Chapter 27

"Sinä varmaan muistat, että minä kerran lankesin kristittyjen käsiin, mutta että he säästivät minut. Glaucus tosin erehtyy luullessaan minua syypääksi onnettomuutensa, mutta mies-raukka oli siitä vakuutettu, kuten on vieläkin, ja kuitenkin he minut päästivät vapaaksi. Älä siis hämmästele, herra, että kiitollisuus täytti sydämeni. Olen vanhojen, hyvien aikojen ihminen. Ajattelin siis: onko minulla oikeutta unohtaa ystäväni ja hyväntekijäni? Eikö olisi kovaa jättää tiedustelematta, mitä heille kuuluu ja missä he asuvat? Kautta pessinuntilaisen Kybelen! sellaiseen minä en saata tehdä itseäni syypääksi. Alussa pelkäsin, että heillä olisi pahoja aikeita minua vastaan, mutta rakkauteni heihin oli suurempi kuin pelkoni. Varsinkin minua lohdutti se, että he niin helposti antavat anteeksi kaikki kärsimänsä vääryydet. Ennen kaikkia kuitenkin ajattelin sinua, herra. Viime yrityksemme onnistui huonosti, mutta tulisiko sinun, Fortunan pojan, tyytyä sellaiseen? Nyt olen siis valmistanut sinulle voiton. Talo on yksinäinen. Voit antaa orjiesi piirittää sen niin huolellisesti, ettei hiirikään pääsisi pakoon. Oi, herra, herra! Nyt riippuu yksin sinusta itsestäsi, onko ylevämielinen prinsessa jo tänä yönä talossasi. Mutta jos niin käy, niin muista, että sinun siitä on kiittäminen isäni köyhää, nälkääntynyttä poikaa."

Veri karkasi Vinitiuksen päähän. Vielä kerran pani kiusaus koko hänen olentonsa vapisemaan. Niin! siinä oli keino ja vihdoinkin varma keino. Kun hän kerran on saanut Lygian haltuunsa, niin kuka uskaltaisi hänet häneltä ryöstää? Kun hän vain on saanut hänet rakastajattarekseen, niin mikä hänellä muu on edessä kuin ikipäiviksi jäädä hänen omakseen? Hiiteen kaikki opit. Mitä kristityt hänelle voivat laupeuksineen ja ankarine oppineen? Eikö jo liene aika vapautua kaikesta tuosta? Eikö jo liene aika alkaa elää niinkuin kaikki muutkin elävät? Mutta mihin toimenpiteihin Lygia tulevaisuudessa voi ryhtyä ja kuinka hänen oppinsa ja hänen kohtalonsa voivat sulautua yhteen--se on vähäpätöinen asia eikä mitään merkitse! Pääasia on, että Vinitius saa hänet omakseen ja vielä tänään. Eiköhän sitäpaitsi mahtane koko oppi lähteä hänen sielustaan, kun hän pääsee uuteen maailmaan, ylellisyyteen ja huvituksiin, ja kun hänen aluksi, vaikkapa pakosta, täytyy antautua niihin? Tämä voi tapahtua vielä tänä päivänä. Paras vain pidättää Chilon talossa ja ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteihin. Sitten seuraa loppumaton ilo.

»Mitä minun elämäni on ollut?» ajatteli Vinitius itsekseen. »Kärsimystä, rauhattomuutta, ikävöimistä ja vaipumista ajattelemaan kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta!» Mutta nyt vihdoinkin loppuu kidutus. Tosin Vinitius muisti luvanneensa, ettei hän nostaisi kättään Lygiaa tavoittelemaan. Mutta minkä nimessä hän sen oli luvannut? Hän ei ollut vannonut jumalien kautta, sillä heihin hän ei uskonut, eikä liioin Kristuksen kautta, sillä Häneen ei hän myöskään vielä uskonut. Jos Lygia kuitenkin pitäisi arvoaan loukattuna, niin voisihan Vinitius hänet naida ja sillä lailla antaa hänelle hyvitystä. Niin! se hänen täytyy tehdä, koska hän hänelle on kiitollisuuden velassa hengestään. Vinitiuksen mieleen muistui päivä, jolloin hän Crotonin kanssa hyökkäsi hänen piilopaikkaansa. Hän muisti kuinka Ursus oli seisonut hänen edessään nyrkki pystyssä ja kaikki mitä sitten oli tapahtunut. Hän näki Lygian kumartuvan puoleensa, puettuna orjattaren vaatteisiin, mutta ihanana kuin jumalatar, lempeänä ja kirkastuneena. Ehdottomasti Vinitiuksen silmät kääntyivät larariumiin ja ristiin, jonka Lygia lähtiessään oli jättänyt hänelle. Tuliko hänen nyt maksaa hänen hyvyytensä niin, että taasen hyökkäisi hänen kimppuunsa? Pitikö hänen hiuksista raahata hänet cubiculumiin niinkuin minkäkin orjattaren? Kuinka hän voi sen tehdä, koska hänen tunteensa häntä kohtaan on rakkautta eikä yksin himoa ja koska hän rakastaa häntä juuri sentähden, että hän on sellainen kuin hän on eikä toisenlainen? Äkkiä Vinitius tunsi, ettei riitä että Lygia on hänen talossaan ja että hän väkivallalla sulkee hänet syliinsä--hänen rakkautensa tarvitsee enemmän, tarvitsee Lygian suosion, rakkauden ja sielun. Siunattu hänen talonsa, kun neito vapaaehtoisesti astuu sen katon alle, siunattu päivä ja hetki, siunattu koko elämä! Silloin heidän onnensa on oleva niinkuin mittaamaton meri ja niinkuin aurinko. Mutta jos hän ryhtyy ryöstämään Lygiaa väkivallalla, niin hän ikipäiviksi surmaa heidän onnensa ja hävittää, tahrii ja tappaa sen, mikä on kalleinta ja armainta elämässä.

Pelkkä ajatuskin kauhistutti häntä. Hän loi silmänsä Chiloniin, joka niinikään katseli häneen, pidellen kättään pistettynä ryysyjensä sisään ja levottomasti väännellen hänen edessään. Vinitiuksen valtasi viha ja vastustamaton halu polkea entinen apumiehensä jalkojensa alle likaisen madon tai myrkyllisen käärmeen lailla. Hetken kuluttua selveni hänelle, mitä hänen tulee tehdä. Hänen kiivas, roomalainen luontonsa ei koskaan tietänyt määrää, ja hän kääntyi nopeasti Chilonin puoleen ja puhui:

"En seuraa neuvoasi, mutta jottei sinun tarvitsisi lähteä pois ilman palkkaa, pitää sinun saaman mitä ansaitset: käsken antaa sinulle kolmesataa raippaa koti-ergastulumissani."

Chilon kalpeni, Vinitiuksen kauniissa kasvoissa oli sellainen kylmä päättäväisyys, ettei Chilon hetkeäkään uskaltanut toivoa luvatun palkinnon olevan vain julmaa leikkiä.

Kiireesti hän siis heittäytyi polvilleen, lyyhistyi maahan ja rupesi tuskallisesti vaikeroimaan:

"Kuinka, oi Persian kuningas? Miksi?... Sinä armon pyramiidi ja lempeyden kolossi--kuinka? Olen vanha, nälkäinen, kurja ... olen palvellut sinua... Niinkö sinä minut palkitset?..."

"Niinkuin sinä kristittyjä!" sanoi Vinitius ja huusi paikalle taloudenhoitajan.

Chilon viskautui hänen eteensä maahan ja syleili hänen jalkojaan tuskallisella kiihkolla. Hänen kasvonsa olivat kalman karvaiset ja hän yritti vielä rukoilla:

"Herra, herra!... Olen vanha! viisikymmentä riittää... Älä määrää kolmeasataa! Viisikymmentä riittää!... Armoa, armoa!"

Vinitius potkaisi hänet luotaan ja antoi taloudenhoitajalle käskynsä.

Silmänräpäyksessä karkasi kaksi väkevää kvadilaista Chilonin kimppuun, tarttuen hänen hiustensa tähteisiin ja sitoen hänen kaulaansa hänen omia ryysyjään. Niin kuljettivat he hänet ergastulumiin.

"Kristuksen nimessä! ... huusi kreikkalainen käytävän ovelta."

Vinitius jäi yksin. Rankaisemiskäsky, jonka hän oli antanut, tyydytti ja elähdytti häntä. Hän koetti koota hajanaisia ajatuksiaan ja järjestää niitä. Hänen mielensä valtasi lohdutuksen tunne, ja voitto, jonka hän oli saanut itsestään, antoi aihetta hänelle kauniiseen toivoon. Hän luuli astuneensa hyvän askelen likemmä Lygiaa ja oli varma siitä, että hänen täytyy saada palkinto työstään. Ensi hetkestä ei hän tullut edes ajatelleeksikaan tehneensä väärin Chilonia kohtaan ja käskeneensä ruoskia häntä saman palveluksen tähden, josta hän ennen oli häntä palkinnut. Hänen mielensä oli vielä siksi roomalainen, ettei toisen ihmisen kärsimys herättänyt hänessä vähääkään sääliä. Hän ei osannut pitää tuollaisen kurjan kreikkalaisen kärsimystä minään. Jos hän olisi tullut sitä ajatelleeksi, olisi hän pitänyt velvollisuutenaan antaa rangaista alhaista kreikkalaista. Mutta hänen ajatuksensa viipyivät Lygian luona, ja hengissä puhui hän hänelle: en palkitse hyvyyttäsi pahuudella, ja jos joskus saat tietää miten minä kohtelin sitä, joka tahtoi yllyttää minua nostamaan kättäni sinua vastaan, niin olet oleva minulle kiitollinen. Samassa hän rupesi miettimään, mahtaisiko Lygia kiittää häntä hänen menettelystään Chilonia kohtaan. Oppi, jota Lygia tunnustaa, käskee antamaan anteeksi, ja kristityt olivat antaneet anteeksi rikoksia, jotka olivat ansainneet paljoa kovemman koston. Vasta nyt kajahti Vinitiuksen korvissa huuto: »Kristuksen nimessä!» Hän muisti Chilonin sillä huudolla pelastuneen lygiläisen käsistä ja päätti peruuttaa rangaistuksen.

Hän oli juuri kutsumaisillaan paikalle taloudenhoitajan, kun tämä itsestään astui hänen eteensä ja puhui:

"Herra, se vanhus meni jo tainnoksiin, lieneekö kuollutkin. Vieläkö käsken jatkamaan ruoskimista?"

"Herätä hänet eloon ja tuo hänet tänne."

Atriumin ylipalvelija katosi esiripun taakse, mutta herättäminen mahtoi olla vaivaloista, koska Vinitius vielä sai odottaa kauan aikaa. Hän rupesi jo käymään malttamattomaksi, kun orjat vihdoin kuljettivat sisään Chilonin. Vinitiuksen viittauksesta saivat he itse heti lähteä pois.

Chilon oli valkea kuin vaate, ja pitkin hänen jalkojaan kierteli verisäikeitä, jättäen merkkejä atriumin mosaikkiin. Hän oli kuitenkin tajuissaan, lankesi polvilleen, ojensi käsivartensa Vinitiuksen puoleen ja puhkesi puhumaan:

"Kiitän sinua, herra! Olet suuri ja armollinen!"

"Koira!" huusi Vinitius, "tiedä, että soin sinulle anteeksi ainoastaan Kristuksen tähden, jota minun on kiittäminen omasta elämästäni."

"Tahdon palvella sekä sinua, herra, että häntä."

"Ole vaiti ja kuuntele. Nouse! Saat lähteä mukaani ja osoittaa minulle talon, jossa Lygia asuu."

Chilon oikaisihe, mutta oli tuskin päässyt pystyyn, kun hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi.

"Herra," puhui hän heikolla äänellä, "olen todella nälissäni... Lähden mukaasi, herra, lähden! Mutta kun ei minulla ole voimia... Käske antaa minulle edes koiriesi ruoan jätteitä, niin tulen..."

Vinitius käski antaa hänelle ruokaa, rahaa ja viitan. Mutta ruoskiminen ja nälkä olivat siihen määrään heikentäneet Chilonia, ettei hän aluksi saattanut syödä. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn pelosta, että Vinitius pitäisi hänen heikkouttaan uppiniskaisuutena ja uudestaan käskisi ruoskia häntä.

"Kunhan saisin vähän viiniä, niin se minua lämmittäisi," puhui hän, ja hampaat kalisivat hänen suussaan. "Sitten olisin valmis lähtemään vaikkapa Isoon Kreikkaan."

Jonkun ajan kuluttua oli hän päässyt niin voimiinsa, että he saattoivat lähteä. Matka oli pitkä, sillä Linus, kuten suurin osa kristittyjä, asui Tiberin takana, likellä Miriamin asuntoa. Vihdoin Chilon osoitti Vinitiukselle pienen rakennuksen, jota muuri ympäröi ja joka oli kokonaan murattiköynnöksen peitossa.

"Tuolla, herra," sanoi hän.

"Hyvä on," vastasi Vinitius. "Nyt saat lähteä tiehesi, mutta kuule ensin mitä sinulle sanon: unohda mitä olet kuullut, unohda missä Miriam, Pietari ja Glaucus asuvat, unohda myöskin tämä talo ja kaikki kristityt. Joka kuukausi saat tulla minun talolleni, niin vapautettuni Demas antaa sinulle kaksi kultarahaa. Mutta jos vielä vakoilet kristittyjä, niin ruoskitan sinut tai annan sinut kaupunginprefektin käsiin."

Chilon kumarsi ja lausui:

"Unohdan."

Mutta tuskin oli Vinitius kadonnut kadun kulman taakse, kun Chilon rupesi heristelemään hänelle nyrkkiään ja huusi:

"Kautta Aten ja Raivotarten! en aio unohtaa!"

Samassa hän taasen meni tainnoksiin.

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Vinitius läksi suoraa päätä taloon, jossa Miriam asui. Portilla tapasi hän Nazariuksen, joka kovin hämmästyi hänet nähdessään, mutta Vinitius tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä näyttämään missä hänen äitinsä asui.

Siellä hän, paitsi Miriamia, tapasi Pietarin, Glaucuksen, Crispuksen ja Paavali Tarsolaisen, joka hiljan oli palannut Fregellaesta. Kun nuori tribuuni astui huoneeseen, kuvastui hämmästys kaikkien kasvoilla, mutta Vinitius lausui:

"Tervehdän teitä Kristuksen nimessä, jota palvelette."

"Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesti."

"Olen nähnyt miten siveää elämää te vietätte ja saanut kokea teidän hyvyyttänne, tulen sentähden ystävänä luoksenne."

"Mekin tervehdimme sinua ystävänä," vastasi Pietari. "Istu, herra, ja ja'a kanssamme ateriamme."

"Istun pöytäänne ja ja'an kanssanne aterianne, mutta kuulkaa minua ensin, sinä Pietari ja sinä Paavali Tarsolainen, jotta olisitte vakuutetut vilpittömyydestäni. Tiedän missä Lygia on, sillä minä kävin Linuksen talolla, joka on likellä tätä asuntoa. Caesar on antanut minulle Lygian, ja talossani on viisisataa orjaa. Olisin helposti voinut piirittää hänen piilopaikkansa ja anastaa hänet itselleni, mutta en ole sitä tehnyt enkä aio sitä tehdä."

"Siitä on Jumala antava sinulle siunauksensa ja puhdistava sydämesi," lausui Pietari.

"Kiitän sinua, mutta kuulkaa minua vieläkin: en ole tehnyt sitä, vaikka olen elänyt kärsimyksessä ja ikävässä. Jollen olisi teihin tutustunut, olisin empimättä ryöstänyt hänet ja pitänyt hänet luonani väkivallalla, mutta teidän siveytenne ja oppinne, vaikken sitä tunnusta, on jollakin lailla muuttanut minun mieleni, enkä minä enää saata harjoittaa väkivaltaa. En minä itsekään tiedä, miten se on tapahtunut--sen vain tiedän, että niin on. Tulen nyt teidän luoksenne, koska lienette Lygian isän ja äidin sijaisina, ja sanon teille: antakaa hänet minulle vaimoksi, ja minä vannon teille, etten estä häntä palvelemasta Kristusta, vaan päinvastoin itsekin aion ruveta oppimaan kristinuskoa."

Hän oli puhunut pystyssä päin ja varmalla äänellä, vaikka hänen mielensä oli niin kuohuksissaan, että jalat vapisivat juovikkaan puvun alla. Hänen sanojaan seurasi syvä äänettömyys, ja hän rupesi pian taasen puhumaan ikäänkuin estääkseen heitä antamasta epäsuotuisaa vastausta.

"Tiedän, että teillä on esteitä, mutta rakastan häntä kuin silmäterääni ja vaikken vielä olekaan kristitty, niin en myöskään ole teidän enkä Kristuksen vihollinen. Tahdon puhua teille suoraan, jotta voisitte minuun luottaa. Tässä on kysymys elämästäni, mutta tahdon kuitenkin olla suora. Toinen sanoisi teille ehkä: kastakaa minut!--minä sanon: valaiskaa ymmärrystäni! Uskon Kristuksen nousseen kuolleista, koska totuutta rakastavat ihmiset kuoleman jälkeen näkivät hänet. Uskon, koska itse olen sen nähnyt, että oppinne synnyttää siveyttä, oikeudentuntoa ja laupeutta eikä suinkaan rikoksia, kuten väitetään. En sitä vielä paljoakaan tunne. Ainoastaan sen verran, minkä teitä teoistanne, Lygian ja teidän puheestanne olen voinut ymmärtää ja päättää. Mutta, kuten sanoin, se on saanut aikaan muutoksen minussa. Ennen pitelin palvelijoitani rautaisin kourin--nyt en enää taida sitä tehdä. Ennen en tuntenut sääliä--nyt tunnen. Viihdyin nautinnoissa, mutta nyt pakenin Agripan lammelta, sillä inhon tunne oli minut tukahuttamaisillaan. Ennen luotin ylivoimaan, nyt olen lakannut luottamasta. Katsokaa, minä en enää tunne itseäni, mutta kemut, viini, laulu, sitrat ja seppeleet minua iljettävät, iljettää Caesarin hovi, alastomat ruumiit ja kaikki rikokset. Mutta kun ajattelen, että Lygia on puhdas kuin lumi vuorilla, niin rakastan häntä vieläkin enemmän. Kun muistan, että teidän oppinne on tehnyt hänet sellaiseksi, niin rakastan oppiannekin ja haluan omistaa sen! Mutta minä en ymmärrä sitä enkä tiedä, saatanko elää sen mukaan ja sietääkö luontoni sitä. Sentähden elän levottomuudessa ja tuskassa, ikäänkuin kulkisin pimeässä. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät tuskallisiin ryppyihin ja puna nousi poskille. Hänen puheensa kävi yhä hätäisemmäksi ja mielenliikutus sai hänet yhä enemmän valtoihinsa."

"Katsokaa, kuinka rakkaus ja epäilykset minua kiduttavat. Minulle on sanottu, ettei oppinne suo ihmiselle elämää eikä iloa, ettei se suvaitse onnea eikä oikeutta, ei järjestystä, hallitusta eikä roomalaista herruutta. Onko se totta? Minulle on sanottu, että Te olette hulluja ihmisiä--sanokaa minulle: Mitä te tuotte maailmaan? Onko rakkaus synti? Onko iloitseminen synti? Onko synti ikävöidä onnea? Oletteko te elämän vihollisia! Täytyykö kristityn tulla kerjäläiseksi? Täytyykö minun luopua Lygiasta? Kummoinen teidän oikeutenne on? Teidän sananne ja tekonne ovat kuin kirkas vesi, mutta mitä sen veden pohjalla on? Te näette, että olen suora. Karkoittakaa pimeys sielustani! Vielä on minulle sanottu näin: Kreikka toi maailmaan viisauden ja kauneuden, Rooma voiman, mutta mitä kristityt tuovat maailmaan? Sanokaa minulle siis: mitä te tuotte? Jos teidän porttienne sisäpuolella on valoa, niin avatkaa minulle!"

"Me tuomme maailmaan rakkauden," vastasi Pietari.

Ja Paavali Tarsolainen jatkoi:

"Jos minä ihmisten ja enkelien kielillä puhuisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin kuin helisevä vaski..."

Mutta liikutus valtasi vanhan apostolin sydämen, kun hän näki tuon sielun kärsivän kuin linnun, joka häkissä räpyttelee päästäkseen ilmaan ja auringon valoon, ja hän ojensi kätensä Vinitiuksen puoleen ja lausui:

"Joka kolkuttaa, sille avataan, ja Herran armo on sinun päälläsi. Sentähden siunaan minä sinut, sinun sielusi ja sinun rakkautesi maailman Vapahtajan nimeen."

Vinitius oli puhunut hehkuvalla innostuksella. Kun hän nyt kuuli Pietarin siunauksen, karkasi hän hänen luokseen, ja silloin sattui kumma tapaus. Quiritien vanha jälkeläinen, joka vielä joku aika sitten ei ollut pitänyt vieraan kansan jäseniä ihmisinäkään, tarttui galilealaisen vanhuksen käteen ja rupesi kiitollisena painamaan sitä huuliaan vastaan.

Pietari iloitsi huomatessaan, että siemen oli langennut uuteen peltoon ja että hänen kalastajaverkkonsa oli koonnut yhden sielun lisää.

Läsnäolijatkin iloitsivat siitä, että Jumalan apostolia oli kohdeltu kunnioituksella, ja lausuivat yhteen ääneen:

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"

Vinitius nousi kirkastunein kasvoin ja rupesi puhumaan:

"Minä näen, että onni voi asua joukossanne, sillä minä olen täällä onnellinen ja minä uskon, että voitte poistaa sielustani muutkin epäilykset. Mutta minä sanon teille vielä, ettei se saata tapahtua Roomassa; Caesar lähtee Antiumiin ja minun täytyy lähteä hänen kanssaan, sillä olen saanut käskyn. Tiedätte, että joka ei tottele, sen täytyy kuolla. Mutta jos olen löytänyt armon teidän silmissänne, niin tulkaa mukaani ja opettakaa minulle totuutenne. Ette te siellä ole suuremmassa vaarassa kuin minäkään. Suurelle kansanpaljoudelle voisitte siellä saarnata totuuttanne itse Caesarin hovissa. Sanotaan, että Acte on kristitty, ja pretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjä, sen tiedän itse, sillä näin omin silmin kuinka sotamiehet polvistuivat eteesi, Pietari, Nomentanan portin luona. Minä omistan Antiumissa huvilan, ja siellä me voimme kokoontua Neronkin likeisyydessä kuuntelemaan teidän oppianne. Glaucus sanoi minulle kerran, että te yhden sielun tähden olette valmiit vaeltamaan maailman ääriin asti--tehkää nyt minulle se minkä teitte niille, joiden tähden läksitte tänne Judeasta asti. Tehkää se ja älkää hylätkö sieluani!"

Kun he sen kuulivat, rupesivat he neuvottelemaan keskenään ja iloitsivat suuresti oppinsa voitosta ja siitä vaikutuksesta, jonka augustianin ja vanhan roomalaisen suvun jäsenen kääntyminen oli tekevä pakanamaailmaan. He olivat totisesti valmiit yhden ihmissielun tähden vaeltamaan maailman ääriin asti, ja eiväthän he Mestarin kuoleman jälkeen olleet mitään muuta tehneetkään. Kieltävän vastauksen antaminen ei siis johtunut kenenkään mieleenkään. Mutta Pietari oli sillä haavaa kokonaisen seurakunnan paimenena eikä siis voinut poistua Roomasta. Sen sijaan Paavali Tarsolainen, joka hiljan oli palannut Ariciasta ja Fregellaesta ja joka juuri varustautui lähtemään pitkälle matkalle Itämaihin tervehtimään sikäläisiä seurakuntia ja antamaan niille uutta, elähdyttävää intoa, suostui lähtemään nuoren tribunin toveriksi Antiumiin. Sieltä hänen kyllä sitten olisi helppo löytää laiva, joka purjehtisi Kreikan merille.

Vinitiusta tosin suretti, ettei Pietari, johon hän jo oli niin kiintynyt, voinut lähteä hänen mukaansa, mutta hän kiitti sentään vilpittömästi Paavalinkin seurasta. Hän kääntyi nyt vanhan apostolin puoleen viimeisellä pyynnöllään.

"Minä tiedän Lygian asunnon," sanoi hän, "ja voisin siis itse lähteä häneltä kysymään, tahtooko hän ottaa minut miehekseen, jos sieluni kääntyy kristityksi, mutta minä tahdon rukoilla sinua, apostoli: salli minun nähdä hänet, tai saata itse minut hänen luokseen. En tiedä kuinka kauan minun täytyy viipyä Antiumissa, ja muistakaa, ettei kukaan Caesarin likeisyydessä saata olla varma huomisesta päivästään. Petronius jo vakuutti minulle, että oloni siellä käy hyvinkin vaaralliseksi. Minä tahtoisin ennen lähtöäni nähdä Lygian, tahtoisin vaivuttaa silmäni hänen silmiinsä ja kysyä häneltä, onko hän unohtanut pahuuteni ja palkitseeko hän sen minulle hyvyydellään."

Pietari hymyili ystävällisesti ja vastasi:

"Kuka sinulta saisi kieltää oikeutettua iloa, poikani."

Vinitius painui taasen suutelemaan hänen kättänsä, sillä hänen sydämensä oli ylen täysi. Mutta apostoli painoi hänen päänsä käsiensä väliin ja lausui:

"Älä sinä pelkää Caesaria, sillä minä sanon sinulle, ettei hiuskarvaakaan pidä päästäsi pudota."

Sitten hän lähetti Miriamin noutamaan Lygiaa sanoen, ettei Lygialle saisi ilmoittaa kuka heidän luonaan oli, jotta neidollekin tulisi sitä suurempi ilo.

Matka ei ollut pitkä, ja pian näkivät huoneessaolijat Miriamin ja Lygian käsi kädessä astuvan puutarhan myrttipensaiden keskitse.

Vinitius olisi tahtonut karata heitä vastaan, mutta kun hän näki Lygian rakastetun hahmon, kävi hän aivan voimattomaksi. Hänen täytyi jäädä paikoilleen seisomaan ja sydän sykki niin, ettei hän tahtonut saada hengitetyksi. Jalat tuskin häntä kannattivat, hänen mielensä oli tällä hetkellä paljoa enemmän kuohuksissa kuin silloin, kun parttien nuolet ensi kerran vinkuivat hänen päänsä ympärillä.

Neito astui mitään aavistamatta huoneeseen, mutta kun hän näki Vinitiuksen, seisahtui hän ja jäi siihen paikkaan ikäänkuin naulattuna. Ensin nousi puna hänen kasvoilleen, mutta äkkiä kävi hän hyvin kalpeaksi ja rupesi hämmästynein ja pelästynein katsein silmäilemään ympärilleen.

Mutta kaikkien läsnäolevien kasvot olivat iloiset ja hyväntahtoiset, ja apostoli tuli Lygian luo ja kysyi:

"Lygia, vieläkö häntä rakastat?"

Hetkisen ajan vaikenivat kaikki. Lygian huulet rupesivat vapisemaan niinkuin lapsen, joka taistelee itkua vastaan ja jonka täytyy tunnustaa paha tekonsa.

"Vastaa!" lausui apostoli.

Lygia lankesi polvilleen apostolin eteen, ja hänen äänestään soi nöyryys ja valitus, kun hän vastasi:

"Rakastan..."

Samassa lankesi Vinitius polvilleen hänen viereensä. Mutta Pietari laski kätensä heidän päällensä ja lausui:

"Rakastakaa toisianne Herrassa ja Hänen kunniakseen, sillä ei teidän rakkaudessanne syntiä ole."

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

He astelivat puutarhassa, ja Vinitius toisti Lygialle lyhyesti kaiken sen, minkä hän apostolillekin oli kertonut. Sanat tulvivat hänen sydämensä syvyydestä, kun hän kertoi hänelle rauhattomuudestaan, muutoksesta, joka hänen sielussaan oli tapahtunut, ja vihdoin siitä äärettömästä ikävöimisestä, joka hänen elämänsä oli täyttänyt siitä asti kun hän jätti Miriamin asunnon. Hän tunnusti Lygialle koettaneensa unohtaa hänet, vaikka turhaan. Hänen oli täytynyt ajatella häntä yöt päivät. Puksipuun oksista väännetty risti, jonka Lygia oli hänelle jättänyt, oli aina ollut muistuttamassa häntä. Hän oli asettanut sen larariumiin ja ehdottomasti hänen oli täytynyt kunnioittaa sitä kuin jumalallista olentoa. Hänen ikävöimisensä oli päivä päivältä käynyt mahtavammaksi, sillä hänen rakkautensa oli väkevämpi häntä itseään. Se oli anastanut valtaansa koko hänen sielunsa jo silloin, kun hän oli ollut Auluksen talossa... Muiden ihmisten elämänlangat kehräävät Kohtalottaret, mutta hänen elämänlankansa kehrää rakkaus, ikävä ja tuska. Hänen menettelytapansa oli ollut huono, mutta rakkaudesta se oli aiheutunut. Hän oli rakastanut Lygiaa Auluksen talossa ja Palatinuksella, rakastanut häntä Ostrianumissa, kun hän näki hänen kuuntelevan Pietarin sanoja, rakastanut häntä silloinkin, kun hän Crotonin kanssa tuli häntä ryöstämään, kun Lygia valvoi hänen vuoteensa ääressä ja kun hän sitten läksi hänen luotaan--kaiken aikaa. Vihdoin oli Chilon tullut Vinitiuksen luo, ilmoittanut hänelle Lygian asunnon ja kehoittanut ryöstämään hänet. Mutta hän oli rangaissut Chilonia ja lähtenyt apostolien luo pyytämään heiltä totuutta ja Lygiaa... Ja siunattu olkoon hetki, jolloin se ajatus oli hänen mieleensä tullut, sillä onhan Lygia nyt hänen luonaan ja eihän hän enää pakene häntä niinkuin hän viime kerran pakeni Miriamin talosta?

"Enhän minä sinua paennut," sanoi Lygia.

"Ketä sinä sitten pakenit?"

Lygia loi häneen silmänsä, joiden väri oli sininen kuin Iris-kukkasissa, painoi sitten hämillään alas päänsä ja virkkoi:

"Tiedäthän sinä..."