Chapter 22

"Tahtoisin koko sydämestäni ja palaankin, jos Jumala suo."

"Mutta kuule toki minua: palaa! ja minä vannon sinulle kautta kotijumalieni, etten sinua ahdista."

Lygia mietti hetkisen ja virkkoi sitten:

"En. En minä saa saattaa vaaraan likeisimpiä omaisiani. Caesar ei pidä Plautiuksen perheestä. Sinulle on tuttua, että kaikki tiedot Roomassa leviävät orjien kautta. Jos minä palaisin, niin siitäkin puhuttaisiin kaupungilla, ja varmaan Nerokin orjiensa kautta saisi sen kuulla. Silloin hän rankaisisi Aulusta. Pienin rangaistus olisi, että hän uudestaan riistäisi minut hänen talostaan.

"Niin," virkkoi Vinitius kulmakarvojaan rypistellen, "se on kyllä mahdollista. Hän tekisi sen, jollei muusta syystä, niin näyttääkseen, että hänen tahtonsa täytyy tapahtua. Hän on vastaiseksi unohtanut sinut tai hän ei ole tahtonut muistaa sinua, koska hänen mielestään vahinko on tapahtunut minulle eikä hänelle. Mutta ehkä hän ottaisi sinut Aulukselta antaakseen sinut minulle--ja minä vuorostani palauttaisin sinut takaisin Pomponian luo."

Lygia virkkoi surullisesti:

"Tahtoisitko uudestaan nähdä minut Palatinuksella?"

Vinitius kiristeli hampaitaan ja vastasi:

"En. Olet oikeassa. Olen puhunut kuin hullu. Ei!"

Ja äkkiä avautui hänen eteensä pohjaton syvyys. Hän oli patricio, oli sotatribuni ja mahtava mies, mutta koko hänen maailmansa mahtavuuden päänä oli mielipuoli mies, jonka oikkuja ja häijyyksiä oli mahdoton edeltäkäsin aavistaa. Yksin sellaiset ihmiset kuin kristityt, joille koko maailma, sen tuskat ja kärsimykset, yksin kuolemakaan ei merkinnyt mitään, saattoivat olla välittämättä Nerosta ja pelkäämättä häntä. Kaikkien muiden täytyi vavista hänen edessään. Vasta nyt avautui Vinitiuksen silmien eteen hänen aikansa koko turmelus. Hän ei saattanut antaa Lygiaa Aulukselle, sillä hänen täytyi pelätä, että Lygia mahdollisesti muistuisi pedon mieleen ja että peto kääntäisi häntä kohti vihansa kärjen. Jos Vinitius ottaisi hänet vaimokseen, saattaisi turmio samasta syystä kohdata sekä häntä itseään että Lygiaa ja Auluksen perhettä. Hetken paha tuuli riitti tuhoamaan heidät kaikki. Ensi kerran eläessään tunsi Vinitius, että joko maailman täytyy muuttua ja uudestisyntyä, tai käy elämä suorastaan mahdottomaksi. Samaten hän nyt ymmärsi sen, mikä vielä äsken oli ollut hänelle käsittämätöntä, että tällaisina aikoina ainoastaan kristityt saattoivat olla onnelliset.

Mutta mahtavammaksi kaikkia muita tunteita kävi hänessä suru siitä, että hän omin käsin oli hämännyt Lygian ja oman elämänsä vyyhden niin, ettei siitä enää selvää saanutkaan. Surunsa vaikutuksen alaisena puhkesi hän puhumaan:

"Tiedätkö sinä, että olet onnellisempi minua? Köyhänä asuessasi tässä yhdessä huoneessa moukkien keskellä omistit uskosi ja Kristuksesi, mutta minä en koskaan ollut omistanut muuta kuin sinut, ja kun sinä minulta puutuit, olin köyhempi kuin kerjäläinen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä eikä leipää. Sinä olit minulle kalliimpi kuin koko maailma. Minä etsin sinua, sillä en saattanut elää ilman sinua. En huolinut kemuista enkä unesta. Jollen olisi toivonut löytäväni sinua, olisin paiskautunut miekkaani. Mutta minä pelkäsin kuolemaa, sillä enhän sitten olisi saanut nähdä sinua. Puhun sinulle täyttä totta, sillä en saata elää ilman sinua, ja tähän asti on minua ylläpitänyt vain toivo saada nähdä sinut. Muistatko keskusteluamme Auluksen talossa? Kerran sinä piirsit minulle hiekkaan kalan kuvan, enkä silloin ymmärtänyt mitä se merkitsi. Muistatko kuinka me löimme palloa? Rakastin sinua jo silloin enemmän kuin elämääni, ja sinäkin jo rupesit ajattelemaan, että ehkä rakastat minua... Tuli sitten Aulus ja pelästytti meitä mainitsemalla Libitinaa ja keskeytti keskustelumme. Jättäessään hyvästi Petroniukselle sanoi Pomponia, että Jumala on yksi, kaikkivaltias ja laupias, mutta ei meidän päähämme pälkähtänyt, että teidän Jumalanne on Kristus. Jos Hän vain antaa sinut minulle, niin minä lupaan rakastaa Häntä, vaikka Hän minusta tuntuukin olevan orjien, vieraiden kansojen ja köyhien Jumala. Sinä istut minun vieressäni etkä ajattele muuta kuin Häntä. Ajattele minuakin, sillä muuten rupean vihaamaan Häntä. Minulle olet sinä ainoa Jumala. Siunattu olkoon isäsi ja äitisi, siunattu maa, joka sinut on kasvattanut. Tahtoisin syleillä jalkojasi ja rukoilla sinua, tahtoisin kantaa sinulle uhreja, sinua kumartaa ja kunnioittaa, sinä kolminkerroin jumalallinen! Et tiedä etkä saata tietää mitenkä sinua rakastan..."

Puhuessaan oli hän vienyt kätensä kalpealle otsalleen ja sulkenut silmänsä. Hänen luontonsa ei voinut panna rajoja rakkaudelleen enempää kuin vihalleenkaan. Hän puhui kiihkeästi, niinkuin ihminen tekee, kun hän on lakannut hillitsemästä itseään ja mittaamasta sanojensa ja tunteittensa määrää. Hän puhui sydämensä kyllyydestä ja vilpittömästi. Saattoi huomata, että tuska, intohimo ja onni, jotka aikojen kuluessa olivat kerääntyneet hänen rintaansa, nyt vihdoin puhkesivat esiin sanatulvana. Lygian korvissa kuuluivat hänen sanansa Jumalan pilkkaamiselta, ja hänen sydämensä rupesi takomaan niin että tunica, joka hänen rintaansa verhosi, tuntui olevan repeämäisillään. Hän ei saattanut olla säälimättä Vinitiusta hänen kärsimystensä takia ja häntä liikutti kuulla, että Vinitius puhutteli häntä sellaisella kunnioituksella. Hän tunsi olevansa rajattoman rakkauden ja jumaloimisen esineenä, tunsi, että tuo taipumaton ja vaarallinen mies nyt koko sieluineen ja ruumiineen kuuluu hänelle kuin orja, tunsi, että hän nöyrästi alistuu hänen tahtonsa alle--ja tämä tieto täytti hänen sydämensä suurella onnella. Ainoassa hetkessä heräsivät kaikki hänen muistonsa. Taasen kävi Vinitius hänen silmissään kauniiksi ja komeaksi kuin pakanallinen jumala, taasen hän kävi samaksi Vinitiukseksi, joka Auluksen talossa oli kuiskannut hänen korvaansa rakkauden sanoja ja herättänyt hänen lapsellisen sydämensä kuin unesta. Hän oli taasen sama Vinitius, jonka suudelmat vielä polttivat Lygian huulilla ja jonka syleilystä Ursus oli hänet temmannut kuin liekkien keskeltä. Mutta sellaisena kuin hän nyt oli, kiihkeänä, kasvoissa kipu ja tuska, otsa kalpeana, silmissä rukous, haavoittuneena ja rakkauden lamauttamana, sydän täynnä alttiutta, ihailua ja nöyryyttä--juuri sellaisena hän silloin olisi tahtonut hänet omistaa, juuri sellaisena hän olisi voinut häntä rakastaa koko sielustaan ja juuri sellaisena hän oli hänelle kalliimpi kuin koskaan ennen.

Mutta samassa hän tunsi, että saattaa koittaa hetki, jolloin Vinitiuksen rakkaus sytyttää hänet tuleen ja tempaa hänet mukaansa kuin tuulispää. Ja saatuaan selville tämän valtasi Lygian sama tunne, joka vasta oli liikkunut Vinitiuksen mielessä: hän tunsi seisovansa syvyyden partaalla. Mitä varten hän oli jättänyt Auluksen talon? Miksi pelastanut itsensä pakenemalla? Minkätähden piiloitellut täällä köyhälistön kaupunginosassa? Kuka tuo Vinitius oli? Augustiani, soturi ja Neron hoviherra, joka otti osaa hänen hillittömään elämäänsä ja hullutuksiinsa. Olihan sen selvästi todistanut sekin juhla, jota Lygia ei ikinä voisi unohtaa. Vinitius kulki temppeleihin, kuten kaikki muutkin, uhraamaan häpeällisille jumalille, joihin hän tuskin itsekään uskoi, mutta joille hän oli valmis osoittamaan julkista kunnioitusta. Olihan hän ajanut häntä takaa tehdäkseen hänet orjattarekseen ja rakastajattarekseen ja syöstäkseen hänet siihen turmeluksen, nautinnon, rikosten ja häpeällisyyden maailmaan, joka huusi Jumalan kostoa. Tosin Vinitius tuntui muuttuneen, mutta olihan hän juuri sanonut, että jos Lygia ajattelee Kristusta enemmän kuin häntä, hän on valmis vihaamaan Kristusta. Ja Lygian mielestä se, joka ajattelikin vain muuta rakkautta kuin rakkautta Kristukseen, jo teki syntiä Häntä vastaan. Kun hän siis huomasi, että hänen sydämensä pohjalla alkoi liikkua muita tunteita ja pyyteitä, kävi hän kovin levottomaksi tulevaisuutensa ja oman sydämensä takia.

Tämän sisällisen taistelun aikana saapui Glaucus katsomaan sairasta ja ottamaan selkoa hänen terveytensä tilasta. Hetken ajan kuvastui Vinitiuksen kasvoilla suuttumus ja kärsimättömyys, sillä häntä harmitti, että hänen keskustelunsa Lygian kanssa tuli keskeytetyksi. Ja kun Glaucus rupesi tekemään hänelle kysymyksiä, vastasi hän miltei halveksien. Tosin hän pian hillitsi mielensä, mutta jos Lygia oli toivonut Ostrianumissa vietetyn yön muuttaneen hänen itsepintaisen luonteensa, niin ne toiveet pian pettivät. Vain Lygiaa kohtaan hän oli muuttunut, muuten olivat hänen rinnassaan säilyneet entiset kovat, itserakkaat tunteet, ja hänen sydämensä oli pysynyt tosiroomalaisena ja petomaisena. Siinä ei ollut sijaa Kristuksen suloiselle opille eikä kiitollisuudelle.

Lygia jätti huoneen, ja hänen mielensä oli täynnä sisällistä tuskaa ja levottomuutta. Ennen, kun hän rukouksessa oli kääntynyt Kristuksen puoleen, oli hänen sydämensä ollut tyyni ja hänen mielensä kirkas kuin vesipisara. Nyt oli hänen rauhansa poissa. Kukan terään oli päässyt myrkyllinen mato, joka rupesi tekemään siellä tuhojaan. Ei unikaan, vaikkei hän kahteen yöhön ollut nukkunut, tuottanut hänelle lepoa. Hän näki unta, että Nero saapui Ostrianumiin augustiani-, tanssijatar-, korybantti- ja miekkailijajoukon etunenässä ja että hän ohjasi ruusuilla koristetut vaununsa kristittyjä kohti. Mutta Vinitius tarttui Lygian käsivarteen, veti hänet kilpa-ajovaunuihin, pusersi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi: »tule mukaan!»

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Sittemmin hän rupesi välttämään yhteistä asuinhuonetta ja tuli harvemmin Vinitiuksen vuoteen ääreen. Mutta hänen rauhansa ei silti palannut. Hän huomasi, että Vinitius seurasi häntä rukoilevin katsein, että hän odotti hänen jokaista sanaansa erityisenä armonosoituksena ja että hän kärsi, vaikkei uskaltanut valittaa, jottei karkoittaisi häntä luotaan. Lygia kyllä käsitti olevansa hänen terveytensä ja ilonsa ehto, ja säälin tunne täytti hänen sydämensä. Pian hän sentään huomasi, että jota enemmän hän koetti häntä välttää, sitä hellemmäksi kävivät hänen tunteensa häntä kohtaan. Yhä kauemmas pakeni hänen rauhansa. Välistä hän vakuutti itselleen, että hänen aina täytyy pysyä hänen luonaan, koska jumalallinen oppi käskee palkitsemaan pahaa hyvällä. Sitäpaitsi hän puhumalla hänen kanssaan saattaisi vetää häntä oppinsa puoleen. Mutta samassa hänen omatuntonsa rupesi nuhtelemaan häntä, osoittaen, että hän kiusaa itseään ja että ainoastaan rakkaus Vinitiukseen viekoittelee häntä hänen vuoteensa ääreen. Sentähden eli Lygia ainaisessa taistelussa, ja taistelu kävi päivä päivältä kovemmaksi. Tuontuostakin tuntui siltä, kuin hän olisi joutunut verkkoon, ja jota kiihkeämmin hän koetti päästä siitä irti, sitä enemmän hän siihen sotkeutui. Hänen täytyi vihdoin tunnustaa itselleen, että hän päivä päivältä enemmän ikävöi Vinitiusta nähdä ja kuulla hänen ääntään. Hänet valtasi sellainen halu istuutua hänen vuoteensa ääreen, että hänen täytyi huutaa avukseen koko voimansa, voidakseen voittaa itsensä. Kun hän likeni sairasta ja tämän kasvot alkoivat säteillä, valautui autuus Lygiankin sydämeen. Eräänä päivänä huomasi hän kyynelten jälkiä Vinitiuksen silmäripseissä, ja ensi kerran hänen eläessään lensi hänen mieleensä ajatus, että sopisi suudella ne pois siitä. Mutta tämä ajatus pelästytti ja hävetti häntä siihen määrään, että hän itki koko seuraavan yön.

Vinitius oli kärsivällinen, sillä hän oli päättänyt pysyä kärsivällisenä. Välistä pani kiukku, kärsimättömyys ja itsepintaisuus hänen silmänsä säkenöimään, mutta pian hän tukahutti tulisuutensa ja loi Lygiaan rukoilevan, anteeksipyytävän katseen. Tämä liikutti Lygiaa entistä enemmän. Ei hän ollut osannut aavistaa, että joku häntä niin rakastaisi. Kun hän sitä ajatteli, valtasi hänet sekä onnen että syyllisyyden tunne. Vinitius oli todella muuttunut. Hän ei enää kohdellut Glaucusta niin ylpeästi kuin ennen ja monesti hän tuli miettineeksi, että köyhä parantaja-orja, vanha Miriam, joka oli vieraan kansan nainen ja joka hoiti häntä suurella hellyydellä, ja Crispus, jonka hän alituisesti näki rukoilemassa, kuitenkin olivat ihmisiä. Hän kummasteli omia ajatuksiaan--mutta aina ne vain palasivat. Ursuksesta hän oikein oli ruvennut pitämään ja hänen kanssaan hän keskusteli päiväkaudet, sillä hänen kanssaan saattoi jutella Lygiasta. Jättiläinen kertoi hänelle väsymättömällä innolla, ja siinä täyttäessään sairaanhoitajan raskaimpia velvollisuuksia rupesi hänkin kiintymään Vinitiukseen. Lygia oli aina Vinitiuksen mielestä ollut toista ja tuhat kertaa jalompaa rotua kuin kaikki muut ihmiset, mutta nyt hän rupesi kiinnittämään huomiota yksinkertaisiin ja köyhiin ihmisiin ja sitä ei hän ikinä ennen ollut tehnyt. Hän huomasi heissä kaikenlaisia puolia, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Nazariusta hän ei voinut kärsiä, sillä hän luuli Nazariuksen uskaltaneen rakastua Lygiaan. Pitkän aikaa hän oli peittänyt vastenmielistä tunnettaan poikaa kohtaan, mutta kerran, kun Nazarius toi Lygialle kaksi peltopyytä, jotka hän omilla ansaitsemillaan rahoilla oli ostanut torilta, heräsi Vinitiuksessa quiritien jälkeläinen, jonka silmissä vieraan kansan lapsi oli kurjempi maan matosta. Kun hän kuuli Lygian kiittävän lahjasta, kalpeni hän hirvittävän kalpeaksi, ja kun Nazarius katosi huoneesta noutaakseen vettä linnuille, puhkesi hän puhumaan:

"Lygia, voitko sinä kärsiä, että tuo kantaa sinulle lahjoja? Etkö tiedä, että kreikkalaiset nimittävät hänen kansalaisiaan juutalaiskoiriksi?"

"En tiedä miksi kreikkalaiset heitä sanovat," sanoi Lygia, "tiedän vain, että Nazarius on kristitty ja veljeni. Puhuessaan katseli Lygia häneen kummastuneena ja säälien, sillä hän oli jo vieraantunut tuontapaisista tunteenpurkauksista."

Mutta Vinitius puri hampaansa yhteen, jottei päästäisi ilmoille ajatuksiaan: hän olisi ollut valmis ruoskituttamaan sellaisen veljen kuoliaaksi tai lähettämään hänet maalle sicilialaisiin viinitarhoihinsa kuokkimaan maata, jalat kahleissa... Hän hillitsi kuitenkin itsensä, tukahutti vihansa ja virkkoi vasta hetken perästä:

"Suo anteeksi, Lygia. Sinä olet minun silmissäni kuninkaan tytär ja Plautiusten ottolapsi."

Ja hän nöyrtyi siihen määrään, että hän, kun Nazarius palasi huoneeseen, lupasi lahjoittaa hänelle parin riikinkukkoja tai flamingoja, joita hänen puutarhansa oli täynnä, kunhan hän tästä paranisi ja pääsisi huvilalleen. Lygia kyllä ymmärsi, miten kalliisti ostetut nämä voitot mahtoivat olla hänelle. Mutta jota useammin ne uudistuivat, sitä enemmän hänen sydämensä taipui hänen puoleensa. Eivät hänen voittonsa Nazariukseen nähden kuitenkaan olleet niin suuret kuin Lygia edellytti. Tosin ei Vinitius enää ollut hänelle mustasukkainen, vaikka hän tuontuostakin suuttui häneen. Mutta Miriamin poika ei itse asiassa hänen silmissään ollut koiraa parempi. Olihan se sentään vielä lapsi ja jos rakasti Lygiaa, niin rakasti tajuttomasti ja nöyrästi. Suurempia voittoja täytyi nuoren tribunin saada itsestään ennenkuin hän saattoi yhtyä--vaikkapa vain ääneti ja itsekseen--siihen kunnioitukseen, jolla täällä Kristuksen nimeä ja oppia kohdeltiin. Siinä suhteessa Vinitius todella joutui kummallisten muutosten alaiseksi. Olihan se sentään Lygian oppi, ja sentähden oli hänkin valmis sitä tunnustamaan. Jota enemmän hänen parantumisensa edistyi, sitä selvemmin hänen mieleensä johtui se tapausten sarja, joka oli kehittynyt Ostrianumissa vietetystä yöstä alkaen, ja kaikki ajatukset, jotka siitä ajasta lähtien olivat juolahtaneet hänen päähänsä. Jota enemmän hän mietti, sitä enemmän hänen täytyi ihmetellä tämän opin yliluonnollista voimaa, joka myllertää ihmismielen pohjia myöten. Hän ymmärsi, että siinä täytyy olla jotakin tavatonta, jotakin, jota ei ennen ole ollut maailmassa, ja tunsi, että jos tämä oppi pääsee sytyttämään koko maailman ja valamaan siihen rakkauttaan ja laupeuttaan, niin täytyy seurata joku sellainen aikakausi, joka oli ennen Jupiteria ja jolloin Saturnus hallitsi maailmaa. Hän ei uskaltanut epäillä Kristuksen yliluonnollista syntyperää eikä hänen kuolleistanousemistaan enempää kuin muitakaan ihmeitä. Todistajat, jotka näistä asioista puhuivat, olivat nähneet ne omin silmin. Sitäpaitsi olivat he täysin luotettavat ja pelkäsivät valhetta siihen määrään, ettei saattanut edellyttääkään heidän kertovan olemattomia. Rooman skeptillisyys vapautti kyllä ihmiset uskomasta jumaliin, mutta ihmeisiin uskottiin. Vinitiuksen edessä oli outo arvoitus, jota hän turhaan koetti selittää. Sotihan koko tämä oppi kaikkien olevien olojen järjestystä vastaan, se oli aivan mahdotonta käytännössä toteuttaa, se oli niin hullu kuin se taisi olla. Hänen käsityksensä mukaan ihmiset kyllä saattoivat olla pahoja, niin Roomassa kuin muuallakin maailmassa, mutta asiain järjestys oli hyvä. Jos esimerkiksi Caesar olisi ollut kelpo mies, jos senaatissa olisi ollut sellaisia miehiä kuin Traseas, eikä hävyttömiä tyhjäntoimittajia--niin olisiko sen onnellisempia oloja saattanut toivoa? Rooman rauha ja Rooman yliherruus olivat hyvät olemassa, säätyeroitus oli niinikään tarpeellinen ja oikeutettu. Mutta tämän opin täytyi--mikäli Vinitius käsitti--kumota kaikki järjestys, kaikki hallitus ja poistaa kaikki säätyrajat. Ja miten Rooman vallan ja herruuden sitten olisi käynyt? Saattoiko Rooma lakata hallitsemasta tai tunnustaa kaikki voitettujen kansojen karjat vertaisikseen? Ei, se ei enää mahtunut patricion päähän. Tämä oppi soti lisäksi hänen tottumuksiaan ja tapojaan, hänen luonnettaan ja koko elämänkäsitystään vastaan. Hän suorastaan ei käsittänyt miten hän olisi saattanut elää, jos esimerkiksi olisi ruvennut tuon opin tunnustajaksi. Hän pelkäsi ja ihmetteli sitä, mutta koko hänen luontonsa nousi sen tunnustamista vastaan. Vihdoin hänelle selveni, että se--eikä mikään muu--eroittaa hänet Lygiasta, ja sitä ajatellessa tunsi hän vihaavansa sitä koko sielustaan.

Samassa hänelle kuitenkin selveni, että juuri tuo oppi on puettanut Lygian omituiseen, sanomattomaan kauneuteen, juuri se on hänen sydämeensä sytyttänyt rakkauden rinnalle kunnioituksen ja intohimon rinnalle hellyyden, se on tehnyt Lygian hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa. Tätä ajatellessa halasi hän hartaasti rakastaa Kristusta. Hän käsitti selvästi, että Kristusta täytyy joko rakastaa tai vihata--välinpitämättömäksi siinä suhteessa ei saata jäädä. Oli kuin kaksi vastakkaista aaltoa olisi koettanut temmata häntä mukaansa. Hän punnitsi ajatuksillaan, punnitsi tunteillaan, mutta ei voinut valita. Hän taivutti päänsä ja jäi vaieten kunnioittamaan tuota käsittämätöntä Jumalaa--vain siksi, että Hän oli Lygian Jumala.

Lygia kyllä näki mitä hänessä liikkui, kuinka hän taisteli ja kuinka hänen luontonsa nousi kristinoppia vastaan. Toiselta puolen Lygia kärsi hänen kanssaan, mutta toiselta puolen hänet valtasi sääli ja hellyys, ja hän tunsi suurta kiitollisuutta siitä äänettömästä kunnioituksesta, jota Vinitius Kristukselle osoitti. Se kiinnitti Lygian sydämen katkeamattomilla siteillä häneen. Hänen mieleensä muistui Pomponia Graecina ja Aulus. Taukoamattoman surun ja ainaisten kyynelten lähteenä oli Pomponialle ajatus, ettei hän haudan tuolla puolen saa tavata Aulusta. Nyt rupesi Lygia ymmärtämään, mitä sellainen suru ja tuska merkitsee. Olihan hänkin löytänyt rakastetun olennon, josta hänen näytti täytyvän ikuisesti erota, Joskus hänen silmissään väikkyi toivo, että hänen sielunsa vielä avautuu vastaanottamaan Kristuksen totuutta, mutta pian se toivo näyttäytyi turhaksi. Hän tunsi ja ymmärsi Vinitiuksen liian hyvin. Vinitius--kristittynä! Niiden kahden käsitteen oli mahdoton yhdessä saada sijaa hänen kokemattomassa päässään. Kun ei viisas ja rehellinen Auluskaan hyvän ja täydellisen Pomponian vaikutuksen kautta ollut voinut vastaanottaa kristinoppia--kuinka sitten Vinitius! Ei sellaista ollut ajatteleminenkaan, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin: hänestä ei ole toivoa, hänelle ei ole pelastusta.

Lygia huomasi kauhistuksella, ettei Vinitiusta uhkaava kirous laisinkaan vieroittanut häntä hänestä--päinvastoin teki sääli hänet hänelle kahta vertaa kalliimmaksi. Välistä valtasi hänet halu suoraan puhua hänelle hänen pimeästä tulevaisuudestaan, ja kun hän kerran istui hänen vieressään, sanoi hän, ettei ihmiselle ilman kristinoppia ole olemassa elämää. Silloin Vinitius, joka jo oli käynyt terveemmäksi, äkkiä kohosi pystyyn, nojautui tervettä käsivarttaan vasten ja painoi päänsä hänen helmaansa, lausuen: »sinä olet elämä!» Mutta Lygian rinnassa tukahtui hengitys, hänen tajuntansa katosi, ja autuuden väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, kiireestä kantapäähän asti. Hän tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja koetti nostaa sitä ylös, mutta taipui samalla hänen puoleensa, kunnes huulet ylettyivät hänen hiuksiinsa. Hetkiseksi vaipuivat he toistensa huumaavaan omistamiseen ja rakkauteensa.

Vihdoin Lygia riistäytyi irti ja pakeni. Hänen suonissaan kierteli tuli ja päätä pyörrytti. Täyteen pikariin oli pudonnut pisara liikaa ja se pani sen vuotamaan yli laitainsa. Vinitius ei aavistanut, että hän kalliisti saisi maksaa äskeisen onnenhetkensä, mutta Lygia ymmärsi nyt itse olevansa pelastuksen tarpeessa. Seuraava yö kului häneltä unettomana, kyynelissä ja rukouksessa. Hän luuli olevansa kelvoton rukoilemaan ja tunsi, ettei hänen rukouksensa tulisi kuulluksi. Aamulla varhain hän jätti cubiculumin, pyysi Crispusta puutarhaan ja siellä, muratti- ja viiniköynnösten peittämässä lehtimajassa, avasi hän hänelle koko sydämensä, rukoillen, että Crispus soisi hänen jättää Miriamin talon, sillä hän ei enää luota itseensä, hän ei enää saa riistetyksi sydämestään rakkautta Vinitiukseen.

Crispus, vanha, ankara mies, joka vietti päivänsä yhtämittaisessa rukouksen huumauksessa, suostui siihen, että Lygia jättäisi Miriamin talon, mutta lohdutuksen sanaa ei hän lausunut rakkauden-syntiään katuvalle tytölle. Hänen sydämensä leimahti vihan kiivauteen, kun hän vain ajattelikin, että Lygia, jota hän oli holhonnut siitä asti, kun hän tähän taloon pakeni, jota hän oli rakastanut ja uskossa vahvistanut, jota hän oli pitänyt valkeana liljana, joka oli noussut kristinopin maaperästä ja jota ei yksikään maallinen henkäys ole saanut saastuttaa--että tämä Lygia saattoi suoda sielussaan tilaa toiselle rakkaudelle kuin taivaalliselle. Hän oli tähän asti luullut, ettei yksikään sydän maailmassa puhtaammin sykkisi Kristuksen kunniaksi. Helmenä, jalokivenä, omien käsiensä kallisarvoisena työnä hän oli aikonut uhrata Lygian Hänelle--sentähden tämä tieto täytti hänen mielensä hämmästyksellä ja katkeruudella.

"Mene ja rukoile Jumalaa, että Hän antaisi sinulle syntisi anteeksi," lausui hän ankarasti. "Pakene ennenkuin paha henki, joka sinut on saanut ansaansa, sinut syöksee täydelliseen perikatoon ja ennenkuin kiellät Vapahtajan. Sinun tähtesi kuoli Jumala ristinpuussa, jotta Hän omalla verellään sinun sielusi lunastaisi, mutta sinä valitset osaksesi sen, joka tahtoi tehdä sinut jalkavaimokseen. Ihmeen kautta pelasti Jumala sinut hänen käsistään, mutta sinä avaat sydämesi saastaiselle himolle ja lakastut pimeyden poikaan. Kuka tämä Vinitius on?--Antikristuksen ystävä ja palvelija, hänen rikos- ja mellastustoverinsa. Minne hän sinut veisi, jollei samaan turmioon ja Sodomaan, jossa hän itse elää ja jonka Jumala vihansa tulella hävittää? Mutta minä sanon sinulle: parempi olisi sinun ollut kuolla ja pikemmin olisivat nämä seinät saaneet kaatua sinun päällesi, kuin että tuo mies pääsi ryömimään sinun sydämeesi ja röhjäämään sen myrkyllisellä riettaudellaan."