Chapter 21

Lygia poistui huoneesta, mutta palasi pian, astui vuoteen ääreen ja kumartui kuuntelemaan, nukkuisiko sairas. Vinitius tunsi hänen läsnäolonsa, avasi silmänsä ja hymyili, mutta tyttö laski keveästi kätensä hänen silmilleen ikäänkuin uuvuttaakseen häntä uneen. Silloin valtasi Vinitiuksen suuri suloisuuden tunne, mutta samalla huononi hänen tilansa. Yö oli jo tulossa, ja sitä myöten kun yö likeni, nousi kuumekin. Vinitius ei saattanut nukkua, vaan seurasi silmillään Lygian liikkeitä. Välistä hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, ja silloin hän kuuli ja näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta todellisuuteen sekaantui kuumesairaan näkyjä. Vanhalla, hyljätyllä hautausmaalla oli olevinaan pyöreä temppeli, jossa Lygia oli papittarena. Vinitius ei hetkeksikään päästänyt häntä silmistään. Hän oli seisovinaan temppelin harjalla käsissään luuttu, häikäisevässä valossa, aivan kuten ne papittaret, jotka öisin virittävät virsiä kuun kunniaksi ja jommoisia hän oli nähnyt Itämailla. Vinitius ponnisteli kaikin voimin ylös kiertoportaita ryöstääkseen hänet itselleen, mutta hänen perässään mateli Chilon, joka pelkäsi niin, että hampaat suussa kalisivat, ja toisti toistamistaan: "älä tee sitä, herra, sillä neito on papitar ja 'Hän' kostaa." Vinitius ei ymmärtänyt, ketä "häntä" Chilon tarkoitti, mutta sen hän varsin hyvin tajusi, että oli menossa pyhäkköä ryöstämään ja pelkäsi suuresti. Mutta kun hän pääsi ristikolle, joka ympäröi tornin huippua, seisoi hopeapartainen apostoli äkkiä Lygian rinnalla ja huusi: "älä satuta kättäsi häneen, sillä hän on minun!" Ja hänen näin sanottuaan läksivät he yhdessä kulkemaan kuun säteiden valaisemaa tietä, joka näytti vievän taivaaseen. Mutta Vinitius tarttui heidän käsiinsä ja alkoi rukoilla, että he ottaisivat hänet mukaansa.

Siinä hän heräsi ja rupesi, unesta selvittyään, katselemaan ympärilleen. Tuli, joka paloi korkealla liedellä, oli jo alkanut hiipua, mutta valaisi vielä kirkkaasti. Kaikki kristityt istuivat lieden ääressä lämmittelemässä, sillä yö oli jo kylmä ja huone tuntui kolealta. Vinitius saattoi nähdä heidän hengityksensä höyrynä puhaltuvan suusta. Apostoli istui keskellä, ja matalalla jakkaralla hänen jalkainsa juuressa Lygia. Hiukan etempänä olivat Glaucus, Crispus ja Miriam sekä ympyrän molemmissa päissä Ursus ja Nazarius, Miriamin poika, nuori, kaunis poikanen, jonka mustat hiukset kiharoina valuivat olkapäille.

Lygian silmät olivat tähdätyt apostoliin, ja hän kuunteli henkeä pidätellen. Kaikkien muidenkin kasvot olivat käännetyt apostoliin päin. Hän puhui matalalla äänellä. Vinitius rupesi hänkin tuijottamaan Pietariin, ja hänet valtasi taikauskoinen kauhu, miltei ihan samanlainen kuin äsken kuumehoureissa. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä ajatus, että hänen unennäkönsä olikin totta ja että harmaahapsinen vanhus todella oli tullut tänne kaukaisista maanääristä ryöstämään häneltä Lygian ja johtamaan hänet teille tuntemattomille. Vinitius oli niinikään vakuutettu, että vanhus paraikaa puhuu hänestä, ehkäpä neuvottelee, miten Lygia olisi erotettava hänestä. Vinitiuksen mielestä oli aivan mahdotonta, että hän puhuisi jostakin muusta. Hän kokosi sentähden koko tahdonvoimansa ja rupesi kuuntelemaan Pietarin sanoja.

Silloin huomasi hän kokonaan erehtyneensä, sillä apostoli puhui taasen Kristuksesta.

"Siinä nimessä he aina vain elävät!" ajatteli Vinitius.

Vanhus kertoi Kristuksen kiinniottamisesta. Oli tullut joukko sotamiehiä ja pappien palvelijoita ottamaan kiinni Häntä. Kun Vapahtaja kysyi heiltä, ketä he etsivät, vastasivat he: "Jeesusta Natsarealaista". Mutta kun Hän sanoi heille: "minä olen!"--lankesivat he maahan eivätkä uskaltaneet satuttaa kättänsä Häneen. Ja vasta kun he olivat kysyneet toisen kerran, ottivat he Hänet kiinni. Apostoli vaikeni, ojensi kätensä valkeaa kohti ja jatkoi hetkisen perästä:

"Yö oli kylmä, kuten nyt, mutta veri kiehui sydämessäni. Vedin miekkani Häntä puolustaakseni ja hakkasin ylimmäisen papin palvelijalta korvan. Ja minä olisin tahtonut suojella Häntä ennemmin kuin omaa elämääni, mutta Hän sanoi: 'Pistä miekkasi tuppeen. Eikö minun pitäisi juoda sitä kalkkia, jonka Isä minulle antoi?'... Silloin he ottivat Hänet kiinni ja sitoivat."

Apostoli vei käden otsalleen ja vaikeni ikäänkuin saadakseen ajatuksensa kootuiksi. Mutta Ursus ei voinut pidättyä, vaan karkasi paikoiltaan ja rupesi kohentamaan tulta rautaisella hiilihangolla, jotta kipinät kultasateena räiskähtivät yltympäri ja liekki leimahti kirkkaaksi tuleksi. Sitten hän istuutui ja huudahti:

"Kävi miten kävi, minä--hei!"

Hän vaikeni äkkiä, sillä Lygia oli laskenut sormen huulilleen. Senjälkeen Ursus ainoastaan hengittää läähätti, sillä hänen sielussaan kävi myrsky. Hän oli koska tahansa valmis suutelemaan apostolin jalkoja, mutta sitä yhtä tapausta ei hänen luontonsa saanut sallituksi, ja jos hänen nähtensä kukaan vain--olisi satuttanut kätensä Vapahtajaan, jos hän sinä yönä olisi ollut Vapahtajan mukana, niin kyllä kaikki, sekä sotamiehet että pappien palkkalaiset ja palvelijat, olisivat lentäneet säpäleiksi... Kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, kun hän tätä ajatteli. Sääli ja kaikkinaiset ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sielussaan. Toiselta puolen hän päätteli, että hän kaikin voimin olisi puolustanut Vapahtajaa, jopa kutsunut joukottain muitakin lygiläisiä avukseen, toiselta puolen hän tunsi, että hän sitä tehdessään olisi ollut tottelematon Vapahtajalle ja estänyt lunastustyön täyttymistä. Näitä ajatellessaan ei hän voinut pidättää kyyneliään. Vähän ajan kuluttua Pietari otti käden kasvoiltaan ja rupesi jatkamaan kertomustaan, mutta Vinitius meni taasen kuumeiseen horrostilaan. Se, mitä hän tänään oli kuullut, sekaantui sen kanssa, mitä apostoli edellisenä yönä Ostrianumissa oli kertonut Vapahtajasta, kun Hän näyttäytyi Tiberian meren rannalla. Vinitius oli näkevinään laajan vedenpinnan ja kalastajaveneen, jossa oli Pietari ja Lygia. Itse Vinitius kaikin voimin ui heidän perässään, mutta kipeä käsivarsi esti häntä saavuttamasta heitä. Myrsky rupesi heittämään laineita hänen kasvoilleen, ja hän oli uppoamaisillaan. Rukoillen huusi hän pelastusta. Silloin Lygia heittäytyi polvilleen apostolin eteen, apostoli Käänsi veneen ja ojensi hukkuvalle airon. Siihen Vinitius tarttui, pääsi sen avulla veneeseen ja kaatui veneen pohjalle.

Sitten oli Vinitius näkevinään suuren joukon ihmisiä uimassa veneen perässä. Laineet peittivät vaahdollaan heidän päänsä. Toiset olivat niin syvällä vedessä, ettei heistä näkynyt kuin käsi, mutta Pietari pelasti pelastamistaan hukkuvia ja keräsi heitä veneeseen, joka ikäänkuin ihmeen kautta aina suureni. Pian oli siinä melkein yhtä paljon kansaa kuin Ostrianumissakin oli ollut, pian vielä enemmän. Vinitius ihmetteli, miten he mahtuivat veneeseen, ja rupesi pelkäämään, että he hukkuisivat. Mutta Lygia lohdutti häntä ja osoitti hänelle jonkun valon, joka oli kaukana rannalla ja jota kohti he kulkivat. Tässä Vinitiuksen houreisiin taasen liittyi se, mitä apostoli Ostrianumissa oli kertonut Kristuksesta, kun Hän käveli veden päällä. Rannalla tuikkivan tulen valossa oli hän näkevinään olennon, jota kohti Pietari ohjasi venettä. Ja jota likemmä rantaa he tulivat, sitä tyynemmäksi tyyntyi vedenpinta ja sitä suuremmaksi suureni tuli. Ihmisjoukot alkoivat veisata suloista virttä, ja ilman täytti narduksen lemu. Vedessä välkkyi taivaankaan, ja järven pohja näytti kasvavan ruusuja ja liljoja. Vihdoin veneen pohja hiljaa liukui hiekkarannalle. Silloin Lygia tarttui Vinitiuksen käteen ja virkkoi: "tule, minä johdatan sinua!" Ja hän vei hänet valkeuteen.

* * * * *

Taasen Vinitius heräsi, mutta kuumehoureet poistuivat ainoastaan vähitellen, eikä hän laisinkaan heti saanut selville, mikä oli unta, mikä totta. Jonkun aikaa hän vielä luuli olevansa järvellä ihmisten ympäröimänä. Äkkiä hän jostakin käsittämättömästä syystä rupesi hakemaan Petroniusta heidän joukostaan ja hämmästeli suuresti, ettei häntä näkynyt. Kirkas valo takasta, jonka ympäriltä ihmiset olivat hävinneet, herätti hänet vihdoin kokonaan, öljypuut syttyivät hitaasti punertavan tuhan alla, mutta pinjalastuja oli luultavasti hiljan heitetty liedelle, ja ne palaa roihottivat heleässä tulessa. Niiden valossa Vinitius näki Lygian, joka istui aivan likellä vuodetta. Hänen mielensä joutui kiivaaseen kuohuntaan. Hän muisti, että Lygia oli viettänyt edellisen yön Ostrianumissa ja että hän koko päivän oli hoitanut häntä. Nyt olivat kaikki muut lähteneet levolle, hän yksin valvoi hänen vuoteensa ääressä, ja helposti saattoi huomata, että hän oli väsyksissä, sillä hän istui liikkumattomana, silmät kiinni. Vinitius ei tietänyt, nukkuiko hän vai oliko hän vaipunut ajatuksiinsa. Hän katseli hänen kasvojensa piirteitä, silmäluomia, jotka olivat alaspainetut, käsiä, jotka olivat kytketyt ristiin polvelle, ja hänen pakanallinen päänsä alkoi työläästi oivaltaa, että tässä maailmassa alastoman, itsetietoisen ja muodoistaan ylpeilevän kreikkalaisen ja roomalaisen kauneuden rinnalla on olemassa toinen kauneus, uusi, erinomaisen puhdas ja henkevä.

Ei hän juuri olisi tahtonut taipua sanomaan tätä kauneutta kristilliseksi kauneudeksi, mutta mitä taas Lygiaan tuli, niin oli mahdoton eroittaa häntä siitä opista, jota hän tunnusti. Lygia, jota vastaan Vinitius oli rikkonut, oli jäänyt tänne valvomaan, vaikka kaikki muut läksivät levolle, ja Vinitius ymmärsi hänen tehneen sen juuri siksi, että hänen uskontonsa sitä vaati. Hänen täytyi tällaista uskontoa kunnioittaa, mutta samalla häntä harmitti. Hän olisi suonut Lygian jääneen tuohon valvomaan rakkautensa pakottamana, siksi, että hän rakasti häntä, hänen kasvojaan, hänen silmiään, hänen sopusointuista vartaloaan, sanalla sanoen: samasta syystä, joka oli saanut niin monen kreikattaren ja roomattaren kietomaan lumivalkeat käsivartensa hänen kaulaansa.

Mutta äkkiä hän tunsi, että jos Lygia olisi ollut toisten naisten kaltainen, niin ei hänessä olisi ollutkaan mitään rakastamista. Vinitius huomasi, että hänessä liikkui outoja tunteita, ja käsitti, että hänessä alkaa herätä uusia haluja ja mielitekoja, jotka ovat aivan vieraat sille maailmalle, jossa hän tähän asti on elänyt.

Samassa Lygia avasi silmänsä, huomasi, että Vinitius häneen katsoi, likeni häntä ja virkkoi:

"Minä olen sinun luonasi."

Mutta Vinitius vastasi:

"Minä olen unissani nähnyt sinun sielusi."

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän kyllä olevansa heikko, mutta pää oli selkeä ja kuume poissa. Hän luuli heränneensä siitä, että joku kuiskaten puhui huoneessa, mutta kun hän avasi silmänsä, ei Lygia ollut hänen luonaan. Ainoastaan Ursus seisoi kumarruksissaan lieden ääressä, kohennellen harmaata tuhkaa ja etsien sen alta hehkuvia hiiliä. Löydettyään niitä hän rupesi puhaltamaan sellaisella voimalla, että olisi luullut sepän palkeitten eikä ihmisen huulien olevan työssä. Vinitius muisti nyt, että tuo mies eilen oli musertanut Crotonin, ja tuntijan mielihyvällä hän silmäili hänen jättiläisniskaansa, joka oli kuin kyklopin niska, ja hänen vartaloaan, joka oli väkevä kuin patsas.

"Kiitos Mercuriuksen, ettei hän kuristanut kurkkuani," mietti hän itsekseen. "Kautta Polluxin! jos toiset lygiläiset ovat hänen kaltaisiaan, niin Tonavan legionilla on aika työ ennenkuin saavat heidät asettumaan."

Ääneen hän lausui:

"Hei, orja!"

Ursus käänsi päätään, hymähti miltei ystävällisesti ja lausui:

"Suokoon Jumala sinulle onnellisen päivän ja terveyden, mutta minä olen vapaa mies enkä mikään orja."

Vinitius, joka oli aikonut Ursukselta saada tietoja Lygian isänmaasta, kuuli mielihyvällä nämä sanat, sillä hänen roomalaiselle patricion-arvolleen sopi paremmin olla puheissa vapaan miehen kanssa, vaikka hän olikin yksinkertainen kansan mies, kuin orjan, jota ei laki enempää kuin yleinen mielipidekään pitänyt ihmisolentona.

"Etkö sinä kuulu Aulukselle?" kysyi hän.

"En, herra. Minä palvelen Callinaa, niinkuin olen palvellut hänen äitiäänkin, vapaasta tahdosta."

Hän vei taasen päänsä tulisijan ääreen ja puhalsi hiiliä, joiden päälle hän juuri oli heittänyt puita. Sitten hän veti pois päänsä ja virkkoi:

"Meillä ei ole orjia."

Mutta Vinitius kysyi:

"Missä Lygia on?"

"Vastahan hän tästä läksi ja jätti minut valmistamaan sinulle aamiaista. Hän on tässä valvonut koko yön."

"Mikset sinä valvonut hänen puolestaan?"

"Hän tahtoi itse valvoa, ja minun asiani on totella."

Hänen kasvonsa synkistyivät äkkiä, ja hetken perästä hän sanoi:

"Jollen olisi totellut häntä, et sinä, herra, enää eläisi."

"Joko sinä kadut, ettet tappanut minua?"

"En, herra. Kristus on kieltänyt tappamasta."

"Entä Atacinus ja Croton?"

"En muuta voinut," mutisi Ursus.

Ja hän rupesi surullisesti silmäilemään käsiään, jotka yhä pysyivät pakanallisina, vaikka sielu jo oli liittynyt ristiin.

Hän asetti padan tulelle, kumartui lieden ääreen ja jäi miettiväisenä tuijottamaan liekkiin.

"Se oli sinun syysi, herra," huudahti hän vihdoin. "Miksi rupesit tavoittelemaan häntä, kuninkaan tytärtä?"

Ensi hetkessä kuohahti Vinitiuksessa viha siitä, että tuollainen barbarimoukka uskalsi ruveta puhuttelemaan häntä aivan tutunomaisesti, vieläpä soimaamaan häntä. Se vielä tarvittiin edellisen yön ihmeellisyyksien ja mahdottomuuksien lisäksi. Mutta koska Vinitius oli sairas eikä hänellä ollut orjiakaan käskettävänään, hillitsi hän itsensä. Halu saada erityisiä tietoja Lygian elämästä voitti sitäpaitsi kiukun.

Hän rauhoittui ja rupesi kyselemään lygiläisten sodasta Vanniusta ja svevejä vastaan. Ursus vastasi mielellään, vaikkei hän juuri voinutkaan lisätä uusia tietoja niihin, mitä Vinitius aikoinaan oli saanut Aulus Plautiukselta. Ursus ei ollut ottanut osaa taisteluun, sillä hän oli seurannut panttivankeja Atelius Histerin leiriin. Hän oli ainoastaan kuullut, että lygiläiset olivat lyöneet svevit ja jazygit, vaan että heidän kuninkaansa oli saanut surmansa jazygien nuolesta. Pian sen jälkeen oli tullut tieto, että semnonit olivat polttaneet metsät heidän maansa rajoilta, ja silloin he olivat palanneet takaisin kostamaan kärsimäänsä vääryyttä, mutta panttivangit olivat jääneet Atelius Histerin luo, joka alun pitäen oli käskenyt kohdella heitä kuninkaallisella kunnioituksella. Myöhemmin kuoli Lygian äiti. Roomalainen päällikkö ei tietänyt minne olisi pannut lapsen. Ursus olisi tahtonut palata sen kanssa kotimaahan, mutta matka oli vaarallinen, sillä tiellä liikkui petoja ja villejä kansoja; kun sitten tuli tieto, että Pomponiuksen luo on saapunut lähetystö Lygian maalta tarjoamaan apua markomanneja vastaan, lähetti Hister panttivangit Pomponiuksen luo. Perille tultuaan saivat he kuulla, ettei siellä ollut mitään lähetystöä--ja silloin täytyi heidän jäädä leiriin, kunnes Pomponius vei heidät Roomaan. Mutta voittokulut pidettyään antoi hän kuninkaallisen lapsen Pomponia Graecinalle.

Ei Vinitius tässä kertomuksessa saanut kuulla paljoakaan uutta, mutta hän kuunteli sitä sentään mielihyvällä, sillä hänen ääretöntä sukuylpeyttään hiveli kuulla silminnäkijän todistavan, että Lygia oli kuninkaallista syntyperää. Kuninkaan tyttärenä saattoi hän Caesarin hovissa näyttäytyä ylhäisten perheiden tyttärien rinnalla, varsinkin koskei se kansa, jonka valtiaan tytär hän oli, koskaan ollut sotinut Roomaa vastaan ja koska se, vaikka olikin barbarikansa, tulevaisuudessa saattoi käydä Roomalle sangen vaaralliseksi. Olihan sillä, Atelius Histerin oman vakuutuksen mukaan, "lukematon määrä" sotaväkeä.

Ursus muuten täydelleen vahvisti Histerin väitteen, sillä hän vastasi Vinitiuksen kysymykseen lygiläisistä:

"Me asumme metsässä, mutta maata meillä on niin paljo, ettemme rajoja tiedäkään, ja paljon meidän maassamme on kansaa. Sitten meillä on erämaissamme puusta rakennettuja kaupunkeja ja paljo rikkauksia, sillä kaiken sen mitä semnonit, markomannit, vandalit ja kvadit ryöstävät maailmalta, koppaamme me heiltä. He eivät uskalla tulla meidän maahamme, mutta kun tuuli puhaltaa sieltäpäin, polttavat he meidän metsämme. Emme me heitä pelkää enempää kuin roomalaista Caesariakaan.

"Jumalat ovat Rooman käsiin antaneet maailman vallan," lausui Vinitius ankarasti.

"Jumalat ovat pahoja henkiä," vastasi Ursus yksinkertaisesti, "mutta siellä, missä ei ole roomalaisia, ei ole yliherruuttakaan."

Hän kohensi tulta ja puheli siinä ikäänkuin itsekseen:

"Kun veivät Callinan Caesarin hoviin, niin minä jo silloin ajattelin, että hän siellä voi joutua vaaraan, ja minä aioin jo silloin lähteä metsiin hakemaan lygiläisiä prinsessan avuksi. Lygiläiset kyllä olisivat lähteneet tulemaan Tonavalle, sillä he ovat hyvää kansaa, vaikka ovatkin pakanoita, ja minä olisin vienyt heille 'hyvän sanoman'. Mutta kunhan nyt Callina palaa Pomponian luo, pyydän että hän antaa minun mennä heidän tykönsä, sillä Kristus syntyi niin kaukana heistä, eivätkä he ole kuulleet puhuttavan Hänestä... Tiesihän Hän paremmin kuin minä, missä Hänen piti syntyä, mutta olisipa vain syntynyt maailmaan siellä meidän paikkakunnallamme, metsässä, niin me emme ainakaan olisi Häntä tappaneet, vaan vaalineet olisimme lasta, eikä siltä olisi pitänyt puuttua riistaa, sieniä, majavannahkoja eikä meripihkan helmiä. Ja kaikki mitä sveveiltä ja markomanneilta olisimme ottaneet irti, olisimme antaneet Hänelle, ja Hän olisi saanut elää rikkaudessa ja kyllyydessä."

Tätä puhetta pitäessään oli hän pannut tulelle Vinitiuksen juoman. Nyt hän vaikeni, ja hänen ajatuksensa liiteli nähtävästi lygiläisissä erämaissa. Kun sitten juoma rupesi kiehumaan, kaatoi hän sen lautaselle ja antoi sen huolellisesti jäähtyä.

"Glaucus sanoi, ettei sinun pitäisi liikuttaa tervettäkään käsivarttasi. Sentähden Callina käski minun syöttää sinua."

Vai oli Lygia käskenyt! Sitten ei ollut vastustelemista. Ei edes pälkähtänyt Vinitiuksen päähän asettua hänen tahtoaan vastaan. Hän totteli häntä sokeasti, ikäänkuin hän olisi ollut Caesarin tytär tai jumalatar. Ursus istuutui hänen vuoteensa laidalle ja kaatoi keitoksen lautaselta pieneen pikariin, jonka hän sitten vei sairaan huulille. Hän toimi niin hellävaroen ja hänen sinisilmissään oli niin hyväntahtoinen ilme, että Vinitius tuskin uskoi silmiään. Oliko se todella sama mies, joka eilen, nutistettuaan Crotonin, myrskyn tuimuudella oli syössyt hänen kimppuunsa ja joka varmaan olisi hänetkin surmannut, jollei Lygia olisi häntä armahtanut. Ensi kerran eläissään tuli nuori patricio nyt miettineeksi, mitä tuon moukkamaisen barbari-palvelijan mielessä oikeastaan mahtoi liikkua.

Ursus oli hoitajana yhtä taitamaton kuin hän koetti olla huolellinen. Pikari katosi hänen jättiläiskouraansa kokonaan, joten ei Vinitiuksen huulille jäänyt mitään tilaa. Muutamien onnistumattomien koetusten perästä kävi hän niin hämilleen, että virkkoi:

"Ei, helpompi olisi taistella metsähärkää vastaan..."

Vinitiusta huvitti sekä lygiläisen puuhat että puheet. Sirkuksessa hän oli nähnyt hirveitä härkiä, joita oli tuotu pohjoisista sydänmaista. Rohkeimmatkin pedot olivat pelolla käyneet niiden kimppuun, ja vain elefantit olivat olleet niitä suuremmat ja väkevämmät.

"Oletko koettanut käydä kiinni sellaisten petojen sarviin?" kysyi Vinitius mietteissään.

"Niin kauan, kun olin alle kahdenkymmenen ikävuoden, pelkäsin niitä," vastasi Ursus, "mutta kyllähän minä sittemmin olen otellut niiden kanssa."

Nyt hänen sairaanhoitonsa rupesi käymään entistä kömpelömmin.

"Minun täytyy pyytää avuksi Miriamia tai Nazariusta," sanoi hän.

Mutta samassa Lygian kalpeat kasvot ilmestyivät esiripun takaa.

"Kyllä minä autan," sanoi hän.

Ja hetkisen perästä hän tuli cubiculumista, jossa hän nähtävästi oli ollut valmistumassa menemään levolle. Hän oli näet kaitaisessa tunicassa, jommoisia ennen aikaan sanottiin _capitiumeiksi_, se ulottui kaulaan asti, ja hänen hiuksensa olivat hajallaan. Vinitiuksen sydän alkoi kiivaasti sykkiä. Hän koetti nuhdella häntä siitä, ettei hän ollut pitänyt huolta nukkumisestaan, mutta tyttö virkkoi iloisesti:

"Olen juuri lähtemässä levolle, mutta ensin autan Ursusta."

Hän otti pikarin, istuutui vuoteen laidalle ja rupesi syöttämään Vinitiusta, joka heti paikalla kävi tyyneksi ja onnelliseksi. Kun Lygia kumartui hänen puoleensa, sykki hänen lämmin ruumiinsa häntä vastaan, ja hänen hiuksensa valuivat hänen rinnalleen. Mielenliikutus sai Vinitiuksen kalpenemaan, mutta keskellä intohimojensa tuskallista taistelua hän tunsi, että tuo olento on hänelle rakkain ja kallein ja että sen rinnalla koko muu maailma on arvoton. Alussa hän oli himonnut häntä, nyt hän oli ruvennut rakastamaan häntä kaikesta sydämestään. Tähän asti hän oli elänyt elämäänsä kuten ihmiset yleensä siihen aikaan--sokeassa, rajattomassa itsekkyydessä, välittämättä mistään muusta kuin omasta itsestään. Nyt hän ajatteli toisenkin onnea.

Hetkisen kuluttua hän kieltäytyi ottamasta vastaan enempää apua, vaikka Lygian läsnäolo ja näkeminen tuotti hänelle sanomatonta autuutta.

"Nyt riittää," sanoi hän "Lähde jo levolle, jumalattareni."

"Älä puhuttele minua sillä tavalla," vastasi Lygia "minun ei sovi kuulla sellaista."

Samassa hän kuitenkin hymähti ja huomautti, että hänen väsymyksensä jo on poissa ja ettei hän aio lähteä levolle ennenkuin Glaucus on tullut. Vinitiuksen korvissa soivat hänen sanansa soittona, ja mielenliikutus, ihastus ja kiitollisuus sai hänen sydämensä sykkimään yhä voimakkaammin. Hän ei tietänyt miten osoittaa kiitollisuuttaan, ja se häntä kiusasi.

"Lygia," virkkoi hän hetken vaiettuaan, "en ole tuntenut sinua ennen, mutta nyt tiedän, että koetin voittaa sinut väärällä tavalla. Sanon sinulle siis: palaa Pomponia Graecinan luo, ja minä vakuutan, etten nosta kättäni sinua tavoitellakseni."

Mutta Lygian kasvot synkistyivät äkkiä.

"Olisin onnellinen," lausui hän "jos edes kaukaa saisin nähdä hänet, sillä en enää voi palata hänen luokseen."

"Mikset?" kysyi Vinitius kummissaan.

"Me kristityt tiedämme Acten kautta, mitä Palatinuksella tapahtuu. Etkö sinä sitten tiedä, että Caesar vähää ennen lähtöään Napoliin oli kutsunut puheilleen Auluksen ja Pomponian ja--edellyttäen, että he olivat auttaneet minua pakenemaan--uhannut heitä vihallaan. Onneksi Aulus saattoi vastata hänelle: »Tiedät, herra, ettei valhetta koskaan ole kuulunut suustani; minä vannon sinulle, ettemme ole auttaneet häntä karkaamaan ja ettemme enempää kuin sinäkään tiedä mihin hän on joutunut.» Caesar uskoi häntä ja unohti koko asian--mutta vanhimpien neuvosta en minä koskaan ole kirjoittanut äidille missä olen, jotta hän aina rohkeasti voisi vannoa, ettei tiedä olinpaikkaani. Sinä, Vinitius, ehket tätä ymmärrä, mutta meidän ei ole lupa valehdella, vaikka elämämme olisi kysymyksessä. Sellainen on oppi, johon tahdomme sydämemme juurruttaa, ja sentähden en ole nähnyt Pomponia Graecinaa senjälkeen kun jätin hänen talonsa. Vain silloin tällöin olen antanut viestin kaikua hänen korviinsa, että elän ja ettei minulla ole mitään hätää."

Hänet valtasi sellainen ikävä, että kyyneleet puhkesivat silmiin, mutta pian hän rauhoittui ja jatkoi:

"Tiedän, että Pomponiakin ikävöi minua, mutta meillä on molemmilla lohdutus, joka puuttuu muilta.

"Niin," sanoi Vinitius "teidän lohdutuksenne on Kristus, mutta sitä minä en ymmärrä."

"Katso meitä: me emme tunne eroa, emme surua emmekä kärsimyksiä, ja jos niitä tulisikin, niin ne muuttuisivat iloksi. Yksin kuolemakin, joka teille on elämän loppu, on meille elämän alku, sillä se muuttaa olomme onnelliseksi, hyväksi ja tyyneksi, eikä sillä koskaan ole loppua. Koeta päättää kummoinen se oppi on, joka käskee kohtelemaan vihollisiakin laupeudella, joka kieltää valhettelemasta, puhdistaa sielun pahuudesta ja joka lupaa meille kuoleman jälkeen aavistamattoman onnen."

"Kyllähän minä sen kuulin Ostrianumissa ja näinhän minä kuinka te kohtelitte Chilonia ja minua, mutta kun minä sitä ajattelen, tuntuu se minusta unennäöltä, jota ei pidä uskoa silmin nähneensä eikä korvin kuulleensa. Mutta vastaa sinä minulle toiseen kysymykseen: oletko onnellinen?"

"Olen," vastasi Lygia. "Kristuksen tunnustajana en taida olla onneton."

Vinitius katseli häntä ikäänkuin hänen sanansa olisivat liikkuneet kaiken ihmisymmärryksen ulkopuolella.

"Etkö tahtoisi palata Pomponian luo?"