Chapter 24

»Kirjoitat, että suru ja levottomuus ovat kouraantuntuvin sisältö kirjeessäni. Surullinen olen tietysti siksi, että taas olen kadottanut Lygian, ja levoton olen siksi, että minussa ehdottomasti on tapahtunut muutos. Sanon sinulle suoraan, ettei mikään ole luonnolleni sen vastenmielisempää kuin tämä oppi, mutta kuitenkin olen siitä lähtien, jolloin jouduin sen kanssa tekemisiin, muuttunut siihen määrään, etten enää tunne itseäni. Noituusko tässä on pitänyt peliään vaiko rakkaus? Circe osasi kosketuksellaan muuttaa ihmisen ruumiin, mutta minun sieluni on muutettu. Lygia yksin sen on voinut saada aikaan, tai oikeammin on Lygia saanut sen aikaan tuon kummallisen opin kautta, jota hän tunnustaa. Kun minä palasin kotiin kristittyjen luota, ei kukaan minua huomannut. Palvelijat luulivat minun olevan Beneventumissa ja aikovan viipyä vielä kauan. Tapasin taloni epäjärjestyksessä, orjat humalaisina juhlimassa tricliniumissani. He olisivat mieluummin ottaneet vastaan kuoleman kuin minut, sillä he eivät olisi voineet mitään niin pelästyä kuin minua. Sinä tiedät, että minä kovin kourin hallitsen taloani. Kaikki, joissa henki oli, heittäytyivät polvilleen, toiset menivät tainnoksiinkin. Mutta arvaapa miten minä menettelin? Ensi hetkessä aioin komentaa esiin ruoskat ja tuliset raudat, mutta samassa minua rupesi hävettämään ja--uskotko korviasi?--minun kävi sääli orjaraukkojani. Heidän joukossaan oli vanhojakin miehiä, jotka iso-isäni M. Vinitius jo Augustuksen aikana oli tuonut Reinin seuduilta. Sulkeuduin yksinäni kirjastoon, ja siellä johtui mieleeni kaikenlaisia kummallisia asioita, joita olin kuullut ja nähnyt kristittyjen joukossa, muun muassa, ettei minun sovi kohdella orjia kuten ennen ja että hekin ovat ihmisiä. Muutamia päiviä kulkivat he kuolettavassa pelossa, arvellen minun viivyttelevän rangaistusta vain pannakseni sen täytäntöön sitä kovempana. Mutta minä en rangaissut heitä, sillä en saanut sitä tehdyksi! Kolmantena päivänä kutsuin heidät kokoon ja sanoin: minä annan teille anteeksi, mutta koettakaa nyt te puolestanne sovittaa rikostanne huolellisella käytöksellä! Silloin he lankesivat polvilleen, itkivät, ojentelivat vaikeroiden käsiään ja sanoivat minua herrakseen ja isäkseen. Ja minä--minua hävettää tunnustaa se sinulle--minäkin jouduin mielenliikutuksiin. Olin sillä hetkellä näkevinäni Lygian suloiset kasvot ja hänen silmänsä kyynelissä, ja hän kiitti minua menettelystäni. _Proh pudor!_ tunsin, että minunkin silmäkulmani kastuivat... Minä tunnustan sinulle, etten voi tulla toimeen ilman häntä, minun on paha olla yksinäni, olen suorastaan onneton ja suruni on suurempi kuin saatat aavistaa... Orjistani tein seuraavan huomion. Anteeksianto, jonka he olivat saaneet, ei tehnyt heitä röyhkeiksi eikä löyhentänyt heissä kurinpelkoa. Mutta pelko ei vielä koskaan ole herättänyt heissä sellaista palveluksen halua kuin kiitollisuus teki. He eivät ainoastaan täytä tehtäviään mallikelpoisesti, vaan he lisäksi koettavat kilvan arvata toivomukseni. Tämän kerron sinulle seuraavasta syystä. Päivää ennen kuin läksin kristittyjen luota sanoin Paavalille, että maailma hänen oppinsa vaikutuksen alaisena hajoaisi niinkuin tynnyri hajoaa ilman vanteita. Silloin hän vastasi: »vahvempi vanne rakkaus on kuin uhka». Nyt minä olen huomannut, että tuo väite muutamissa tapauksissa pitää paikkansa. Velkamieheni antoivat minulle myöskin tilaisuutta saman huomion tekemiseen. Kun he kuulivat, että olin palannut kotiin, riensivät he kiireesti toivottamaan minua tervetulleeksi. Tiedät, etten koskaan ole kohdellut heitä pikkumaisesti, mutta isäni kohteli heitä ylpeästi, ja minä olin oppinut häneltä saman tavan. Mutta nähdessäni heidän kuluneet viittansa ja nälkiintyneet kasvonsa valtasi minut taasen jonkinlainen säälin tunne. Käskin antaa heille ruokaa ja puhelin heidän kanssaan. Toisia puhuttelin nimeltä, toisilta kyselin miten vaimo ja lapset voivat. Taasen näin kyyneliä heidän silmissään ja taasen tuli minulle se tunne, että Lygia katselee minua, että hän on tyytyväinen ja kiittää minua... Joko järkeni rupeaa menemään sekaisin, vai rakkausko ajatukseni hämää? En tiedä. Sen vain tiedän, että minusta aina tuntuu siltä kuin Lygia etäältä seuraisi minua, ja minä pelkään tehdä mitään, mikä voisi tuottaa hänelle surua tai loukata häntä. Niin, Cajus! mieleni on muuttunut, ja ajoittain minä siitä iloitsen, mutta ajoittain se minua kiduttaa. Sillä minä pelkään, että olen kadottanut miehekkyyteni ja entisen toimintavoimani ja etten ehkä enää kelpaa neuvoskuntaan, tuomioistuimeen ja juhliin--sodasta puhumattakaan. Aivan varmaan tässä on vaikuttanut noituus! Olen siihen määrään muuttunut, että kerran, kun vielä makasin sairaana, päähäni pälkähti seuraava ajatus: jos Lygia olisi Nigidian, Poppaean, Crispinillan tai muiden miehistään eronneiden naisten kaltainen, jos hän olisi yhtä irstas, kovasydäminen ja kevytmielinen kuin he, niin en minä häntä rakastaisi kuten nyt rakastan. Mutta koska rakastan häntä sen tähden, joka meidät eroittaa toisistamme, niin voit käsittää, mikä sekavuus minun sieluuni on syntynyt ja missä pimeydessä minä elän. En näe edessäni mitään varmaa tietä enkä tiedä, mihin minun pitää ryhtyä. Jos ihmis-elämää vertaa lähteeseen, niin voin sanoa, että minun lähteessäni veden asemesta virtaa levottomuutta. Elän siitä toivosta, että ehkä saan nähdä Lygian, ja välistä olen varma, että sen täytyy tapahtua... Mutta miten minun käy vuoden tai kahden perästä--sitä en saata aavistaakaan. Roomasta en poistu. En voisi sietää augustianien seuraa, ja onhan sitäpaitsi ainoa lohdutus surussani ja tuskassani tieto siitä, että olen likellä Lygiaa. Parantaja Glaucus lupasi käydä minua katsomassa--ehkä häneltä tai Paavali Tarsolaiselta voin saada Lygiasta jotakin tietoja. En, en jättäisi Roomaa, vaikka minulle lupaisitte koko Egyptin herrauden. Vielä tahdon kertoa sinulle, että olen käskenyt kuvanveistäjien valmistaa hautapatsaan Gulolle, jonka vihapäissäni surmasin. Liian myöhään muistin, että hän oli kantanut minua käsivarsillaan ja että hän ensinnä oli opettanut minulle, miten nuoli on kiinnitettävä jouseen. En tiedä miksi juuri nyt tulin muistaneeksi häntä ja miksi hänen muistonsa herätti minussa sääliä ja katumusta... Jos kaikki nämä kertomukseni herättävät sinussa, hämmästystä, niin tiedä, että itse olen yhtä hämmästyksissäni, mutta se mitä olen kirjoittanut, on täyttä totta. Hyvästi!»

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Tähän kirjeeseen ei Vinitius enää saanut vastausta. Petronius ei kirjoittanut, koska hän nähtävästi toivoi Caesarin aivan pian määräävän, että palattaisiin Roomaan. Huhu Caesarin tulosta levisi jo kaupungille ja herätti suurta iloa joukkojen sydämissä, jotka ikävöivät kilpaleikkejä, viljaa ja oliveja. Niitä olikin valmiiksi koottu suuriin läjiin Ostiaan. Helius, Neron vapautettu, ilmoitti vihdoin hänen tulonsa senaatissa. Mutta Nero, joka hovinsa kanssa oli astunut laivoihin Misenumin satamassa, teki paluutaan hitaasti. Hän astui yhtä mittaa maihin rantakaupungeissa, joko levätäkseen tai esiintyäkseen teatterissa. Minturnaessa hän taasen lauloi suurelle yleisölle, viipyen siellä kymmenkunnan päivää ja ruveten miettimään, että ehkä olisi paras palata Napoliin odottamaan kevättä, joka muuten lupaili olla erinomaisen aikainen ja kaunis. Koko tämän ajan Vinitius eli yksinäisyydessä talossaan, miettien Lygiaa ja kaikkia noita uusia asioita, jotka olivat vallanneet hänen mielensä ja tuoneet sinne vieraita ajatuksia ja tunteita. Vain silloin tällöin hän sai nähdä parantaja Glaucuksen, mutta ainakun hän tuli, iloitsi Vinitius suuresti, sillä saihan hän hänen kanssaan puhua Lygiasta. Glaucus ei todellakaan tietänyt, minne tyttö oli paennut, mutta hän vakuutti, että vanhimmat pitävät hänestä hellää huolta. Kerran oli Vinitiuksen suru liikuttanut häntä niin, että hän oli kertonut apostoli Pietarin nuhdelleen Crispusta, kun tämä oli tuominnut Lygian maallisen rakkauden rikolliseksi. Kun nuori patricio sen kuuli, teki mielenliikutus hänet kalman kalpeaksi. Olihan hän monesti luullut huomanneensa, että Lygia hänestä pitää, mutta yhtä usein hän oli langennut epävarmuuteen ja epätoivoon. Nyt hänen toiveensa ja ikävänsä ensi kerran saivat vakuutuksen vieraan, vieläpä kristityn suusta. Kiitollisuutensa ensi puuskassa aikoi Vinitius jo rientää Pietarin luo, mutta kun hän kuuli, ettei Pietari ole kaupungissa, vaan opettaa Rooman ympäristössä, pyysi hän Glaucusta tuomaan hänet luokseen ja lupasi antaa runsaita lahjoja köyhälle seurakunnalle. Hän luuli, että jos Lygia nyt häntä rakastaa, niin kaikki esteet ovat raivatut pois tieltä, sillä hän on minä hetkenä hyvänsä valmis kunnioittamaan Kristusta. Glaucus kehoitti innokkaasti häntä antautumaan kastettavaksi, mutta ei uskaltanut luvata, että hän sitten heti saisi omakseen Lygian, vaan sanoi, että ihmisen pitää ottaa vastaan kaste itse kasteen takia ja rakkaudesta Kristukseen--ei muiden tarkoitusten nojalla. »Ihmisen sielunkin pitää muuttua kristityksi»--lausui hän. Ja vaikka kaikki vastustus harmitti Vinitiusta, alkoi hän jo ymmärtää, että Glaucuksen kristittynä täytyy puhua niinkuin hän puhuu. Hän ei itsekään vielä ollut päässyt selville siitä, että syvin muutos, mikä hänessä oli tapahtunut, oli tämä: ennen hän oli arvostellut ihmisiä ja asioita oman itsekkyytensä mittapuun mukaan--nyt hän vähitellen oli oppinut ajattelemaan, että toisten silmät voivat nähdä asiat toisessa valossa kuin hänen, toisten sydämet tuntea toisin kuin hänen sydämensä, ja ettei oikeus ja kohtuus aina ole samaa kuin persoonallinen etu.

Usein hänet valtasi halu nähdä Paavali Tarsolainen, jonka sanat olivat tuottaneet hänelle niin paljon ajatuksia ja levottomuutta. Hengessä kokoili hän todistuksia, joilla aikoi kumota hänen oppinsa, ja väitteli hänen kanssaan ajatuksissaan, mutta halusi kuitenkin nähdä ja kuulla häntä. Paavali oli sentään lähtenyt Ariciaan. Kun nyt Glaucuskin yhä harvemmin kävi häntä tervehtimässä, sai hän elää täydellisessä yksinäisyydessä. Silloin hän taasen rupesi kiertelemään katuja ja kapeita kujia Suburrassa tai Tiberin takana, toivoen saavansa nähdä Lygian edes kaukaa, mutta kun tämäkin toivo petti, alkoi ikävä ja kärsimättömyys paisuttaa hänen sydäntään. Vihdoin hänen vanha luontonsa joksikin aikaa otti takaisin oikeutensa, voimakkaana kuin aalto, joka nousuveden aikana palaa rantaan, josta se on poistunut. Hän tunsi olevansa tyhmyri ja turhaan vaivaavansa päätään asioilla, jotka tekevät hänet surulliseksi. Elämältä täytyy ottaa mitä se antaa. Hän päätti lakata ajattelemasta Lygiaa ja elää hekumassa ja nautinnossa ilman häntä. Mutta samalla hän kuitenkin tunsi, että hän nyt tekee viimeisen ponnistuksensa. Hän heittäytyi siis elämän pyörteeseen luontonsa koko myötäsyntyneellä sokeudella, kiihkolla ja tulisuudella. Elämä itse tuntui häntä kutsuvan ja houkuttelevan. Kaupunki, joka talvella oli ollut ikäänkuin jäykistyneenä ja kuolleena, vilkastui toivoessaan Caesarin palaavan ja valmistui juhlalliseen vastaanottoon. Kevätkin tuli: afrikalaiset tuulet nuolivat lumet Albanian vuorten harjoilta, nurmikot puutarhoissa puhkesivat täyteen orvokkeja. Forumilla ja Mars-kentällä vilisi ihmisiä, ja auringon valo lämpeni lämpenemistään. Via Appialla, jota myöten tavallisesti kuljettiin, kun tahdottiin päästä ulkopuolelle kaupunkia, kiiti iloisessa hyörinässä upeasti koristettuja vaunuja. Huviretket Albanian vuoristoon olivat jo alkaneet. Nuoret naiset, luvaten lähteä Lanuviumiin rukoilemaan Junoa tai Ariciaan rukoilemaan Dianaa, jättivät kotinsa ja riensivät kaupungin ulkopuolelle etsimään vaikutuksia, seuraa, tuttuja ja huvituksia. Eräänä päivänä Vinitius muiden komeiden ajopelien joukossa huomasi Petroniuksen rakastetun, Chrysothemiksen loistavat vaunut. Niiden edellä juoksi kaksi molossilais-koiraa, ja ympärillä parveili sekä nuorisoa että vanhoja senaattoreja, joiden virkansa takia oli täytynyt jäädä Roomaan. Chrysothemis ohjasi itse neljää korsikalaista hevostaan, hymyili joka haaralle ja läiskäytti kultaista piiskaansa. Kun hän huomasi Vinitiuksen, pysäytti hän hevoset, otti hänet vaunuihinsa ja vei kotiin pitoihin, jotka kestivät koko yön. Vinitius joi pidoissa niin, ettei hän muistanut koska hänet kannettiin kotiin. Sen hän kuitenkin muisti, että Chrysothemis oli kysynyt häneltä Lygiaa, ja silloin hän oli suuttunut niin, että juovuspäissään oli viskannut pikarillisen falerno-viiniä vasten Chrysothemiksen kasvoja. Kun hän selvittyään sitä ajatteli, joutui hän vieläkin vihan vimmoihin. Mutta seuraavana päivänä Chrysothemis nähtävästi oli unhoittanut koko loukkauksen, koska hän tuli Vinitiuksen kotiin käymään ja taasen vei hänet kanssaan Via Appialle. Illallista hän vielä söi Vinitiuksen luona ja siinä tilaisuudessa hän tunnusti perinpohjin kyllästyneensä sekä Petroniukseen että hänen luutunsoittajaansa, joten hänen sydämensä nyt taas oli vapaa. Viikon ajan he seurustelivat, mutta sen pysyvämpää suhdetta siitä ei tullut. Falernoviinikohtauksen jälkeen ei kumpikaan ollut maininnut Lygian nimeä, mutta ei Vinitius kuitenkaan ollut saanut häntä mielestään. Hän oli aina tuntevinaan, että Lygian silmät häntä seuraavat, ja se tunne pani hänet vapisemaan. Hän sadatteli itseään siitä, mutta tunne yhä pysyi, sanoen että Lygia suree. Ja siitä syntyi Vinitiukselle uusi surun aihe. Kun Vinitius oli hankkinut itselleen kaksi syyrialaista tyttöä, osoitti Chrysothemis ensi kerran mustasukkaisuuttaan, ja silloin Vinitius raa'alla tavalla teki hänestä eron. Ei hän heti kuitenkaan heittänyt mellastusta ja irstasta elämää. Hän tahtoi pysyä siinä ikäänkuin Lygian kiusaksi. Vihdoin hän kuitenkin huomasi, ettei hän hetkeksikään saa häntä mielestään, että kaikki hänen sekä hyvät että pahat tekonsa aiheutuvat hänestä ja ettei hän itse asiassa välitä mistään muusta koko maailmassa. Silloin hänet valtasi väsymys ja kyllästyksen tunne. Irstaus häntä inhoitti ja jätti hänen mieleensä vain tunnon vaivoja. Hän tunsi olevansa kuin kerjäläinen, ja se tunne häntä suuresti hämmästytti, sillä tähän asti hän oli pitänyt kaikkia tekojaan hyvinä. Vihdoin hän kadotti vapautensa ja itsetietoisuutensa ja vaipui niin täydelliseen tyrtymisen tilaan, ettei edes Caesarin palaaminen voinut herättää häntä. Hän ei enää välittänyt edes Petroniuksestakaan eikä lähtenyt häntä tervehtimään ennenkuin Petronius lähetti oman kantotuolinsa häntä vastaan ja pyysi häntä luokseen.

Ilolla tervehti hän tulijaa, mutta Vinitius antoi nurjia vastauksia hänen kysymyksiinsä, ja vasta hyvän ajan kuluttua pulpahtivat kauan pidätetyt ajatukset ja tunteet vuolaana sanatulvana hänen suustaan. Vielä kerran kertoi hän yksityiskohtia myöten kuinka hän oli etsinyt Lygiaa ja asunut kristittyjen luona, mitä hän siellä oli kuullut ja nähnyt, mitä hänen päässään ja sydämessään oli liikkunut. Vihdoin hän rupesi valittamaan joutuneensa kaaokseen, jossa on kadottanut rauhansa, arvostelu- ja toimintakykynsä. Mikään ei enää houkuttele häntä, ei mikään maistu miltään, ei tiedä mitä tehdä, kuinka elää. Hän on yhtä valmis seuraamaan Kristusta kuin vainoamaan häntä. Hän ymmärtää hänen oppinsa ylevyyden, mutta samalla se on hänestä voittamattoman vastenmielinen. Hän ymmärtää, että vaikka hän omistaisikin Lygian, niin ei hän omistaisi häntä kokonaan, sillä hänen täytyisi aina jakaa hänet Kristuksen kanssa. Hän elää ikäänkuin hän ei eläisi, ilman toivoa, ilman huomista päivää, ilman uskoa onneen, mutta ympärillä on pimeys, jossa hän harhailee etsien ulospääsyä, jota ei löydy.

Hänen puhuessaan katseli Petronius hänen väsyneitä kasvojaan ja käsiään, joita hän kummallisella tavalla oikoili eteensä, ikäänkuin hän todella olisi hapuillut pimeydessä. Petronius oli vaipunut mietteisiin. Äkkiä hän nousi, likeni Vinitiusta ja kävi kiinni hiuksiin hänen korvansa juuressa.

"Tiedätkö," virkkoi hän, "että korvasi juuressa on muutamia harmaita hiuksia?"

"Se on kyllä mahdollista," vastasi Vinitius, "en ihmettelisi, jos ne äkkiä kaikki valkenisivat."

Sitten he molemmat vaikenivat. Petronius oli viisas mies eikä hän ensi kertaa luonut silmäystään ihmissieluun ja ihmiselämään. Mutta yleensä elämä siinä maailmassa, jossa he elivät, saattoi olla joko ulkonaisesti onnellista tai ulkonaisesti onnetonta--sisällisesti se aina oli tyyntä. Kuten ukkonen tai maanjäristys saattoi kaataa nurin temppelin, niin onnettomuuskin saattoi hävittää ihmiselämän, mutta sellaisenaan se oli kokoonpantu yksinkertaisista, sopusointuisista viivoista, jotka eivät millään lailla olleet sekaisin. Vinitiuksen sanoissa piili jotakin uutta, ja ensi kerran Petronius näki edessään henkisiä solmuja, joita ei kukaan vielä ollut osannut aukaista. Hän oli siksi viisas, että hän käsitti niiden tärkeyden, mutta koko terävyydessään ei hän osannut vastata Vinitiuksen kysymyksiin, ja vihdoin hän, kauan aikaa vaiettuaan, virkkoi:

"Tässä on käytetty noituutta."

"Niin minäkin olen päätellyt," sanoi Vinitius. "Monesti olen ajatellut, että sekä minä että Lygia olemme noidutut."

"Mutta," virkkoi Petronius, "jos sinä lähtisit puhuttelemaan Serapiksen pappeja. Epäilemättä heidän joukossaan, kuten pappien joukossa yleensä, harjoitetaan paljon petosta, mutta monet heistä ovat osoittaneet hallitsevansa syviä, kummallisia salaisuuksia."

Mutta Petronius lausui sanansa ilman uskoa, epävarmalla äänellä ja itsekin tuntien, miten turhanpäiväiseltä ja naurettavalta sellainen neuvo mahtoi kuulua hänen huuliltaan.

Vinitius rupesi kädellään sivelemään otsaansa.

"Noituutta... Olen nähnyt noitia, jotka ovat taivuttaneet palvelukseensa tuntemattomia, maanalaisia voimia, ja olen nähnyt sellaisiakin, jotka ovat käyttäneet niitä vihamiestensä vahingoksi. Mutta kristityt elävät köyhyydessä, antavat anteeksi vihamiehilleen, saarnaavat nöyryyttä, siveyttä, laupeutta--mitä hyötyä heillä voisi olla noituudesta?..."

Petroniusta harmitti, ettei hänen älynsä keksinyt tähän mitään vastausta. Hän ei kuitenkaan tahtonut sitä myöntää, vaan virkkoi jotakin sanoakseen:

"Se on uusi lahko..."

Ja hetkisen perästä hän alkoi:

"Kautta Paphon lehtojen jumalallisen asujattaren, kuinka tuo tuollainen tekee elämän ikäväksi! Sinä ihmettelet noiden ihmisten hyvyyttä ja siveyttä, mutta minä sanon sinulle, että he ovat pahoja ihmisiä, koska he ovat elämän vihollisia, kuten taudit ja kuolema. Sellaisia meillä jo muutenkin on yllin kyllin! Emme enää tarvitse kristittyjä. Laskepa nyt: taudit, Caesar, Tigellinus, Caesarin runot, suutarit, jotka hallitsevat entisten quiritien jälkeläisinä, vapautetut, jotka istuvat senaatissa--kautta Castorin! jo riittää! Se on turmiollinen ja alhainen lahko! Oletko koettanut päästä huolista ja nauttia hiukan elämää?"

"Olen!" vastasi Vinitius.

Petronius hymähti ja virkkoi:

"Vai niin, sinä petturi! Orjat levittävät pian uutiset: minä tiedän jo, että olet houkutellut minulta Chrysothemiksen!"

Vinitius teki kädellään inhoa osoittavan liikkeen.

"Minä kiitän sinua joka tapauksessa," puhui Petronius. "Lähetän hänelle tässä helmiompeleilla koristetut kengät. Se merkitsee rakkauteni kielessä samaa kuin: 'saat mennä!' Olen sinulle kaksinkertaisessa kiitollisuudenvelassa: ensinnäkin siitä, ettet huolinut Eunikesta, ja toiseksi siitä, että vapautit minut Chrysothemiksesta. Kuule minua: tässä näet miehen, joka on noussut aikaiseen vuoteeltaan, kylpenyt, juhlinut, omistanut Chrysothemiksen, kirjoittanut satiireja ja silloin tällöin sekoittanut proosaansa runoja, mutta jonka elämä on ollut ikävää kuin Caesarin ja joka monesti turhaan on koettanut päästä synkistä ajatuksistaan. Mutta tiedätkö mikä niihin on ollut syynä? Se, että hän kaukaa on etsinyt sitä, mikä on ollut ihan hänen likellään... Kauniista naisesta kannattaa aina maksaa hänen painonsa verran kultaa, mutta naista, joka sinua rakastaa, et saa hinnalla millään. Häntä et osta kaikilla Verreksen aarteilla. Nykyään elän seuraavan ohjesäännön mukaan: täytän elämäni onnella niinkuin täytän pikarini parhaalla viinillä, mitä maa tuottaa, ja juon, kunnes käsivarteni kankenee ja huuleni käy valkeaksi. Miten sitten käy, se ei koske minuun--siinä uusin filosofiani."

"Sitähän sinä aina olet tunnustanut. Ei siinä ole mitään uutta!"

"Siinä on sisältöä, jota siitä ennen puuttui."

Nämä sanat lausuttuaan kutsui hän Eunikeä. Tyttö tuli, puettuna valkeisiin vaatteisiin, hiukset hohtaen kullalta. Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut orjatar. Hän oli ihana kuin rakkauden ja onnen jumalatar.

Petronius avasi sylinsä ja lausui:

"Tule!"

Eunike juoksi hänen syliinsä, istuutui hänen polvelleen, kiersi käsivarret hänen kaulaansa ja pani päänsä hänen rinnalleen. Vinitius näki herkän punan vähitellen nousevan hänen poskilleen ja silmien loiston häipyvän ikäänkuin sumun peittoon. He muodostivat ihanan, rakkautta ja onnea esittävän ryhmän. Petronius tavoitteli kädellään matalaa vaasia, joka seisoi viereisellä pöydällä, sai kouransa täyteen orvokkeja ja rupesi sirottelemaan niitä Euniken hiuksiin, rinnalle ja stolalle. Sitten hän työnsi tunikaa hänen hartioiltaan ja virkkoi:

"Onnellinen se, joka minun laillani on löytänyt rakkauden tällaisessa muodossa... Välistä minusta tuntuu siltä kuin me olisimme kaksi jumalaa... Katso itse: onko Praxiteles tai Miron, Skopas tai Lysias luonut ihanampia muotoja? Onko Paroksessa tai Pentelikonissa tällaista marmoria, näin lämmintä, ruusuista ja suloista? Toiset ihmiset suutelevat vaaseistaan laidat--minä puolestani etsin mieluummin nautintoa sieltä, mistä se todella on saatavissa."

Näin sanottuaan rupesi hän viemään huuliaan pitkin tytön hartioita ja kaulaa. Eunike vapisi autuudesta, ja hänen silmänsä vuoroin avautuivat, vuoroin sulkeutuivat. Hetkisen perästä Petronius nosti kaunista päätään ja kääntyi Vinitiuksen puoleen:

"Koeta nyt ajatella: mitä ovat tämän rinnalla sinun surkeat kristittysi? Ja jollet ymmärrä eroa, niin lähde vain suoraa päätä heidän luokseen... Mutta kyllä tämä näky sinut parantaa."

Vinitiuksen sieraimet laajenivat ja ahmien hengitti hän orvokkien lemua, joka täytti koko huoneen. Äkkiä hän kalpeni, sillä hän tuli ajatelleeksi, että jos hän noin saisi viedä huuliaan pitkin Lygian hartioita, niin se tuottaisi hänelle niin yliluonnollisen suurta autuutta, että koko maailma sitten saisi mennä nurin. Mutta koska hän jo oli tottunut aina pitämään silmällä menettelyänsä, huomasi hän nytkin, että hän taaskin ajatteli Lygiaa, aina vain häntä eikä mitään muuta!

Petronius lausui:

"Eunike, jumalattareni, käske valmistaa seppeleet päähämme ja ateria."

Euniken mentyä kääntyi hän Vinitiuksen puoleen:

"Olisin tahtonut vapauttaa hänet, mutta arvaapa mitä hän vastasi minulle: »mieluummin olen sinun orjattarenasi, kuin Caesarin vaimona.» Eikä tahtonut suostua. Silloin vapautin hänet hänen tietämättään. Pretori teki minulle sen palveluksen, ettei vaatinut hänen läsnäoloaan. Tyttö ei vieläkään tiedä mistään. Ei hän myöskään tiedä, että tämä talo ja kaikki kalleuteni, paitsi gemmat, tulevat hänen omikseen kun minä kuolen."

Petronius nousi, rupesi astelemaan edestakaisin huoneessa ja jatkoi:

"Rakkaus vaikuttaa toisessa suuremman muutoksen, toisessa pienemmän. Minuakin se on muuttanut. Ennen pidin verbenanhajusta, mutta koska Eunike pitää orvokeista, olen minäkin ihastunut niihin ja pidän nyt niistä enemmän kuin mistään muusta. Kevään alusta asti olemme hengittäneet pelkkää orvokinlemua."

Hän seisahtui Vinitiuksen eteen ja kysyi:

"Entä sinä? Vieläkö sinä yhä pysyt narduksessa?"

"Anna minun olla rauhassa!" vastasi nuorukainen.

"Minä olen tahtonut, että sinä näkisit Euniken, ja minä olen kertonut sinulle hänestä sentähden, että sinäkin lakkaisit kaukaa hakemasta sitä, mitä ehkä tavataan ihan likeltäsi. Ehkä sinullakin jossakin orjasi cubiculumissa sykkii uskollinen ja rehellinen sydän. Vuodata siitä palsamia haavoihisi. Väität, että Lygia sinua rakastaa. Ehkä! Mutta mitä rakkautta se on, joka ei antaudu? Eikö sellainen menettely tiedä, että tunne on miedonlainen? Ei, rakkaani: ei Lygia ole Eunike."

Siihen vastasi Vinitius: