Chapter 26

Sekä rantojen lehdoista että kummallisista, juhlaa varten rakennetuista ja pensaikolla peitetyistä komeroista helisi soitto ja laulu. Koko seutu soi, soivat lehdot, ja kauas kantoi kaiku rumpujen ja torvien äänen. Itse Caesarkin, jonka toisella puolella istui Poppaea, toisella Pythagoras, oli hämmästyksissään. Mutta sitten hän vasta oikein ihastui, kun veneiden välille ilmestyi nuoria, sireneiksi puettuja orjatyttöjä, jotka vaatteiden asemesta olivat verhotut vihreään verkkokudokseen, ja silloin sai Tigellinus osakseen kiitosta. Tottumuksesta katsahteli Nero kuitenkin Petroniukseen, saadakseen tietää _arbiterin_ mielipidettä, mutta Petronius vaikeni itsepintaisesti eikä vastannut mitään ennenkuin Caesar nimenomaan kysyi.

"Minä olen sitä mieltä, herra," virkkoi hän silloin, "että kymmenentuhatta alastonta tyttöä tekee heikomman vaikutuksen kuin yksi ainoa."

Caesaria tämä "purjehtiva juhla" kuitenkin miellytti, sillä olihan se ensimäinen laatuaan ja siten uusi. Ruoat, joita tilaisuudessa tarjottiin, olivat niin valitut ja erinomaiset, että ne olisivat saattaneet Apciksenkin kekseliäisyyden häpeään. Viinejä oli niin monta eri lajia, että Otho, jonka tapana oli ollut tarjota vierailleen kahdeksaakymmentä eri lajia, varmaan tämän tulvan nähdessään olisi hypännyt järveen pelkästä häpeästä. Siinä pöydässä, missä paitsi naisia istui yksinomaan augustianeja, himmensi Vinitius kauneudellaan kaikki muut. Ennen olivat sekä hänen vartalonsa että hänen kasvonsa liiaksi muistuttaneet ammattisoturia, nyt olivat sisälliset surut ja ruumiillinen kärsimys muovanneet hänen kasvonsa ikäänkuin kuvanveistäjän taiteellisella kädellä, Hänen ihostaan oli kadonnut sen entinen tummuus, ja ainoastaan numidialaisen marmorin kullahtava loisto oli jäänyt jäljelle. Silmät olivat käyneet suuremmiksi ja surullisemmiksi. Hänen vartensa oli kumminkin säilyttänyt entiset voimakkaat muotonsa, jotka olivat ikäänkuin panssaria varten luodut. Mutta tämän legiona-soturin varsi loppui hienostuneen patricion, tekisipä mieli sanoa: kreikkalaisen jumalan päähän. Petronius oli kokeneena miehenä aivan oikein huomauttanut, ettei yksikään hovin naisista saata eikä tahdo häntä vastustaa. Häntä katselivat nyt kaikki, yksin Poppaea ja vestalitar Rubriakin, joka Caesarin nimenomaisesta tahdosta otti osaa kemuihin.

Viini, jäähdytettynä vuoristosta tuodussa lumessa, lämmitti pian juhlivien sydämet ja päät. Rannan tiheiköstä sukelteli yhtämittaa esiin heinäsirkkojen ja perhosten muotoisia veneitä. Oli kuin näkymätön käsi olisi siroitellut lammen sinertävälle pinnalle kukkasia, tai kuin perhosparvet olisivat asettuneet sille lepäämään. Veneiden yläpuolella leijaili hopeisiin tai taivaansinisiin lankoihin kytkettyjä kyyhkysiä ja muita lintuja, joita oli tuotu Indiasta ja Afrikasta asti. Aurinko oli jo ehtinyt kiertää suurimman osan taivaan piiriä, mutta päivä pysyi yhä lämpimänä, vieläpä paahteisena, vaikka vasta oltiin toukokuun alussa.

Lammen pinta väreili airojen loiskeesta soiton tahdissa, mutta ilmassa ei tuntunut vähintäkään tuulenhenkeä, ja lehdot seisoivat liikkumattomina, ikäänkuin olisivat vaipuneet kuuntelemaan ja katselemaan mitä vedenpinnalla tapahtui. Lautta kierteli lammikkoa, vieraat juopuivat juopumistaan ja melu kävi yhä äänekkäämmäksi. Kemut eivät vielä olleet puolivälissäkään, kun vieraat jo olivat sillä tuulella, etteivät välittäneet missä järjestyksessä istuivat pöydässä. Caesar itse antoi esimerkin: hän nousi paikaltaan ja käski Vinitiuksen, joka lepäsi vestalitar Rubrian rinnalla, jättää paikkansa hänelle. Päästyään Vinitiuksen sijalle alkoi hän itse kuiskaella vestalittaren korvaan. Vinitius joutui Poppaean viereen, joka hetken päästä ojensi hänelle käsivartensa ja pyysi häntä pusertamaan kiinni auenneen rannerenkaansa. Kun Vinitius teki sen hiukan väräjävin käsin, loi Poppaea häneen pitkien silmäripsiensä alta ujostelevan katseen ja ravisti kultaista päätänsä ikäänkuin olisi kieltäytynyt täyttämästä jotakin pyyntöä. Sillaikaa aurinko suureni suurenemistaan, kävi punaisemmaksi ja laskeutui vähitellen lehdon latvojen taakse. Vieraat olivat melkein kaikki jo humalassa. Lautta kierteli yhä likemmä rantaa. Puiden ja kukkien välissä liikkuili fauneiksi tai satyreiksi puettuja miehiä, soittaen huiluja ja pillejä ja lyöden rumpua, sekä tyttöparvia nymfeinä, dryadeina ja hamadryadeina. Vihdoin laskeutui hämärä maille, mutta juopuneet ryömivät ulos teltoistaan ja huusivat ylistystä Kuuttarelle. Silloin syntyi lehtoihin tuhansia lamppuja, ja rantapenkereelle ilmaantui Rooman ylhäisinten perheiden vaimoja ja tyttäriä hekumallisina ryhminä houkuttelemaan luokseen lautalla olevia vieraita. Vihdoin kiinnitettiin lautta rantaan. Caesar ja hovilaiset ryntäsivät lehtoihin, hajaantuivat telttoihin tiheiköissä ja luoliin, joita taidokkaasti oli rakennettu suihkulähteiden ääreen. Kaikki olivat kuin hulluina. Ei kukaan tietänyt minne Caesar joutui, kuka oli senaattori, kuka ritari, kuka tanssija tai soittoniekka. Satyrit ja faunit ajoivat takaa nymfejä, tyrsos-sauvojen avulla lyötiin lamput sammuksiin, joten osa puistoa tuli pimeäksi. Ilma oli täynnä äänekkäitä huutoja, naurua, kuisketta, läähätystä. Rooma ei todella ikinä ollut nähnyt tällaista juhlaa.

Vinitius ei ollut juovuksissa kuten kerran Caesarin kemuissa, kun Lygia oli levännyt hänen rinnallaan, mutta hänkin huumaantui ja juopui katsellessaan toisten hurjuutta, ja vihdoin hänet valtasi hekuman kuume. Hän ryntäsi metsään, juoksi kilpaa toisten kanssa ja koetti katsella kuka dryadeista oli kaunein. Joka hetki kiiti hänen ohitseen laulaen ja huutaen uusia dryadeja ja nymfejä, joita faunit, satyrit, senaattorit ja ritarit soiton helistessä ajoivat takaa. Vihdoin näki hän tyttöjoukon, jonka johtajana oli Dianaksi puettu neito. Hän karkasi likempää katsomaan jumalatarta, hän luuli häntä, jonka hiuksissa kimmelsi puolikuun muotoinen koriste--Lygiaksi.

Tytöt häärivät vallattomina Vinitiuksen ympärillä. He nähtävästi tahtoivat houkutella hänet kilpajuoksuun, koska hetken päästä pyrähtivät pois kuin kaurislauma. Mutta Vinitius jäi seisomaan paikoilleen, ja hänen sydämensä sykki kiihkeästi, sillä vaikka hän oli huomannutkin, ettei Diana ollut Lygia eikä läheltä katsoen edes hänen näköisensä, niin oli mahtava vaikutus vienyt häneltä kaikki voimat. Hän alkoi kiihkeästi ikävöidä Lygiaa, ja rakkaus tulvi hänen rintaansa uutena, voimakkaana hyökyaaltona. Lygia ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta, puhtaalta ja kalliilta kuin tässä hurjuuden ja irstauden lehdossa. Vielä hetkinen sitten oli hän tahtonut maistaa samasta maljasta ja ottaa osaa samaan hillittömyyteen--nyt tunsi hän vastenmielisyyttä ja inhoa. Iljetys oli hänet tukahduttamaisillaan, hänen täytyi saada hengittää ilmaa, hänen täytyi saada nähdä tähdet, joita tämän hirveän lehdon pimeys ei kyennyt pimentämään. Hän päätti paeta, mutta hän ei vielä ollut ehtinyt liikahtaa, kun hänen eteensä ilmestyi nainen, jonka pää oli verhottu huntuun. Nainen laski kätensä Vinitiuksen olkapäälle, ja hänen kuuma hengityksensä valui Vinitiuksen kasvoille.

"Minä rakastan sinua," kuiskasi nainen. "Tule! Ei kukaan näe meitä: joudu!"

Vinitius heräsi kuin unesta:

"Kuka olet?"

Nainen painautui hänen rinnalleen ja pyysi yhä kiihkeästi:

"Kiiruhda! Katso kuinka täällä on tyhjää, ja minä rakastan sinua! Tule!"

"Kuka olet?" toisti Vinitius.

"Arvaa!"

Ja sen lausuttuaan imeytyi hän läpi hunnun kiinni Vinitiuksen huuliin ja pusersi käsillään hänen päätään. Vasta kun häneltä loppui hengitys, päästi hän irti Vinitiuksen.

"Nyt on rakkauden yö ... unohduksen yö!" kuiskasi häh, kiihkeästi hengittäen ilmaa keuhkoihinsa. "Tänään on kaikki luvallista!... Katso, tässä olen!"

Mutta Vinitiusta poltti ja inhoitti hänen suudelmansa. Hänen sielunsa ja sydämensä oli muualla, eikä hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin Lygiasta.

Hän työnsi luotaan hunnutetun naisen ja virkkoi:

"Ole kuka olet, minä rakastan toista enkä huoli sinusta."

Mutta nainen korotti päätään hänen puoleensa.

"Nosta huntua!"

Samassa alkoivat likeiset myrttipensaat kahista ja nainen katosi kuin unennäkö. Ainoastaan hänen naurunsa helisi vielä outona ja ikäänkuin pahaa ennustaen.

Petronius seisahtui Vinitiuksen eteen.

"Olen nähnyt ja kuullut kaikki," puhui hän.

Ja Vinitius vastasi:

"Lähtekäämme täältä!"

He läksivät ja riensivät luolista loistavien tulien, lehtojen ja ratsastavien pretorianisotamiesten ohitse kantotuoleilleen.

"Minä tulen sinun luoksesi," sanoi Petronius.

He asettuivat samaan kantotuoliin, mutta molemmat vaikenivat kauan. Vasta kun he tulivat Vinitiuksen talon atriumiin, virkkoi Petronius:

"Tiedätkö kuka se oli?"

"Eihän vain Rubria?" kysyi Vinitius, kauhistuneena siitä, että vestalittaresta edes ajatteli sellaista.

"Ei."

"Kuka sitten?"

Petronius alensi ääntään.

"Vestan tuli on häväisty, sillä Rubria oli Caesarin kanssa. Mutta sinua puhutteli..."

Hän jatkoi vieläkin hiljemmin:

"Jumalallinen Augusta."

Syntyi hetkisen äänettömyys.

"Caesar," puhui Petronius vihdoin, "ei voinut Poppaealta salata miten hän himosi Rubriaa. Minä taas puolestani riensin teidän perässänne estääkseni sinua hylkäämästä Augustan pyyntöä. Sillä jos sinä, tunnettuasi hänet, olisit sen tehnyt, niin olisimme kaikki olleet kadotuksen omat: sekä sinä että Lygia ja ehkä minäkin."

Mutta Vinitius puhkesi vimmoissaan puhumaan:

"Olen saanut kylläkseni Roomasta, Caesarista, juhlista, Augusteista, Tigellinuksista ja teistä kaikista! Minä tukahdun! En voi elää tällä tavalla! En voi! Ymmärrätkö?"

"Johan sinä nyt olet vallan pyörällä päästäsi, ethän enää tiedä pysyä missään rajoissa!... Vinitius!"

"Rakastan yhtä ainoaa maan päällä."

"Entä sitten?"

"En huoli toisten rakkaudesta, en huoli teidän elämästänne, juhlistanne, häpeämättömyyksistänne ja rikoksistanne!"

"Mitä sinussa nyt liikkuu? Oletko ehkä jo kristitty?"

Nuori mies piteli käsillään päätään ja rupesi toistelemaan, ikäänkuin epätoivoissaan:

"En vielä! en vielä!"

KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Petronius läksi kotiin olkapäitään kohautellen ja sangen tyytymättömänä. Nyt oli hänkin huomannut, että hän ja Vinitius olivat lakanneet ymmärtämästä toisiaan ja että heidän ajatusmaailmansa oli kääntynyt ihan eri suunnille. Ennen oli Petronius miltei rajattomalla vallalla saattanut vaikuttaa nuoreen soturiin. Vinitius oli pitänyt häntä esikuvanaan, ja muutama pureva sana Petroniuksen suusta oli riittänyt yllyttämään häntä tekoihin tai pidättämään häntä niistä. Nyt oli tämä vaikutusvalta loppunut siihen määrään, ettei Petronius enää yrittänytkään käyttää vanhoja keinojaan, hän kun tunsi, että hänen ivansa ja sukkeluutensa jälkeä tekemättä olisi hipaissut Vinitiuksen sielua. Rakkaus ja seurustelu tuntemattoman kristimaailman kanssa oli vaikuttanut häneen sillä lailla. Iäkäs skeptikko huomasi kadottaneensa tämän sielun avaimen. Se häntä harmitti ja samalla pelotti, ja viime yön tapahtumat olivat omiaan yhä kiihoittamaan hänen pelkoaan. Se oli Augustan puolelta joko ohimenevää leikinhalua, mielitekoa--mietti Petronius--tai kestävää intohimoa. Seuraukseksi tulee, että Vinitius joko alistuu, ja siinä tapauksessa jonakin kauniina päivänä ehkä määrätään heittämään henkensä; tai asettuu vastakynteen--johon hänen tämänpäiväinen käytöksensä näyttää viittaavan--ja siinä tapauksessa auttamattomasti on surman oma--ja hänen kanssaan tietysti minäkin, siksi että olen hänen sukulaisensa, ja siksi että Augusta samalla yltyy tietysti vihaamaan koko sukua ja silloin alkaa käyttää vaikutusvaltaansa Tigellinuksen hyväksi... Katsoi asiaa miltä kannalta hyvänsä, niin se aina oli nurinpäin. Petronius oli rohkea mies eikä hän pelännyt kuolemaa--jollei juuri toivonutkaan, koskei siltä ollut mitään odotettavissa. Kauan mietittyään tuli hän vihdoin siihen johtopäätökseen, että on paras toimittaa Vinitius pois Roomasta matkalle. Olisipa vain voinut toimittaa Lygian hänen mukaansa! Mielellään hän olisi sen tehnyt. Hän toivoi sentään muutenkin helposti saavansa Vinitiuksen taivutetuksi. Väliaikaisesti hän päätti levittää Palatinukselle tiedon, että Vinitius on sairastunut, ja sillä lailla torjua vaaran sekä itsestään että Vinitiuksesta. Eihän Augusta vielä tietänyt, oliko Vinitius tuntenut hänet; hänen itserakkautensa oli siten vielä haavoittumatta. Tulevaisuudessa saattoi käydä toisin, ja nyt piti toimia siltä varalta. Petronius tahtoi ennen kaikkea voittaa aikaa, sillä hän oli varma, että niin pian kuin vain Caesar tulee Akaiaan, Tigellinus, joka ei taiteesta ymmärrä mitään, kadottaa vaikutuksensa. Kreikassa Petronius tiesi voittavansa kaikki kilpailijansa.

Hän rupesi pitämään Vinitiusta silmällä ja kaikin voimin kehoittamaan häntä lähtemään matkalle. Muutaman päivän perästä hänen päähänsä pälkähti ajatus, että jos hän saisi Caesarin antamaan julistuksen, joka karkoittaisi kristityt Roomasta, niin Lygia muiden uskonheimolaistensa mukana tulisi jättäneeksi kaupungin. Silloin seuraisi heitä pian Vinitiuskin, jopa tarvitsematta häntä siihen kehoittaa. Tämä suunnitelma tuntui sangen mahdolliselta toteuttaa. Joku aika sitten olivat juutalaiset ruvenneet raivoamaan kristittyjä vastaan, ja silloin oli Caesar Klaudius, joka ei osannut eroittaa juutalaisia kristityistä, karkoittanut heidät Roomasta. Miksei Nero sitten olisi suostunut karkoittamaan kristittyjä? Enemmän vain tulisi Roomassa tilaa. "Purjehtivan juhlan" jälkeen oli Petronius joka päivä nähnyt Neron joko Palatinuksella tai muissa tiloissa. Tilaisuutta siis kyllä tarjoutui tuuman esittämiseen, ja Caesar varmaan suostuisi, sillä eihän hän koskaan kieltänyt, kun oli kysymys toisen vahingoittamisesta tai turmelemisesta. Tarkoin mietittyään oli Petronius laatinut valmiiksi kokonaisen suunnitelman. Nyt hän valmistaa juhlat, kutsuu Caesarin vieraakseen ja hankkii häneltä julistuksen. Hän oli aivan vakuutettu Caesarin suostumuksesta. Sitten hän toimittaa Lygian kaikella Vinitiuksen rakastetulle tulevalla kunnioituksella Bajaehen, ja siellä saavat he rakastella ja huvitella uskossaan niin paljon kuin ikinä haluavat.

Petronius kävi usein tervehtimässä Vinitiusta, sillä huolimatta roomalaisesta itsekkyydestään täytyi hänen pitää nuorukaisesta. Yhtämittaa kehoitti hän Vinitiusta lähtemään Roomasta. Vinitius tekeytyi sairaaksi eikä näyttäytynyt Palatinuksella, jossa joka päivä tehtiin uusia matkasuunnitelmia. Eräänä päivänä Petronius vihdoin kuuli Neron omasta suusta, että hän kolmen päivän perästä on päättänyt lähteä Antiumiin. Heti seuraavana päivänä riensi Petronius Vinitiuksen luo.

Mutta Vinitius taisi jo näyttää hänelle luettelon henkilöistä, jotka Caesar oli määrännyt seuraksensa. Muuan Caesarin vapautetuista oli varhain aamulla tuonut Vinitiukselle luettelon.

"Siellä on minun nimeni," sanoi Vinitius, "ja onpa sinunkin nimesi. Kun palaat kotiisi, on siellä vastassasi samanlainen luettelo."

"Jollei minun nimeäni olisi valittujen joukossa," huomautti Petronius, "merkitsisi se, että minun täytyy kuolla, ja toivon, ettei se toki tapahdu ennen Akaian-matkaa, sillä siellä saatan olla Nerolle hyödyksi."

Petronius katseli luetteloa ja jatkoi:

"Tuskin olemme Roomaan palanneet, kun taas täytyy jättää koti ja lähteä kuljeskelemaan Antiumiin. Mutta täytyy! Sillä tämä on käsky eikä ainoastaan pyyntö."

"Mutta entä jollei sitä tottelisi?"

"Silloin voisi piankin sattua saamaan toisenlaisen käskyn, käskyn, joka määräisi menemään sellaiselle retkelle, ettei sieltä koskaan palaisi. Vahinko, ettet kuunnellut neuvoani ja ajoissa jättänyt Roomaa. Nyt sinun täytyy lähteä Antiumiin."

"Nyt minun täytyy lähteä Antiumiin. Katsopa kummoisina aikoina me elämme ja kummoisia orjia me olemme!"

"Nyt vastako sinä sen olet huomannut?"

"En. Mutta muistatko kuinka kivenkovaan väitit, että kristinoppi on elämän vihollinen, se kun muka panee ihmiset kahleisiin. Voiko löytyä raskaampia kahleita kuin ne, mitä me kannamme? Sanoit Kreikan luoneen maailmaan viisauden ja kauneuden ja Rooman luoneen maailmaan vallan. Missä meidän valtamme on?"

"Kutsu luoksesi Chilon ja puhu hänelle, sillä minua ei tänäpäivänä laisinkaan huvita filosofia. Kautta Herkuleksen! Minä en ole syypää siihen, että ajat ovat tällaiset, enkä minä niistä ole velvollinen vastaamaan. Puhukaamme Antiumista. Tiedä, että sinua siellä odottaa suuri vaara ja että sinun olisi parempi otella Ursuksen kanssa, joka kuristi Crotonin, kuin lähteä Antiumiin. Mutta sinun täytyy lähteä."

Vinitius teki jonkun hitaan kädenliikkeen ja huudahti:

"Vaara! Kaikkihan me kuljemme kuoleman varjossa, ja joka silmänräpäyksessä kallistuu joku pää varjojen valtakuntaan."

"Pitääkö minun tässä luetella sinulle kaikki, joille ei elämä ole antanut liikaa älyä ja jotka kuitenkin ovat eläneet koko Tiberiuksen, Kaligulan, Klaudiuksen ja Neron hallituksen ajan ja saavuttaneet kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentäkin ikävuotta? Riittäköön esimerkiksi tuollainen Domitius Afer. Rauhassa on hän saanut harmaantua, vaikka hänen koko elämänsä on ollut konnantyötä ja rikosta."

"Ehkä siksi! ehkä juuri siksi!" vastasi Vinitius.

Hän rupesi tarkastamaan luetteloa ja luki siitä:

"Tigellinus, Vanitius, Sextus Africanus, Aquilinus Regulus, Suilius Nerulinus, Eprius Marcellus, ja niin poispäin! Mikä murhaajien ja roistojen kokoelma! Ja nämä ne hallitsevat maailmaa!... Eikö heille nyt paremmin sopisi kuljettaa kylillä jotakin egyptiläistä tai syyrialaista jumalankuvaa--rämistää rumpua ja ansaita leipänsä povaamisella ja hypyllä!..."

"Tai näyttelemällä oppineita apinoita, koiria, jotka osaavat luvunlaskua, tai aaseja, jotka puhaltavat huilua, jatkoi Petronius.--Se on aivan totta. Mutta puhukaamme tärkeämmistä asioista. Kuuntele nyt ja paina mieleesi mitä sanon: minä kerroin Palatinuksella, että olet sairas etkä saata liikkua mihinkään. Siitä huolimatta on nimesi pantu luetteloon. Se osoittaa, ettei minun sanojani pidetty tosina ja että joku erityisesti tahtoo ottaa asiasta selkoa. Nerolle ei siitä voisi olla mitään hyötyä, sillä hänen silmissään olet soturi, jonka kanssa korkeintaan voi keskustella kilpa-ajoista sirkuksessa, mutta joka runoudesta ja soitosta ei ymmärrä mitään. Poppaea siis on pitänyt huolta siitä, että nimesi on joutunut luetteloon. Ja tämä osoittaa, ettei hänen tunteensa ole ollut ohimenevää mielitekoa: hän tahtoo voittaa sinut."

"Kas vain, mikä rohkea Augusta!"

"Niin, rohkea todella, ja voi lisäksi syöstä sinut auttamattomasti turmioon. Sytyttäköön häneen Venus kiireen kautta uuden rakkauden liekin, mutta sillaikaa, kun hän nyt sinua haluaa, täytyy sinun olla niin varovainen kuin suinkin. Vaskiparta on jo kyllästynyt häneen ja pitää enemmän Rubriasta ja Pythagoraksesta, mutta se ei suinkaan estäisi häntä loukatun itserakkauden koko julmuudella kostamasta teille."

"Siellä lehdossa en huomannut kuka minua puhutteli, mutta sinähän sen kuulit, ja tiedätkö mitä minä hänelle sanoin! Sanoin että rakastan toista enkä huoli hänestä."

"Mutta minä vannotan sinua kaikkien maanalaisten jumalien nimessä: älä nyt kadota sitä järjen hiventä, jonka kristityt vielä ovat jättäneet päähäsi. Edessäsi on joko ehdollinen tai ehdoton perikato--epäiletkö, mikä sinun on valittava? Enkö jo sanonut sinulle, että olet surman oma, jos haavoitat Augustan itserakkautta? Kautta Hadeksen! Jos olet kyllästynyt elämään, niin voithan paikalla avata suonesi tai heittäytyä miekkaasi, sillä sinua voi odottaa paljoa ankarampi kuolema, jos suututat Poppaean. Ennen oli niin hauska puhua kanssasi! Mitä sinä nyt oikeastaan tahdot? Olisiko se nyt sitten niin vaarallista ja estäisikö se sinua rakastamasta Lygiaasi? Muista vielä, että Poppaea näki hänet Palatinuksella ja että hän helposti arvaa, kenen takia sinä hylkäät hänen ylhäisen armonsa. Ja silloin Poppaea kyllä kaivaa esiin Lygian vaikkapa maan alta. Silloin tuotat turmion sekä Lygialle että itsellesi. Ymmärrätkö?"

Vinitius kuunteli hajamielisesti, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet muualla.

"Minun täytyy hänet nähdä," virkkoi hän vihdoin.

"Kenet? Lygiako?"

"Niin."

"Tiedätkö missä hän on?"

"En."

"Aiotko taasen alkaa etsiä vanhoilta hautausmailta ja Tiberin takaa?"

"En tiedä, mutta minun täytyy hänet nähdä."

"Hyvä. Hän on ehkä kristittynäkin järkevämpi sinua ja epäilemättä hän onkin, jollei toivo sinun perikatoasi."

"Hänhän minut pelasti Ursuksen käsistä."

"Siinä tapauksessa saat pitää kiirettä, sillä Vaskiparta ei viivyttele matkaansa. Kuolemantuomio voi yllättää sinut Antiumistakin."

Vinitius ei enää kuunnellut. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: hän tahtoi nähdä Lygian, ja mietti vain millä keinoin.

Silloin sattui onnellinen tapaus, joka raivasi tieltä kaikki esteet: seuraavana aamuna tuli Chilon odottamatta Vinitiuksen luo.

Hän oli kurjan ja laihtuneen näköinen, kasvot nälän kalvamat; vaatteet risoina. Palvelijat eivät kuitenkaan uskaltaneet ajaa pois häntä, koska he ennen olivat saaneet käskyn päästää hänet herransa puheille minä vuorokauden aikana hyvänsä. Hän pääsi siis suoraa päätä atriumiin ja virkkoi, seisahtuen Vinitiuksen eteen:

"Suokoot sinulle jumalat kuolemattomuuden ja jakakoot kanssasi maailman vallan!"

Ensi hetkenä teki Vinitiuksen mieli heitättää hänet ulos ovesta, mutta samassa hänen mieleensä juolahti, että kreikkalainen ehkä tietää kertoa jotakin Lygiasta, ja hänen uteliaisuutensa pääsi voitolle.

"Vai sinäkö siinä?" sanoi hän. "Mitä sinulle nyt kuuluu?"

"Ei mitään hyvää, oi Jupiterin poika," vastasi Chilon. "Todellinen hyve on tavaraa, jota ei kukaan meidän päivinämme kysy, ja todellinen tietäjä saa olla iloissaan, jos kerran viidessä päivässä voi ostaa teurastajalta pässin pään ja kyynelin kastaen kalvaa sitä nälkäänsä räystään alla. Oi herra, kaikki mitä minulle annoit, maksoin kirjoista Atractukselle, ja sitten vielä varastivat minulta ja tekivät minut keppikerjäläiseksi. Orja, jonka piti kirjoittaa muistiin viisauteni, karkasi ja vei mukanaan loput siitä, minkä sinä jalomielisesti olit lahjoittanut minulle. Olen kerjäläinen, mutta tulin ajatelleeksi: minne minä menisin, jollen sinun luoksesi, Serapis, jota rakastan, jumaloin ja jonka edestä elämäni uskalsin?"

"Mitä varten sinä sitten olet tullut ja mitä uutisia tuot?"

"Baalin avulla tuon sinulle hätäni, kyyneleeni, rakkauteni ja erään uutisen, jonka rakkaudesta sinuun olen hankkinut. Kuten ehkä muistat, herra, kerroin sinulle aikoinani, että jumalallisen Petroniuksen orjattarelle olin luovuttanut langanpätkän Paphoksen jumalattaren vyöstä?... Olet myöskin aivan varmasti huomannut tämän langanpätkän vaikutuksen, oi Auringon poika, joka tiedät mitä Petroniuksen talossa on tapahtunut ja missä asemassa Eunike siellä nyt on. Minulla on vielä yksi samanlainen langanpätkä, jonka olen säilyttänyt sinulle."

Hän vaikeni äkkiä, sillä hän näki Vinitiuksen kulmakarvojen alkavan rypistyä, ja virkkoi silloin kiireesti, vihanpuuskaa välttääkseen:

"Minä tiedän missä jumalallinen Lygia asuu ja näytän sinulle talon ja kadun."

Vinitius koetti hillitä mielenliikutustaan, jonka tämä uutinen hänessä herätti, ja virkkoi:

"Missä hän on?"

"Linuksen, erään vanhan, kristityn papin luona. Ursus on siellä hänen kanssaan ja käy, kuten ennenkin, työssä myllärillä, jolla on sama nimi kuin sinun entisellä taloudenhoitajallasi. Hänen nimensä on nimittäin Demas... Juuri niin! Ursus tekee työtä öisin. Jos siis yöllä karkaat taloon, niin et siellä tapaa Ursusta... Linus on vanha mies ... eikä talossa sitten muita olekaan kuin kaksi vanhaa neitsyttä."

"Mistä sinä kaiken tämän tiedät?"