. Lygia nojasi olkapäätään sypressin runkoon, ja puun varjossa näyttivät hänen kasvonsa aivan vaaleilta. Hänen silmänsä olivat alas painetut, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti hengityksestä. Vinitiuksenkin kasvot olivat käyneet aivan kalpeiksi. Illan hiljaisuudessa kuulivat he omien sydäntensä lyönnit, ja piha sypresseineen, myrttipensaineen ja lehtimajoineen muuttui heidän silmissään rakkauden puutarhaksi.

Mutta Miriam astui nyt ovelle ja pyysi heitä ilta-aterialle. He istuutuivat apostolien väliin, ja nämä katselivat lempein silmin nuorta polvea, jonka huoleksi heidän kuoltuaan oli tuleva uuden opin siemenen kylväminen.

Pietari mursi ja siunasi leivän. Kaikkien aterioitsevien kasvoista loisti rauha, ja ääretön onni tuntui täyttävän koko huoneen.

"Katso," virkkoi vihdoin Paavali kääntyen Vinitiuksen puoleen, "olemmekohan me elämän ja ilon vihollisia?"

Vinitius vastasi:

"Tiedän, ettette ole, sillä en koskaan ole ollut niin onnellinen kuin teidän joukossanne."

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Kun Vinitius saman päivän iltana palasi kotiin Forumin kautta, näki hän Vicus Tuscuksen päässä Petroniuksen kullatun kantotuolin ja kahdeksan bitynilaista sitä kuljettamassa. Hän heilutti kättään, sai heidät pysähtymään ja likeni verhoja.

"Oletko nukkunut hyvää ja kaunista unta?" kysyi Vinitius ja hymyili nähdessään Petroniuksen nukkuvan.

"Sinäkö siinä!" sanoi Petronius herätessään. "Niin, nukuin todella, sillä koko yön vietin Palatinuksella. Olen paraikaa matkalla ostamaan itselleni lukemista Antiumiin... Mitä kuuluu?"

"Käytkö sinä kirjakaupoissa?" kysyi Vinitius.

"Käyn. En tahdo päästää kirjastoani epäjärjestykseen, hankin sentähden matkaa varten erityisen varaston. Varmaankin Musoniukselta ja Senecalta on ilmestynyt jotakin uutta. Haen sitäpaitsi Persiuksen teoksia ja erästä Vergiliuksen eklogien laitosta, jota minulla ei ole. Oi kuinka olen väsyksissä ja kuinka käsiäni särkee kääröjen alituisesta avaamisesta... Mutta kun kerran joudut kirjakauppaan, käyt uteliaaksi ja mielesi tekee katsella yhtä ja toista. Olen ollut Avirnuksella, Atractuksella Argiletumin varrella ja vielä Sosiusten kaupassa Vicus Sandalariuksen varrella. Kautta Castorin! kuinka minua nukuttaa!..."

"Koska olet ollut Palatinuksella, niin tottahan sinulta saa tietää mitä sinne kuuluu. Mutta kuulehan! lähetä pois kantotuoli ja kirjakääröt ja tule minun luokseni, niin saamme puhua Antiumista ja muusta."

"Hyvä," vastasi Petronius ja astui kantotuolista. "Tottahan sinä tiedät, että ylihuomenna lähdetään Antiumiin."

"Mistä minä sen tietäisin?"

"Missä maailmassa sinä oikein elät? Minäkö vasta sinulle sen uutisen tuon? Niin! Ole nyt valmiina varhain ylihuomis-aamuna. Herneet ja oliviöljy eivät ole auttaneet, huivi, kierrettynä paksun kaulan ympäri, ei myöskään auttanut, ja Vaskiparran ääni on yhä käheä. Asiain niin ollen ei viivyttelemistä ole ajatteleminenkaan. Hän kiroilee Roomaa ja Rooman ilmaa, hän haluaisi hävittää koko kaupungin maan tasalle ja tuhota sen tulella. Hän haluaa kiireen kautta päästä meren rannalle ja sanoo, että haju, joka nousee kapeilta kaduilta, vie hänet hautaan. Tänään on uhrattu suuria uhreja kaikissa temppeleissä, jotta hänen äänensä palaisi, mutta voi roomalaisia ja varsinkin senaattoreja, jollei ääni pian palaa!"

"Eihän olisi syytä lähteä Akaiaan, jos se palaisi."

"Eikö meidän jumalallisella Caesarillamme sitten muka ole muita lahjoja kuin ääni? huudahti Petronius hymyillen.--Voisihan hän esiintyä Olympon leikeissä runoilijana ja esittää Trojan palon; tai vaununohjaajana, soittajana, painiskelijana, vaikkapa tanssijana. Varmaan hän joka kerralla korjaisi kaikille voittajille määrätyt seppeleet. Tiedätkö, miksi apina sairastui? Eilen hän tahtoi näyttää olevansa yhtä hyvä tanssija kuin Pariksemme ja esitti meille tanssien Ledan seikkailut, mutta hiestyi ja kylmettyi. Hän oli aivan yhtä märkä ja limainen kuin ankerias, joka juuri on nostettu vedestä. Yhtämittaa hän muutteli naamaa, kieritteli kuin hämähäkki ja riuhtoi käsillään kuin juopunut merimies. Inhoittavaa oli katsella hänen suurta vatsaansa ja ohuita sääriään. Paris oli opettanut häntä jo kahden viikon ajan, mutta koetapa ajatella Vaskipartaa Ledana tai jumalallisena joutsenena. Siinä se on joutsen! En tiedä mitä enää sanoisin! Mutta hän aikoo julkisesti esittää saman pantomimin, ensin Antiumissa, sitten Roomassa."

"Hänen esiintymisensä julkisena laulajana on jo herättänyt paheksumista, ja onhan kuulumatonta, että roomalainen Caesar esiintyy miminä, matkijana. Ei, sitä totisesti ei Roomakaan siedä!"

"Rakkaani! Rooma sietää mitä hyvänsä, ja senaatti kiittää »isänmaan isää» kaikesta."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Roskaväki ylpeilee siitä, että Caesar on sen kulharina."

"Sano nyt itse: voiko ihminen sen alemmaksi vaipua?"

Petronius kohautti olkapäitään.

"Sinä elät täällä hiljaisessa kodissasi ja mietit Lygiaa tai kristittyjä. Taidat siis tuskin tietää, mitä hovissa tapahtui pari päivää sitten. Nero meni silloin julkisesti naimisiin Pythagoraksen kanssa. Poika esiintyi morsiamena. Luulisi hulluuden jo ennättäneen huippuunsa, vai mitä? Ja uskotko, että papit juhlallisesti vahvistivat avioliiton. Minä olin itse läsnä ja vakuutan sinulle, että vaikka minä voin sietää paljon, niin kyllä minä silloin ajattelin, että jumalien täytyy antaa joku merkki, jos heitä on olemassa... Mutta Caesar ei usko jumaliin ja lienee oikeassa."

"Hän on siis yhtaikaa ylimäinen pappi, jumala ja jumalankieltäjä," virkkoi Vinitius.

Petronius hymähti.

"Niin on! En ole tullut sitä ajatelleeksi, mutta siinä on asema, jonka kaltaista tähän asti tuskin on nähty maailmassa."

Hän vaikeni ja jatkoi hetken perästä:

"Lisättäköön vielä, että ylimäinen pappi, joka ei usko jumaliin, ja jumala, joka pilkkaa jumalia--samalla ateistina pelkää heitä."

"Sen todistaa selvästi tapaus Vestan temppelissä."

"On tämä kaunis maailma!"

"Maailma ja Csesar ovat toistensa arvoiset!--Mutta ei tätä kauaa kestä."

Jutellessaan olivat he saapuneet Vinitiuksen talolle, jossa iloinen illallinen heitä odotti. Vinitius kääntyi vielä kerran Petroniuksen puoleen ja toisti:

"Ei, rakkaani, maailman täytyy uudestisyntyä."

"Emme me sitä synnytä uudestaan," vastasi Petronius. "Sillä Neron aikana on ihminen kuin perhonen: hän elää armon auringossa ja kuolee, kun ensi kylmä henkäys häntä kohtaa ... kuolee, vaikkei tahtoisikaan! Kautta Majan pojan! olen monesti kysynyt itseltäni, minkä ihmeen kautta tuollainen Lucias Saturninus saattoi elää yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanhaksi, elää vielä Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen jälkeen?... Mutta vähät siitä. Sallitko minun lähettää kantotuolisi noutamaan Eunikeä? Väsymykseni on kadonnut jäljettömiin, ja tahtoisin pitää hauskaa. Käskepä sitransoittajien soittaa illallisen aikana. Sitten voimme puhua Antiumista. Täytyy ajatella tuota matkaa, varsinkin sinun."

Vinitius lähetti noutamaan Eunikeä, mutta ilmoitti, ettei hän vain viitsi vaivata päätään Antiumin-matkalla. Vaivatkoot päätään ne, jotka eivät voi tulla toimeen muuten kuin Caesarin armon säteissä. Ei maailma Palatinukseen pääty, ei ainakaan niiden mielestä, joiden sydän ja sielu on toisaalla.

Hän puhui niin huolettomasti, reippaasti ja iloisesti, että Petroniusta hämmästytti. Hän katseli sisarenpoikaansa hyvän aikaa ja kysyi vihdoin:

"Mikä sinun oikein on? Nythän sinä olet aivan samanlainen kuin ennen, kun vielä kannoit kultaista bullaa rinnallasi."

"Olen onnellinen," vastasi Vinitius. "Pyysin sinua luokseni juuri saadakseni ilmoittaa sen sinulle."

"Mitä sinulle on tapahtunut?"

"Jotakin, jota en vaihtaisi koko Rooman valtakuntaan."

Näin sanottuaan Vinitius istuutui, nojasi kyynärpäänsä tuolin kaidepuihin, laski kätensä pään varaan ja rupesi puhumaan, kasvot loistaen onnesta.

"Muistatko, kuinka me kerran yhdessä kävimme Aulus Plautiuksen talossa ja sinä siellä ensi kerran näit jumalallisen tytön, jota itsekin vertasit kevääseen tai aamuruskoon? Muistatko sen verrattoman Psychen, sen ihanimman tyttöjen joukossa, sen kauneimman jumalattaristanne?"

Petronius katseli Vinitiusta kummastuneena, ikäänkuin hän olisi epäillyt, että hänen päänsä oli sekaisin.

"Kenestä sinä puhut?" kysyi hän vihdoin. "Tietysti minä Lygian muistan."

Mutta Vinitius lausui:

"Minä olen hänen kihlattunsa."

"Mitä?"

Vinitius hypähti äkkiä istualtaan ja huusi paikalle taloudenhoitajansa.

"Käske kaikki orjat tänne. Tulkoon jok'ikinen. Pian!"

"Oletko hänen kihlattunsa?" kysyi Petronius uudestaan.

Hänen tointuessaan hämmästyksestä tulvi Vinitiuksen talon äärettömään atriumiin tulvimistaan väkeä. Sinne tuli vapisevia vanhuksia, miehiä, jotka olivat miehuutensa parhaimmassa iässä, naisia, poikia ja tyttöjä. Joka hetki virtasi atriumiin uutta väkeä; käytävistä, joiden nimenä oli »fauces», kuului kaikenlaisia eri kieliä. Vihdoin olivat he kaikki asettuneet riveihin pitkin seiniä ja pylväskäytävään. Vinitius seisoi impluviumin vieressä ja kääntyi siitä vapautettunsa Demaksen puoleen, lausuen:

"Kaikki, jotka ovat palvelleet talossani kaksikymmentä vuotta, tulkoot huomenna pretorin luo, jossa he saavat vapautensa; ne, jotka eivät ole palvelleet tätä aikaa, saavat kolme kultarahaa ja kaksinkertaiset annokset viikon aikana. Kuritushuoneisiin maalle on lähetettävä käsky, että rangaistukset ovat lakkautettavat, kahleet otettavat miesten jaloista ja heille annettava tarpeeksi ruokaa. Tietäkää, että tämä päivä on tuottanut minulle suuren onnen, sentähden tahdon, että ilo asuisi talossa."

Hetkisen ajan seisoivat orjat äänettöminä, ikäänkuin eivät olisi uskoneet omia korviaan, mutta sitten nostivat he kaikki kätensä ja puhkesivat huutamaan:

"Aa! herra! aa!..."

Vinitius antoi heille merkin poistua. He olisivat mielellään heittäytyneet hänen jalkainsa juureen kiittämään, mutta hänen käskystään he jättivät kiireesti huoneen, ja pian täytti heidän ilonsa koko talon, laesta lattiaan asti.

"Huomenna," puhui Vinitius, "käsken heitä vielä kävelemään puutarhaan. Kukin saa siellä piirrellä hiekkaan mitä tahtoo. Sen, joka piirtää kalan kuvan, vapauttaa Lygia."

Petronius, joka ei koskaan kauaa hämmästellyt mitään asiaa, virkkoi jo aivan levollisena:

"Vai kalan! Ahaa! Muistan kyllä Chilonin sanoneen, että kristityt pitävät sitä tunnusmerkkinään."

Sitten hän teki kädellään liikkeen Vinitiusta kohti ja huudahti:

"Onni on aina siellä, missä ihminen näkee sen olevan. Sirotelkoon Flora tiellenne kukkia läpi koko elämänne. Toivotan sinulle kaikkea, mitä itsekin toivot."

"Kiitän sinua. Olin pelännyt sinun rupeavan vastustamaan aikomuksiani. Mutta se olisi ollut turha vaiva."

"Minäkö vastustamaan? En lainkaan. Olen päinvastoin sitä mieltä, että teet aivan oikein."

"Vai niin, sinä tuuliviiri!" huudahti Vinitius iloisesti.

"Etkö muista mitä sanoit minulle silloin, kun palasimme kotiin Graecian talosta?"

Petronius vastasi kylmäverisesti:

"En! Mutta minä olen vaihtanut mieltä."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Rakkaani! Roomassa vaihtelee kaikki. Miehet vaihtavat vaimoja, vaimot vaihtavat miehiä--miksi minä sitten en vaihtaisi mieltä? Nero oli jo menemäisillään naimisiin Acten kanssa. Sitä varten korotettiin Acte jo kuninkaalliseen säätyyn. Ja entä sitten! Nero olisi saanut kelpo vaimon ja me kelpo Augustan. Kautta Proteuksen ja hänen hedelmättömien meriensä! minä tulen aina vaihtamaan mieltä niin pian kuin huomaan sen mukavaksi tai hyödylliseksi. Lygian kuninkaallinen syntyperä epäilemättä on varmempi kuin Acten. Mutta varo sinä Antiumissa Poppaeaa, sillä hän on kostonhimoinen."

"Vähät hänestä! Antiumissa ei tule hiussuortuvakaan putoamaan päästäni."

"Sinä luulet nähtävästi, että taasen saat minut hämmästymään--erehdyt. Mutta mistä sinä sen tiedät?"

"Apostoli Pietari sanoi sen minulle."

"Vai sanoi apostoli Pietari! No, sitten ei ole vetoamistakaan mihinkään todistuskappaleihin. Salli minun sentään varovaisuuden vuoksi viitata muutamaan näkökohtaan, vaikkapa vain siltä varalta, että apostoli Pietari osoittautuisi vääräksi profeetaksi, sillä jos apostoli Pietari sattumalta erehtyisi, voisi luottamuksesi turmeltua, ja se olisi epäilemättä apostoli Pietaristakin ikävää."

"Tee mitä tahdot, mutta minä häneen uskon, ja jos sinä luulet voivasi horjuttaa luottamustani sillä, että noin purevalla äänellä lausut hänen nimensä, niin erehdyt."

"Salli minun vielä tehdä viimeinen kysymys: joko olet ruvennut kristityksi?"

"En vielä, mutta Paavali Tarsolainen lähtee minun mukanani opettamaan minulle Kristuksen oppia, ja sitten otan kasteen, sillä se on valhetta, että kristityt olisivat elämän ja ilon vihamiehiä."

"Sitä parempi sekä sinulle että Lygialle," vastasi Petronius.

Olkapäitään kohauttaen jatkoi hän sitten, ikäänkuin itsekseen:

"Kummallista, kuinka nuo ihmiset ymmärtävät hankkia opilleen tunnustajia ja kuinka se lahko leviää."

Mutta silloin puhkesi Vinitius puhumaan sellaisella kiihkolla, että vähintään olisi luullut häntä itseään kristityksi:

"Niin! heitä on tuhansia ja kymmeniä tuhansia Roomassa, Italian kaupungeissa, Kreikassa ja Aasiassa. Legioneissa ja pretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjä, heitä on itse Caesarin palatsissakin. Orjat ja porvarit, köyhät ja rikkaat, patricit ja plebejit sitä oppia tunnustavat. Tiedätkö, että useat Corneliukset jo ovat kristittyjä, Pomponia Graecina on kristitty, Octavia luultavasti on kristitty ja Acte on kristitty? Niin, se oppi valloittaa maailman ja yksin se voi maailman uudesti-synnyttää. Älä kohauttele olkapäitäsi, sillä mistä tiedät, etkö itse kuukauden tai vuoden perästä tunnusta samaa oppia?"

"Minäkö?" huudahti Petronius. "En, kautta Lethen pojan! en minä sitä tunnusta, vaikka siinä asuisi kaikki ihmisten ja kaikki jumalten viisaus. Siihen täytyy panna vaivaa, enkä minä tahdo nähdä vaivaa. Se vaatii ihmiseltä kieltäytymistä, ja minä en tahdo kieltäytyä mistään tässä elämässä. Sinun luontoisellesi miehelle, joka on kuin tulta ja kiehuvaa vettä, voi sellainen käydä päinsä, mutta ei minulle. Minulla on gemmani, korkokuvani, vaasini ja Eunikeni--muuta en kaipaa. Olympoon en luota, vaan valmistan sen itselleni maan päällä ja nautin, kunnes jumalallisen jousimiehen nuoli minut lävistää tai kunnes Caesar käskee minun avata suoneni. Sitäpaitsi pidän orvokkien lemusta ja mukavista tricliniumeista. Pidän myöskin jumalistamme ... kielellisinä kuvina ... ja Akaiasta, jonne pian lähden lihavan, hoikkasäärisen, verrattoman jumalallisen Caesarimme, Augustuksemme, Periodoniceksemme ... Herkuleksemme ja Neromme kanssa!..."

Petroniusta huvitti suuresti pelkkä ajatus, että hän antautuisi tunnustamaan galilealaisten kalastajien oppia, ja hän rupesi itsekseen hyräilemään:

»Myrttiin vihriään miekkani kiedon, Harmodion ja Aristogeitonin jälkeen...»

Samassa hän sentään lakkasi, sillä palvelija tuli ilmoittamaan, että Eunike oli saapunut.

Hänen tultuaan asetuttiin aterialle, ja sen aikana esittivät sitransoittajat muutamia lauluja. Vinitius kertoi Petroniukselle, että Chilon oli käynyt hänen luonaan ja että juuri kun kreikkalaista ruoskittiin, hänen päähänsä oli pälkähtänyt tuuma lähteä suoraa päätä apostolin puheille.

Petronius, jota taasen oli alkanut unettaa, laski käden otsalleen ja virkkoi:

"Tuuma oli hyvä, koska kerran siitä on ollut hyviä tuloksia. Mutta Chilonille olisin minä sinun sijassasi antanut viisi kultakappaletta enkä selkäsaunaa. Jos taas välttämättömästi tahdoit häntä ruoskittaa, niin olisit ruoskittanut oikein perinpohjin, sillä kuka tietää, eivätkö senaattorit vielä aikoinaan kumartele hänen edessään niinkuin nyt kumartavat ritarillemme Suutari-Vatiniukselle. Hyvää yötä."

Petronius ja Eunike ottivat seppeleen päästään ja läksivät kotiin, mutta heidän mentyään läksi Vinitius kirjastoonsa ja kirjoitti Lygialle seuraavan kirjeen:

»Kun sinä, jumalattareni, aamulla avaat ihanat silmäsi, niin sanokoon tämä kirje sinulle: hyvää huomenta! Sentähden tahdon kirjoittaa tänään, vaikka huomenna saan sinut nähdä. Ylihuomenna lähtee Caesar Antiumiin, ja voi kauhistus! minun täytyy lähteä mukaan. Kuten jo sanoin sinulle, tuottaisi tottelemattomuus kuoleman, ja nyt ei minulla olisi voimaa kuolla. Mutta jos sinä tahdot toisin, niin kirjoita sananen, ja minä jään tänne. Petronius saa sitten käyttää kykyään ja torjua vaarat pääni päältä. Tänään minä onneni huumauksessa annoin lahjoja kaikille orjilleni ja ne, jotka ovat palvelleet talossa kaksikymmentä vuotta, vien huomenna pretorin luo ja teen heidät vapaiksi. Sinun, armaani, täytyy kiittää minua, sillä luulen toimineeni sinun lempeän oppisi mukaisesti. Olen tehnyt sen sinun tähtesi. Sanon heille huomenna, että heidän on vapaudestaan kiittäminen sinua, sillä tahdon, että he olisivat sinulle kiitolliset ja että he ylistäisivät sinun nimeäsi. Sen sijaan minä itse puolestani nyt antaudun sinun ja onnen orjaksi, ja suokoon Jumala, etten koskaan pääsisi vapaaksi siitä orjuudesta. Kirottu olkoon Antium ja koko Vaskiparran matka. Iloitsen sentään siitä, etten ole yhtä viisas kuin Petronius, sillä silloin minun ehkä täytyisi lähteä Akaiaankin. Eron aikana tahdon lohduttaa mieltäni suloisella muistollasi. Ja kun vain suinkin voin riistäytyä irti, istuudun hevosen selkään ja karautan Roomaan, jotta minun silmäni saisivat sinut nähdä ja korvani kuulla suloisen äänesi. Kun en itse voi tulla, lähetän orjani viemään kirjettä ja noutamaan tietoja sinusta. Tervehdin sinua, jumalattareni, ja syleilen jalkojasi. Älä suutu siitä, että sanon sinua jumalattareksi. Jos kiellät, tottelen. Mutta tänään en keksi muuta nimeä. Lähetän sinulle tervehdyksen tulevasta kodistasi--koko sydämestäni.»

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.